Päivän täky

Toimitukselta: Ajankohtaista | Kirjailija | Teema | Teos | Täky

Julkeat

Julkeat

14.6.2024 | Jaa täky | Teostiedot
Elina Loisan (s. 1978) esikoisromaanin Julkeat (Gummerus 2010) minäkertojana on pikkukaupungista kotoisin oleva nuori nainen. Hän juhlii ja tuhlaa toimetonta aikaansa hyvän ystävänsä Maxin kanssa. Molemmilla on takanaan irtosuhteita sekä naisten että miesten kanssa. Kirjavinkkien Irja kirjoittaa: ”Kirja on hulppea kertomus siitä, millaista on elää marginaalielämää ilman aikatauluja ja etukäteissuunnitelmia. Yhdessä ylikoulutettujen pätkätyöläisten tai työttömien kanssa, halvimpia(kin) ravintoloita katsastaen, elämäntapasiipeilijöinä.” ”Olin aika kyllästynyt etsimään yösijaa baareista. Minulle ei sekunda kelpaa, ja helmet ovat harvassa, kuten tiedetään. Tietenkään minun ei tarvitse jäädä nuolemaan näppejäni, jos jonkun haluan, mutta joskus kiinnostavia panokohteita ei ole tarjolla. Olin kyllästynyt liian kapeisiin sinkkupojan vuoteisiin. Olin kyllästynyt tympeisiin jääkaappeihin, joissa oli joko pelkkä valo tai sitten eri muodoissa eläin- ja transrasvoja. Joka kerta, kun tulin takaisin Maxin luo yövyttyäni jonkun kustannuksella, olin kuolla nälkään ja Max sai ensimmäiseksi kokata minulle kunnollisen terveellisen, eettisen ja maittavan aamiaisen.”

Kuinka aika pysäytetään

Kuinka aika pysäytetään

5.6.2024 | Jaa täky | Teostiedot
Brittiläisen Matt Haigin romaani Kuinka aika pysäytetään (Aula & Co 2018) kertoo miehestä, joka ikääntyy epätavallisen hitaasti. Tom on syntynyt vuonna 1581, mutta näyttää yli 400 vuotta myöhemmin vain nelikymppiseltä. Hän on elämänsä aikana törmännyt Shakespeareen, F. Scott Fitzgeraldiin ja kapteeni Cookiin. Hän on vaellellut vuosisatoja, ja on kykenemätön sitoutumaan ihmisiin tai paikkoihin. Nykyhetkessä hän toimii historianopettajana Lontoossa. Toni Jerrman kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Taianomainen tarina soljuu eteenpäin mukaansatempaavasti. Haigin tekstiä on ilo lukea, ja se herättää hienosti henkiin sekä keskeiset roolihahmot että maailman, jota he kansoittavat.” ”Sanotaan, etteivät muut eläinlajit kehity. Mutta eihän ihmismielikään kehity. Olemme yhä samoja puusta laskeutuneita simpansseja, mutta nyt meillä on isommat aseet. Tiedämme riittävästi tajutaksemme, että olemme rakentuneet kvanteista ja hiukkasista aivan kuten kaikki muukin, mutta yritämme silti erottaa itsemme maailmankaikkeudesta, jossa elämme, ja omaksua jonkinlaisen merkityksen, joka on puuta tai kiveä tai kissaa tai kilpikonnaa tärkeämpää.Tässä minä siis olen pää täynnä inhimillistä pelkoa ja tuskaa, rinta ahdistuksesta kireänä, ja mietin paljonko tulevaisuutta minulla on vielä edessäni.”

Viimeiset polttarit

Viimeiset polttarit

23.5.2024 | Jaa täky | Teostiedot
Roope Lipastin (s. 1970) romaani Viimeiset polttarit (Atena 2016) kertoo nimensä mukaisesti polttareista. Vanhat lapsuudenystävät kokoontuvat idylliselle kesämökille bilettämään ja keskustelemaan. Juhlijoiden tiet ovat elämässä kulkeneet pitkään eri suuntiin, mutta silti kaveruus ja yhteys on vielä olemassa. Monen elämässä on kuitenkin tapahtunut ikäviä asioita, joista muut eivät tiedä mitään. Ulla kijoittaa blogissaan Ullan luetut kirjat: ”Lipasti on tavoittanut kesäisen tunnelman aidosti iloineen ja murheineen. Miehetkin hiljenevät maiseman edessä. Käkkärämännyt ja luodot  vaientavat mielen. Saariston kesässä on suolan tuoksu ja lokkien äänet.” ”Lokki levitti siipensä ja antoi itsensä vain liitää. Sitä oli mukava katsoa. Vesa piti linnuista, niiden monimuotoisuudesta, vaikkei hän mikään vannoutunut lintumies ollutkaan. Ei sellainen, joka lähtee aamuyöllä toiselle puolelle maata kuntelemaan kun pusikosta ehkä kuuluu krui. Mutta linnut olivat mielenkiintoisia. Niitä oli niin paljon ja erilaisia. Silti ne olivat jotenkin mukavalla tavalla huomaamattomia. Joutsenpariskunta uiskenteli luodon lähellä. Ne olivat kotoisia aamun sinessä, uhkuivat parisuhteen voimaa. Sitä, että yhdessä tässä uidaan kohti maailman tyrskyjä ja yhdessä myös pysytään. Niiden kaulat oli tehty yhteenkietoutumista varten.”

