Päivän täky

Omantunnon kujanjuoksu

Venäläisen Leo Tolstoin (1828-1910) ajatukset kansalaistottelemattomuudesta, sodasta ja rauhasta ovat olleet usein ikävän ajankohtaisia. Hän kirjoitti aiheesta suurten romaaniensa lisäksi myös suorasanaisia esseitä, joissa hän kommentoi eläväisesti ajankohtaisia tapahtumia. Näistä esseistä on julkaistu Esa Adrianin suomentama valikoima Omantunnon kujanjuoksu – Kirjoituksia rauhasta ja kansalaistottelemattomuudesta (WSOY 1981). Esseissään Tolstoi kritisoi erityisesti tuhoisaa patriotismia, väkivaltaa lietsovaa kirkkoa, armeijaa ja asevarustelua. Taustalla olivat hänen omat Krimin sodan aikaiset kokemuksensa; hän osallistui nuorena sotilaana brittien ja ranskalaisten piirittämän Sevastopolin taisteluihin. Sotakokemusten ja vuorisaarnan innoittamana hänestä tuli myöhemmin vakaumuksellinen rauhanaatteen ja kansalaistottelemattomuuden puolestapuhuja. ”Olkoon hallituksella koulunsa ja kirkkonsa, lehdistö, miljardeja ruplia ja miljoonia kurinalaisia, koneiksi muutettuja ihmisiä, - koko tuo pelottavalta näyttävä karkean voiman organisaatio ei ole mitään totuuden voiman tuntevan ihmisyksilön sielussa syntyvän totuuden tiedostamisen edessä, ja tuosta ihmisestä totuus välittyy toiseen, kolmanteen, niin kuin yksi kynttilä sytyttää loputtoman määrän toisia kynttilöitä. Tuon valon tarvitsee vain syttyä, niin tämä niin mahtavalta näyttävä organisaatio sulaa, valuu alas kuin vaha tulen kasvoilta.”

Asfalttikukka

Antti Jalava (1949-2021) muistetaan erityisesti ruotsinsuomalaisten siirtolaisten elämän kuvaajana. Hän syntyi Suomessa, mutta muutti 10-vuotiaana perheensä mukana Ruotsiin ja kirjoitti ruotsiksi. Hänen tunnetuin teoksensa on Asfaltblomman vuodelta 1980, joka oli kohuttu arvostelumenestys Ruotsissa. Romaani ilmestyi seuraavana vuonna Pentti Saarikosken suomennoksena nimellä Asfalttikukka (WSOY 1981). Osittain omaelämäkerrallinen romaani kertoo suomalaistaustaisen Erkin yrityksistä sopeutua ruotsalaiseen yhteiskuntaan. Taustaan liittyvä häpeä ja huono itsetunto tekevät sopeutumisesta vaikeaa, varsinkin kun töitä on vaikea löytää ja elämän perusasiat eivät ole kunnossa. Teosta pidettiin Ruotsissa merkittävänä valaisuna siirtolaisten kokemusmaailman ja aiheeseen liittyvän keskustelun herättelijänä. Romaanin pohjalta tehtiin myöhemmin elokuva ja näytelmä. ”Nousin kiivaasti ja katosin vessaan, sitten menin Domukseen ja ostin saggaa sadallakahdellakympillä, kannoin kassit systeemiin ja ostin neljä pulloa punaviiniä ja yhden kokopullon reenattua, konkottelin sitten kädet täynnä kasseja ja kiliseviä pusseja torilla ja kävelin torin poikki syljeskellen, katsottamattakaan pizzeriaan päin missä Sirkka istui ja koputti ikkunaruutuun. Tvettomaatissa olivat koneet pysähtyneet, vedin vaatteet ulos ja ripustin ne kuivauskaappiin, istuuduin nahkanojatuoliin ja otin umpimähkään viikkolehden pöydällä olevasta kasasta. Minä olin ainoa siellä lukuunottamatta omistajaa, joka oli lihava keski-ikäinen nainen, ruusunpunaiset posket ja siniseksi värjätty tukka. Hän menisi varmaan pian konkkaan, melkein kaikillahan oli jo oma pesukone.”

Rebekka

Daphne du Maurierin ajaton uusgoottilainen romaani Rebekka (1938) kertoo tarunomaisen Manderleyn kartanon omistajasta Max de Winteristä ja tämän nuoresta toisesta vaimosta. Du Maurierilla on kyky luoda vahvoja tunnelmia riippumatta siitä kuljettaako hän lukijan valoisaan Monte Carloon, hienostohotelliin, jossa nuori nimetön kertoja tapaa tulevan aviomiehensä tai myöhemmin kirjassa Manderleyn hyytävään ilmapiiriin, jota hallitsee outo palvelija rouva Danvers. Manderleyn yllä häilyy Max de Winterin edesmenneen vaimon Rebekan haamu, joka vangitsee minäkertojan mielikuvituksen niin, että tämä pakkomielteisesti yrittää saada Rebekan kohtalosta selvyyttä hyödyntäen mielikuvituksensa synkimmätkin sopukat. Jännitys kirjassa syntyy minäkertojan perinpohjaisesta ympäristön havainnoimisesta, aivan ilman suoria tai osoittelevia kauhuelementtejä. Daphne du Maurier (1907-1989) muistetaan etenkin novellista Linnut (1952) ja romaanista Rebekka, joista Alfred Hitchcock ohjasi samannimiset elokuvat. Nykypäivänä du Maurieria arvostetaan myös siitä, että hän toi aikanaan feminiinisinä pidettyjä aiheita, kuten rakkaussuhteita, tarinoidensa keskiöön. Lue lisää: Rebekka – romantiikkaa ja jännitystä Manderleyn kartanossa

