Päivän täky

Bechi

Koko Hubaran (s. 1984) esikoisromaanin Bechi (Otava 2021) ytimessä on äidin ja tyttären välinen suhde. Tytär Bechi on kolmekymppinen graduaan viimeistelevä akateeminen nainen. Hänen äitinsä Shosahana Ayin. on aikanaan kohahduttanut rohkeudellaan Suomen taidepiirejä ja julkaissut omaelämäkerrallisen teoksen. Hubaran romaani koostuu jemeninjuutalaisen äidin kirjoittaman kirjan otteista ja raskaaksi tulleen Bechin nykyhetken kokemuksista ja pohdinnoista. Eleonoora Riihinen kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Bechi on sentimentaalisuutta hylkivä teos äidin ja tyttären vaikeasta suhteesta maailmassa, jota hallitsevat ”paahtoleivältä näyttävät miehet”. Romaani käsittelee myös ylirajaisuuden teemoja, vanhemman mielenterveysongelmia, seksuaalisuutta ja suostumusta, mutta mitään aihetta ei selitetä puhki.” ”Maija, valkoinen Solange, jos nyt niin voi sanoa. Ei niin voi sanoa. Mun paras ystävä. Se polttaa tupakkaa R-kioskin edessä. Kello on melkein kahdeksan. Mä olen kävellyt siihen, ensin alas Helsinginkadulle Harjun saunan ohi, missä puolialastomat valkoiset miehet istuu punaisina lenkkimakkaroina juomassa limsaa lasipulloista, jotka näyttää niiden känsäisissä kourissa pieniltä nuken pulloilta. Mä olen nähnyt sen, Sen, niissäkin, vaikkei se ole mikään isokokoinen, fyysistä työtä tekevä mies. Mä räpyttelen silmiä kiivaasti, yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän, ja huusin itselleni pään sisällä: keskity, vitun idiootti, keskity. Maijalla on vehnänvärinen suora mutta lainehtiva, olkapäille ulottuva tukka, yhteensä viisi isoa pinniä ohimoilla, kaksi toisella ja kolme toisella puolella. Yksi on vähän irti, liian löysällä.”

Odessalaisia ja muita novelleja

Ukrainan juutalaisen Isaak Babelin (1894-1940) teokseen Odessalaisia ja muita novelleja (Tammi 1970, suom. Esa Adrian) on koottu kronologisesti kirjailijan keskeisin novellituotanto. Värikkäät tarinat sijoittuvat pääosin Odessan juutalaiskortteliin Moldovankaan, jossa valtaa pitivät paikalliset rikollispomot. Alamaailmaan sijoittuvien novellien rinnalla kokoelma sisältää myös kuvauksia kirjailijan kasvusta keskiluokkaisessa juutalaisperheessä. Kerttu Manninen kirjoittaa Arvostelevassa kirjaluettelossa: ”Laadultaan hän on surumielisen hellin ja herkän ironisin sävyin ihmiselämän julmiakin käänteitä tulkitseva ymmärtäjä, myötävaeltaja ja turhia sanoja karttavan tyylin mestari, joten tuntuu merkilliseltä, että hänet poliittisesti leimattuna suljettiin keskitysleiriin, missä hän kuolikin.” ”Ennen muuta tässä kaupungissa on yksinkertaisesti aineelliset edellytykset esimerkiksi Maupassantin tyyppisen lahjakkuuden kasvattamiselle. Kesäisin sen aurinkoisilla uimarannoilla kiiltelee urheilua harrastavien nuorukaisten lihaksikkaita pronssinruskeita vartaloita, urheilua harrastamattomien kalastajien mahtavia ruhoja, ihraisia, isomahaisia ja hyväntahtoisia tukkukauppiaita, näppyläisiä ja laihoja haaveksijoita, keksijöitä ja meklareita. Ja etäämpänä avarasta merestä savuttavat tehtaat ja Karl Marx tekee tavanomaista työtään.Odessassa on hyvin köyhä, väkirikas ja kärsivä juutalaisghetto, hyvin itsetyytyväinen porvaristo ja hyvin taantumuksellinen kaupungin duuma.Odessassa on ihanat ja uuvuttavat kevätillat, akaasioiden väkevä tuoksu sekä tasaisen ja sanoinkuvaamattoman valon täyttämä kuu tumman meren yllä.”

