Päivän täky

Unikertomus

Itävaltalaisen Arthur Schnitzlerin (1862-1931) pienoisromaanin Unikertomus (WSOY 1999, suom. Oili Suominen) päähenkilönä on wieniläinen lääkäri Fridolin ja hänen vaimonsa Albertine. Karnevaalien jälkeisissä tunnelmissa aviopari avautuu toisilleen salaisista fantasioistaan ja ulkopuolisista suhteistaan. Myöhemmin potilaskäynnin yhteydessä Fridolin eksyy kummallisiin seikkailuihin öiseen Wieniin. Liikutaan unen ja valveen rajamailla, ja Fridolin alkaa menettää otteensa todellisuudesta. Sisäistä monologia hyödyntävä pienoisromaani ilmestyi alun perin vuonna 1926 ja se oli psykologisen kerronnan suhteen edellä aikaansa. Teoksen teemoissa ja niiden käsittelytavassa näkyy vahvasti Schnitzlerin ystävän Sigmund Freudin vaikutus. Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi nimellä Tohtori eksyy erotiikkaan (Karisto 1928, suom. Kalle Väänänen). Stanley Kubrick ohjasi teoksen pohjalta elokuvan Eyes Wide Shut (1999). ”Kello oli viisi aamulla, kun hän nousi oman asuntonsa portaita. Hän meni ensimmäiseksi vastaanottohuoneeseensa, sulki naamiaisasun huolellisesti kaappiin, ja välttääkseen herättämästä Albertinea hän riisui kengät ja vaatteet, ennen kuin meni makuuhuoneeseen. Varovasti hän sytytti yöpöytänsä himmeän lampun. Albertine makasi rauhallisena, kädet niskan takana, huulet olivat raollaan ja suun ympärillä oli tuskallisia varjoja: näitä kasvoja Fridolin ei tuntenut. Hän kumartui Albertinen otsan ylle, joka heti kuin kosketuksesta vetäytyi ryppyihin, ja kasvoille tuli oudon vääristynyt ilme; ja äkkiä, yhä unessa, Albertine nauroi niin kimakasti että Fridolin pelästyi. Vaistomaisesti hän kutsui vaimoaan nimeltä. Albertine naurahti uudelleen, ikään kuin vastaukseksi, aivan oudolla, melkein kammottavalla tavalla.” 

Vilpittömästi sinun

Pekka Hiltusen (s. 1966) trilleri Vilpittömästi sinun (Gummerus 2011) on kirjailijan esikoisromaani ja ns. Studio-sarjan ensimmäinen osa. Se kertoo Lontoossa työskentelevästä suomalaisesta Liasta, joka on kunnianhimoisen työnsä ulkopuolella yksinäinen. Kaikki muuttuu, kun hän joutuu sattumalta näkemään raakalaismaisesti murhatun naisen jäännökset. Häntä alkaa painaa se, että tekijää ei saada kiinni. Hän pyytää apua toiselta Lontoossa asuvalta suomalaiselta Marilta, joka työskentelee salaperäisessä Studiossa. Studio pyrkii parantamaan maailmaa ja vaikuttamaan politiikkaan usein kyseenalaisia keinoja käyttäen. Lumiomena-blogissa kirjoitetaan, että ”Vilpittömästi sinun on myös monitasoinen romaani juurista ja juurettomuudesta, luottamuksesta, omapäisyydestä ja suomalaisuudesta. Kaikkea säätelee suomalainen alakulo tai suru, sellainen turvallinen ja hyväkin alavire, jonka myös Lia ja Mari tunnistavat.” ”Hän teki paljon töitä, ja aikaa jäi vain kahdelle harrastukselle. Molempiin hän paneutui intohimoisesti.Rakkain oli juoksu. Hän juoksi kolmena iltana viikossa, joskus neljänä tai viitenä. Aina kovaa ja vähintään puolitoista tuntia, jotta elimistön endorfiinin korkealle ja pääsi kiinni syvään nautintoon.Lia tapasi juosta asuinalueensa Hampsteadin vehreillä, mäkisillä kaduilla ja puistojen reunamilla. Hänellä oli neljä vakioreittiä, joista hän valitsi aina yhden sään mukaan – Heathillä tuuli ja sade tuntuivat enemmän, ja North End oli hyvä vasta myöhään illalla, kun tiet alkoivat olla vapaat kulkijoista.”