Monologit

Runoilija Maila Pylkkönen (1931-1986) on suomenkielisen roolirunon keskeisiä pioneereja ja kehittäjiä. Hänen kaksi ensimmäistä kokoelmaansa ovat modernismin innoittamaa, mutta monella tapaa perinteistä runoutta. Kolmas kokoelma Arvo (Otava 1959) aloitti hänen ominta tyyliään vastanneen roolirunouden kauden. Puheenomaisia runoja sisältävä teos koostuu vanhan naisen monologeista. Seuraavassa teoksessaan Ilmaa (Otava 1960) puhujana on pieni tyttö. Naismonologit jatkuivat hänen viidennessä runokokoelmassaan Valta (Otava 1962), jossa ääneen pääsevät näyttelijätär ja lehtorinrouva. Pylkkösen uraauurtavat ja postuumisti tunnustetut monologit on koottu yhteen kokoelmalle Monologit (Otava 1976). Pylkkösen tekstit lähenivät 1960-luvun edetessä yhä enemmän kohti autofiktiivistä proosaa. Outi Oja kirjoittaa Kiiltomadossa: ”Marginaalista käsin Pylkkönen on kuitenkin antanut arjen- ja elämänmakuisen äänen naisille, lapsille, vanhuksille ja mielisairaille. Kantaaottavana hän on erittäin poliittinen lyyrikko.” ”Einon lasten kanssa nauretaan, kun minä luen, näyttävät aina lehtiä ”Mummu lukee meille taas”. Ja minä annan mennä niin kuin sattuu, taitaa mennä asian vierestä. Kirjoittivat minun nimeni, katselin sitä ja sanoin ”Niemelän paitatehdas”, siltä se vähän näytti, mut lapsilla oli lysti. Täytyy toivoa, ettei niiden satu kohdalle samanlainen tehdas, kun tulevat vanhoiks.”

Tanssiaiset

Vuonna 1930 julkaistu tragikoominen tarina Tanssiaiset kertoo Kampfin perheen tanssiaisvalmisteluista vuoden 1928 Pariisissa. Pienoisromaani valottaa murrosikäisen tytön ja hänen ikuista nuoruutta tavoittelevan äitinsä suhdetta. Teoksessa yhdistyy mestarillisesti herkkyys ja piikikkyys. Samalla se saa pohtimaan elämänarvoja ja statuksen merkitystä. 1920-luvun seurapiirejä ja nousukkaita ei kohdella kirjassa silkkihansikkain. "Tanssiaiset... Hyvä Luoja, voi hyvä Luoja, se ihanuus, johon hänen hämärissä mielikuvissaan kuului pyörryttävää musiikkia, juovuttavia parfyymeja, häikäiseviä pukuja...ja hänet pantaisiin nukkumaan yhdeksältä niin kuin joka ilta, kuin pikkulapsi..." Venäläis-ranskalainen kirjailija Irène Némirovsky (1903-1942) kuuluu maailmansotien välisen ranskalaisen kirjallisuuden tähtiin. Némirovsky syntyi Kievissä 1903 varakkaaseen porvarisperheeseen, jossa satsattiin ranskankieliseen koulutukseen. Perhe pakeni bolshevikkien vallankumousta vuonna 1917 Moskovaan ja sieltä Suomen kautta Ruotsiin. Lopulta perhe asettui Ranskaan, jossa pankkiiri-isä vaurastui uudelleen. Némirovsky kuoli Auschwitzin keskitysleirillä 39-vuotiaana vuonna 1942.  

Levoton oksa, keinuva sydän

Runoilija Leif Färdingin (1951-1983) neljäs kokoelma Levoton oksa, keinuva sydän (WSOY 1977) on nuorena kuolleen kirjailijan teoksista ehkä koskettavin. Färdingiä on monesti pidetty hippisukupolven runoilijana, jonka herkät ja niukat miniatyyrirunot heijastivat aikakauden henkistynyttä yhteyttä itämaiseen ajatteluun ja toisaalta nuoren miehen kapinaa normielämää kohtaan. Hänen runoutensa oli kuitenkin riisuttu politiikasta ja kantaaottavuudesta ja se keskittyi sisäisen maailman kuvaamiseen. Hänen kolme ensimmäistä kokoelmaansa olivat hengeltään valoisia ja toiveikkaita, mutta Levoton oksa, keinuva sydän –kokoelmalla mukaan oli tullut synkkiä sävyjä. Helena Sinervo kirjoittaa Helsingin Sanomissa, että kokoelman ”runojen minä on levoton ja ahdistunut, vuoroin onnellinen ja onneton.” ”Kun puhallan hahtuvapalloon laskuvarjot kieppuvat iloisesti tuulessa ja sanaton poikani nauraa. Olen pysähtynyt katsomaan tätä minkä kadotin kauan sitten.”

