Päivän täky

Tellervo

Henriikka Tavin teos Tellervo (Teos 2018) on runoilijana tunnetun kirjailijan ensimmäinen romaani. Sen keskushahmona on nelikymppinen Tellervo, joka kaipaa sinkkuelämän vastapainoksi vakavaa parisuhdetta. Hän ryhtyy toimeen ystävänsä Hennin kanssa. Kevyen ja humoristisen kerronnan rinnalla teoksessa pohditaan syvällisesti rakkauden ja ihmisenä olemisen peruskysymyksiä. Mervi Kantokorpi kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Tavi nostaa taitavasti esiin naisviihteen kirpeimmät maut, kaikki ahdistavat naissukupuolisuuden paineet lisääntymisestä jatkuvaan itsearvioon.” ”Niin Tellervo tapasi Jarkon. Se tapahtui paljon nopeammin kuin Tellervo oli uskaltanut toivoa. Hän oli hädin tuskin saanut valokuvansa ladattua nettiin, kun treffikutsuja alkoi sadella. Hän oli hädin tuskin käynyt ensimmäisillä treffeillään, kun hänellä olikin ringissään jo kolme tapailukumppania. Hän oli hädin tuskin saanut kokoon kolme tapailukumppania, kun tapailukumppaneita olikin yhtäkkiä neljä ja sitten viisi. Ja sitten, kerran kuoroharjoitusten jälkeen Jarkko osui samaan aikaan vaatenaulakolle ja sanoi: ”Tykkäsin sun Tinder-profiilista. Lähdetkö joku päivä kahville?” He kävivät kerran kahvilla, ja he kävivät toisen kerran kahvilla ja oluella kahvin jälkeen.”

Ihmelapset

Norjalaisen Roy Jacobsenin (s. 1954) Ihmelapset (Like 2011, suom. Päivi Kivelä) kertoo kymmenvuotiaasta Finn-pojasta, joka asuu kahdestaan äitinsä Gerdin kanssa. Heidän elämänsä mullistuu, kun sisarpuoli Linda muuttaa heidän luoksensa. Finn ottaa tytön suojiinsa, ja auttaa häntä pärjäämään koulussa ja pihoilla. Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1961 ja Oslon eläväisiin lähiöihin. Laura Laitinen kirjoittaa Kiiltomadon arviossaan: ”Jacobsen kuvaa tarkkaavaisesti sosiaalisia suhteita ja normeja. Finnin silmin tutkaillaan kulissien rakentamista lähiössä ja aikuisten suhteita toisiinsa.” ”Sinä päivänä alkoi sataa. Olihan vettä tullut ennenkin, mutta nyt satoi kaatamalla. Istuimme teltassa ja kuuntelimme sateen ropinaa telttakankaaseen ja pelasimme korttia ja näytimme priimuksenkäryisessä hämärässä ruskeammilta kuin koskaan. Pelasimme kahdeksikkoa, ainoaa peliä jonka Linda osasi, ja annoimme hänen voittaa kunnes minua alkoi harmittaa sillä se ei ollut enää välttämätöntä ja hän oli alkanut tottua siihen, kaikkeen mitä ei osannut, aivan kuin hänelle olisi siitä hyötyä, ja niinpä nousin ja menin etutelttaan ja vedin uimahousut jalkaan ja kävelin rinnettä alas sateessa ja tunsin hiekan takertuvan jalkapohjiin, kahlasin puolijuoksua lätäköissä poikki surevan telttaleirin, jossa ei näkynyt yhtään ihmistä, kunnes tulin ikuiselle rannallemme, jossa sielläkään ei näkynyt ristin sielua eikä mitään muutakaan, sadetta vain.”

Häiriömerkintä

Annamari Marttisen romaanin Häiriömerkintä (Tammi 2021) päähenkilönä on teini-ikäisen tyttärensä kanssa mukavasti elävä Karoliina. Hän on ostanut ihanan kodin, mutta ei saa vanhaa asuntoa millään myytyä.  Hän jää yllättäen työttömäksi ja ajautuu pahoihin taloudellisiin ongelmiin. Hän on ensimmäistä kertaa elämässään umpikujassa ja tili tyhjänä. Kirjavinkkien Tuija kirjoittaa arviossaan: ”Annamari Marttinen on kuitenkin onnistunut kuvaamaan Karoliinan kierteen hyvin uskottavasti ja eläytyen, niin ettei lukija juurikaan voi ylimielisenä tuomita ja arvostella häntä. Pahaenteinen häpeän tunne kasvaa taidokkaasti läpi kirjan ja eskaloituu lopulta synkiksi itsemurha-ajatuksiksi.” ”Lumin lähdettyä kouluun olin helpottunut ja ahdistunut. Minulla oli koko päivä aikaa yksin tässä asunnossa. Koko päivä aikaa vatvoa ja pelätä, olla menossa nettipankkiin mutta olla menemättä, siirtää sitä seuraavaan viiteentoista minuuttiin, sitten seuraavaan, kasvattaa kiveä sydämellä, ottaa esiin läppäri ja kirjautua Facebookiin, vaikka minun ei tarvinnut kirjautua, olin koko ajan kirjautuneena. Mennä Messengeriin katsomaan Olivian viestiä ja omaa vastaustani siihen. Asettaa sormet näppäimille ja haluta kirjoittaa että voi harmi en pääsekään, nousi kuume, mutta pitäkää te hauskaa olisi ollut ihana nähdä, mutta otetaan uusiksi joskus myöhemmin.”

