Vinkkiartikkeli: Seniorit valokeilaan!

Seniorit valokeilaan! – Missä ovat kirjallisuuden ikääntyneet sankarit?

Marika Helovuo

Kävin viime syksynä kiinnostavan keskustelun tuttavani kanssa – hän on 71-vuotias, paljon lukeva mies. Vaihdoimme kirjavinkkejä, kun hän yhtäkkiä huomautti panneensa merkille erään epäkohdan kirjallisuudessa. Uteliaana kysyin, mitä hän tarkoitti. Hän aloitti kaukaa: ”Me ikäihmiset luemme kirjoja suhteellisesti enemmän kuin nuoremmat ikäryhmät, eikö niin?” Nyökkäsin. ”Meillä on myös keskimäärin enemmän aikaa ja rahaa ja pian meitä on enemmän kuin koskaan, eikö niin?” Nyökkäsin taas. Sitten hän esitti kysymyksensä: ”Miksi kotimaisessa kirjallisuudessa sitten on niin vähän yli kuusikymppisiä päähenkilöinä?” Tällä kertaa nyökkäsin varovaisemmin, sillä en ollut heti täysin varma väitteen paikkansa pitävyydestä. Lopuksi hän kiteytti ajatuksensa: ”Lukisin mielelläni vaihteeksi kirjan ikäihmisestä, mutta kun sellaisia ei ole kuin elämäkertahyllyssä ja sielläkin koko ajan vähemmän!”

Kysymys jäi pyörimään mieleeni ja päätin ottaa asiasta selvää. Tein hakuja kirjastojen tietokantoihin ja kokeilin erilaisia yhdistelmiä: romaanit, kaunokirjallisuus, eläkeläiset, ikääntyminen, vanhuus, seniorit, vanheneminen ja niin edelleen. Lopputulos oli selvä. Ikäihmisiä todella näyttää esiintyvän suhteellisen harvoin kotimaisen kirjallisuuden keskeisissä rooleissa, ja silloin kun heidät on nostettu pääosaan he ovat yleensä rikoksia ratkaisevia eläkeläismummeleita, maaseudun yksinäisiä miehiä tai sitten he muistelevat sotaa. Missä kaikki muut ovat? Virkeät kaupunkilaiset? Aktiiviset isovanhemmat? Kulttuurin suurkuluttajat? Varakkaat matkailijat? Reippaat mökkeilijät? Sateenkaarisenioreista ja muista vähemmistöistä puhumattakaan? Tuttavani kysymys alkoi tuntua yhä oikeutetummalta.

Samassa yhteydessä halusin saada selville myös faktat eläkeläisten kasvavasta määrästä, varallisuudesta ja lukutottumuksista. Tilastokeskuksen uusin väestöennuste (2023) piirtää selkeän kuvan tulevasta. Suomessa elää tällä hetkellä noin 940 000 ikäihmistä, mutta vuonna 2070 määrä on jo yli kaksi miljoonaa. Varallisuudessakin ikäihmiset ohittavat nuoremmat ikäryhmät. Parhaimmassa tilanteessa ovat eläköityneet lapsettomat pariskunnat, joiden keskimääräinen varallisuus kohosi jo lähemmäs 250 000 euroa.

Totta on myös se, että eläkeläiset lukevat paljon. Riie Heikkilän kirjoittaman Miksi lakkasimme lukemasta? -kirjan (2024) mukaan nykypäivän eläkeläinen käyttää keskimäärin tunnin ja 11 minuuttia päivässä lukemiseen siinä missä 15–24-vuotias lukee päivässä vain 12 minuuttia. Lukemista on tutkittu Suomessa paljon, mutta tutkimus on painottunut lähes kokonaan lapsiin ja nuoriin. Jos eläkeläisten lukemista ei tutkita, kuinka on mahdollista tietää, mitä he lukevat, miksi he lukevat ja ennen kaikkea: vastaako nykyinen tarjonta heidän tarpeitaan?

Mutta hetkinen. Eikö kirjoja lueta siksi, että voidaan astua hetkeksi jonkun toisen, erilaisen ja ehkä myös eri-ikäisen ihmisen elämään ja nähdä uusia, itselle vieraita maailmoja? Kyllä. Mutta yhtä lailla lukemisen viehätys liittyy samaistumiseen – siihen, että tunnistamme tarinassa jotain itsestämme. Vaikka ikä ei aina ole yhdistävä tekijä ihmisten välillä, usein se kuitenkin on. Siksi nuori aikuinen lukee kirjoja nuorista aikuisista, jotka etsivät paikkaansa nuorten maailmassa. Keski-ikäinen pohtii kiireen ja velvollisuuksien keskellä identiteettiään keski-ikäisten henkilöhahmojen parissa, ja vanhempi ihminen pysähtyy tarkastelemaan elettyä elämää ja sen hupenemista seniorihahmojen kautta. Kun tarina kertoo ihmisestä, jollainen itse on, syntyy vahva tunne nähdyksi tulemisesta.