Shōsetsu - japanilaisia kertojia

Japanilaisen novellistin Ryūnosuke Akutagawan (1892-1927) tunnetuin kertomus Metsikössä (japaniksi Yabu no naka) ilmestyi sata vuotta sitten tammikuussa 1922 kirjallisuuslehdessä Shinchō. Novellissa pohditaan metsästä löytyneen tapetun samurain tapausta seitsemän eri todistajalausunnon kautta. Todistajien näkemykset ovat keskenään ristiriidassa ja lukijalle jää lopulta epäselväksi kuka on tappaja. Totuuden suhteellisuutta pohdiskeleva kertomus nojaa kuvastonsa kautta vahvasti japanilaiseen kansanperinteeseen, mutta käsittelee aihetta aikansa modernin kirjallisuuden keinoin. Akutagawa oli japanilaisen novellin (shōsetsun) merkittävimpiä uudistajia, joka toi raikkaita eurooppalaisen kirjallisuuden tuulahduksia naturalismin ja toisaalta tunnustuksellisen minä-kirjallisuuden kankeuttamaan ilmapiiriin. Veikko Polameri (1946-1979) on suomentanut novellin ja se on julkaistu hänen toimittamassaan antologiassa Shōsetsu – japanilaisia kertojia (Otava 1984). Akira Kurosawa ohjasi novellin pohjalta elokuvan Rashōmon (1950), jonka merkitys oli aikanaan valtava. ”Tehtyään minulle väkivaltaa tummakimonoinen mies katseli sidottua miestäni ja nauroi pilkallisesti. Miten pöyristyttävältä sen on täytynyt hänestä tuntua! Vaikka mieheni miten yritti päästä irti, köysi vain kiristyi hänen ympärillään. Kompuroin hänen luokseen… ei, minä vain yritin päästä hänen luokseen, mutta roisto ehti väliin ja paiskasi minut maahan. Juuri sillä hetkellä minä näin mieheni silmissä kiillon, jota on mahdoton kuvailla. Jotakin mihin sanat eivät riitä… tuo katse puistattaa minua vieläkin. Vaikkei hän kyennyt sanomaan sanaakaan, katse kertoi minulle sitäkin enemmän. Hänen silmissään ei välkkynyt viha eikä suru… vaan kylmä vieraus ja ylenkatse. Hänen katseensa pikemmin kuin roiston isku sai minut parkaisemaan ja sitten kadotin tajuntani.”

Tuuli nousee

Kirsi Kunnas (1924-2021) on yksi suomalaisen kirjallisuuden merkittävimmistä ja myös rakastetuimmista kirjailijoista. Hän aloitti kirjallisen uransa runoilijana vaikeiden sotavuosien jälkeen 1940-luvulla. Hänen neljä ensimmäistä runokokoelmaansa kuuluvat suomalaisen modernistisen runouden parhaimmistoon. Näistä kolmas Tuuli nousee (WSOY 1953) palkittiin Kalevi Jäntin palkinnolla. Teoksen runoissa on paljon aforismin kaltaista pohdintaa ja kertovaa ainesta. Sen keskeisiä aiheita ovat luonto, linnut, moraalin ja etiikan kysymykset sekä taidepiireihin kohdistuva kritiikki. Teosta kiiteltiin ja se sai hyvän vastaanoton, mutta hän alkoi sen julkaisemisen aikoihin etsiä kirjoittamisen tapaa, jossa tunteiden ilmaiseminen olisi luontevampaa. Hän löysi pian lastenrunouden maailman ja julkaisi Tiitiäisen satupuun (WSOY 1956) vain pari vuotta myöhemmin. ”Yön luomi pimeä peittää linnun oksalle. Hiljaisuus, hiljaisuus kuin keinu keinuttaa tuulen käteen oksan. Yön tuuli lempeä tuudittaa tuulee oksa mukanaan, tuulen puu. Latvan tähdet lepattavat, avaruus. Hiljaisuus kuin lento linnun vie.” (runo ”Linnun kehtolaulu”)

Hyvää joulua, Jeeves

Englantilaisen P.G. Wodehousen (1881-1975) humoristisia Jeeves-tarinoita on julkaistu upeina suomennoksina jo kuuden paksun kirjan verran. Hyvää joulua, Jeeves (Teos 2011, suom. Kaisa Sivenius) on sarjan kolmas osa ja sisältää joulunaikaan sijoittuvan lyhyen niminovellin, joka on julkaistu alun perin vuonna 1927 The Strand Magazinessa. Siinä Bertie Wooster ja hänen herrasmiespalvelijansa Jeeves joutuvat luopumaan uhkapelin täyteisestä joulunvietosta Monte Carlossa ja päätyvät viettämään joulua Bertien ihastuksen Bobbie Wickhamin luokse perheen maalaiskartanoon. Jeeves on tästä luonnollisesti nyreissään. Kirja sisältää myös kaksi romaanin mittaista tarinaa Kevättä rinnassa, Jeeves (vuodelta 1949) ja Eri reilua, Jeeves (vuodelta 1954). Kirjavinkkien Hannu kirjoittaa teoksesta: ” Jeeves-tarinat ovat perusrakenteeltaan melko samanlaisia kepeitä hassutteluja, mutta niiden lukeminen on yksinkertaisesti hauskaa.” ”Olin aavistanut nappiin, että iltaan sisältyisi aimo annos juhlariehaa, olihan jouluaatto. Ensiksi kylän kuoro ilmestyi etuovelle laulamaan joululauluja, minkä jälkeen joku ehdotti tanssia, ja sen päälle jutustelimme niitä näitä, joten pääsin palaamaan huoneeseeni vasta yhden jälkeen. Kaikki seikat huomioon ottaen ei tuntunut turvalliselta käynnistää iskua ennen kuin aikaisintaan kello puoli kolme, ja minun on pakko tunnustaa, että minun oli ponnistettava tahdonvoimani äärimmilleen, etten antanut periksi ja ryöminyt kutsuvana odottavien lakanoiden väliin. En ole enää tätä nykyä varsinainen peto valvomaan.”