Keltin uni

Perulaisen nobelistin Mario Vargas Llosan tositapahtumiin perustuvan romaanin Keltin uni (Otava 2011, suom. Sulamit Hirvas) päähenkilönä on irlantilainen vallankumouksellinen Roger Casement (1864-1916). Romaanin ensimmäisessä osassa Casement työskentelee brittien konsulina Belgian hallitsemassa Kongossa, jossa hän todistaa ja dokumentoi Leopold II:n hirmutekoja. Toisessa osassa hän siirtyy konsuliksi Brasiliaan, jossa hän joutui seuraamaan läheltä intiaanien asuinalueiden tuhoamista kumiplantaasien tieltä. Romaani päättyy Irlantiin, jossa hän taistelee nationalistien riveissä brittihallintoa vastaan. Kirjavinkkien Petri kirjoittaa arviossaan: ”Mario Vargas Llosa on taitava kertoja, joka osaa syöttää lukijalle tietoa sopivassa suhteessa niin, että tekstistä tulee kiinnostavaa, ja osaa tehdä sen luontevasti, konstailematta. Hän on kyllin kyvykäs rakentaakseen juonesta muuta kuin kronologisen, mikä pitää virettä yllä.” ”Hän makasi silmät kiinni selällään kapealla lavitsallaan ja muisteli taas Joseph Conradia. Olisiko hänellä ollut parempi mieli, jos entinen merimies olisi allekirjoittanut anomuksen? Ehkä olisi, ehkä ei olisi ollut. Mitä Conrad oli tarkoittanut sanoessaan tuona iltana pienessä Kentin-talossaan: ”Ennen Kongoon lähtöäni minä olin vain surkea eläin”? Lause oli tehnyt Rogeriin suuren vaikutuksen, vaikkei hän ollut ymmärtänyt sitä kokonaan. Mitä se tarkoitti? Ehkä sitä, että kaikki mitä Conrad oli tehnyt, jättänyt tekemättä, nähnyt ja kuullut puolen vuoden aikana Keski- ja Ylä-Kongossa, oli herättänyt hänessä mitä syvintä ja perusteellisinta huolta ihmisenä olemisesta, perisynnistä, pahuudesta ja Historiasta. Roger ymmärsi sen oikein hyvin.”

Emme enää usko pahaan

Riku Korhosen (s. 1972) romaani Emme enää usko pahaan (WSOY 2016) sijoittuu Turun idylliselle omakotialueelle, jossa Eero ja Aino asuvat tyttäriensä kanssa. Paintball-yrittäjänä työskentelevä Eero kyllästyy tasaiseen elämään ja alkaa suunnitella vaimonsa sieppaamista. Hänen vanha kaverinsa Lari osallistuu juonen toteuttamiseen. Larin tyttöystävä Eeva ottaa etäisyyttä suhteeseensa matkustelemalla. Matti Mäkelä kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan Korhosen kerronnasta: ”Hänellä on kerronnassaan kova veto ja jylhä kierre. Mutta pohjimmiltaan hän tekee samaistuttavan kartan tästä ajasta, ei tehosteromaania.” ”Juhannusaaton aattona hän oli vielä istunut Eevan kanssa jokirannan italialaisravintolan terassilla. Eeva joi valkoviiniä, illassa kulkevien parien ääriviivat pehmenivät hämärään, veden yllä sinertävä kajo häilyi kuin joen mieli, ja Larilla oli vaikeuksia keksiä sanottavaa. Hän saattoi Eevan kotiin ja kysyi, nukkuisivatko he yhdessä. Eeva halusi pakata rauhassa. Hänen lentonsa lähtisi aamupäivällä. Lari halasi häntä, toivotti hyvää juhannusta ja käveli autioita katuja. Alaovella hän kaivoi avainnipun pikkutakin taskusta. Se tuntui pieneltä. Nipusta puuttui yksi avain. Hän meni sisään ja istui olohuoneen sohvalla. Hän keskittyi ajattelemaan. Ravintolassa hän oli riisunut takin tuolin selkämykselle ja poistunut kerran vessaan, kerran puhumaan puhelun joen kiveykselle. Hän ei uskonut, että Eeva tekisi sellaista, muttei uskaltanut soittaa ja kysyä. Juhannusaattona hän heräsi sisuksia kääntävään hätään.”