Edustuksella on merkitystä myös yhteiskunnallisesti. Jokainen ikäryhmä haluaa tuntea olevansa arvokas ja jokaisen ikäryhmän tarinat tulisi olla kertomisen arvoisia. Tämä viesti välittyy myös kirjallisuuden kautta: se, mitä kuvataan ja kuka pääsee tarinan keskiöön, vaikuttaa välillisesti siihen, miten yhteiskunnassa arvotetaan eri elämänvaiheita. Jos kirjoissa esiintyy vain alle 60-vuotiaita, syntyy helposti vaikutelma, että vain nuoremmilla ikäpolvilla on väliä.

Voisiko seniori-ikäisten vähyys kirjallisuudessa liittyä laajemmin ikäihmisten yleiseen näkyvyyteen ja arvostukseen yhteiskunnassa? Merete Mazzarella muistuttaa kirjassaan Kun kesä kääntyy: vanhenemisen taidosta (2000), että vanhojen ihmisten asema on aina ollut heikoimmillaan niissä yhteiskunnissa, joissa on ihailtu nuoruutta, voimaa ja fyysistä kauneutta ja joissa on ollut samanaikaisesti käynnissä nopea yhteiskunnallinen muutos. Näin on ollut esimerkiksi antiikin Kreikassa tai renessanssin Italiassa. Yhtymäkohtia nykyaikaan ei ole vaikea löytää. Kun miettii kaikkia kehon- ja kasvojenmuokkaustapoja, joilla nykyään tavoitellaan ikuista nuoruutta, ei ole ihme, ettei vanhuus ole yhteiskunnassamme kovin näkyvää. Tilastojen valossa kaupallista liiketoimintaa harjoittavien kustantajien kannattaisi kuitenkin suunnata tarjontaa myös sinne missä on kysyntää ja ostovoimaa.

Seniorien huono edustavuus ei ole Suomessa pelkästään kirjallisuuskentän ongelma. Yleisradio huomio tuotantotoiveissaan katsojat eriteltyinä kohderyhminä lapsista ainoastaan 44-vuotiaisiin asti, eikä Suomen Elokuvasäätiö sekään vielä varsinaisesti tarkkaile vanhenevan väen ikätasa-arvoa, vaikka muuten se korostaakin tasapuolisuutta. Nämä ovat mielenkiintoisia ratkaisuja, kun Suomen väestöstä lähes puolet kuitenkin jo on yli 50-vuotiata.

Onneksi maailmalla sentään puhaltavat jo muutoksen tuulet. Keski-ikäisyydestä ja ikääntymisestä on tullut kansainvälisissä televisiosarjoissa ja elokuvissa iso trendi. Etenkin vanhenevien naisten osuus valkokankailla on lisääntynyt hurjasti viime vuosina. Ja jos menee vielä kauemmas – muotimaailmaan – huomaa, että muutos on meneillään myös siellä. Ultrapikamuodin vastapainoksi muotitaloissa on alettu korostaa yhä voimakkaammin ajattomuutta ja kestävyyttä, ja kuka voisi uskottavammin mainostaa pitkäikäisyyttä kuin ihminen, jolla on jo elettyä elämää takana. Esimerkiksi Pariisin suurimman tavaratalon, Galeries Lafayetten julkisivua hallitsee tänä syksynä jättikokoinen mainoslakana kuusikymppisestä muotivaikuttajasta Sophie Fontanelista, jonka tavaramerkkinä ovat valtoimenaan hulmuavat harmaat hiukset. Maailmalla se jo tiedetään: Seniorit tekevät tuloaan!

Näissä viidessä käännöskirjassa on päähenkilönä ikäihminen, jokainen omanlaisensa, jokaisella erilainen elämäntarina. Kolmessa ensimmäisessä pohdiskellaan elettyä elämää vakavahenkisesti, kahdessa jälkimmäisessä pannaan tuulemaan.