Bouvard ja Pécuchet

Ranskalaisen Gustave Flaubertin (1821-1880) syntymästä tuli juuri kuluneeksi 200 vuotta. Hän oli Ranskassa kehittyneen realistisen kirjallisuuden merkittävimpiä pioneereja, jonka teoksissa viileät havainnot ympäröivästä todellisuudesta olivat esteettisenä lähtökohtana. Hänen parhaita teoksiaan on osittain kesken jäänyt romaani Bouvard ja Pécuchet (Desura 2003, suom. Antti Nylén), joka ilmestyi ensimmäisen kerran vasta Flaubertin kuoleman jälkeen. Hän oli ideoinut ja työstänyt teosta vuosikausia, ja hänen oli tarkoitus kirjoittaa sille myös jatko-osa. Romaanin päähenkilöinä on kaksi eriskummallista miestä, jotka vetäytyvät Normandian maaseudulle tutkimaan eri tieteenalojen saavutuksia. Heistä tulee nopeasti mm. maanviljelyn, lääketieteen, geologian, filosofian, kirjallisuuden, jne. erikoisasiantuntijoita, mutta kyllästyvät kaikkeen yhtä nopeasti. Flaubert halusi romaanissaan tutkia ihmisten typeryyden eri muotoja, mutta myös kielen ja kirjallisuuden kykyä kuvata todellisuutta. Romaania alettiin arvostaa vasta 1950-luvulla, mistä lähtien sitä on pidetty modernistisen kokeilevan romaanin edelläkävijänä. ”He lukivat ensiksi Walter Scottia.He hämmästyivät kuin olisivat löytäneet uuden maailman.Menneiden aikojen ihmiset, jotka olivat ennen olleet heille vain utuisia hahmoja tai nimiä, muuttuivat eläviksi olennoiksi, kuninkaiksi, prinsseiksi, noidiksi, palvelijoiksi, riistanvartijoiksi, munkeiksi, mustalaisiksi, kauppiaiksi ja sotilaiksi, jotka tekivät päätöksiä, taistelivat, matkustivat, kävivät kauppaa, söivät ja joivat, lauloivat ja rukoilivat – linnojen asehuoneissa, majatalojen mustuneilla penkeillä, kaupunkien mutkittelevilla kujilla, myyntikojujen ovikatosten alla, luostarien sisäpihoilla. Taiteellisesti sommitellut maisemat ympäröivät kohtauksia kuin teatterilavasteet. Ritari laukkaa pitkin rantasärkkiä. Raikas tuulenvire tuoksuu väriherneniityllä, vene lipuu kuunvalossa järvenselällä, haarniskat kimaltelevat auringossa, sadepisarat tippuvat lehtimajojen ylle. Vaikka he eivät tunteneet malleja, he pitivät näitä kuvauksia todenkaltaisina, ja illuusio oli täydellinen. Näin kului talvi.”

Mennyt maailma

Evelyn Waugh (1903-1966) oli yksi viime vuosisadan merkittävimmistä brittiläisistä romaanikirjailijoista. Hänen varhaiset romaaninsa olivat purevan satiirisia kuvauksia 1920-luvun iloisen Lontoon boheemeista seurapiireistä. Hänen myöhempi tuotantonsa sai vakavampia sävyjä hänen käännyttyä katolilaiseksi vuonna 1930. Toisen maailmansodan jälkeen hän julkaisi ehkä tunnetuimman teoksensa Mennyt maailma (Otava 1949, suom. Pentti Lehtinen), joka sai aineksia hänen omista sotakokemuksistaan. Romaani kertoo Flyten aatelisperheen tarinan keskittyen maailmansotien väliseen tulevaisuuden uskon ja ilon täyteiseen aikaan. Kertojana on kapteeni Charles Ryder, joka palaa toisen maailmansodan melskeissä ystävänsä Sebastian Flyten perheen luokse valtavalle Bridesheadin maatilalle. Siellä ollessaan hän vajoaa muistojensa kautta opiskeluaikoihin ja niiden jälkeisiin vaiheisiin, jolloin kaikki oli vielä hyvin. Romaani kuvaa yläluokkaisen elämäntavan vähittäistä murenemista, ja pohdiskelee kristillisen ja materialistisen maailmankuvan välisiä ristiriitoja nykymaailmassa. Romaanin pohjalta sovitettu televisiosarja saavutti suuren suosion 1980-luvun alussa ja teki pääosaroolia esittäneestä Jeremy Ironsista suuren tähden. ”Sanoin siis: ”Olen ollut täällä ennenkin”. Olin todellakin ollut siellä ennekin. Ensimmäisen kerran Sebastianin kanssa eräänä pilvettömänä kesäkuun päivänä kolmattakymmentä vuotta sitten. Silloin kukkivat ojat valkoisenaan hukanputkea ja mesiangervoa ja ilma oli tulvillaan kesän tuoksuja. Päivä oli harvinaisen loistava, sellainen, joista saamme nauttia vain kerran tai pari koko elämämme aikana, sellainen päivä, jona lehvät ja kukat, linnut ja päivänpaisteiset kivet ja varjot, kaikki tuntuvat julistavan Jumalan kunniaa. Ja vaikka olin käynyt siellä sitten niin monta kertaa, niin erilaisten mielialojen vallassa, palasivat ajatukseni juuri tähän ensimmäiseen käyntiini tällä viimeisellä kerralla.”