Taras Bulba

Venäjän kielellä kirjoittaneen Nikolai Gogolin (1809-1853) tuotanto käsittää pietarilaisnovellien (”Päällystakki”, ”Nenä”, jne.), Kuolleiden sielujen ja näytelmien rinnalla myös vähemmälle huomiolle jääneen sarjan ukrainainalaistarinoita. Gogol oli kotoisin Ukrainasta ja kirjoitti nuoruudessaan tarinoita, joissa korostui ukrainalaisten tai vähävenäläisten kansalliset erityispiirteet. 1600-luvun Ukrainaan sijoittuva romaani Taras Bulba (Basam Books 2010, suom. Eero Balk) kuvaa Ukrainan tasangoilla vaikuttaneiden kasakoiden elämää. Päähenkilöinä ovat vanha karskisti käyttäytyvä Taras Bulba ja hänen kouluja käyneet poikansa Ostap ja Andri. Alun perin vuonna 1835 ilmestynyt romaanin ensimmäinen versio sisälsi viitteitä Vähä-Venäjän alueiden hallintaan liittyviin kiistanalaisiin kysymyksiin ja korosti ukrainalaisten kansallistunnetta. Myöhemmin romaanista ilmestyi korjattu versio, jossa korostui panslavistinen, suurvenäläinen näkökulma. Korjattu versio on saanut klassikon aseman Venäjällä ja se on ollut pohjana myös monille käännöksille. Basam Books julkaisi alkuperäisen sensuroimattoman version Eero Balkin mainiona suomennoksena vuonna 2010. ”Bulba lohduttautui etukäteen ajatuksella, kuinka hän nyt kahden poikansa kanssa ilmaantuisi sanomaan: ”Katsokaapa, millaiset urhot minä teille toin!” Hän ajatteli, miten veisi heidät Zaporižžjaan, tuon ajan Ukrainan sotakouluun, esittelisi heidät tovereilleen ja katsoisi, kuinka he edistyisivät silmissä sotataidossa ja hummailussa, jota sitäkin hän piti yhtenä ritarin perushyveistä. Aluksi hän halusi lähettää heidät matkaan yksin, koska piti tärkeänä ryhtyä kokoamaan uutta joukkoa, ja se vaati hänen läsnäoloaan. Mutta hänen nähdessään pitkät ja rotevat poikansa hänessä syntyi äkkiä sotaisa henki, ja hän päätti lähteä heidän kanssaan heti seuraavana päivänä, vaikka siihen pakotti vain itsepäisyys.”

Mistä maailmat alkavat

Joel Haahtelan (s. 1972) romaani Mistä maailmat alkavat (Otava 2017) sijoittuu 1950-, 60- ja 70-lukujen helsinkiläisiin taidepiireihin. Päähenkilönä on elokuvateatteri Glorian paikannäyttäjänä työskentelevä Visa, jonka intohimona ovat maalaaminen ja taide. Hän haluaa taiteilijaksi ja tutustuu pian moneen taidemaailmaan vaikuttajaan: Unto Pusaan, Eino Ruutsaloon, Carolus Enckelliin ja Maire Gullichseniin. Faktaa ja fiktiota sekoittava teos sisältää paljon pohdintaa taiteesta ja taiteilijuudesta. Aino Frilander kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Jos Rembrandt loihtii valoa, Haahtela on aina ollut velho loihtimaan tunnelmia ja tuokiokuvia.” ”Käytävän vieressä oli piirustussali. Visa katseli lasin läpi mallinkoroketta, ja telineitä, jotka unisen näköisinä odottivat piirtäjän kättä. Ikkunoista lankesi valoa huoneeseen, kuin kappeliin. Pöly leijaili valonkaistaleissa, mutta Visa oli kuulevinaan lasin läpi hiilen rahinan ja vaimean puheensorinan. Niin kuin hän olisi äkisti siirtynyt ajassa taaksepäin ja nähnyt edessään jonkin entisaikojen mestarin työhuoneen. Siellä Rubensin kuuliaiset oppilaat työstivät luonnoksia, maalasivat pohjia, täyttivät väripintoja ja odottelivat, että mestari palaisi viimeistelemään työn, rustaisi siihen kallisarvoisen puumerkkinsä.”

Ihana maa

Walesilaisen Grace McCleenin (s. 1981) esikoisromaanin Ihana maa (Otava 2013, suom. Marianna Kurtto) kertojana on 10-vuotias Judith, joka asuu isänsä kanssa walesilaisessa tehdaskaupungissa. Äiti on kuollut ja isä kuuluu maailmanloppua profetoivaan uskonlahkoon. Koulukiusaamisen ja ankeiden kotiolojen vastapainoksi Judith rakentaa omaan huoneeseensa pienoismaailman. Siellä kaikki on täydellistä ja ihmeet mahdollisia. Sanna Kangasniemi kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Sekä Ihanan maan tarina että kerronta kulkevat sillä lailla vastaanpanemattoman rauhallisesti eteenpäin, että lukija huomaa elävänsä tunteella mukana Judith McPhersonin ja tämän isän koettelemuksissa” ”Yksi hyvistä ajatuksistani on, että tässä maailmassa ei ole suuria asioita, vaan paljon pieniä asioita jotka on liitetty yhteen; että on toisia maailmoja, joissa me olemme yhtä pieniä kuin pienin ihminen Ihanassa maassa; että Linnunradan kiekko, jonka ihmiset ovat uskoneet olevan kaikkeus, onkin vain yksi miljardeista galakseista, joiden takana kosmos on ainakin miljardi, miljardi, miljardi kertaa suurempi kuin kaukaisin universumin osa, jonka tiedemiehet pystyvät näkemään kaikista suurimmilla teleskoopeilla, ja sen kosmoksen takana on vielä muista kosmoksia jotka ulottuvat äärettömyyteen.”