Frode Grytten: Päivä jona Nils Vik kuoli (WSOY 2025, suom. Sanna Manninen)

Varttia yli viisi aamulla Nils Vik avasi silmänsä ja alkoi hänen elämänsä viimeinen päivä. Näillä sanoilla alkaa norjalaisen Frode Gryttenin Brage-palkittu romaani iäkkäästä vuonovenekuljettajasta Nils Vikistä, enkä muista pitkään aikaan lukeneeni toista yhtä koskettavaa kirjaa. Yhdenpäivänromaani laajenee kokoaan suuremmaksi pohdinnaksi hyvästä elämästä ja osoittaa todeksi sen, että jokaisen ihmisen tarina on kertomisen arvoinen.

Kirjan alussa Nils Vik suuntaa veneelleen tietäen, että hänen aikansa on tullut, eikä hän enää koskaan aio palata takaisin. Veneeseen hänen kanssaan hypähtää jo edesmennyt koira Luna, eikä se suinkaan ole ainoa, jonka Nils Vik matkansa aikana kohtaa. Edetessään vakituista vuonoreittiään vanha mies tapaa kuolleita kyytiläisiään ja muistelee heidän kanssaan käymiään keskusteluja. Muistelemisessa ovat apuna lokikirjat, joihin hän on raapustanut pienet merkinnät kaikista matkustajista. Mitä pidemmälle Nils Vik veneellään puksuttaa, sitä lähemmäs tulevat myös kaikkein kipeimmät muistot. Ja kun vene hiljalleen kirjan lopussa katoaa vuonojen väliin, kaikuvat teoksessa vielä muiden sanat tutusta vuoroveneenkuljettajasta. Mitään muuta kirjassa ei tapahdu ja silti siinä on kaikki. Lopetus on yksi kaikkien aikojen hienoimmista.

Frode Gryttenin parisataasivuinen romaani iskee suoraan sydämeen. Taiturimaisen tyylikkäästi hän luo syvästi liikuttavan henkilökuvan vuonojen vaatimattomasta miehestä, joka tunsi hyvän elämän reseptin: Riittää kun rakastaa, tulee rakastetuksi ja yrittää olla muille hyödyksi. Päivä jona Nils Vik kuoli on tavattoman viisas ja ajaton tarina, kielellisesti runollisen kaunis. Universaalia teosta voi pitää rakkaudentunnustuksena tavallisuudelle, tärkeille ihmissuhteille, oman tarkoituksen löytämiselle sekä Norjan jyhkeälle luonnolle. Jopa vanhasta vuonoveneestä kirjoitetaan liikuttavan kauniisti. Hän kuunteli tykytystä ja jyskytystä, maailman turvallisinta ääntä, tätä sydäntä, jonka vahvat lihakset olivat kaikki nämä vuodet tehneet töitä hänen allaan. Kunpa tällaista julkaistaisiin enemmän.

Kerstin Ekman: Suden jälki (Tammi 2022, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen)

Joskus sinänsä pieni tapahtuma voi johtaa elämässä merkittäviin seurauksiin. Ruotsalaisen Kerstin Ekmanin kirjassa Suden jälki kaikki muuttuu äkisti, kun metsästysseuran seitsemänkymppinen jahtimestari Ulf kohtaa syntymäpäivänsä aattona metsässä suden ja antaa sille nimen, Pitkäkoipi. Kohtaamisen seurauksena miehen ja suden välille tuntuu syntyneen elävä yhteys. Seuraavana päivänä Ulf aiheuttaa metsästysporukassaan järkytyksen. Hän kritisoi ääneen eläinten tappamista, eikä paluuta vanhaan sen jälkeen enää ole.

Ulf vetäytyy omiin oloihinsa ja ryhtyy vaimonsa Ingan ehdotuksesta lukemaan aikansa kuluksi vanhoja jahtikirjoja. Mutta lyhyet merkinnät vuosikymmenten aikana tapetuista eläimistä aiheuttavat hänessä vain lisää ahdistusta. Ihmisen toiminta alkaa kuvottaa häntä yhä enemmän. Muutos ajattelussa saa Ulfin pohtimaan myös kieltä ja sitä, miten me nimeämme asioita ja miten se vaikuttaa siihen, miten me suhtaudumme nimeämisen kohteisiin. Kuinka mies, jonka oma nimi tarkoittaa sutta, on edes voinut tappaa elämänsä aikana niin monta eläintä? Ulf haluaa tästä lähtien ulottaa inhimillisyyden kaikkeen elävään ja ottaa elämäntehtäväkseen suojella Pitkäkoipea. Mutta kuinka tehdä luonnon kanssa sovinto, kun on vuosikaudet tehnyt sille pahaa?