Kuolleet vedet

Kirjailija Eeva-Liisa Mannerin (1921-1995) syntymästä tulee ensi sunnuntaina kuluneeksi 100 vuotta. Manner on yksi suomenkielisen runouden suurimmista nimistä ja hän on ollut esikuvana jo lukuisille runoilijasukupolville. Hän kirjoitti runojen rinnalla laajan tuotannon näytelmiä, kuunnelmia, proosaa ja esseitä. Hän oli myös erinomainen suomentaja. Hänen käännöstensä kautta suomalaisille tulivat tutuksi mm. monet japanilaisen kirjallisuuden klassikot. Runoilijana hänen merkittävimpiä teoksiaan on Kuolleet vedet (Tammi 1977). Kuolemaa ja yksinäisyyttä pohdiskeleva kokoelma koostuu kahdeksasta runojen sarjasta, joista kukin on sisällöltään ja näkökulmaltaan yhtenäinen kokonaisuutensa. Vesa Kyllönen kirjoittaa teoksesta SKS:n blogissa: ”Hyvin toismaailmallinen teos ainakin on: runoissa puhuva minä vaikuttaa olevan ikään kuin irtaantunut tästä elämästä, ei aivan vielä kuollut muttei toisaalta enää elossakaan, ainakaan toisten keskessä. Muita ihmisiä – tai ihmisiksi katsottavia – ei kokoelmassa juurikaan tapaa, ja elon viljaa katsotaan muutenkin kuin ulkoapäin, lyhyenä välähdyksenä.” ”Elämä liukuu pois joka hetki.Elämä ei ole täällä, se on muualla.En kaipaa sitä, miksi kaipaisin haurasta ainetta,joka tuskin sykkii, savuaa kuin kiusattu salama pullossaja häipyy, luovuttaa lämpönsä ja muotonsa, tähteeksi jää vähän lumen valoa.”

Professori ja taloudenhoitaja

Yoko Ogawa (s. 1962) on yksi nykypäivän arvostetuimmista japanilaiskirjailijoista. Hänen ensimmäinen suomeksi ilmestynyt romaaninsa Professori ja taloudenhoitaja (Tammi 2016, suom. Antti Valkama) on lämminhenkinen tarina eläkkeellä olevasta muistisairaasta matematiikan professorista ja hänen nuoresta taloudenhoitajastaan. Professorilla on ollut vaikeuksia löytää ymmärtävää avustajaa, sillä hänen muistinsa ulottuu vain 80 minuutin päähän. Lopulta hän löytää 10-vuotiaan pojan yksinhuoltaja-äidin, joka saa yhteyden kiehtovaan mieheen ja hänen matemaattiseen maailmankuvaansa. Pirjo-Riitta Kuusikko kirjoittaa japanilaisen kirjallisuuden suomennoksia esittelevässä Unien kelluvalla sillalla -blogissaan näin: ”Matematiikan kauneus nousee keskeiseksi teemaksi kirjassa, joka sisältää huomattavan määrän puhdasta matematiikkaa. Tätä ei pidä lukijan kuitenkaan säikähtää, ei tarvitse olla matemaatikko voidakseen nauttia kirjasta.” ”Professorille rakkainta koko maailmassa olivat alkuluvut. Minäkin olin kyllä tietoinen niiden olemassaolosta, mutta en ollut koskaan ajatellut niitä mahdollisena rakkauden kohteena. Mutta vaikka kohde olikin epätavallinen, hänen tapansa rakastaa oli varsin oikeaoppinen. Hän ihaili ja palveli rakastettuaan ehdoitta. Hän kunnioitti tätä, väliin helli, väliin polvistui tämän eteen. Eikä hän milloinkaan lähtenyt rakkaansa rinnalta.Niissä tarinoissa, joita Professori työpöydän tai aterian äärellä minulle ja Juurelle matematiikasta kertoi, alkuluvut taisivat esiintyä useammin kuin mikään muu. Emme alkuun voineet käsittää, mikä oli niin viehättävää jääräpäisissä luvuissa, jotka eivät suostuneet tulemaan jaetuksi kuin yhdellä ja itsellään. Silti se, kuinka tosissaan hän alkuluvuista puhui, veti meitä puoleensa.”