Aria

Iranin Teheranissa syntyneen Nazanine Hozarin (s. 1978) romaani Aria (Otava 2020, suom. Hilkka Pekkanen) päähenkilö on orvoksi jäänyt tyttö Aria. Hän kasvaa sijaisperheessä, jossa perheen äiti kohtelee häntä kaltoin ja hän siirtyy pian toiseen perheeseen. Ariasta kasvaa köyhissä oloissa vahva ja omapäinen nainen. Tapahtumat käynnistyvät 1950-luvun alkupuolelta, jolloin šaahi oli vielä vallassa. Romaanin kaari jatkuu parikymmentä vuotta myöhempään aikaan, jolloin kansan kapinamielialasta seurasi ajatollah Khomeinin johtama islamilainen vallankumous. Jukka Koskelainen kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Kanadassa asuvan Nazanine Hozarin esikoisromaani lähestyy aihetta ennen kaikkea arkisesti ja katutasolta. Se vie köyhien ja rikkaiden koteihin, basaariin, moskeijaan.” ”Viisi kuukautta myöhemmin Kamran ja Ramin katselivat, kuinka Khomeinia tuova lentokone laskeutui innostuneiden väkijoukkojen ympäröimälle valtavalle lentokentälle. Koneen ovi avautui, ja siitä astui ulos hengenmiehen tavanomaiseen kaapuun pukeutunut valkopartainen Khomeini, jonka mustat kulmakarvat kaartuivat kuin pässin sarvet. Khomeini tervehti väkijoukkoa heiluttamalla kättään niin, että tuntui siltä kuin hän katsoisi jokaista erikseen ja kuin jokainen ihminen olisi tärkeä ja merkityksellinen hänen salaisessa sisäisessä elämässään. Lentäjä astui ulos koneesta hänen viereensä, ja kun vastaan tullut väki – Ramin sai myöhemmin kuulla, että vastaanottajia oli vähintään kaksi miljoonaa – näki lentäjän tarttuvan heidän rakkaan johtajansa käteen ja taluttavan tämän alas portaita, se puhkesi huutamaan vieläkin kovempaa kuin oli huutanut palavilla kaduilla tähän tilanteeseen johtaneiden tapahtumien aikana.”

Dioraama

Anna-Kaari Hakkaraisen romaanin Dioraama (Tammi 2019) päähenkilönä on tekoälytutkija Julia. Hän on aikanaan rakastunut Turun biologisessa museossa kohtaamaansa mieheen Karliin. Intensiivinen suhde on kariutunut, mutta Julia ei päästä irti. Hän haluaa rakentaa täydellisen ihmissuhteen tarinan uudelleen muistojen sirpaleista. Niina Holm kirjoittaa Suomen kuvalehden arviossaan: ”Romaanin runsas maailma ei millään mahtuisi yhteen dioraamaan tai lumisadepalloon. Se on viittausten ja detaljien älykäs kudelma, jonka äärellä tuntee suurta mielihyvää.” ”Kannan tuolin dioraaman eteen. Istun siinä pitkään. Usva peittää metsän, jäkälät kirjovat kiviä. Kaikki on paikoillaan, jokainen tallentamani asia, ja lepään hetken niissä. Muistoissani. Kuljen niiden polkuja pitkin. Osaan jokaisen kuopan ja kumpareen, kumartua oikealla hetkellä jottei männynoksa raavi kasvojani. Pystyn istumaan toiseen kohtaan, katsomaan eri suunnasta, ja silti kaikki pysyy paikoillaan, Karl ja minä, en sotke kokonaisuutta. Karl keittää spriikeittimellä kahvia, aurinko paistaa ja luoto on paisley-kuvioisten jäkälien peitossa.”