Kevätjää

Niko Aslak Peltosen romaani Kevätjää (Nysalor 2020) kertoo kahdesta nuoresta sisaruksesta Elsa ja Lauri Leivosta 1920-luvun alkupuolen Helsingissä. Elsa opiskelee yliopistossa ja on siellä tutustunut kansallismieliseen heimoaatteeseen ja Akateemiseen Karjala-Seuraan. Pikkuveli Lauria kiinnostaa sen sijaan Nuori Voima -lehti ja uuden taiteen modernistiset ajatukset. Hän on päättänyt tulla runoilijaksi. Romaanin Helsinki-kuvaus on oivaltavaa ja tarkkaa. Heidi Lakkala kirjoittaa Lapin Kansan arviossaan: ”Lähihistoriasta ja eeppisestä proosasta kiinnostuneelle lukijalle Peltosen huolellisesti sommittelema kertomuskudelma on todellinen helmi.” ”Muutaman viikon kuluttua Lauri sai kirjeen, jossa kerrottiin, että hänen hopeamerkkinäytteensä oli hyväksytty kiittäen. Muutama runo julkaistaisiin Nuoren Voimen seuraavassa numerossa, ja Laurin piti nyt esittää mielipiteensä, mitkä haluaisi julkaistaviksi.Hän oli saanut kirjeen tultuaan koulusta kotiin. Oli taas lauantai, oltiin jo huhtikuulla, ja aurinko paistoi kaikella sillä raivolla, mikä siihen oli talven aikana varastoitunut. Oli sellainen kevätpäivä, joka saisi melankoolikon surmaamaan itsensä ja vastarakastuneen kosimaan. Laurin oli mentävä Kaartinkaupungin kaduille kävelemään melkeinpä ympyrää. Sohjoksi sulanut lumi nostatti ilmoille kaikki pahat hajut, jotka olivat vain elämää nekin. Ja hänen runojaan julkaistaisiin merkittävässä lehdessä!”

Valon puutarhat

Libanonilaissyntyisen Amin Maaloufin (s. 1949) romaani Valon puutarhat (Gummerus 2014, suom. Anna-Maija Viitanen) kertoo manikealaisuuden perustajasta Manista. Tapahtumat sijoittuvat 200-luvun Lähi-itään, jossa Rooman ja Persian valtakuntien väliset sodat aiheuttavat sekasortoa. Eri uskontojen välistä yhteyttä ja sopusointua julistava Mani saa rauhanomaisille ajatuksilleen vastakaikua, mutta valtaapitävien silmissä hänet koetaan uhkana. Hannu Sinisalo kirjoittaa Kirjavinkeissä: ”Maaloufin romaani pysyy erinomaisesti kasassa. Kokonaisen eliniän mittainen draama rytmittyy historiallisten henkilöiden ja tapahtumien sekä filosofisten oppien ja uskonkappaleiden esittelyn välille ihmeen juoheasti ja itsestäänselvän kepeän oloisesti.” ”Eikö yksinäisyys ole ainoa turvapaikka jumalisuuden aavikolla? Mani oppi nopeasti, miten sen saattoi saavuttaa, miten sitä saattoi vaalia ja suojella muilta. Hän järjesti itselleen kolon, jossa sai olla rauhassa ja yhteisön ulkopuolella, lapsen valtakunnan, jonne aikuisilla ei ollut asiaa. Sinne hän livahti aina kun kykeni. Tigris-joen kanava kiemurteli noilla tienoin tiheän palmukasvuston välitse, yhdessä kohdin puut seisoivat miltei kiinni toisissaan muodostaen puolikaaren, osa taipuneena vettä kohti kuin juomaan. Kun rohkeasti kapusi runkojen yli, saapui eräänlaiselle niemekkeelle, tuoksuvaan varjoisaan maailmaan, jossa hämäryys kuitenkin antoi tilaa myös valolle, imi sitä luokseen, suodatti ja sirotteli sitä kitsastelematta niiden nautittavaksi jotka osasivat ottaa sen vastaan.”

Poikakirja

Olli Jalosen (s. 1954) romaani Poikakirja (Otava 2010) kertoo koulupoika Ollin elämästä 1960-luvun Hämeenlinnassa. Koulussa vallitsevat ankarat isänmaalliset asenteet. Sodasta selvinnyt opettaja pitää luokassa tiukkaa kuria ja pihalla pojat käyvät keskinäisiä valtataisteluitaan. Vastapainona on oma turvallinen perhe: vanhemmat ja neljä sisarusta. Erityinen suhde hänellä on erikoiseen ja sulkeutuneeseen pikkusiskoonsa. Mervi Kantokorpi kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Jalosen jäljittelemättömän proosatyylin historiallinen preesens on Poikakirjan lumoavan kerronnan perusta. Ollin monologi etenee läsnäolon "kestämänä" kuten hän itse suomenvoittoisesti aikamuotoa kutsuisi.” ”Koulussa vaihtuu opettaja. Vanhat luokat jaetaan niin että sekaluokista tulee kaksi tyttöluokkaa ja yksi poikaluokka. Poikaluokkaan joudumme kantamaan pulpetteja kaksi tiheää riviä lisää.Ensimmäisellä tunnilla uusi opettaja määrää ensimmäiseksi ehdottoman hiljaisuuden. Kun joku tirskahtaa, opettaja käskee huutamalla kaikki puolessa sekunnissa ylös. On seisottava niin suorissa riveissä ettei edellisen pään takaa saa näkyä sen edessä seisovaa niskaa.Kun minä sanon ehdoton hiljaisuus, se tarkoittaa ehdotonta hiljaisuutta, opettaja aloittaa ensin kovalla äänellä mutta lopettaa kuiskaamalla. Kuiskauskin kuuluu viimeiseen sanaan asti kuin se puhuisi kovaa. Niin hiljaa ja paikallani en muista että olisin koskaan seisonut.”