Mr. Smith

Juha Seppälän (s. 1956) romaani Mr. Smith (WSOY 2012) on eri aikatasoissa etenevä kertomus markkinavoimien ja rahan vietävänä olevista ihmisistä. Finlandia-ehdokkaana olleen teoksen nimessä mainittu konsultti Mr. Smith ratkoo työkseen nykypäivän tietoyhteiskunnan aineettomia ongelmia. Hänen isoisänsä herra Schmidt käy kauppaa ja myy vakuuksia 1900-luvun alkupuolen Karjalan kannaksella. Teoksessa liikutaan ja hypitään sulavasti ajasta toiseen sadan vuoden säteelle. Seppälän koruttoman viileä kieli ja tekstin tiiviin taloudellinen rakentuminen korostavat monitasoisen teoksen lohduttomalta vaikuttavaa sanomaa. Tuomas Aitonurmi kirjoittaa Tekstiluola-blogissaan: "Vaikka maailma on ankara ja hyvinvoinnin osalta pahasti jakautunut, ei Seppälä ole unohtanut kirjastaan huumorin pilkahduksia eikä toivoa. Jälkisanat kertovat, miten hahmoille lopulta käy, ja kuten takakansi lupaa, joku etsijöistä myös löytää. Olo ei jää ahdistuneeksi, vaikka maailmamme on mitä on." ”Jos nykyihmisellä on ongelma, hän haluaa siihen nopean ratkaisun. Ota pois minulta tänä ongelma, ne sanovat. Teen parhaani.Usko suoraviivaisuuteen. Minua voisi kuvata kuin Malte Laurids Briggeä: ”Hän oli runoilija ja vihasi epämääräisyyttä.” Vihaan ylimääräistä syöttöä, kiekon siirtelyä. Ammun heti.Käytössäni ei ole algoritmia, menetelmää jonka avulla tietokoneohjelma etsii ratkaisun ongelmaan. Peli aaltoilee, siinä on hetkensä, mutta viime kädessä se täytyy pitää riittävän yksinkertaisena. Uskomattoman nopeasti hetki on ohi, juhlittu sankari hylkiö, Austerlitzista Borodinoon kivenheitto, kivi jo ilmassa. Tunteiluun minulla ei ole varaa, minun on pysyttävä liikkeessä. En tavoittele mitään erityistä, ja se auttaa minua pitämään käteni vapaina. Olen yrittänyt pitää mieleni kirkkaana ja välttää kyynisyyttä, helpointa ukkosenjohdatinta yksilön ja yhteiskunnan välisessä ristipaineessa. Myönnän, että aina en onnistu.”

Idiootti

Venäläisen F.M. Dostojevskin (1821-1881) syntymästä tulee marraskuun 11. päivänä kuluneeksi 200 vuotta. Maailmankirjallisuuden vaikutusvaltaisimpiin kuulunut romaanikirjailija kirjoitti merkittävimmät teoksensa Siperian vankisiirtolassa vietetyn ajan jälkeen. 1860-luvulla hän ajautui pahoihin rahaongelmiin ja pakeni velkojiaan ulkomaille. Hän kirjoitti maanpaossa vuosina 1867-8 romaanin Idiootti, jota pidetään yhtenä hänen pääteoksistaan. Romaanin päähenkilö on epilepsiaa sairastava, yksinkertainen mutta hyväntahtoinen ruhtinas Myškin. Ruhtinas palaa neliosaisen romaanin alussa Pietarin seurapiireihin vietettyään vuosia sveitsiläisessä hoitolassa. Hänen naiivin myötätuntoinen suhtautumisensa ihmisiin ja kyvyttömyys tuntea häpeää aiheuttavat piireissä suurta hämminkiä ja ristiriitoja. Esa Mäkijärvi kirjoittaa Olli Kuukasjärven tuoreen suomennoksen arviossaan: ”Ihmisten sisäisen ja keskinäisen psykologian kuvaajana Dostojevski on jälleen omaa luokkaansa. Dostojevski ei ole yhtä sisäsiisti kuin aikalaisensa Leo Tolstoi, mutta yhdessä he paljastavat 1800-lukulaisen venäläisen yhteiskunnan kaikki puolet.” ”Kun ovi sitten monen, monen tunnin kuluttua avattiin ja sisään tuli ihmisiä, he tapasivat murhaajan täysin tajuttomassa tilassa ja kovassa kuumeessa. Ruhtinas istui hänen vierellään vuoteella liikkumattomana, ja aina kun sairas alkoi huutaa ja hourailla, hän kiiruhti sivelemään vapisevalla kädellään hiljaa hänen hiuksiaan ja poskiaan kuin olisi hyväillyt ja viihdyttänyt häntä. Mutta ruhtinas ei ymmärtänyt enää mitään, mitä häneltä kysyttiin, ei tuntenut sisälle tulleita, hänen ympärillään tunkeilevia ihmisiä. Jos itse Schneider olisi nyt tullut Sveitsistä katsomaan entistä oppilastaan ja potilastaan, niin hänkin muistettuaan millaisessa tilassa ruhtinas oli ollut joskus ensimmäisen hoitovuotensa aikana Sveitsissä, olisi nyt huitaissut vain kädellään ja sanonut samoin kuin silloin: ”Idiootti!”(Karisto 1993, suom. Lea Pyykkö)

Lasten kirja

Englantilaisen A.S. Byattin (s. 1936) romaani Lasten kirja (Teos 2011, suom. Kersti Juva) kertoo yhden laajan tarinan kautta usean englantilaisperheen ja -suvun kohtaloista. Tapahtumat alkavat vuodesta 1895 ja päättyvät ensimmäisen maailmansodan traagisiin jälkimaininkeihin. Tiiliskivimäinen romaani sisältää valtavan määrän tärkeitä henkilöhahmoja, joista Byatt oli kirjoittaessaan laatinut excel-taulukon. Romaanin keskushahmo on kirjailija Olive Wellwood, joka kirjoittaa omille lapsilleen uniikkeja satukirjoja. Lasten maailma sekä viktoriaanisen ja edvardiaanisen ”englantilaisen puutarhan” viaton lapsekkuus ovatkin teoksen keskeisiä teemoja. Teoksen henkilöhahmot keskustelevat jatkuvasti. Keskusteluiden kautta lukija pääsee lähelle aikakauden ajatusmaailmaa ja kulttuurielämän polttavia aiheita, joita ovat mm. seksuaalimoraali ja naisten rooli työelämässä. ”Lapset liikkuivat aikuisten joukossa, he puhuivat ja heille puhuttiin. Näissä perheissä 1800-luvun lopulla lasten elämä oli erilaista kuin ennen taikka jälkeen. He eivät olleet nukkeja eivätkä pikku aikuisia. Heitä ei pidetty lastenkamareissa poissa silmistä, he olivat läsnä yhteisillä aterioilla, ja heidän kehkeytyvät luonteensa otettiin vakavasti, niistä keskusteltiin illallisella ja pitkillä kävelyretkillä. Ja samaan aikaan näillä lapsilla oli kuitenkin oma, suurelta osin itsenäinen elämänsä lapsina. He kuljeskelivat metsissä ja laitumilla, rakensivat kätköjä ja kiipeilivät puissa, metsästivät, kalastivat, ratsastivat poneilla ja ajoivat polkupyörillä seuranaan pelkästään muita lapsia. Ja lapsia oli kaiken kaikkiaan paljon.”    