Kolme miestä veneessä

Englantilaisen Jerome K. Jeromen (1859-1927) romaani Kolme miestä veneessä (Basam Books 2013, suom. Tero Valkonen) kertoo humoristisen tarinan kolmen laiskan herrasmiehen veneretkestä. Miehet seilaavat pari viikkoa Thames-joella tekemättä mitään erityistä. He vain lähinnä syövät, juovat ja keskustelevat. Matkan varrella epäkäytännölliset gentlemannit päätyvät tietysti erinäisiin kommelluksiin. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1889 ja on englantilaisen humoristisen romaanin klassikkoja. ”Me istumme joen rannalla samalla kun kuu, joka myös rakastaa jokea, kumartuu antamaan sille sisaren suudelman ja syleilee sitä hopeisilla käsillään. Me katsomme kuinka joki laulaa ja kuiskii matkallaan kohti kuningastaan merta – katsomme kunnes äänemme hiipuvat hiljaisuuteen ja piiput sammuvat, katsomme kunnes me, tavalliset nuoret miehet, tulemme omituisen mietteliäiksi, ajatuksemme ovat puoliksi haikeita ja puoliksi kauniita, emmekä me välitä puhua. Lopulta naurahdamme, nousemme pystyyn, kopautamme tuhkat piipuista, toivotamme hyvät yöt ja käymme nukkumaan vaimean veden ja huojuvien puiden viereen.”

Putoamispaikka

Joni Pyysalon (s. 1974) romaani Putoamispaikka (WSOY 2021) kertoo kolmihenkisen perheen tarinan, joka saa heti alussa arvoituksellisia piirteitä. Isoäiti katoaa mystisesti merenrantatalonsa liepeillä. Katoamisen jälkeen isä Aran, äiti Nona ja tytär Arla päätyvät pohtimaan omaa elämäntilannettaan. Työelämän paineet ja ympäristön tila ahdistavat. Kaiken taustalla on voimakkaasti koettu luonto ja vuodenkierto. Helmi Kekkonen kirjoittaa blogissaan: ”Pyysalon kielenhallinta on aivan uskomatonta. Lauseet ja virkkeet ovat hiottuja, lähes täydellisiä, melkein joka toinen tekee mieli lukea uudestaan, ja teksti soljuu eteenpäin ihailtavan varmana ja vakaana." ”Toimistorutiinien, elämän tuttuuden, toiston ja itseen kyllästymisen sivutuotteena Nona on oppinut ennakoimaan mitä toiset tulevat sanomaan. Ja kun alkaa puhua, Nona pystyy tarkkailemaan itseään melkein ulkopuolisena. Vieraantumisen hetkinä Nona tuntuu kuuntelevan oman äänensä kaikua etukätisesti. Jos hänessä olisi keittiö, Nona menisi sinne, laittaisi kahvia, selaisi sisustuslehteä, katselisi ikkunasta, odottaisi, että jälleen on hiljaista. Tunne on alkanut toistua kollegoiden, ystävien ja perheen kanssa, selitystä hän ei tiedä, eikä uskalla kertoa asiasta työpaikkalääkärille. Puolittaisesta ruumiista irtautumiskokemuksesta tai skitsofreniapsykoosista ei ainakaan onnistuneiden kehityskeskustelujen perusteella ole huolta. Muuten kaikki on normaalia.”

Agathe

Tanskalaisen Anne Cathrine Bomannin (s. 1983) pienoisromaani Agathe (Gummerus 2020, suom. Sanna Manninen) kertoo pariisilaisesta pian eläköityvästä psykiatrista. Hän laskee mielessään jäljellä olevia työpäiviä ja potilaskäyntejä ennen kuin pääsee vapauteen. Viime hetkillä hänen potilaakseen tulee nuori saksalaisnainen Agathe. Heidän keskustelunsa muuttavat leipääntyneen psykiatrin ajattelua ja asenteita itseään ja muita kohtaan. Tuija Takala kirjoittaa Tuijata-blogissaan: ”Ihastun Bomannin vähäeleiseen kerrontaan, jossa tapahtumat ja tunteet välittyvät selkein sanoin, napakoin virkkein, hallituin siirtymin lyhyestä luvusta toiseen. Arvostan aukkoja, jotka jäävät lukijan täytettäviksi. Romaanissa on lisäksi viehättävää ajattomuutta.” ”Madame Almeida oli aina hermostunut, eikä hänen elämässään ollut lainkaan hyviä jaksoja. Hän ei näyttänyt saavan terapiasta irti yhtään mitään, mutta siitä huolimatta hän marssi säntillisesti kahdesti viikossa vastaanotolleni läksyttämään minua. Pelkkä ajatuskin paremmasta elämästä näytti kuohuttavan häntä, ja rehellisesti sanottuna minun oli vaikea ymmärtää, miksi hän ylipäätään kävi luonani. Tavallisesti vain annoin hänen puhua, mutta toisinaan tein jonkin huomautuksen tai tulkinnan, jonka hän jätti täysin huomiotta.”