Perintö

Ruotsalaisen Nina Wähän (s. 1979) romaani Perintö (WSOY 2020, suom. Sanna Manninen) kertoo Suomen Tornionjokilaaksossa elävästä Toimin perheestä. Suurperheen vanhin tytär Anni asuu Tukholmassa ja on raskaana. Joulun kynnyksellä hän käy vierailulla perheensä luona, josta käynnistyy sisarusten ja vanhempien keskinäinen välienselvittely. Kaikki kaksitoista sisarusta ja vanhemmat ovat vuorollaan kerronnan keskiössä. Anni Valtonen kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Wähä on loistava kertoja, joka tempaa lukijan kyytiinsä muhevalla tyylillään. Erityisen herkullisia ovat hetket, joissa hän kertojana astuu sivuun ja viittaa lukijan saavan myöhemmin lisätietoa juuri nyt käsillä olevasta käänteestä.” ”Jälkeenpäin elämä näyttäytyy kovin selkeänä. Kaiken keskellä, silloin kun elämä on täydessä vauhdissa, asiat, tapahtumat, sanat, teot tuntuvat vain tulevan kohdalle yksi toisensa jälkeen tai samanaikaisesti, ja on vaikea ymmärtää miten ne liittyvät toisiinsa. Mutta asiat jotka tuntuvat vaikeilta nyt ovat kohta menneisyyttä, kaukaista menneisyyttä joka ei tee kipeää, tuskin edes hiertää, ja sitten kun tapahtuma ei ole enää alussa eikä kesken, on mahdollista ymmärtää miten kaikki liittyy yhteen. Miten jokin kovin pieneltä tai merkityksettömältä tai kokonaisuudesta irralliselta tuntuva asia oli kuitenkin tärkeä osa jotain suurempaa kuviota, vaikka sitä ei aikoinaan tiennyt.”

Onni

Mikko Viljasen (s. 1976) romaani Onni (Teos 2020) kertoo viisihenkisen perheen pojasta Onnista. Hän asuu lapsuutensa New Yorkissa, mutta muuttaa myöhemmin perheensä kanssa Helsinkiin. Ulkopuolisuuden ja vierauden tunne värittää hänen kokemuksiaan, mutta onneksi hänellä on pitkäaikainen ystävä Jose. Viljanen kirjoittaa Onnin kasvukertomuksen kauniisti ja paikoitellen runollisesti. Antti Majander kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Erityisen taitava Mikko Viljanen on niin sanottujen lähisuhteiden kuvaajana. Todellakin, niin sanottujen, oli kyse sitten perheestä, johon syntyy tai ihmisestä, jonka kanssa sen ehkä haluaisi perustaa.” ”Annoin hiljaisuuden tulla sisään asuntoon, auringonvalo vaelsi hitaasti seinää pitkin, avoimesta ikkunasta kuului stadionkonsertin jyminä, joka vääntyili tuulessa epävireisenä kuin sävelletty ukkonen. Ruotsinkieliset pikkulapset odottivat vanhempiaan kirkon lastentarhan pihalla. Yksi tytöistä seisoi hievahtamatta kirkon edessä ja kun parinkymmenen minuutin kuluttua katsoin ikkunasta, hän seisoi vieläkin paikoillaan. Mietin jo, pitäisikö mennä kysymään oliko kaikki kunnossa, mutta silloin olisin rikkonut illan rikkumattoman rauhan, johon tyttö näytti kuuluvan osana kirkkoa, auringonlaskua ja punertavia lehtiä. Ajattelin Johannaa ja näin hänet mielessäni kotitalomme ovella.”