Kallis elämä

Kallis elämä

15.5.2024 | Jaa täky | Teostiedot
Kanadalaisen Alice Munron (1931-2024) viimeiseksi jäänyt teos on novellikokoelma Kallis elämä (Tammi 2013, suom. Kristiina Rikman). Teos koostuu 10 fiktiivisestä novellista ja neljästä omaelämäkerrallisesta tekstistä. Novelleissa liikutaan menneisyydessä, ja pääosassa ovat usein keski-iän ylittäneet naiset. Novelleissa on aineksia Munron oman elämän varhaisvaiheista ja lapsuudesta, mutta myös nykyhetkestä: novelli Järvi näköetäisyydellä käsittelee kiinnostavalla tavalla muistisairautta. Neljän omaelämäkerrallisen tekstin otsikkona on osuvasti finaali, sillä se jäi Nobelilla ja Bookerilla palkitun kirjailijan viimeiseksi. Suvi Ahola kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Näiden vanhojen naisten kautta Kallis elämä koskettaa lujimmin. Dementia ja kuolema ovat läsnä.” ”Hän siis kävelee eteenpäin pitkin pääkatua. Lääkärin nimi on palannut hänen mieleensä, niin kuin asioilla tapana silloin kun ei ole enää hätä. Kadunvarren talot on rakennettu enimmäkseen 1800-luvulla. Toiset puusta, toiset tiilistä. Tiilitalot ovat usein kaksikerroksisia, puiset vaatimattomampia, puolitoistakerroksisia, yläkerran huoneissa viistokatto. Joidenkin ulko-ovet avautuvat melkein suoraan kadulle, toisten taas avokuisteille, toisinaan lasiverannoille. Sata vuotta sitten ihmiset olisivat istuskelleet tällaisena iltana kuisteillaan tai vaikka portaillaan. Kotirouvat olivat tiskanneet tiskinsä ja siivonneet keittiönsä viime töikseen siltä päivältä ja miehet kelanneet letkut vyyhdelle kasteltuaan nurmikon.”

Sunset Park

Sunset Park

8.5.2024 | Jaa täky | Teostiedot
Yhdysvaltalainen Paul Auster (1947-2024) oli yksi viime vuosikymmenten merkittävimmistä prosaisteista.  Hänen romaaninsa Sunset Park (Tammi 2011, suom. Erkki Jukarainen) sijoittuu vuoden 2008 finanssikriisin aikaan, jolloin työttömyys ja sosiaaliset ongelmat lisääntyivät räjähdysmäisesti Yhdysvalloissa. Brooklynin Sunset Parkin reunalla sijaitsee hylätty talo, jonka päähenkilö Miles valtaa ystäviensä kanssa. Menneisyyden traumat ovat pakottaneet Milesin luopumaan yliopisto-opinnoista ja samalla hän on rikkonut välit vanhempiinsa. Jukka Petäjä kirjoittaa Helsingin Sanomissa: ”Sunset Park on syvällinen tarina olemisen pohjattomasta vaikeudesta. Siitä huolimatta lukukokemus ei ole raskas. Päinvastoin. Yksinkertaisesti: Sunset Park on äärimmäisen kaunis ja tosi romaani.” ”Sinä päivänä Ellen esitteli hänelle kuusi tai seitsemän vapaata huoneistoa, mutta yksikään niistä ei miellyttänyt häntä, ja kun he sitten kävelivät pitkin hautausmaan reunaa, he ohittivat sattumalta autioituneen korttelin Neljännen ja Viidennen Avenueiden välissä ja huomasivat talon, huvittavan näköisen kaksikerroksisen puutalon, johon kuului katettu etukuisti ja joka näytti kaikkinensa siltä kuin se olisi varastettu keskeltä Minnesotan preeriaa ja mätkäytetty vahingossa keskelle New Yorkia. Sen toisella puolella oli roskien täyttämä tyhjä tontti paljaaksi kaluttuine autonraatoineen ja toisella puolella metalliluurankoa muistuttavan minikerrostalon kehikko, jonka pystyttäminen oli keskeytynyt toista vuotta sitten. Kalmisto oli suoraan vastapäätä, mistä syystä kadun toisella puolella ei ollut muita taloja ja sen ansiosta myös autiotalo oli likimain huomaamaton.”