Ihmettä kaikki

Juha Itkosen (s. 1975) romaani Ihmettä kaikki (Otava 2018) on kertomus nelikymppisestä avioparista, syntymättömän lapsen kuolemasta ja uuden elämän ihmeestä. Viiltävän omakohtainen romaani on päiväkirjamaisen avointa ja rohkeaa autofiktiota, joka ammentaa aineksia kirjailijan omasta elämästä. Antti Majander kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Vaikka Ihmettä kaikki keskittyy paljolti kirjoittajan omaan haavoittuvuuteen, teos pysyy kunnioitusta herättävän kaukana itsekeskeisyydestä: suuria päähenkilöitä ovat ne pienet.” ”Tietyt sanat olivat alkaneet ärsyttää minua. Miksi aina puhuttiin lapsiperheen arjesta? Arkihan oli elämää. Itse asiassa sana lapsiperhekin oli turha, elämä oli elämää, eikä mitään ruuhkavuosia ollut, vain vuosia, jotka kiitäisivät ohitse ja joita jälkikäteen muistelisi ja todennäköisesti kaipaisi. Oma aika, mitä sekään oli? Tai pariskunnan yhteinen aika, se jota lehtijutuissa aina kehotettiin vaalimaan vaikka sitten lasten kustannuksella? Jos jokin aika oli laatuaikaa, muu aika oli sitten kai laadutonta. Ajan kategorisointi avioliitossa oli ongelmallista, se johti vain turhiin riitoihin ja epämääräiseen kalvavaan tyytymättömyyteen.”

Naurun ja unohduksen kirja

Tšekkiläissyntyinen kirjailija Milan Kundera (1929-2023) on kuollut 11. heinäkuuta 2023. 1900-luvun merkittävimpiin kuuluneen romaanikirjailijan kansainvälisiä läpimurtoteoksia oli Naurun ja unohduksen kirja (WSOY 1983, suom. Kirsti Siraste), joka ilmestyi alun perin vuonna 1979. Kundera kirjoitti sitä asuessaan maanpaossa Ranskassa. Seitsemästä toisiinsa kietoutuvasta leikillisestä tarinasta koostuva teos sekoittaa kertovaan ainekseen esseemäistä pohdiskelua mm. unohtamisen ja muistamisen roolista totalitaarisessa yhteiskunnassa. Jan Blomstedt kirjoittaa kirjan esipuheessa: ”Naurun ja unohduksen kirja liikkuu jossakin romaanin rajoilla: se on merkillinen viuhka, Kunderan hajanaisin kirja, mutta samalla monisäröisin, prismaattisin, pelkistetyin ja ajatuksekkain kokonaisuus, jonka hän on luonut.” ”Koko tämä kirja on muunnelmaromaani. Yksittäiset jaksot seuraavat toisiaan kuin yksittäiset, teeman uumeniin johtavat tienpätkät, tien joka vie ajatukseen, yhteen ainoaan tilanteeseen jonka ymmärtäminen häviää silmieni saavuttamattomiin.Romaanini kertoo Taminasta, ja hänen poistuessaan näyttämöltä siitä tulee hänelle kirjoitettu romaani. Hän on sekä päähenkilö että pääkuulija, ja kaikki muut tarinat ovat vain hänen tarinansa muunnelmia jotka nivoutuvat toisiinsa hänen elämässään kuin pelissä.Tämä on naurun ja unohduksen tarina, unohduksesta, Prahasta ja enkeleistä kertova romaani. Eikä suinkaan ole sattuma että ohjauspyörän ääressä istuvan nuorukaisen nimi oli Rafael.”