Ru

Vietnamissa syntyneen kanadalaisen Kim Thúyn (s. 1968) romaani Ru (Gummerus 2019, suom. Marja Luoma) on vahvasti omaelämäkerrallinen pakolaisperheen tarina. Kertoja muistelee lapsuudessaan kokemaa sotaa, vaarallista pakomatkaa ja pakolaisuutta Kanadassa. Vanhemmuus ja oman autistisen pojan kokemukset mietityttävät kertojaa nykyhetkessä. Romaani on episodimainen ja runollinen kokonaisuus, jossa kaunis kieli on etusijalla. Katja Jalkanen kirjoittaa Lumiomena-blogissaan: ”Thúyn teksti suorastaan vangitsee lukijansa: lumoaa, hämmästyttää. Teksti versoo vahvoista juurista ja kohoaa korkeammalle ja kauemmas, mutta samalla haaroittuu sitten useiksi oksiksi ja kukinnoiksi.” ”Pitkään luulin, että äiti oikein nautti työntäessään minua jatkuvasti kuilun reunalle. Kun sain omia lapsia, tajusin lopulta, että minun olisi pitänyt nähdä hänen seisovan lukitun oven takana, minun olisi pitänyt nähdä ovisilmän takana napittava silmäpari; minun olisi pitänyt kuulla hänen puhuvan kauppiaalle puhelimessa silloin kun istuin portailla itkemässä. Myöhemmin tajusin myös, että äidillä oli tietenkin omat unelmansa minun suhteeni, mutta ennen kaikkea hän antoi minulle työkaluja, joiden avulla saatoin juurtua uuteen maaperään ja vaalia omia unelmiani.”

Lapset

Satu Taskisen (s. 1970) romaani Lapset (Teos 2017) on yhdenpäivänromaani wieniläisestä opettajasta Navidista. Hän on menettänyt syystä tai toisesta vaimonsa, eikä enää pysty menemään kotiinsa. Hän asuu autossaan ja pohdiskelee siellä menneisyyden valintojaan, mutta myös laajemmin ympäröivän maailman muutosta. Monologinen kerronta on tiivistä ja painavaa, ja tekstiä ei ole jaettu lukuihin. Harri Nordell kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Laahaavuus ja lähes horisontaaliseksi jäävä draaman kaari voivat ärsyttää joitakuita, mutta kirjailijan tyylivalinta on harkittu. Navidin kirvelevä monologi löytää takuulla lukijansa.” ”Lopulta olen melko laiska ihminen, tavallinen siis. Otan sen, mikä on tarjolla. Mikä on helpoin saada. Mutta miksi pojat liikuttavat minua eniten. Sitä en tiedä. Luokassakin. Ajattelen aina, että voi, miten toivon, että tuolle ja tuolle käy hyvin. Että se löytää paikkansa, tuo poika. Tytöistä en koskaan ajattele niin. Tuntuu ettei tarvitse. Että he pärjäävät ilmankin. Martha oli omalla tavallaan ollut urhea. Sinnitteli. Hänen elämänsä vaikutti olevan jonkinlaista räpiköimistä eläväisessä vedessä, pelastautumista kiveltä kivelle, lepohetkestä toiseen. Mutta silti. En voi sanoa, että olisi luovuttanut. Danielakin oli urhea toisella tavalla. Ulkopuoleltaan kova ja vaativa. Ei reppana. Herkkähipiäinen kyllä.”

Palmisanon kirous

Katalonialaisen Rafel Nadal Farrerasin (s. 1954) romaani Palmisanon kirous (Bazar 2019, suom. Satu Ekman) sijoittuu 1900-luvun alkupuolen eteläiseen Italiaan. Palmisanojen suvun kaikki miehet ovat kuolleet ensimmäisen maailmansodan melkeissä ja leskiäiti Francesca yrittää väistää suvun kirousta ja suojella vastasyntynyttä poikalastaan. Hän liittoutuu Donata Convertinin kanssa, joka on puolestaan synnyttänyt tytön. Toinen maailmansota tulee pian ja suvun jatkuminen on jälleen vaarassa. Sivumerkkejä-blogin Helka Repo kirjoittaa: ”Teoksessa risteilee isoja teemoja. Yhtäältä se on vahva kuvaus perheen ja sukujen siteistä, uskollisuudesta ja rakkaudesta, toisaalta se kommentoi maailmansotien mielettömyyttä ja erityisesti sotaa nuorten näkökulmasta.” ”Sodan myötä Bellorotondosta tuli leskien kylä, mutta leskillä viitattiin oikeastaan vain Donataan ja Francescaan. Kun he päätyivät asumaan ja suremaan yhdessä Francescan taloon, kyläläiset alkoivat kutsua Piazza Sant’Annan -taloa Leskien taloksi. Nuoret, sievät leskinaiset olivat pienessä kylässä suosittuja, ja Donata ja Francesca olivat leskistä tavoitelluimpia. Donata oli levollisen soma, ystävällinen ja hymyileväinen, ja hänellä oli ruskeat vilkkusilmät. Viimeisen Palmisanon leski ei yrittänytkään peitellä maalaisjuuriaan: hän oli hillityn lumoava, kuin mainoskalenterin niityillä kirmaava paimentyttö.”