Viimeinen vuosi

Hanna Haurun (1978-2021) viimeiseksi jäänyt romaani Viimeinen vuosi (Like 2021) kertoo Pohjois-Pohjanmaalla asuvasta erakoituneesta kirjailijasta. Mies on saanut menestystä kirjoillaan, mutta silti häntä pidetään uravalintansa vuoksi outona. Eniten häntä kalvaa pieleen mennyt seurustelusuhde Liisan kanssa. Suhde kariutui naisen muutettua töiden perässä kaupunkiin. Tommi Melender kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Karuuden estetiikka luonnehtii myös Haurun teoksia kirjallisina olentoina. Pienoisromaani on hänelle luonteva teosmuoto, koska se jättää näkyviin vain välttämättömän. Hauru ei ole pitkien polveilevien virkkeiden tekijä, vaan hallitsee lyhyen riivityn lauseen.” ”Kello on ankara, kun se rämisee väsyneen miehen vieressä. Kaiken lisäksi se vie äänellään Liisan pois. Kuin juoksevan kantturalauman kuparikellot kalkattaisivat ja Liisa juoksisi niiden perässä eikä taaskaan tulisi takaisin. Oljet ohkaisen tyynynpäällisen sisässä rahisevat kuin Liisan auringon rutistamat hiukset. Nuuhkaisen peiton reunaa kuin se olisi Liisan navettahuivi. Nousen sitten sen alta ja laitan jalkapohjat lattialle, ettei uni palaisi vain kuljettaakseen Liisaa edestakaisin. Olisi parempi, kun hänestä ei tulisi muistutteluja, jotka todellisuuteen viedessään pahoittavat kuin tahallaan mieleni.”

Ujous ja arvokkuus

Norjalaisen Dag Solstadin (1941-2025) romaani Ujous ja arvokkuus (Teos 2014, suom. Tarja Teva) kertoo keski-ikäisestä lukion opettajasta Elias Ruklasta. Ibsenin Villisorsaa käsitelleen oppitunnin jälkeen hän saa hermoromahduksen ja ajautuu kriisiin. Oppilaat ja ympäröivä maailma eivät näytä enää arvostavan laadukasta kirjallisuutta tai kulttuuria. Eliaksen koko identiteetti murenemassa ja alkaa epäillä elämänvalintojaan. Mervi Kantokorpi kirjoittaa Helsingin Sanomissa: ”Solstadin intensiivinen kerronta tarjoaa jatkuvasti monitulkintaista ironiaa, jonka sävyt suomentaja Tarja Teva saa hienosti esiin.” ”Häntä ei harmittanut oppilaiden pitkästyminen vaan se että he osoittivat pitkästyneisyyttään aivan kuin heitä olisi loukattu. Sinänsä ei ollut mikään ihme, että oppilaat pitkästyivät äidinkielentunnilla, jolla käsiteltiin Henrik Ibsenin näytelmää. Olivathan oppilaat kahdeksantoistavuotiaita, ja yleissivistyksen hankkiminen oli heidän tehtävänänsä. He olivat nuoria, joiden ei voinut kuvitella olevan kunnolla kehittyneitä yksilöitä. Ketään ei voinut loukata, jos heitä kutsui epäkypsiksi, ei heitä itseään eikä heidän huoltajiaan, ainakaan jos tilannetta tarkasteli asiallisen yksinkertaisesti. Nämä epäkypsät yksilöt oli pantu pulpettiin omaksumaan tietoa klassisesta norjalaisesta kaunokirjallisuudesta, ja hänen tehtävänään oli sitä heille antaa.”

Bechi

Koko Hubaran (s. 1984) esikoisromaanin Bechi (Otava 2021) ytimessä on äidin ja tyttären välinen suhde. Tytär Bechi on kolmekymppinen graduaan viimeistelevä akateeminen nainen. Hänen äitinsä Shosahana Ayin. on aikanaan kohahduttanut rohkeudellaan Suomen taidepiirejä ja julkaissut omaelämäkerrallisen teoksen. Hubaran romaani koostuu jemeninjuutalaisen äidin kirjoittaman kirjan otteista ja raskaaksi tulleen Bechin nykyhetken kokemuksista ja pohdinnoista. Eleonoora Riihinen kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Bechi on sentimentaalisuutta hylkivä teos äidin ja tyttären vaikeasta suhteesta maailmassa, jota hallitsevat ”paahtoleivältä näyttävät miehet”. Romaani käsittelee myös ylirajaisuuden teemoja, vanhemman mielenterveysongelmia, seksuaalisuutta ja suostumusta, mutta mitään aihetta ei selitetä puhki.” ”Maija, valkoinen Solange, jos nyt niin voi sanoa. Ei niin voi sanoa. Mun paras ystävä. Se polttaa tupakkaa R-kioskin edessä. Kello on melkein kahdeksan. Mä olen kävellyt siihen, ensin alas Helsinginkadulle Harjun saunan ohi, missä puolialastomat valkoiset miehet istuu punaisina lenkkimakkaroina juomassa limsaa lasipulloista, jotka näyttää niiden känsäisissä kourissa pieniltä nuken pulloilta. Mä olen nähnyt sen, Sen, niissäkin, vaikkei se ole mikään isokokoinen, fyysistä työtä tekevä mies. Mä räpyttelen silmiä kiivaasti, yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän, ja huusin itselleni pään sisällä: keskity, vitun idiootti, keskity. Maijalla on vehnänvärinen suora mutta lainehtiva, olkapäille ulottuva tukka, yhteensä viisi isoa pinniä ohimoilla, kaksi toisella ja kolme toisella puolella. Yksi on vähän irti, liian löysällä.”