Kosken kahta puolta

Kosken kahta puolta

3.5.2024 | Jaa täky | Teostiedot
Jari Järvelän (s. 1966) romaanin Kosken kahta puolta (Tammi 2018) päähenkilönä on 7-vuotias poika. Eletään kesää vuonna 1977 ja poika viettää aikaa molempien mummiensa kanssa. Mummit eivät kuitenkaan tule keskenään toimeen, sillä heitä erottaa vuoden 1918 traagiset tapahtumat. He ovat eläneet nuoruutensa samassa kaupungissa, mutta toisen perhe on ollut punaisten ja toisen valkoisten puolella. Finlandia-ehdokkaanakin ollut teos pohjautuu Järvelän omakohtaisiin muistoihin. Tuijata kirjoittaa blogissaan: ”Kirjan luoma maailma tempaa mukaansa. Sävyt vaihtelevat, ja lapsikertojan terävyys ja huomiokykyisyys tarjoavat huvitushetkiä sen ohella, että taattuun Järvelä-tyyliin sotatapahtumat esitetään niin karmaisevina kuin ne vain voivat olla.” ”Sofia asuu Sammonkadulla. Mäkin asun Sammonkadulla mutta eri kaupungissa, meidän katunumeroissa on vain yhden numeron ero. Joskus mä herään Kouvolassa öisin kun pitää käydä pissalla. Makaan pimeässä selälläni ja ajattelen että mummi asuu viereisessä talossa eikä monensadan kilometrin päässä. Sammonkatu on taikakatu. Katselen seinällä heiluvia oksien varjoja, nousen sängystä  ja kävelen kuunvalossa halki pitkän viileän eteisen. Kerran avasin ulko-oven ja kuljin paljain jaloin yli kostean pihanurmikon pensaiden keskelle. Sieltä kajasti valoa, olin varma että puskan keskellä oli kätkössä mummila. Päiväsaikaan se pysyy piilossa mutta yöllä se on mahdollista nähdä. Tunkeuduin pensaaseen, tuike olikin radiomaston valo joka kutsui lentokoneita luokseen.”

Yksinäisyyden kaivo

Yksinäisyyden kaivo

10.4.2024 | Jaa täky | Teostiedot
Englantilaisen Radclyffe Hallin (1880-1943) romaani Yksinäisyyden kaivo (Basam 2010, suom. Milla Karvonen) on lesbokirjallisuuden klassikko. Alun perin vuonna 1928 ilmestynyt teos sai aikaan valtavaa kohtua, mikä johti siveettömyysoikeudenkäyntiin ja teoksen julkaisukieltoon. Romaani kertoo yläluokkaan kuuluvaan perheen poikamaisesta tyttärestä Stephen Gordonista. Hänen isänsä Sir Phillip ymmärtää tytärtään, mutta muiden on vaikea hyväksyä häntä. Romaanissa käydään läpi Stephenin ihastuksia ja rakkaussuhteita, mutta naisten välisen rakkauden kuvaus pysyy läpi teoksen hienovaraisena. Penjami Lehto kirjoittaa blogissaan Jäljen ääni: ”Toisaalta kyse on lesbokirjallisuuden pioneerityöstä ja tärkeästä kannanotosta, mutta toisaalta teos (päähenkilönsä ajatusmaailman kautta) ei varsinaisesti pura patriarkaatin valtarakenteita vaan haluaa vain tuoda ne myös maskuliinisten naisten ulottuville.” ”Mutta mikä hän oikein oli? Hän palasi ajatuksissaan lapsuuteensa ja törmäsi menneisyydessään moniin asioihin, jotka hämmensivät häntä. Hän ei ollut koskaan oikein ollut kuin muut pikkulapset, hän oli aina ollut yksinäinen ja tyytymätön, hän oli aina yrittänyt olla joku muu – sen takia hän oli pukeutunut nuoreksi Nelsoniksi. Muistellessaan noita päiviä hän tuli ajatelleeksi isäänsä ja mietti, aivan kuten silloinkin, voisiko tämä auttaa häntä.”

Nimi jolla kutsutaan öisin

Nimi jolla kutsutaan öisin

27.3.2024 | Jaa täky | Teostiedot
Emma Kantasen (s. 1989) esikoisromaani Nimi jolla kutsutaan öisin (Gummerus 2019) kertoo kiinalaisessa pelifirmassa työskentelevästä nuoresta suomalaisnaisesta. Hän on lahjakas peligraafikko, joka joutuu ulkomaalaisena tottumaan täysin vieraaseen työkulttuuriin. Sopeutuminen on hankalaa myös vapaa-ajalla, sillä kielitaidottoman on hankala tutustua paikallisiin. Hän löytää ymmärtäjiä paikallisesta lesbojen alakulttuurista, johon liittyy kuitenkin väkivaltaa ja länsimaisesta näkökulmasta hämmentävän jäykkiä normeja. Romaani pohjautuu Kantasen omiin kokemuksiin kiinalaisessa Funplus-pelifirmassa työskentelystä. Helena Ruuska kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Kantasen omaelämäkerrallinen esikoisteos on kiinnostava puheenvuoro, jossa ravistellaan pelialaa, naissuhteita ja kulttuurisia kliseitä.” ”Tarkkailin yhä salaa muiden tiimien pelien kehitystyötä. Siitä oli muodostunut miellyttävä leikki, sillä mystinen osa aivoissani palkitsi minut aina, kun näin jonkin tismalleen samanlaisen yksityiskohdan kuin jossain länsimaisessa suosikkipelissäni. Pienten kopioitujen viitteiden löytäminen oli vielä tyydyttävämpää kuin huomata, kuinka räikeästi varastimme kiinalaiseen peliin hahmoja, logoja ja pahimmillaan koko pelin perusidean. Eräällä toisen tiimin luomalla hahmolla oli täsmälleen samanlaiset vihreät smaragdinapit kuin tunnetulla hahmolla pelissä, jota olin Suomessa pelannut lähes addiktoituneesti.”