Tule takaisin, pikku Sheba

Lauantaina kuolleen runoilija Sirkka Turkan (1939-2021) tunnetuin teos lienee Finlandialla palkittu runokokoelma Tule takaisin, pikku Sheba (Tammi 1986). Se oli hänen kolmetoista runokokoelmaa käsittäneen tuotantonsa kahdeksas teos. Tallimestarinakin työskennellyt Turkka hahmotti runoissaan maailmaa monesti luonnon ja eläinten kautta. Tule takaisin, pikku Shebassa on mukana hevosia ja erityisesti rakas koira, jonka poissaolo värittää kokoelman rakkauden ja kaipauksen täyteisiä runoja. Elämän syklinen luonne, vuodenkierto ja kuolema ovat Turkan runoissa läsnä, mutta hänen kielensä yllätyksellinen ironia ja arkinen kuvasto keventävät runojen sävyjä ja tuovat ne lähelle lukijaa. Turkka kertoi Helsingin Sanomissa julkaistussa Sirpa Pääkkösen haastattelussa: ”Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän hämmästelen maailman kauneutta ja sitä mitä ihminen tekee sille. Elämän mielekkyyttä ei tarvitse kysellä. Tehtävänä on jatkaa sukua, hoitaa jälkeläiset ja sitten väistyä. Tunnen itseni pieneksi tämän suuren ihmeen edessä.” ”Ja minä tahdon, että sinälopultakin vavahdat,kun sateesta märkä järvinostaa siivilleen kesän,sen joutsenet.Kun ne vielä hetken viipyvätpuiston puiden yllä, kaikenrakastetun kullan yllä.Kun niiden väri onjo valkoisempi lunta,valkoisempi eron väriä.”

John Lennon panee omiaan

John Lennonin (1940-1980) nonsense-juttujen kokoelma John Lennon panee omiaan (Otava 1964, suom. Anselm Hollo) ilmestyi beatlemanian hurjimmassa vaiheessa huhtikuussa 1964. Kokoelma koostui lyhyistä absurdeista tarinoista, piirroksista ja runoista. Lennon oli aloittanut karikatyyrien piirtämisen ja koomisten tarinoiden kirjoittamisen jo lapsena, mutta taidot karttuivat Liverpool Collage of Art –taidekoulussa. Siellä hän tutustui tuoreisiin taidesuuntauksiin ja beat-runouteen. Samoista piireistä nousivat myöhemmin Mersey Sound –runoliikkeen edustajat Adrian Henri (1932-2000), Roger McGough (s. 1937) ja Brian Patten (s. 1946).  Lennonin juttuja julkaistiin jo varhain kolumneina liverpoolilaisessa Mersey Beat –lehdessä. John Lennon panee omiaan perustuu englannin kielen nyansseihin ja sanaleikkeihin, joita on vaikea ellei mahdotonta kääntää muille kielille. Anselm Hollon suomennos on kuitenkin harvinaisen onnistunut. Sitä pidetäänkin suomennoskirjallisuuden klassikkona, joka tavoittaa Lennonin anarkistisen nonsensen hienolla tavalla. Lennon tölvii teoksessaan erityisesti auktoriteetteja ja brittiläisen luokkayhteiskunnan naurettavuuksia, mutta ottaa aineksia myös omasta elämästään. Lennonin traumaattisen vaikea suhde omaan isään ja äitiin välittyvät teksteistä, kuten myös The Beatlesin menestyksen absurdius. John Lennon panee omiaan sai paljon positiivista huomiota vakavasti otettavilta kriitikoilta, jotka kiittivät erityisesti sen kielellistä rikkautta. Teos kiinnitti taidepiirien huomion ja osoitti, että populaarikulttuurin ja korkeakulttuurin välinen raja ei ole niin selkeä kuin oli aina ajateltu. ”Frank katsoi pöytää tuskin uskaltaen katsoa pöytää. ”Mä inhoan tota pöytää”, hän sanoi, ”saasanan vanha pöytä mun talossa.” Sitten hän katsoi kelloa. ”Perkeleen kello mun talossa”, sanoi Frank, sillä tiedätteks se oli sen talo. Vähän ajan kuluttua hänen silmänsä sattui hänen ikioman äitinsä tuoliin. ”En tykkää tosta tuolista sitten vähääkään”, hän sanoi. ”Kato nyt tota rujua, ihan lijainen ja pasjainen. Miten mun nyt pitäis hoioitaa kaikkea tätä ruskaista rämöä. Muta mä oon muta kuin orja tässä mirjussa, ja kaikki ihmiset nauraa ja härnää mua koko maailman nähden. Miten mä voi tätä kestämättä? Miten? Eikö mulla sitten oo omaa elämää vai täytyykö mun aina jynssätä ja hoivailla tätä saasanan vanhaa taloa kun kuuluu mulle?” Frank meni vanhan mykän äitinsä luo joka vielä eli hänen kansaan. ”Mitä sä naurat sä sebkin vanha saapas?” (Ote tarinasta ”Onneton Frank”)  