Odessalaisia ja muita novelleja

Ukrainan juutalaisen Isaak Babelin (1894-1940) teokseen Odessalaisia ja muita novelleja (Tammi 1970, suom. Esa Adrian) on koottu kronologisesti kirjailijan keskeisin novellituotanto. Värikkäät tarinat sijoittuvat pääosin Odessan juutalaiskortteliin Moldovankaan, jossa valtaa pitivät paikalliset rikollispomot. Alamaailmaan sijoittuvien novellien rinnalla kokoelma sisältää myös kuvauksia kirjailijan kasvusta keskiluokkaisessa juutalaisperheessä. Kerttu Manninen kirjoittaa Arvostelevassa kirjaluettelossa: ”Laadultaan hän on surumielisen hellin ja herkän ironisin sävyin ihmiselämän julmiakin käänteitä tulkitseva ymmärtäjä, myötävaeltaja ja turhia sanoja karttavan tyylin mestari, joten tuntuu merkilliseltä, että hänet poliittisesti leimattuna suljettiin keskitysleiriin, missä hän kuolikin.” ”Ennen muuta tässä kaupungissa on yksinkertaisesti aineelliset edellytykset esimerkiksi Maupassantin tyyppisen lahjakkuuden kasvattamiselle. Kesäisin sen aurinkoisilla uimarannoilla kiiltelee urheilua harrastavien nuorukaisten lihaksikkaita pronssinruskeita vartaloita, urheilua harrastamattomien kalastajien mahtavia ruhoja, ihraisia, isomahaisia ja hyväntahtoisia tukkukauppiaita, näppyläisiä ja laihoja haaveksijoita, keksijöitä ja meklareita. Ja etäämpänä avarasta merestä savuttavat tehtaat ja Karl Marx tekee tavanomaista työtään.Odessassa on hyvin köyhä, väkirikas ja kärsivä juutalaisghetto, hyvin itsetyytyväinen porvaristo ja hyvin taantumuksellinen kaupungin duuma.Odessassa on ihanat ja uuvuttavat kevätillat, akaasioiden väkevä tuoksu sekä tasaisen ja sanoinkuvaamattoman valon täyttämä kuu tumman meren yllä.”

Kevätjää

Niko Aslak Peltosen romaani Kevätjää (Nysalor 2020) kertoo kahdesta nuoresta sisaruksesta Elsa ja Lauri Leivosta 1920-luvun alkupuolen Helsingissä. Elsa opiskelee yliopistossa ja on siellä tutustunut kansallismieliseen heimoaatteeseen ja Akateemiseen Karjala-Seuraan. Pikkuveli Lauria kiinnostaa sen sijaan Nuori Voima -lehti ja uuden taiteen modernistiset ajatukset. Hän on päättänyt tulla runoilijaksi. Romaanin Helsinki-kuvaus on oivaltavaa ja tarkkaa. Heidi Lakkala kirjoittaa Lapin Kansan arviossaan: ”Lähihistoriasta ja eeppisestä proosasta kiinnostuneelle lukijalle Peltosen huolellisesti sommittelema kertomuskudelma on todellinen helmi.” ”Muutaman viikon kuluttua Lauri sai kirjeen, jossa kerrottiin, että hänen hopeamerkkinäytteensä oli hyväksytty kiittäen. Muutama runo julkaistaisiin Nuoren Voimen seuraavassa numerossa, ja Laurin piti nyt esittää mielipiteensä, mitkä haluaisi julkaistaviksi.Hän oli saanut kirjeen tultuaan koulusta kotiin. Oli taas lauantai, oltiin jo huhtikuulla, ja aurinko paistoi kaikella sillä raivolla, mikä siihen oli talven aikana varastoitunut. Oli sellainen kevätpäivä, joka saisi melankoolikon surmaamaan itsensä ja vastarakastuneen kosimaan. Laurin oli mentävä Kaartinkaupungin kaduille kävelemään melkeinpä ympyrää. Sohjoksi sulanut lumi nostatti ilmoille kaikki pahat hajut, jotka olivat vain elämää nekin. Ja hänen runojaan julkaistaisiin merkittävässä lehdessä!”