Sielujen saari

Johanna Holmströmin (s. 1981) romaani Sielujen saari (Otava 2017, suom. Jaana Nikula) sijoittuu Seilin sairaalasaarelle. Entisessä leprasaaressa toimi 1900-luvun alkupuolella naisten mielisairaala, joka oli eristyksissä ja kaukana kaikesta. Romaani on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäisessä keskitytään lapsenmurhasta tuomitun ja masennuksesta kärsivän Kristiinan tarinaan. Toisessa osassa kerrotaan hyväosaista taustaansa vastaan kapinoivasta Ellistä ja kolmannessa heidän hoitajastaan Sigridistä. Tuija Takala kirjoittaa blogissaan Tuijata: ”Sielujen saari sisältää syvää inhimillisyyttä. Pidän siitä, ettei synkkyyksillä revitellä, vaikka ihmiskohtaloissa kaikki, mikä johtaa Seiliin, on traagista.” ”Sigrid pukee hänet, sitoo kangaskaistaleen päähän ja kietoo viltin harteille, ja sitten hän taluttaa Ellin päivähuoneeseen odottamaan, että huone saadaan siivotuksi. Päivähuoneessa on hiljaista ja autiota, valot on sammutettu, tuntuu yksinäiseltä ja aavemaiselta, kun on tottunut potilaiden mekastukseen ja elämöintiin. Nyt kaikki ovat huoneessaan odottamassa illallista, mikä on Sigridistä hyvä. Potilaat on autettu sänkyyn tai he istuvat kirjoituspöytänsä ääressä ruutukuvioisissa huoneissaan, lepäävät ja rauhoittuvat, odottavat että saavat syödä kyllikseen ja käydä sitten tyytyväisinä nukkumaan. Se on mutkatonta. Se on järjestettyä elämää. Mutta siinä istuu Elli kaikessa arvaamattomuudessaan muistuttamassa Sigridiä siitä, ettei kaikki ehkä olekaan niin yksinkertaista. Ehkä ei sittenkään niin rauhallista ja mutkatonta.”

Ääriviivat

Kanadassa syntyneen Rachel Cuskin (s. 1967) romaanin Ääriviivat (S&S 2014, suom. Kaisa Kattelus) päähenkilönä on kirjailija ja kahden pojan yksinhuoltaja Faye. Hän opettaa Ateenassa kirjoittajakurssilla ja käy syvällisiä keskusteluita paikallisten kanssa. Ihmissuhteiden ongelmat ja avioero ovat monella mielessä, ja keskusteluiden kautta hahmottuu myös olennaisia asioita Fayesta itsestään. Cuskin teos on ns. Ääriviivat-romaanitrilogian avaus ja se on ollut maailmanlaajuinen arvostelumenestys. Silvia Hosseini kirjoittaa Suomen Kuvalehden arviossaan: ”Se on harvinaisen hyvin ajateltu romaani – ei vaikea eikä käsitteellinen, mutta tuskin miellyttää vetävää juonta tai samastumiskohteita kaipaavaa lukijaa. Tunteikkuuskin piileksii tiukasti rivien välissä.” ”Olen ollut kolmasti naimisissa, vierustoverini sanoi, kun pieni auto kiisi kohti kimmeltävää vettä. Hän tajusi kyllä, hän sanoi, että eilisillan keskustelussa hän oli tunnustanut vain kaksi avioliittoa, mutta tänään tullessaan tapaamiseemme hän oli vannonut olevansa rehellinen. Hän oli kokenut kolme avioliittoa ja kolme eroa. Olen kävelevä katastrofi, hän sanoi. Mietin vielä vastaustani, kun hän jatkoi, että hänen täytyi lisäksi mainita poikansa, joka asui tällä hetkellä suvun talossa saarella eikä ollut kovin hyvässä kunnossa. Poika oli hyvin ahdistunut, oli soitellut isälleen koko aamupäivän. Puheluja tulisi varmasti lisää tulevina tunteina, ja vaikka vierustoverini ei olisi halunnut vastata niihin, hänen olisi luonnollisesti pakko. Kysyin, mikä poikaa vaivasi, ja hänen lintumaiset kasvonsa vakavoituivat. Tiesinkö tilan nimeltä skitsofrenia?”