En suostu

En suostu

22.3.2024 | Jaa täky | Teostiedot
Norjalaisen Per Pettersonin (s. 1952) romaani En suostu (Otava 2014, suom. Katriina Huttunen) kertoo kahdesta lapsuudenystävästä Jimistä ja Tommystä. He kohtaavat toisensa 30 vuoden tauon jälkeen öisellä sillalla, jolla Jim on kalastelemassa. Tommy on saavuttanut elämässään taloudellista menestystä, kun taas Jim on tyytynyt vaatimattomaan elämään. Tarinassa muistellaan heidän yhteistä menneisyyttään 60- ja 70-luvuilla ja pohditaan sitä, miten perhetausta vaikuttaa ihmisten valintoihin. Hertta Hulkkonen kirjoittaa Kiiltomatojen arviossaan: ” Tommy, Jim ja muut hengittävät, näkevät kipeän tarkasti, kaipaavat, katsovat taaksepäin ja miettivät, että minun ei olisi pitänyt tehdä noin, mutta niin minä tein. Pettersonin kirjassa on paljon surua, mutta siitä huolimatta sen lukeminen tekee tyyneksi.” ”Jim ei tiennyt ketä olisi kaivannut, oliko mahdollista kaivata ihmistä josta ei tiennyt mitään, jota ei ollut koskaan nähnyt, joka ei ollut jättänyt jälkeensä tyhjää tilaa, ei painaumaa jota olisi elämästä huomannut, ei tyhjiötä jonka olisi tuntenut, hän ei tiennyt oliko se tunne joka hänellä oli silloin kun hän ajatteli juuri sitä, oliko se kaipuuta, mutta oli helppo nähdä että Tommyllä oli jotakin mitä Jimillä ei ollut. Tommyn isä oli harvinaisen näkyvä, ja monet naiset näkivät hänen juoksuttavan roskasäiliöitä olalla, ja monet miehet osallistuivat hänen raskaisiin kisoihinsa, mutta toisaalta Tommy sai selkäänsä, eikä siinä ollut mitään kaipaamista. Jim ei ollut koskaan saanut selkään keneltäkään, ei vieläkään, hänen äitinsä ei antanut hänelle selkään, äiti ei uskonut selkäsaunoihin, ei halunnut kurittaa poikaansa.”

Kaikki kevään merkit

Kaikki kevään merkit

13.3.2024 | Jaa täky | Teostiedot
Lasten- ja nuortenkirjailijana tunnetun Veera Salmen (s. 1976) aikuisille suunnattu esikoisromaani Kaikki kevään merkit (Otava 2014) sijoittuu Helsingin Eläintarhantiellä sijaitsevaan vanhaan huvilaan. Ruusujen ympäröivä huvila kätkee sisäänsä ikäviä salaisuuksia, joita tarinan naiset alkavat punoa auki. Tarina kulkee monessa eri aikatasossa ja kertoja vaihtelee. Pääosassa ovat huvilalla asuneet tai edelleen asuvat naiset. Helena Ruuska kirjoittaa Helsingin Sanomissa: ”Poloiset ihmiskohtalot, fragmentaarisesti kerrotut eri sukupolvien naisten tarinat, ovat koskettavia ja taitavasti rakennettuja.” ”Oli ilta, oli kori. Oli niin pimeää, että puiden varjot kuhisivat susia ja miehiä, kuului kalahduksia, ne olivat kirveitä, kuului kirskuntaa, se oli juna ja kaiken kauheuden yllä oli musta taivas. Siellä asui Hän, jota minä pelkäsin kaikkein eniten: Jumala. Suuri, ääretön Jumala, jonka silmät näkivät kaikkialle. Jumalan silmät nakersivat reiän sisuksiin, etsivät sieltä kaikki valheet ja rumat sanat, Jumalan silmät eivät koskaan nukkuneet, eivät räpsähtäneetkään, tutkivat jatkuvasti, oli kädet, jotka kietoutuivat halimaan kaikkia, koko maailmaa, kämmenet, valtavat sormet, hiukset, päättymättömät hiukset, joihin saattoi kuristua ja vielä kaiken päälle se tukahduttavan kuuma, kaiken peittävä rakkaus.”