En palaa takaisin koskaan, luulen

Satu Vasantolan (s. 1965) esikoisromaani En palaa takaisin koskaan, luulen (Tammi 2008) on kertomus eteläpohjalaisen työläisperheen kasvatista Susannasta ja hänen suvustaan. Lakia opiskellut Susanna on muuttanut Helsinkiin ja siirtynyt elämässään eteenpäin. Hän on tarmokas yksinhuoltaja, joka on majoittanut kotiinsa irakilaisen pakolaisperheen. Hautajaiset tuovat eteläpohjalaisen suvun jälleen yhteen. Monen eri henkilöhahmon kautta kerrottu ja eri aikatasoissa kulkeva tarina avaa syitä miksi tietyissä perheyhteisöissä käyttäydytään ja ajatellaan juuri tietyllä tavalla. Mervi Kantokorpi kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Vasantola saa tarinassaan erinomaisesti esiin, miten luokkaloikka ei merkitse niinkään aineellista kasvua, vaan sen ydin on henkisen elämänpiirin murroksessa.” ”Sporat. Pitäisi opetalla sanomaan sporat. Ja metro. Sen asemilla ja junissa saattoi haista oksennus, mutta yhtä lailla siellä velloi vapauden ja välinpitämättömyyden riemukas lemu. Siellä saattoi kulkea vaikka hiukset vihreinä ja oransseissa housuissa eikä kukaan katsonut pitkään. Siellä luettiin kirjoja kielillä, joita Susanna ei tunnistanut. Siellä sulautui massan suojaan, kaupunkiin. Ratikassa ja metrossa kukaan ei tiennyt, että hän oli maalta ja oli vain kuuluvinaan yliopistoyhteisöön, ettei edes tuntenut yhtäkään yliopistossa opiskellutta.”

Twist

Ruotsalaisen Klas Östergrenin (s. 1955) romaani Twist (Siltala 2016, suom. Hanna Tarkka) on trillerimäinen kertomus tukholmalaisen rakennusalan korruptiosta sekä eri suuntiin luikertelevista petoksen ja valheiden lonkeroista. Kertojana on näytelmäkirjailija, joka on lapsena 60-luvulla ihastunut liikemies Sigge Backlundin tyttäreen Anne-Marieen. He kohtaavat uudelleen 80-luvulla, mutta tyttö häipyy äkisti Berliiniin vakoilijaksi ryhtyneen isänsä kanssa. Myöhemmin Anne-Marien nimi tulee esille Itämeren kaasuputkiprojektin hämäräperäisten kuvioiden yhteydessä. Sanna Kangasniemi kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Yksityiskohdat merkitsevät, ovat suorastaan kaikki kaikessa, ja niistä rakentuu ajankuva, joka tuntuu täysin pakottomalta ja autonomiselta.” ”Edellä kuvaamani unet, jotka tapahtuvat kesäpaikassamme, ovat usein äänettömiä, kuin yksinkertaisimmat vanhat kaitafilmit. Mitään ei kuule, mutta tietää silti tarkalleen, mitä ihmiset sanovat. En tiedä, mistä se johtuu. ehkä siitä, että siihen aikaan oli hiljaisuutta, jota on nykyään vaikeampi löytää. Huomaavaista vaiteliaisuutta, hyvien tapojen vaatimaa hiljaisuutta epämiellyttävien totuuksien keskellä ja tyynnyttelyä eripuraa herättävissä kysymyksissä. Mutta hiljaisuus on enemmän kuin sanomatta jättäminen. Ikään kuin korvia huumaava oli seudulle viikonloppuilloin lankeava hiljaisuus, kun työt olivat tauonneet, ihmiset laskeneet käsistään vasarat ja sahat, panneet pois lapiot ja haravat ja menneet nukkumaan. Kun kaikki olisivat satuttaneet itsensä ja pyörtyneet.”

Talven jälkeen valo

Piia Postin (s. 1976) romaanin Talven jälkeen valo (Gummerus 2010) keskiössä on pariskunta Anna ja Jussi sekä heidän tyttärensä Marja. Perheellä on ulkoisesti kaikki kunnossa, mutta vanhempien parisuhde rakoilee ja Anna on vajonnut epämääräisen tyytymättömyyden tilaan. Irtosuhteet ja alkoholi täyttävät Annan elämän, samalla kun hänen tyttärensä kärsii ja Jussi löytää uuden naisen. Synkältä vaikuttava tarina kerrotaan monesta eri näkökulmasta, mikä rikastaa ja syventää romaanin kerrontaa. Loppua kohden henkilöhahmojen elämään alkaa tihkua myös valoa ja iloa, kuten Antti Majander kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Lopuksi kaikki on äkkiä paremmin. Postin romaanin aikuiset ja lapset oppivat, mikä elämässä on oikeasti tärkeää.” ”Ruskea kerrostalo, ikkunoita vieri vieressä, verhoja ja sälekaihtimia, valkoisina hohtavat ranskalaisten parvekkeiden kaiteet. Vino peltikatto, sen päällä läiskiä ja luonnonroskia, antenneja ja niillä taiteilemassa lintuja. Anna istuu puoliksi varjossa, on levättävä kesken kuopimisen. Hän sulkee silmät: näkyy luomenpunaista ja liikettä, koivun lehdet siivilöivät auringon valon. Kuuluu tytön laulua, hän katsoo, tytöllä on vaaleanpunainen hellehattu, jonka alta ryöppyää vaaleita kiharoita. Lapio taputtaa sinisen ämpärin pohjaa, tule hyvä kakku, tyttö nostaa ämpärin ja hiekka valahtaa kasaksi. Suupielet vääntyvät, kuuluu pari nyyhkäisyä, sitten tyttö täyttää ämpärin uudestaan.”