H2O

Tiina Laitila Kälvemarkin romaani H2O (WSOY 2020) kertoo lääketieteen opiskelija Hesteristä, jolla on dissosiatiivinen häiriö. Hänellä on kaksi sivupersoonaa: arka Ofelia ja juhlimista rakastava räiskyvä Han. Vapaasukellusta harrastavalle Hesterille vesi on mieltä rauhoittava ja eheyttävä asia. Toisaalta vesi on myös pelottava elementti, sillä tapahtumapaikkana olevaa kaupunkia uhkaa alati kohoava merenpinta. Riitta K kirjoittaa Kirja vieköön!-blogissaan: ”Aihe on haasteellinen, mutta Laitila Kälvemark kirjoittaa hengästyttävän upeasti ja vangitsee lukijan traagisen tarinan äärelle.” ”Niin kauan kuin muistan, en ole asunut itsessäni yksin. On ollut myös toisia, kutsutaan niitä vaikka sivupersooniksi. Ne ovat kulkeneet mukanani yhtä itsestäänselvinä kuin kädet tai jalat tai sydän.Joillakin on ollut erityinen väri tai äänensävy, ehkä nimikin. Ne ovat huutaneet tai kuiskutelleet pääni sisällä, saaneet minut palelemaan tai hikoilemaan, iloitsemaan tai pelkäämään. Yksi on täyttänyt minut keveällä välinpitämättömyydellä, toinen tuonut mukanaan kutkuttavan halun tehdä kiusaa: tallata maahan kaikki äidin mintut ja lipstikat.”

Umami

Meksikolaisen Laia Jufresan (s. 1983) esikoisromaani Umami (Fabriikki 2018, suom. Laura Vesanto) kertoo viiden talon pihapiiristä Mexico Cityssä. Betoninen piha muovautuu vähitellen naapuruston ihmisten viherkeitaaksi ja mielikuvitukselliseksi kuplaksi, jossa saa elää suojassa ympäröivän miljoonakaupungin vaikutteilta. Pihapiirin talot on nimetty makujen mukaan ja kaikki asukkaat ovat vuorollaan tarinan kertojina. Outi Hytönen kirjoittaa Parnasson arviossaan: ”Laia Jufresan romaanissa on elämän kaikkia makuja, umamia unohtamatta. Kaiken yllä leijuu ystävällisen ja lempeän käden kosketus”. ”"Umami on viides makunystyjemme erottama maku, kaikki tietävät makean, suolaisen, karvaan ja happaman, mutta näiden neljän lisäksi on umami, jota länsimaissa ei ole tunnettu vielä kovinkaan pitkään, ehkä vasta sata vuotta, sana on japania ja tarkoittaa herkullista.” Sitten vedin henkeä ja me nauroimme molemmat, sillä olin sanonut kaiken yhtenä litaniana, niin kuin joku olisi työntänyt kolikon italialaisen kirkon kynttiläkoneeseen ja valaissut hetkeksi alttarin. Linda antoi sormuksen takaisin. Minä annoin villapaidan Lindalle, hän pujotti ruskean langan neulaan. Linda asuu pihassamme, olen varmasti kertonut hänelle umamista sata kertaa ja vähemmän automaattiohjauksella.”

Klik

Jari Järvelän (s. 1966) romaani Klik (Tammi 2020) kertoo suomalaisen valokuvaajan Iriksen tarinan leikkisän vaihtoehtohistorian hengessä. Iris tapaa lapsuudessaan Signe Branderin, innostuu valokuvauksesta ja päätyy tallentamaan linssillään 1900-luvun historian käännekohtia. Outi Paappanen kirjoittaa Uusimaa-lehdessä: ”Romaani piirtää lukijan silmien eteen ikonisia ja ylistettyjä valokuvia, mutta sepittää niille vaihtoehtoisen tarinan, toisen silminnäkijän version. Näin romaanissa sekoittuvat fakta ja fiktio.” ”Henri koskettaa poskeani, nykäisen päätäni kauemmas. Kuljimme ensimmäisinä Pariisin-kuukausinani lähes päivittäin yhdessä. Otimme kuvia samoista ihmisistä ja hetkistä. Sitten aloimme vaihtaa kameroita, minä otin kuvia Henrin Leicalla ja Henri minun Rolleiflexilläni. Se oli meille intiimimpää kuin rakastelu. Kuljimme päivän omia reittejämme halki Pariisin. Kumpikin sai itselleen toisen ottamat kuvat, ne eivät kuuluneet kellekään muulle. Meidän lisäksemme ne näki vain Cornell joka kehitti ne. Sitten huomasin, että minun ottamiani kuvia alkoi ilmestyä lehdissä Henrin nimi alla. Kun mainitsin asiasta, Henri sanoi, että toimituksessa on varmasti käynyt virhe. Hän lupasi huomauttaa asiasta.”