Uskollinen äänentoisto

Uskollinen äänentoisto

14.2.2024 | Jaa täky | Teostiedot
Englantilaisen Nick Hornbyn (s. 1957) esikoisromaanin Uskollinen äänentoisto (WSOY 1996, suom. Irmeli Ruuska) pääosassa on 35-vuotias levydivarin myyjä Rob Fleming. Hän on intohimoinen levyjen keräilijä ja popmusiikin harrastaja. Tyttöystävä Laura on jättänyt hänet ja Rob viettää aikaansa levykaupassa työskentelevien kavereidensa kanssa. Heidän päivänsä täyttyvät erilaisten top-listojen laatimisesta ja huonon musiikkimaun omaavien asiakkaiden nöyryyttämisestä. Rob alkaa pohtia ihmissuhteittensa kariutumisten perimmäisiä syitä ja ottaa yhteyttä ex-tyttöystäviinsä. Antti Majander kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Musasymboliikkaan kytkeytyvän naivismin keinoin Hornby kuvaa keski-ikäistyvän friikin tilintekoa menneestä ja kivulloista kulkua oman elämänsä keskipisteeksi.” ”Epäilemättä levyt ovat auttaneet minua rakastumaan. Kuulen jonkin uuden jutun, erilaisen soinnun, joka sulattaa minut täysin, ja ennen kuin huomaankaan, etsiskelen jo jotakuta, ja ennen kuin huomaankaan, olen löytänyt hänet. Rakastuin Rosieen, siihen samanaikaisorgasmityttöön, sen jälkeen kun olin rakastunut yhteen Cowboy Junkiesin kappaleeseen: soitin sitä soittamasta päästyä, ja siitä tuli haaveellinen olo, ja tarvitsin jonkun josta haaveilla, ja sitten minä löysin hänet, ja…huonostihan siinä kävi.”

Niin kuin minä heidät näin

Niin kuin minä heidät näin

9.2.2024 | Jaa täky | Teostiedot
Vilja-Tuulia Huotarisen ensimmäinen aikuisille suunnattu romaani Niin kuin minä heidät näin (Siltala 2018) sijoittuu koulumaailmaan. Joukko teini-ikäisiä oppilaita on vallannut koulun liikuntasalin ja heillä on hallussaan ase. Nuoret lähettävät tilanteestaan nettiin striimiä ja somettavat tottuneesti. Paniikissa olevat opettajat yrittävät selvittää tilannetta poliisien kanssa. Mervi Kantokorpi kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Niin kuin minä heidät näin on parhaimmillaan avautuessaan tuonne teinien kokemusmaailmaan, sinne mihin täältä vanhasta kirjoitetusta maailmasta näkyy usein kovin huonosti." "Kuusikolla on hallussaan salasanoja, ryhmiä, käyttöliittymiä ja reittejä, joille opettajat tahtoisivat kuollakseen päästä. Saadakseen niistä otteen heidän täytyisi kuitenkin kääriä hihansa ja työntää kätensä järjestelmän maatuneiden kerrosten läpi. Heidän pitäisi pyydystää suosituimmat chipmunkit ja antaa gangnamstylen kuljtettaa. Sitä he eivät tee. Sellainen ei ainoastaan tympäise vaan suorastaan satuttaa ja loukkaa heitä. He kuvailevat, miten he joka päivä kärsivät melusta ja heidän silmänsä kipeytyvät kirkkaasta saasteesta. He ovat rasittuneita siitä, että heidän on pakko sietää ruutuja, jotka rävähtävät auki.”

Neuvostoihmisen loppu

Neuvostoihmisen loppu

2.2.2024 | Jaa täky | Teostiedot
Nobel-palkittu valkovenäläinen Svetlana Aleksijevitš (s. 1948) on tunnettu dokumentaarisista moniäänisistä romaaneistaan, joissa hän ruotii entisen Neuvostoliiton alueen historiaa ja nykyisyyttä. Romaani Neuvostoihmisen loppu – Kun nykyhetkestä tuli second handia (Tammi 2018, suom. Vappu Orlov) koostuu ihmisten tarinoista, jotka kirjailija on koonnut aitojen haastatteluiden pohjalta. Tarinoissa käsitellään surullisia menneisyyden tapahtumia, mutta muistoihin liittyy myös lämpöä ja nostalgiaa. Monessa tarinassa toistuu kritiikki Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisiin aikoihin, jolloin raha otti yliotteen yhteiskunnasta. Anneli Kajanto kirjoittaa blogissaan, että Aleksijevitšin teos ”on merkittävyydeltään mammutti. Se maalaa tarkkoja kuvia neuvostoihmisestä ennen ja nyt, tai pikemminkin, antaa neuvostoihmisten maalata itse omakuvansa.” ”Minun tekee nyt mieleni muistella.. Haluan ymmärtää sen mitä olen elänyt. Paitsi omaa elämääni, myös meidän elämäämme, neuvostoelämää… Minä en ole ihastunut omaan kansaani. Enkä myöskään kommunismiin, enkä meidän kommunistijohtajiimme. En varsinkaan tänä päivänä. Kaikki on pinnallistunut, porvarillistunut, kaikki haluavat elää hyvin, makeaa elämää. Kuluttaa ja kuluttaa. Kahmia itselleen! Kommunistitkaan eivät ole samoja kuin ennen. Meillä on kommunisteja, joiden vuositulot ovat satoja tuhansia dollareita. Jotka ovat miljonäärejä! Asunto Lontoossa… palatsi Kyproksella… Mitä kommunisteja sellaiset ovat? Missä on heidän uskonsa? Jos heiltä kysyy, katsovat kuin tärähtänyttä.”