Valon puutarhat

Libanonilaissyntyisen Amin Maaloufin (s. 1949) romaani Valon puutarhat (Gummerus 2014, suom. Anna-Maija Viitanen) kertoo manikealaisuuden perustajasta Manista. Tapahtumat sijoittuvat 200-luvun Lähi-itään, jossa Rooman ja Persian valtakuntien väliset sodat aiheuttavat sekasortoa. Eri uskontojen välistä yhteyttä ja sopusointua julistava Mani saa rauhanomaisille ajatuksilleen vastakaikua, mutta valtaapitävien silmissä hänet koetaan uhkana. Hannu Sinisalo kirjoittaa Kirjavinkeissä: ”Maaloufin romaani pysyy erinomaisesti kasassa. Kokonaisen eliniän mittainen draama rytmittyy historiallisten henkilöiden ja tapahtumien sekä filosofisten oppien ja uskonkappaleiden esittelyn välille ihmeen juoheasti ja itsestäänselvän kepeän oloisesti.” ”Eikö yksinäisyys ole ainoa turvapaikka jumalisuuden aavikolla? Mani oppi nopeasti, miten sen saattoi saavuttaa, miten sitä saattoi vaalia ja suojella muilta. Hän järjesti itselleen kolon, jossa sai olla rauhassa ja yhteisön ulkopuolella, lapsen valtakunnan, jonne aikuisilla ei ollut asiaa. Sinne hän livahti aina kun kykeni. Tigris-joen kanava kiemurteli noilla tienoin tiheän palmukasvuston välitse, yhdessä kohdin puut seisoivat miltei kiinni toisissaan muodostaen puolikaaren, osa taipuneena vettä kohti kuin juomaan. Kun rohkeasti kapusi runkojen yli, saapui eräänlaiselle niemekkeelle, tuoksuvaan varjoisaan maailmaan, jossa hämäryys kuitenkin antoi tilaa myös valolle, imi sitä luokseen, suodatti ja sirotteli sitä kitsastelematta niiden nautittavaksi jotka osasivat ottaa sen vastaan.”

Poikakirja

Olli Jalosen (s. 1954) romaani Poikakirja (Otava 2010) kertoo koulupoika Ollin elämästä 1960-luvun Hämeenlinnassa. Koulussa vallitsevat ankarat isänmaalliset asenteet. Sodasta selvinnyt opettaja pitää luokassa tiukkaa kuria ja pihalla pojat käyvät keskinäisiä valtataisteluitaan. Vastapainona on oma turvallinen perhe: vanhemmat ja neljä sisarusta. Erityinen suhde hänellä on erikoiseen ja sulkeutuneeseen pikkusiskoonsa. Mervi Kantokorpi kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Jalosen jäljittelemättömän proosatyylin historiallinen preesens on Poikakirjan lumoavan kerronnan perusta. Ollin monologi etenee läsnäolon "kestämänä" kuten hän itse suomenvoittoisesti aikamuotoa kutsuisi.” ”Koulussa vaihtuu opettaja. Vanhat luokat jaetaan niin että sekaluokista tulee kaksi tyttöluokkaa ja yksi poikaluokka. Poikaluokkaan joudumme kantamaan pulpetteja kaksi tiheää riviä lisää.Ensimmäisellä tunnilla uusi opettaja määrää ensimmäiseksi ehdottoman hiljaisuuden. Kun joku tirskahtaa, opettaja käskee huutamalla kaikki puolessa sekunnissa ylös. On seisottava niin suorissa riveissä ettei edellisen pään takaa saa näkyä sen edessä seisovaa niskaa.Kun minä sanon ehdoton hiljaisuus, se tarkoittaa ehdotonta hiljaisuutta, opettaja aloittaa ensin kovalla äänellä mutta lopettaa kuiskaamalla. Kuiskauskin kuuluu viimeiseen sanaan asti kuin se puhuisi kovaa. Niin hiljaa ja paikallani en muista että olisin koskaan seisonut.”