Saatanatango

Unkarilaisen László Krasznahorkain (s. 1954) esikoisromaani Saatanatango (Teos 2019, suom. Minnamari Pitkänen) sijoittuu sotien jälkeiseen Unkariin. Syrjäisellä maatilalla toimettomaksi jääneet asukkaat kinastelevat keskenään ja viettävät aikaansa kapakassa. Loputtoman sateen ja kuran keskellä he kaipaavat johtohahmoaan Irimiásta, jonka saapumisen odottamisesta tulee heille elämän johtolanka. Kerronta etenee ilman kappalejakoja ja virkkeet ovat pitkiä. Vesa Rantama kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Sinfoniset teemat, ihmisen ja maailmankaikkeuden suhdetta kysyvät arvoitukset sekoittuvat arkiseen hajaannukseen. Vain en¬tropia on varma voittaja: lause lauseelta epäjärjestys lisääntyy.” ”Kello heidän päidensä yläpuolella näyttää varttia vaille kymmentä, mutta tämä oli kai odotettavissa: he ymmärtävät varsin hyvin, mitä tarkoitusta täällä palvelevat päätävihlovasti särisevä loisteputki hiusmurtumien verkottamassa katossa, järjestelmällisten ovenpaukauksien loputon kaiku poikkeuksellisen korkeilla käytävillä ja painavien saappaiden puolikuunmuotoisen kantaraudan kipinöinti vasten lattian keraamista panssaria, samaten he saattavat aavistaa, miksei taimmaisia valoja ole sytytetty, tai miksi kaikkialla vallitsee sama väsyttävä hämärä, ja he olisivatkin valmiita painamaan päänsä silkasta kunnioituksesta tätä upeasti loppuun hiottua järjestelmää kohtaan kuin vain tyytyväiset rikoskumppanit…”

Onnenkissa

Aino Vähäpesolan (s. 1994) esikoisromaanin Onnenkissa (Kosmos 2019) päähenkilönä on parikymppinen nainen, joka on opinnoissaan syventynyt Edith Södergranin runouteen. Nuorena kuolleen runoilijan tuotannon kautta nainen löytää tapoja hahmottaa maailmaa ja omia tunteitaan. Hän analysoi loputtomasti itseään ja hakee mielenrauhaa joogaamalla. Romaani yhdistelee onnistuneesti omakohtaista kerrontaa ja luutuneita rakenteita purkavaa feminististä esseetä. Eleonoora Riihinen kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Vähäpesolan esikoinen on lukukokemuksena meditatiivinen ja lohdullinen. Se etenee varmaotteisesti ja rauhallisesti kuin syvän hengityksen rytmissä vaihtuvat asanat.” ”Motivaationi harjoitella kuolleen miehen asentoa, hengittelyä ja meditaatiota oli korkea. Olin nimittäin alkanut ajatella, että ehkä aktiivisen toiminnan sijaan passiivisuus olisi se tapa, jolla maailma muuttuisi. Patriarkaatin voisi kaataa meditoimalla – vähintäänkin sen, joka piti valtaa omassa mielessäni. Se on se ääni, joka saa meikkaamaan tummat silmänaluset piiloon, vaikka ei näkisi sille oikeastaan tarvetta, hankkimaan poikaystävän, vaikka ei haluaisi. Henkilökohtainen on poliittista, joten onhan sillä merkitystä, jos minä vain lihas lihakselta ja ajatus ajatukselta lakkaan olemasta minä, joka olen ollut koko elämäni ajan: tyttö ahtaassa roolissaan.”

Lissabonissa muistin sinut

Brasilialaisen Luiz Ruffaton (s. 1961) pienoisromaani Lissabonissa muistin sinut (Into 2018, suom. Jyrki Lappi-Seppälä) kertoo nuoresta brasilialaisesta Sérgiosta. Hän asuu pienessä kylässä, jossa elämä on hankalaa ja toimeentuloa on vaikea saada. Hän saa työstään potkut ja muuttaa valtameren taakse Portugaliin. Elämä Euroopassa ei kuitenkaan osoittaudu helpoksi, päinvastoin. Emmi Ketonen kirjoittaa Kohtaamisia-blogissaan: ”Erityistä romaanissa on sen kerronta. Ajatus lentää laajassa kaaressa, putoaa välillä kiintopisteeseen ja ponnahtaa uudelleen lentoon. Kertomusta motivoiva tupakanpoltto kuvaa hyvin myös romaanin rakennetta: sitkeää taistelua pinttyneistä tavoista eroon pääsemiseksi ja lopulta vanhaan tuttuun paheeseen ratkeamista.” ”Vielä kaksi päivää viipyilin masentuneena huoneessani jaksamatta käydä syömässä tai peseytyä, aurinko pysytteli itsepintaisesti piilossa, huulet rohtuivat, nenä punoitti, kädet ja jalat kylmästä kankeina laahustin huoneessani edestakaisin selkä kyyryssä kuin kantaisin kuudenkymmenen kilon taakkaa ja manasin, idiootti! kuka käski noudattaa orjallisesti toisten opastuksia, oikeassa oli äitimuori (rauha hänen sielulleen) kun aina muistutti, että jos neuvo on hyvä, kukaan ei anna sitä ilmaiseksi vaan myy sen sinulle, piinasin itseäni, kirosin typeryyttäni, entäs nyt? Totta puhuen ajattelin hetken pakata kamppeeni, palata kotiin ja myöntää ettei minusta ole toteuttamaan näin suurisuuntaisia hankkeita. Väliäkö sillä että ihmiset nauravat?”