Jälkikuva

Jälkikuva

24.1.2024 | Jaa täky | Teostiedot
Juha Mannerkorpi (1915-1980) julkaisi mittavan tuotannon runoutta, proosaa, näytelmiä ja suomennoksia. Jälkikuva (Otava 1965) on viiltävä romaani vaimonsa kuoleman jälkeen yksin jääneestä miehestä. Monologin kaltainen kerronta kulkee tajunnanvirran kaltaisesti välillä menneisyydessä, välillä nykyisyydessä. Mies yrittää jatkaa elämäänsä ja tekee arkisia askareita kuten asentaa kattokruunua. Teoksen taustalla on kirjailijan oma kokemus leskeydestä, sillä hänen vaimonsa oli kuollut vuonna 1961. Kari Saviniemi kirjoittaa Kansan Uutisissa romaanista näin: ”Satunnainen ja merkitsevä aines sekoittuvat siinä niin kuin arkielämässäkin. Hanna, päähenkilön rakastettu, on kuollut – sellainen jättää jälkensä ihmiseen kuin ihmiseen. Kuolemasta ja pikkuisista detaljeista Mannerkorpi rakentaa virtuoosimaista, soljuvaa proosakudelmaa.” ”Keittokirjan pitäisi olla hyllyllä silityspöydän yläpuolella vasemman savensinisen liukuoven takana; siellä se onkin, revennyt selkänahka roikkuu. Lantio pöydänreunaa vasten kurkotan hiukan mutta käteni pysähtyy. Otanko? Hannan sormenjäljet; kunpa osuisin samoihin. Kirja on pinossaan päällimmäisenä: vasemmalla kädellä ja keskeltä sitä tietysti on täytynyt tarttua. Työnnän peukaloni sen alle ja muut sormet päälle ja rupean vetämään sitä pinon ja ylemmän hyllyn välistä ulos. Niin vain se ei tule, se nuljuu ja lipsuu, ja kun sen viimein saan käteni varaan se on hajota.”

Tarpeettoman ihmisen päiväkirja

Tarpeettoman ihmisen päiväkirja

17.1.2024 | Jaa täky | Teostiedot
Venäläinen Ivan Turgenev (1818-1883) muistetaan erityisesti Metsämiehen muistelmista ja romaanista Isät ja lapset. Hän kirjoitti romaanien rinnalla myös runoja, näytelmiä, novelleja ja pienoisromaanin Tarpeettoman ihmisen päiväkirja (Karisto 1980, suom. Eila Salminen). Päiväkirjamainen teos kertoo kuolemansairaasta aatelismiehestä Tšulkaturinista, joka kahden keväisen viikon aikana kirjaa ylös elämänsä pettymyksiä ja toteutumattomia haaveita. Teoksen nimessä mainitusta tarpeettomasta ihmisestä tuli yksi aikakauden venäläisen kirjallisuuden tyyppihahmoista. He olivat usein itsesääliin taipuvaisia ja saamattomia aatelistaustaisia älymystön edustajia, jotka eivät löydä idealistisille ajatuksilleen vastakaikua. Ivan Turgenev oli venäläisissä kirjailijapiireissä arvostettu, mutta kiistelty hahmo. Hänen mielestään venäläisten olisi pitänyt hakea vahvemmin vaikutteita läntisestä Euroopasta, ja hän joutui asenteidensa vuoksi esimerkiksi Dostojevskin ja Tolstoin hampaisiin. Dostojevski kuvasi kirjeessään Turgenevia vastenmieliseksi aristokraatiksi ja ateistiksi, joka rakastaa Saksaa, mutta "tarvitsee kaukoputken nähdäkseen mitä Venäjällä todellisuudessa tapahtuu".- Ekonen & Turoma: "Venäläisen kirjallisuuden historia" (Gaudeamus 2015)  ”Tarpeeton, tarpeeton… Kylläpä keksin erinomaisen sanan. Mistä syvemmälle tunkeudun itseeni, mitä huolellisemmin tarkastelen entistä elämääni, sitä vakuuttuneemmaksi tulen tuon ilmaisun ankarasta totuudesta. Tarpeeton – niin juuri. Muihin ihmisiin ei tuota sanaa voi soveltaa… Ihmiset voivat olla pahoja, hyviä, viisaita, tyhmiä, miellyttäviä ja epämiellyttäviä, mutta eivät tarpeettomia… Toisin sanoen, koettakaa ymmärtää minua, maailma tulisi luonnollisesti toimeen ilman noita ihmisiä, mutta hyödyttömyys ei ole heidän pääominaisuutensa, se ei ole heidän huomattavin tuntomerkkinsä eikä sana ”tarpeeton” tule ensimmäiseksi kielellenne, kun puhuttu heistä. Mutta minä… minusta ei voi sanoa mitään muuta: tarpeeton – se riittää. Ylimääräinen ihminen – siinä kaikki.”