Ujous ja arvokkuus

Norjalaisen Dag Solstadin (s. 1941) romaani Ujous ja arvokkuus (Teos 2014, suom. Tarja Teva) kertoo viisikymppisen äidinkielenopettajan Elias Ruklan kriisistä. Elias yrittää avata oppilailleen Ibsenin Villisorsan erilaisia tulkintatapoja, mutta kohtaa vain tympeätä kyllästyneisyyttä. Pihalla hän saa raivokohtauksen, jonka hän kohdistaa heikosti toimivaan sateenvarjoonsa. Tunteenpurkauksen kautta hän sukeltaa menneisyyden tapahtumiin ja ruotii niiden valossa jämähtänyttä elämäntilannettaan. Solstadin pienimuotoinen romaani ilmestyi alun perin norjaksi vuonna 1994 ja sitä pidetään yhtenä vuosikymmenen parhaimmista romaaneista. Romaanin yhtenä teemana oleva sivistysihanteen mureneminen ja siihen liittyvä sukupolvien välinen kuilu on edelleen ajankohtainen. Reeta Törrönen kirjoittaa Les! Lue! -blogissaan: ”Kirjan teemat ovat ajattomia ja yllättävän monessa kohtaa pystyin myös samaistumaan tähän kärttyiseen ja katkeroituneeseen keski-ikäiseen mieheen. Rukla on hukassa omassa elämässään ja yhteiskunnassa, jota ei enää tunnista omakseen.” ”Kymmenen vuotta sitten, hän ajatteli noustessaan tuolilta, he olisivat sentään antaneet hänen päättää lauseensa. Mutta nyt, samassa kun kello soi, he sulkivat kirjansa ja lähtivät luokkahuoneesta, kaikessa rauhassa ja vastaansanomattomasti, koska enää ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö kellonsoitto merkinnyt oppitunnin päättymistä. Kello määritteli tunnin keston, niin sanottiin opetusta koskevissa säännöissä ja sääntöjä tuli noudattaa, niin he olisivat vastanneet, ykskantaan ja itsevarmasti, jos hän olisi sanonut, että hän se täällä ratkaisi, koska tunti päättyi. He olisivat katsoneet häntä ja kysyneet: miksi kello sitten ylipäätään soi, jos kerran sinä kellon sijaan päätät, koska tunti loppuu, hän ajatteli heidän siinä tapauksessa kysyvän.”

Mustat koskettimet

Marjo Heiskasen (s. 1963) toinen romaani Mustat koskettimet (Siltala 2017) kertoo klassista musiikkia soittavien muusikoiden elämästä ja suhdekiemuroista. Pääosassa on nelikymppinen pianisti Sere Metsätsalo ja hänen uuden trionsa kaksi nuorempaa soittajaa Laura ja Mats. Seren kehitys pianistina on pysähtynyt, ja hänen taiteelliset ambitionsa suuntautuvat trion luomaan musiikkiin. Mervi Kantokorpi kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Yhteen soittaminen kuin kylkiviiva-aistin varassa edellyttää herkkyyttä, tämä aina muistetaan mainita kamarimusiikista puhuttaessa. Silti varsinaisissa ihmissuhteissaan Sere on toivoton, epäsensitiivinen kuin uhmaikäinen lapsi.” ”Tiedote poikii yhden haastattelun. Vain yhden. Se on pettymys, mutta Sere päättä, että kiukutteleminen olisi lapsellista. Oikeastaan hyvä. Ei hän olisi halunnutkaan puhua Beethovenin sonaattien kokonaislevytyksen valmistumisesta liian likelle pyrkiville toimittajille, jotka nimittävät duoa duetoksi, trio tertsetiksi ja pianoa pienoksi. Yksi ainoa haastattelu ja sekin alumnilehdessä, kauden ensimmäisessä tosin, ajankohta on hyvä, mutta juttu on kuvitettu vanhoilla pressikuvilla, järjettömän huonoilla, hän on nyt kolme kiloa kevyempi. Hän olisi halunnut kuvaussession ja stailauksen, ehkä burleskimaisen, uusi korsetti ja niin edespäin.”