Mitä männyt näkevät

Anna Soudakovan (s. 1983) esikoisromaani Mitä männyt näkevät (Atena 2020) kertoo Stalinin vainoista, mutta myös nyky-Venäjästä 1930-luvulla syntyneen Jurin näkökulmasta. Hänen vanhempansa on aikanaan vangittu ja lopulta tapettu Sandarmohin mäntymetsässä Jurin ollessa vielä lapsi. Hänet karkotetaan siskonsa ja isovanhempiensa kanssa Uzbekistaniin. Älykäs ja kunnianhimoinen Juri opiskelee itsensä tohtoriksi ja päätyy lopulta Turkuun. Hän ryhtyy vanhana miehenä selvittämään vanhempiensa kohtaloa yhdessä paikallisen Memorial-järjestön kanssa. Antti Majander kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Soudakovan teos on arvokas lisä suomalaiseen kirjallisuuteen. Vallan julmuus, oman tomumajan hauraus ja siinä sittenkin sitkeästi asuva elämänjano kulkevat rinnan episodeittain etenevässä kerronnassa.” ”Tämä mahtavan punaisen lipun alla elävä suuri kansa on tottunut viettämän elmäänsä kiskoilla. Rautaiset pyörät vievät ihmissieluja Leningradista Vladivostokiin, Jäämereltä Uzbekistaniin. Uralin yli, rajattomien arojen halki, tundran poikki, Baikalin rantaviivaa pitkin ja kukkivien puuvillapeltojen läpi. Yhdeltä maailman laidalta toiselle. Ihmissielut matkaavat monta vuorokautta yhteisvaunuissa, kyykkivät virtsaisissa vessoissa, nukkuvat sukkahien maustamassa ilmassa, syövät keitettyjä munia ja paistettua kanaa, juovat päivällä teetä ja yöllä vodkaa metallijalkaisista laseista, polttavat tupakkaa vaunusilloilla, joiden läpiveto puhdistaa syntisimmänkin sielun. Keinuvissa vaunuissa ihmiset tutustuvat toisiinsa, välillä kohtaamiset kestävät yhden pysähdysvälin, välillä koko elämän.”

Iso vihko

Unkarilaisen Ágota Kristófin (1935-2011) esikoisromaanin Iso vihko (Tammi 1988, suom. Anna Nordman) päähenkilöinä ovat äitinsä hylkäämät kaksospojat, jotka asuvat isoäitinsä luona. Suuressa Kaupungissa riehuu sota ja pahuus hallitsee rikkonaista mailmaa. Pojat lähtevät leikkiin mukaan ja onnistuvat selviytymään oman moraalittomuutensa ja keskinäisen solidaarisuutensa ansiosta. He kirjaavat pahat tekonsa Isoon Vihkoon. Juha Hurme ohjasi teoksen pohjalta näytelmän, jota esitettiin teatteri Pienessä Suomessa vuonna 1998. Romaani on ns. Kaksosten trilogian ensimmäinen osa. Jukka Petäjä kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Kristofin romaania Iso Vihko voi pitää jopa pienenä tapauksena. Se on järkyttävän kylmä kirja moraalittomuudesta mielettömyyksien maailmassa.” ”Me aloitamme kaloista. Otamme niitä pyrstöstä ja iskemme niiden päät kiveä vasten. Totumme nopeasti tappamaan syötäväksi tarkoitettuja eläimiä: kanoja, kaneja, ankkoja. Myöhemmin tapamme eläimiä joita ei tarvitsisi tappaa. Pyydystämme sammakkoja, naulaamme ne lautaan ja avaamme niiltä vatsan. Pyydystämme myös perhosia ja kiinnitämme ne neuloilla pahville. Vähän ajan kuluttua meillä on hieno kokoelma.”