Halun ja epäluulon esseet

Halun ja epäluulon esseet

10.1.2024 | Jaa täky | Teostiedot
Antti Nylénin (s. 1973) Halun ja epäluulon esseet (Savukeidas 2010) on kirjailijan toinen esseekokoelma. Teoksessa käsitellään terävään sävyyn taiteita (Nico, Robert Bresson, Anna Abreu), lihansyöntiä, uskonasioita ja paljon muuta. Matti Mäkelä kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Vaikka Nylén nimittää esseitään Vaahteramäen Eemelin puu-ukoiksi, maailmalta eristyksissä kirjoitetuiksi, hän sanoo olevansa huono ihmisvihaaja.” ”Kaikkein kamalinta kuitenkin olisi, jos kirjoittaminen olisi helppoa, jos esseet syntyisivät pelkästä kosketuksesta, taikaiskusta, ilman raskautta ja haudontavaihetta. On tärkeää ja arvokasta, että tärkeiden ja arvokkaiden asioiden luominen on vaikeaa. Kuningas Midasta traagisempaa mielikuvitushahmoa ei ole. Mistä palasikin mieleeni, mitä Valerie Solanas kirjoitti kerran: ”Mies-sukupuolella on käänteinen Midaan kosketus. Kaikki, mihin mies koskee, muuttuu paskaksi”. Jos tämä on totta, on tehtävä kaikki, jotta ei koskaan tulisi mieheksi tai jotta vahingon jo tapahduttua lakkaisi olemasta sellainen.”

Belgian suru

Belgian suru

22.12.2023 | Jaa täky | Teostiedot
Belgialaisen Hugo Clausin (1929-2008) romaani Belgian suru (Otava 1999, suom. Markku Mannila) on lähes tuhatsivuinen kuvaus Lousin ja hänen perheensä elämästä saksalaismiehityksen aikaisessa Belgiassa. Osittain omaelämäkerrallinen teos ilmestyi alun perin vuonna 1983 ja on yksi sodanjälkeisen eurooppalaisen kirjallisuuden merkittävimmistä romaaneista. Jukka Petäjä kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Ja mikä lukijan kannalta mukavinta Belgian suru on romaani, jota lukee mieluusti, koska Hugo Claus kirjoittaa hauskasti, pirullisesti, empaattisesti, tylysti, ymmärtäen ja viisaasti. Kerronta tempaa mukaansa, ja romaanihenkilöt tulevat lihaksi ja vereksi.” ”Tuntia myöhemmin Louis varasti luostarin varastosta polkupyörän ja lähti ajamaan, polki joskus rauhallisesti Marcel Kintin tyyliin, joskus taas kiri vimmatusti kuin Poeske Scherens, minkä jälkeen pohkeet olivat aivan veltot ja niitä särki koko ajan. Hän ohitti oliivinvihreitä tankkeja, jotka olivat täynnä tommyja ja hylättyjä ilmatorjunta-aseita. Aalterin luona hän ajoi läpi alueen, jonka molemmilla puolilla oli poltettuja puita ja savuavia talorivistöjä, ja jostain horisontin takaa kuului yksitoikkoista tykkien jylyä. Oli jo pimeää, kun hän saapui Mona-tädin talolle Walleen. Kummisetä sössötti puuvillainen yömyssy päässään, että Louis oli ääliö. Cecilellä oli valkoinen mekko ja kaulahuivi, jossa oli Belgian trikolorivärit, ja Mona-täti antoi hänelle voileipiä, joiden päällä oli vasikanpäämuhennosta ja tomaattisosetta.”

Marsipaanisotilas

Marsipaanisotilas

5.12.2023 | Jaa täky | Teostiedot
Ulla-Lena Lundbergin romaani Marsipaanisotilas (Gummerus 2001, suom. Leena Vallisaari) kertoo kuusihenkisen Kummellin perheen elämästä talvi- ja jatkosodan aikaisessa Suomessa. Perheen pojista kaksi nuorinta on joutunut rintamalle ja vanhin teologiaa opiskeleva poika Petter jää kotiin sairautensa vuoksi. Romaanissa keskitytään sotakuvausten rinnalla erityisesti kotirintaman asioihin. Painopiste on tapahtumien historiallisesti tarkan kuvaamisen sijasta päähenkilöiden kokemuksissa ja heidän välisissä suhteissaan. Lumiomena-blogin Katja Jalkanen kirjoittaa: ”Sodan, menetysten ja elämän ankaruuden keskelläkin ihminen haaveilee perusasioista, kaipaa monenlaista hyvää: lämpöä, valoa, ruokaa, hiivaleipää.” ”Sodan syttyminen juuri juhannuksen alla tekee juhlimisesta sekavaa ja hysteeristä. Kohtelias Göran Kummel jonottaa Lottalan edessä puoli tuntia, ennen kuin hänelle armosta annetaan mukillinen kaljaa, jolla hän huuhtelee harminsa alas. Sitten hän lampsii kylälle ja jonottaa kolme varttia elokuvalippua puoli- tai täyshumalassa olevien heilallisten tai heilattomien sotilaiden kanssa ja istuu sitten kaksi tuntia hikoillen villiintyneiden ja karskeja huomautuksia tekevien aseveljien keskellä ennen kuin kävelee itsekseen takaisin kasarmille. Mikä juhannusaatto, mikä saatanallinen surkeus.”