Laulaisin sinulle lempeitä lauluja

Uudessa-Seelannissa asuvan ruotsalaisen Linda Olssonin (s. 1948) esikoisromaani Laulaisin sinulle lempeitä lauluja (Gummerus 2009, suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi) oli maailmanlaajuinen bestseller. Kolmekymppinen kirjailija Veronika asettuu ruotsalaiseen pikkukylään kirjoittamaan ja tutustuu naapurissa elävään erakoituneeseen Astridiin. Molemmat naiset ovat kokeneet rankkoja ja kipeitä asioita menneisyydessään. He löytävät ikäerostaan huolimatta toisistaan keskustelukumppanin, jolle avautua. Keskustelut ja muistot ovat romaanin kerronnan keskiössä, ei niinkään nykyhetken tapahtumat. Irma Stenbäck kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Laulaisin sinulle lempeitä lauluja on kirja yksinäisyydestä ja ystävyyden voimasta. Mutta se on myös riipaiseva kuvaus suremattomasta surusta, joka lukitsee ihmisen loppuiäkseen.” ”He lähtivät laskeutumaan mäeltä. Astrid käveli hieman kumarassa ja kädet selän taakse ristittyinä. Hänen saappaansa päästivät joka askeleella sihisevän äänen. Yhtäkkiä Veronika ajatteli lapsuutensa kevätpäiviä, kun oli kävellyt kesäkengissä ensimmäisen kerran talven jälkeen. Olo oli niin kevyt, että hän olisi voinut vaikka lentää. Nyt vanha nainen hänen vierellään harppoi kömpelösti liian suurissa saappaissa, jotka nostattivat pölyä ilmaan joka askeleella. Valkovuokot täplittivät tien etelänpuoleista piennarta, ja kirkkaansiniset terälehdet hämmästyttivät uuden elämän merkeillään tummuneiden lehtien ja pellavanväristen ruohonkorsien lomassa.”

Sokeisto

Tapani Tolosen (s. 1978) romaani Sokeisto (Otava 2018) sijoittuu vuoden 1905 kuohuvaan Helsinkiin. Latojana työskentelevä Eetu ajautuu suurlakon ja yhteiskunnallisten mullistusten keskellä vastarintaliikkeen toimintaan. Venäjän suunnalta tulevan uhan vallitessa luokkaeroilla ei näytä olevan merkitystä, sillä Eetu rakastuu porvarisrouva Kariniin. Suurten historiallisten tapahtumien keskellä kerronnassa panostetaan yksityiskohtiin, ei vain suuriin linjoihin. Antti Majander kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Taitavuus pienuudessa tekee Tolosen teoksesta merkittävän, ei suuri historiallinen kehys.” ”Eetu kulki Esplanadin puiston läpi. Ei ollut kiire, hänen vuoronsa alkaisi vasta neljännestunnin kuluttua. Poikalauma pyöritti vannetta, lakit päässään, polvihousuissa vielä, vaikka oltiin jo syksyssä ja sää oli aamuisin kirpeällä tavalla kylmä. Nyt oli kuitenkin ollut aurinkoinen ja lämmin päivä, joka pikku hiljaa alkoi hämärtää. Isoin sälli seisoi penkillä puukiväärin kanssa ja äkseerasi. Ne leikkivät vielä sotaa. Amiraali Togo. Nulikatkin tiesivät, että Tsushima oli voitto. Muut yrittivät keksiä vanteelle käyttöä sodassa.”

Heijastuksia kultaisessa silmässä

Yhdysvaltalaisen Carson McCullersin (1917-1967) romaani Heijastuksia kultaisessa silmässä (Karisto 1967, suom. Kalevi Lappalainen) on kirjailijan toinen romaani ja se on ilmestynyt alun perin vuonna 1941. Romaani sijoittuu Amerikan syvässä etelässä olevaan sotilastukikohtaan. Tarinan keskiössä on yksinäinen sotamies Ellgee Williams, joka ihastuu pakkomielteisesti kapteeni Pendertonin vetävään vaimoon Leonoraan. Homoutensa salaava kapteeni ihastuu puolestaan Williamsiin. Kuvioon sotkeutuu myös Leonoran rakastaja majuri Langdon ja hänen masentunut vaimonsa. Ns. etelävaltioiden gotiikkaa (Southern Gothic) edustava romaani on huima sukellus kiellettyjen intohimojen ja ahdasmielisyyden maailmaan. Eniten minua kiinnostaa tie -blogissa kirjoitetaan: ”Mitä pidemmälle pakkomielteet, halut ja tyydyttämättömät tarpeet pääsevät kehittymään, sen ahdistavammaksi tunnelma käy – eikä lopputulos ole onnellinen kenenkään kannalta.” ”Kapteeni seurasi sotamies Williamsia talliin. Nuori sotilas ruokki hevosia mäskillä ja harjasi niitä. Hän ei puhunut, ja kapteeni seisoi pilttuun ulkopuolella ja katsoi häntä. Hän katsoi sotilaan hienoja, taitavia käsiä ja siroa pyöreää kaulaa. Kapteenin valtasi sekä kuvottava että lumoava tunne – oli kuin hän ja nuori sotilas painisivat alastomina, ruumiit vastakkain, kamppaillen kuolemaan saakka. Kapteenin rasittuneet vyötäiset olivat niin voimattomat, että hän tuskin jaksoi pysytellä pystyssä. Värähtelevien luomien alla hänen silmämunansa olivat kuin siniset, polttavat liekit. Sotilas lopetti vaiti työnsä ja lähti tallista. Kapteeni seurasi ja seisoi katsellen kun sotilas häipyi yöhön. He eivät olleet puhuneet yhtään sanaa.”