Perintö

Ruotsalaisen Nina Wähän (s. 1979) romaani Perintö (WSOY 2020, suom. Sanna Manninen) kertoo Suomen Tornionjokilaaksossa elävästä Toimin perheestä. Suurperheen vanhin tytär Anni asuu Tukholmassa ja on raskaana. Joulun kynnyksellä hän käy vierailulla perheensä luona, josta käynnistyy sisarusten ja vanhempien keskinäinen välienselvittely. Kaikki kaksitoista sisarusta ja vanhemmat ovat vuorollaan kerronnan keskiössä. Anni Valtonen kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Wähä on loistava kertoja, joka tempaa lukijan kyytiinsä muhevalla tyylillään. Erityisen herkullisia ovat hetket, joissa hän kertojana astuu sivuun ja viittaa lukijan saavan myöhemmin lisätietoa juuri nyt käsillä olevasta käänteestä.” ”Jälkeenpäin elämä näyttäytyy kovin selkeänä. Kaiken keskellä, silloin kun elämä on täydessä vauhdissa, asiat, tapahtumat, sanat, teot tuntuvat vain tulevan kohdalle yksi toisensa jälkeen tai samanaikaisesti, ja on vaikea ymmärtää miten ne liittyvät toisiinsa. Mutta asiat jotka tuntuvat vaikeilta nyt ovat kohta menneisyyttä, kaukaista menneisyyttä joka ei tee kipeää, tuskin edes hiertää, ja sitten kun tapahtuma ei ole enää alussa eikä kesken, on mahdollista ymmärtää miten kaikki liittyy yhteen. Miten jokin kovin pieneltä tai merkityksettömältä tai kokonaisuudesta irralliselta tuntuva asia oli kuitenkin tärkeä osa jotain suurempaa kuviota, vaikka sitä ei aikoinaan tiennyt.”

Onni

Mikko Viljasen (s. 1976) romaani Onni (Teos 2020) kertoo viisihenkisen perheen pojasta Onnista. Hän asuu lapsuutensa New Yorkissa, mutta muuttaa myöhemmin perheensä kanssa Helsinkiin. Ulkopuolisuuden ja vierauden tunne värittää hänen kokemuksiaan, mutta onneksi hänellä on pitkäaikainen ystävä Jose. Viljanen kirjoittaa Onnin kasvukertomuksen kauniisti ja paikoitellen runollisesti. Antti Majander kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Erityisen taitava Mikko Viljanen on niin sanottujen lähisuhteiden kuvaajana. Todellakin, niin sanottujen, oli kyse sitten perheestä, johon syntyy tai ihmisestä, jonka kanssa sen ehkä haluaisi perustaa.” ”Annoin hiljaisuuden tulla sisään asuntoon, auringonvalo vaelsi hitaasti seinää pitkin, avoimesta ikkunasta kuului stadionkonsertin jyminä, joka vääntyili tuulessa epävireisenä kuin sävelletty ukkonen. Ruotsinkieliset pikkulapset odottivat vanhempiaan kirkon lastentarhan pihalla. Yksi tytöistä seisoi hievahtamatta kirkon edessä ja kun parinkymmenen minuutin kuluttua katsoin ikkunasta, hän seisoi vieläkin paikoillaan. Mietin jo, pitäisikö mennä kysymään oliko kaikki kunnossa, mutta silloin olisin rikkonut illan rikkumattoman rauhan, johon tyttö näytti kuuluvan osana kirkkoa, auringonlaskua ja punertavia lehtiä. Ajattelin Johannaa ja näin hänet mielessäni kotitalomme ovella.”

Ru

Vietnamissa syntyneen kanadalaisen Kim Thúyn (s. 1968) romaani Ru (Gummerus 2019, suom. Marja Luoma) on vahvasti omaelämäkerrallinen pakolaisperheen tarina. Kertoja muistelee lapsuudessaan kokemaa sotaa, vaarallista pakomatkaa ja pakolaisuutta Kanadassa. Vanhemmuus ja oman autistisen pojan kokemukset mietityttävät kertojaa nykyhetkessä. Romaani on episodimainen ja runollinen kokonaisuus, jossa kaunis kieli on etusijalla. Katja Jalkanen kirjoittaa Lumiomena-blogissaan: ”Thúyn teksti suorastaan vangitsee lukijansa: lumoaa, hämmästyttää. Teksti versoo vahvoista juurista ja kohoaa korkeammalle ja kauemmas, mutta samalla haaroittuu sitten useiksi oksiksi ja kukinnoiksi.” ”Pitkään luulin, että äiti oikein nautti työntäessään minua jatkuvasti kuilun reunalle. Kun sain omia lapsia, tajusin lopulta, että minun olisi pitänyt nähdä hänen seisovan lukitun oven takana, minun olisi pitänyt nähdä ovisilmän takana napittava silmäpari; minun olisi pitänyt kuulla hänen puhuvan kauppiaalle puhelimessa silloin kun istuin portailla itkemässä. Myöhemmin tajusin myös, että äidillä oli tietenkin omat unelmansa minun suhteeni, mutta ennen kaikkea hän antoi minulle työkaluja, joiden avulla saatoin juurtua uuteen maaperään ja vaalia omia unelmiani.”