Graniittimies

Sirpa Kähkösen (s. 1964) Finlandia-ehdokkaana ollut Graniittimies (Otava 2014) on pääosin 1920-luvulle sijoittuva romaani suomalaisesta nuoresta parista Iljasta ja Klarasta. Pariskunta päättää hiihtää itärajan yli Neuvostoliittoon paremman elämän ja vapauden perässä. He vaihtavat nimeä ja kieltä sopeutuakseen mahdollisimman hyvin vastaperustettuun työväenluokan onnelaan. Aluksi Petrogradissa asuessaan he ovat toiveikkaita, mutta pian kurjat oltavat tekevät elämästä hankalaa ja surullista. Suurin muutos huonompaan tapahtuu Leninin kuoleman jälkeen, jolloin kaupungin nimi vaihdetaan suurmiestä kunnioittaen Leningradiksi. Klarasta tulee paikallisten katulasten suojelija ja Ilja sopeutuu bolševikin rooliinsa. Toimittaja Nadja Nowak kuvasi teosta Ylen sivuilla näin: ”Yksi romaanin teemoista on unelmien sortuminen. Tälläkin kertaa Kähkönen on tehnyt perusteellisen pohjatyön ja hänen henkilönsä ovat oikeita ihmisiä, joiden kohtaloihin eläytyi. Koskettava romaani.” ”Minä muistan aina päivämäärän 27.1.1924. Lyhyt tammikuun päivä oli jo sammunut, kun kovaääniset rasahtivat ja hetkeä ennen kello kuuttatoista radiokuuluttajan ääni kaikui Moskovasta yli vaikenevien ihmismassojen. ”Nouskaa seisomaan, toverit, Iljitsh lasketaan hautaansa.”Viima puhalsi hämärtyvillä kaduilla. Me seisoimme Iljan kanssa Uritskin aukion laidalla ja lumituuli liehutti liepeitämme ja tuhansia punalippuja, jotka oli verhoiltu suruharsoin. Puna-armeijalaiset seisoivat kunniavartiossa, minä koetin tähytä Lavria, mutta taajat nuorukaisten rivit painuivat hämärään, ja valonheittäjät loimuttivat tuiskua ja palatsin päälle viritettyä suurta punakangasta, jonka keskellä seisoi Vladimir Iljitsh, tietä tulevaisuuteen näyttäen.”

Andien mainingit

Chileläinen runoilija Pablo Nedura (1904-1973) palkittiin kirjallisuuden Nobelilla vuonna 1971 ”runoudesta, joka luonnonvoimien tavoin toi näkyville kokonaisen maanosan kohtaloita ja unelmia”. Vasemmistolaisena ajattelijana ja Chilen kommunistisen puolueen poliitikkonakin toiminut Neruda oli yksi 1900-luvun luetuimmista runoilijoista ja häntä pidetään edelleen yhtenä espanjankielisen runouden merkittävimmistä nimistä. Nerudan laajasta tuotannostaan on julkaistu muutama suomennosvalikoima, joista Pentti Saaritsan kokoama Andien mainingit (Tammi 1972) on yksi tärkeimmistä. Kokoelma luo kattavan kokonaiskuvan kirjailijan tuotannosta. Teos alkaa Nerudan vuolailla ja värikylläisillä nuoruuden runoilla, joissa toistuvana teemana on kiihkeä rakkaus. Kokoelman lopussa on näytteitä kirjailijan myöhäiskauden runoista, joissa runsaus on korvautunut ajatuksen syvyydellä ja ironialla. Keskelle Saaritsa on sijoittanut otteita Nerudan 15 osaisesta suurteoksesta Canto General (1950), jonka oli tarkoitus piirtää kokonaiskuva Amerikan mantereen historiasta. Andien mainingeista löytyy kokonaan sarjan toinen osa Macchu Picchun huiput. Mikis Theodorákis sävelsi sarjan pohjalta Salvador Allenden pyynnöstä oratorion Canto General, jonka esityksissä kuultiin mm. Arja Saijonmaata. ”Tuulesta tuuleen kuin tyhjä verkko minä kuljin läpi katujen ja ilmapiirin, tulin ja lähdin kun astuivat voimaan syksyn lehtien laajentuneet kolikot, ja kevään ja tähkäpäiden välillä se minkä suurin rakkaus, kuin putoavassa hansikkaassa, lahjoittaa meille kuin pitkän kuun. (Elävästi säihkyviä päiviä ainemassojen myrskyssä: terästä joka muuttuu hapon hiljaisuudeksi: hienoksi jauhoksi riivittyjä öitä: maan häävimman ravistelemia heteitä.) Joku joka odotti minua viulujen keskellä löysi maailman kuin haudatun tornin jonka kierteet painuivat syvempään kuin kaikki käheän rikin väriset lehdet: syvempään, maakerrosten kultaan saakka, ja kuin meteorien kietoman miekan minä upotin rauhattoman pehmeän kourani maan syvimpiin synnyttimiin. Painoin otsani syviin aaltoihin ja valahdin kuin pisara rikintuoksuiseen lepoon, ja sokean tavoin minä palasin ihmisten tuhlatun kevään jasmiinin luo.” (Macchu Picchun huiput - I)