Sinun tähtesi

Venla Hiidensalon (s. 1975) Sinun tähtesi (Otava 2017) on fiktiivinen romaani taiteilija Albert Edelfeltin ja hänen lähipiirinsä elämästä. Tarkkaa ajankuvaa sisältävässä teoksessa liikutaan kotimaan ja Pariisin maisemissa. Romaani valottaa kiehtovasti tunnettujen maalausten syntyvaiheita sekä avaa taiteilijan ristiriitaisen persoonan monia puolia. Oman taiteensa arvoa epäilleen Edelfeltin taide syntyi intohimosta, jonka sytyttimenä olivat erityisesti maalausten malleina toimineet naiset. Kirsin kirjanurkka -blogissa kerrotaan: ”Hiidensalon henkilöt ovat aitoja, lihaa ja verta niin hyvässä kuin pahassakin, ja unohdin välillä, että pääosin kyse on oikeista historiallisista henkilöistä. Fakta ja fiktio lomittuvat ja muodostavat aivan uuden kokonaisuuden.” ”Hiki virtasi kasvoja pitkin vaikka aamu oli viileä, nälkä kurni vatsassa, mutta Albert oli siitä vain osittain tietoinen. Hän maalasi veden mykkyyden, auringon välinpitämättömän valon. Surun, joka ei koskaan jättänyt ihmistä. Ulapan, ja airojen renkaat veden pinnalla. Poiskäännetyt kasvot, veritahrat lakanoissa, kasvojen yli vedetyn peiton, rinnalle ristityt kädet. Ei lasta saanut rakastaa, koska se saatettiin ottaa pois milloin tahansa, sanoi äidin poiskäännetty katse. Ja silti äiti oli rakastanut.”

Alkulukujen yksinäisyys

Italialaisen Paolo Giordanon (s. 1982) romaani Alkulukujen yksinäisyys (WSOY 2010, suom. Helinä Kangas) kertoo kahdesta kovia kokeneesta nuoresta Alicesta ja Mattiasta. Alicen lapsuudessaan kokema lasketteluonnettomuus varjostaa koko hänen elämäänsä ja Mattian traumana on hänen kaksoissisarensa katoaminen. Tarina etenee heidän lapsuudestaan aina aikuisuuden kynnykselle asti. Tiina Raevaara kirjoittaa Kiiltomadon arviossaan: ”Alkulukujen yksinäisyys ei ole Alicen ja Mattian kasvutarina, vaikka siinä seurataankin heidän varttumistaan ja elämänkaarensa merkkitapahtumia. Alice ja Mattia eivät nimittäin kumpikaan muutu, he eivät edisty ihmisinä parempaan tai huonompaan suuntaan.” ”Lukiovuodet olivat olleet avoin haava, joka oli kummastakin tuntunut liian syvältä umpeutuakseen. He olivat rämpineet noiden vuosien läpi hengitystään pidättäen; Mattia torjui maailman ja Alice koki että maailma torjui hänet, ja kuten he olivat todenneet, siinä ei loppujen lopuksi ollut suurtakaan eroa. Heidän välilleen oli syntynyt epätäydellinen ja epätasapainoinen ystävyys, joka koostui pitkistä poissaoloista ja runsaasta hiljaisuudesta, tyhjästä puhtaasta tilasta, johon kummatkin saattoivat palata hengittämään aina kun koulun seinät kävivät liian ahtaiksi ja ahdistaviksi.”