Unikertomus

Unikertomus

27.10.2023 | Jaa täky | Teostiedot
Itävaltalaisen Arthur Schnitzlerin (1862-1931) pienoisromaanin Unikertomus (WSOY 1999, suom. Oili Suominen) päähenkilönä on wieniläinen lääkäri Fridolin ja hänen vaimonsa Albertine. Karnevaalien jälkeisissä tunnelmissa aviopari avautuu toisilleen salaisista fantasioistaan ja ulkopuolisista suhteistaan. Myöhemmin potilaskäynnin yhteydessä Fridolin eksyy kummallisiin seikkailuihin öiseen Wieniin. Liikutaan unen ja valveen rajamailla, ja Fridolin alkaa menettää otteensa todellisuudesta. Sisäistä monologia hyödyntävä pienoisromaani ilmestyi alun perin vuonna 1926 ja se oli psykologisen kerronnan suhteen edellä aikaansa. Teoksen teemoissa ja niiden käsittelytavassa näkyy vahvasti Schnitzlerin ystävän Sigmund Freudin vaikutus. Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi nimellä Tohtori eksyy erotiikkaan (Karisto 1928, suom. Kalle Väänänen). Stanley Kubrick ohjasi teoksen pohjalta elokuvan Eyes Wide Shut (1999). ”Kello oli viisi aamulla, kun hän nousi oman asuntonsa portaita. Hän meni ensimmäiseksi vastaanottohuoneeseensa, sulki naamiaisasun huolellisesti kaappiin, ja välttääkseen herättämästä Albertinea hän riisui kengät ja vaatteet, ennen kuin meni makuuhuoneeseen. Varovasti hän sytytti yöpöytänsä himmeän lampun. Albertine makasi rauhallisena, kädet niskan takana, huulet olivat raollaan ja suun ympärillä oli tuskallisia varjoja: näitä kasvoja Fridolin ei tuntenut. Hän kumartui Albertinen otsan ylle, joka heti kuin kosketuksesta vetäytyi ryppyihin, ja kasvoille tuli oudon vääristynyt ilme; ja äkkiä, yhä unessa, Albertine nauroi niin kimakasti että Fridolin pelästyi. Vaistomaisesti hän kutsui vaimoaan nimeltä. Albertine naurahti uudelleen, ikään kuin vastaukseksi, aivan oudolla, melkein kammottavalla tavalla.” 

Vilpittömästi sinun

Vilpittömästi sinun

20.10.2023 | Jaa täky | Teostiedot
Pekka Hiltusen (s. 1966) trilleri Vilpittömästi sinun (Gummerus 2011) on kirjailijan esikoisromaani ja ns. Studio-sarjan ensimmäinen osa. Se kertoo Lontoossa työskentelevästä suomalaisesta Liasta, joka on kunnianhimoisen työnsä ulkopuolella yksinäinen. Kaikki muuttuu, kun hän joutuu sattumalta näkemään raakalaismaisesti murhatun naisen jäännökset. Häntä alkaa painaa se, että tekijää ei saada kiinni. Hän pyytää apua toiselta Lontoossa asuvalta suomalaiselta Marilta, joka työskentelee salaperäisessä Studiossa. Studio pyrkii parantamaan maailmaa ja vaikuttamaan politiikkaan usein kyseenalaisia keinoja käyttäen. Lumiomena-blogissa kirjoitetaan, että ”Vilpittömästi sinun on myös monitasoinen romaani juurista ja juurettomuudesta, luottamuksesta, omapäisyydestä ja suomalaisuudesta. Kaikkea säätelee suomalainen alakulo tai suru, sellainen turvallinen ja hyväkin alavire, jonka myös Lia ja Mari tunnistavat.” ”Hän teki paljon töitä, ja aikaa jäi vain kahdelle harrastukselle. Molempiin hän paneutui intohimoisesti.Rakkain oli juoksu. Hän juoksi kolmena iltana viikossa, joskus neljänä tai viitenä. Aina kovaa ja vähintään puolitoista tuntia, jotta elimistön endorfiinin korkealle ja pääsi kiinni syvään nautintoon.Lia tapasi juosta asuinalueensa Hampsteadin vehreillä, mäkisillä kaduilla ja puistojen reunamilla. Hänellä oli neljä vakioreittiä, joista hän valitsi aina yhden sään mukaan – Heathillä tuuli ja sade tuntuivat enemmän, ja North End oli hyvä vasta myöhään illalla, kun tiet alkoivat olla vapaat kulkijoista.”

Sivut