Maanalaiset tanssivat aamuisin

Saana Katilan (s. 1981) romaani Maanalaiset tanssivat aamuisin (Kosmos 2017) kertoo nuoresta biologian opiskelijasta Kasperista, joka juhlii ja viettää villin vapaata elämää 1990-luvun loppupuolen Helsingissä. Hänen elämänsä pyörii aamuun saakka jatkuvien rave-bileiden, jatkojen, huumeiden ja ennen kaikkea hyvän ystäväporukan ympärillä. Vastapainona tälle ovat syvät yksinäisyyden hetket, jolloin hän palaa muistoissaan lapsuuden saaristolaismaisemiin. Outi Hytönen kirjoittaa Parnasson arviossaan: ”Katila tavoittaa hienosti nuorten mielen herkkyyden, dramaattisuuden, suuret unelmat ja ihanteellisuuden.” ”Kasper oli päättänyt olla tulematta Lepakon aamuihin, mutta varhainen rantakävely oli tuonut hänet kuin huomaamatta Hietaniemeen. Hän oli koputtanut oveen, astunut sisään ja maksanut lipun, kävellyt mustien muovien peittämän tunnelin lävitse ja jättänyt tavaransa narikkaan. Kukaan ei yllättyisi hänet nähdessään, päinvastoin, sillä hän oli pysytellyt poissa harvinaisen kauan.Hän oli kieltäytynyt kutsuista hyväntuulisilla tekstiviesteillä: kertonut luennoista, joilla ei todellisuudessa käynyt, tapaamisista, joita ei ollut, ja tenteistä, joihin ei aikonutkaan osallistua. Hän halveksi itseään sekä niitä, jotka valheisiin uskoivat, mutta se hinta oli omasta rauhasta maksettava.”

Valkoinen kuningas

Unkarilaisen György Dragománin (s. 1973) romaani Valkoinen kuningas (Otava 2008, suom. Outi Hassi) kertoo 11-vuotiaan Dzsáta-pojan elämästä jossakin nimeämättömässä itäeurooppalaisessa diktatuurissa. Pojan isä on joutunut työleirille, joten hän elää kahdestaan äitinsä kanssa. Poika käy koulussa, harrastaa jalkapalloa ja pyörii kaduilla kavereidensa kanssa. Seikkailukirjoista tuttuun tyyliin Dzsáta ja hänen kaverinsa haastavat ympäröivää aikuisten maailmaa ja tekevät kolttosia. He joutuvat kuitenkin rangaistukseksi kokemaan aikuisten taholta julmaa väkivallalla uhkailua ja poikkeuksellista alistamista. Lukuneuvoja kirjoittaa blogissaan: ”Se on upeasti kirjoitettu (ja käännetty) koskettava tarina lapsista väkivallan keskellä. Sen lisäksi se on tarina tulevaisuudenuskosta, ystävyydestä ja toivosta.” ”Olisin jo halunnut lopettaa läksyjenluvun, sillä minun teki mieli maistaa kastanjakääretorttua, jonka äiti oli tehnyt minulle syntymäpäiväksi, hän oli onnistunut hankkimaan jostain vispikermaa ja kastanjoita, ja me valmistimme kastanjamassan yhdessä, kaavimme keitetyistä ja halkaistuista kastanjoista sisukset pikkulusikalla, kastanjakääretorttu oli minun ja isän lempijälkiruoka, siitä oli jo yli vuosi kun olimme syöneet sitä, isä oli silloin vielä kotona, kohta saisin maistaa sitä taas, tiesin että kun saisin läksyt tehtyä ottaisimme kääretortun jääkaapista, laittaisimme siihen kynttilät ja juhlisimme kahdestaan syntymäpäivääni, olisin jo halunnut olla valmis, mutta silloin soi ovikello.”

Sankarit

Johanna Sinisalon (s. 1958) ilkikurisen hauska romaani Sankarit (Tammi 2003) pohjautuu Kalevalan tarinoihin. 1990-luvun moderneissa sankaritarinoissa päähenkilöinä ovat huippu-urheilija, missi, rock-tähti ja it-osaaja. Koko kansan tietoisuuden nousseet sankarit paistattelevat julkisuuden valokeilassa muuttuen vähitellen myyttisiksi hahmoiksi. Kalevalasta tutut kateuden, ahneuden ja koston teemat eletään siinä nykyajassa. Antti Majander kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Sinisalo muuttaa ja mullistaa kansantaruston pyhän kirjan kenties omien mutta ainakin aikansa tarpeiden mukaiseksi. Nyt Väinämöinen rokkaa." ”Ennen Sankareiden ensimmäistä keikkaa Rex näkee unta, että puoli Suomea, puoli maailmaa yrittää soittaa hänen kalanluista kitaraansa, mutta kukaan ei saa sitä soimaan kunnolla. Unessa jopa muuten täysin soittotaidoton Mahti vaatii kitaraa käsiinsä ja koettaa sovitella sitä kymmenottelijan kouriinsa kuin mikäkin Clapton, mutta yhtään oikeaa sointua ei irtoa. Rex näkee rouva Alakorkeen kääntelevän ja vääntelevän kitaraa, koko Sariolan henkilökunnan koettavan kiskoa siitä edes yhtä oikealta kuulostavaa riffiä, mutta tuloksetta. Viimein Jimi Hendrix tulee ja sanoo, että kitaran rääkkääminen vie häneltä yöunet.”