Ekman on osannut tehdä ikääntyneen miehen identiteettikriisistä koskettavan ja kouraisevan. Ulf ei pidä itsestään eikä omasta toiminnastaan, mutta lukija tuntee häntä kohtaan ainoastaan sympatiaa. Sydänsairaus ja lämmin suhde vaimoon Ingaan tekevät Ufista vieläkin rakastettavamman hahmon. Ekmanin tarinassa ja kielessä mikään ei tunnu pakotetulta, kaikki vain soljuu. Hän ei julista eikä paasaa, kysyy vain. Luontokuvaus on huikaisevan kaunista. Tarinallaan Ekman tuntuu sanovan, että vaikka ihminen on luonnon herrana pilannut lähes kaiken, aina on mahdollista muuttaa katsantokantojaan. Myös Ulfin iässä, seitsemänkymppisenä. Siksi Suden jäljestä jää päällimmäiseksi tunteeksi toivo.

Domenico Starnone: Kepponen (WSOY 2019, suom. Leena Taavitsainen-Petäjä)

Italian arvostetuimpiin nykykirjailijoihin lukeutuva Domenico Starnone on käsitellyt läpi tuotantonsa vaikeita perhesuhteita. Ensimmäisessä suomennetussa teoksessaan Solmut (2018) hän kertoi umpikujaan ajautuvasta avioparista. Paljastus (2021) puolestaan tarkastelee keski-ikäisen miehen elämää kiihkeän rakkaussuhteen jälkeen. Näiden väliin jäävä Kepponen (2019) on monella tapaa samantyylinen. Se keskittyy kuvaamaan vanhenevan miehen joutumista kasvokkain menneisyytensä kanssa.

Kepposen päähenkilö 71-vuotias Daniele Mallarico saa kirjan alussa puhelinsoiton tyttäreltään, joka pyytää isäänsä saapumaan muutamaksi päiväksi Napoliin lapsenhoitohommiin. Taiteelliselle työlleen ikänsä omistautunut Daniele ei ole pyynnöstä kovin innostunut. Hänen pitäisi viimeistellä kuvitus erääseen Henry Jamesin novelliin, eikä paluu vanhaan kotikaupunkiin Napoliin – saati lapsuudenkotiin, jossa tytär perheineen nyt asuu – houkuttele lainkaan. Koska tytär on epätoivoinen, Daniele suostuu pitkin hampain.

Perillä vaaria odottaa sanavalmis ja ikäistään fiksumpi 4-vuotias Mario, joka muistuttaa Danielea itseään lapsena. Poika piirtääkin lähes yhtä hyvin, mikä on murskaavaa Danielen itsetunnolle. Vielä piinaavampaa on kuitenkin kohdata menneisyyden aaveet, jotka lymyilevät lapsuudenkodin nurkissa ja tutuissa esineissä. Daniele yrittää sysätä muistot syrjään ja keskittyä kuvitustyöhönsä, mutta Mario kärttää vaaria leikkimään. Pojan ja isoisän keskinäinen keppostelu kiihtyy, kunnes viimeinen kepponen pakottaa Danielen katsomaan menneisyyttään kirjaimellisesti silmiin.

Starnonen henkilöhahmot ovat usein moniulotteisia ja epätäydellisiä – kaikkea muuta kuin helppoja ihmisiä. Myös Daniele on äksyilevä vanha ukko, jonka katse maailmaan on läpikotaisen pessimistinen. Kun hänen itsekeskeisyytensä joutuu vastakkain pojanpojan energian, herkkyyden ja joskus myös suorasukaisen röyhkeyden kanssa, tarinaan syntyy sekä koomisia että liikuttavia hetkiä. Juonen edetessä Danielen muistojen kerrostumista nousee esiin paljon kipeää: lapsuus väkivaltaisen isän varjossa, taipumus pitää ihmissuhteet etäällä ja tapa tukahduttaa tunteet. Daniele on halunnut aina tulla nähdyksi yksinomaan taiteensa kautta, mutta pelkästään taiteilijuudelle omistautuminen on merkinnyt ennen kaikkea yksinäisyyttä – ja merkitsee yhä. Onneksi Starnone tuntuu aina lopulta uskovan ihmisen kuin ihmisen kehityskelpoisuuteen.

Clare Pooley: Ikä on vain numero (WSOY 2025, suom. Ulla Selkälä)

Hauskoista ja menevistä romaaneistaan tunnetun brittiläisen Clare Pooleyn kirjailijanura sai alkunsa anonyymistä äitiblogista, jossa hän kuvasi avoimesti alkoholiongelmaansa ja raitistumistaan. Blogista syntyi kirja, joka menestyi hyvin, mutta todellinen läpimurto tuli vasta esikoisromaanin Totuushaasteen (2021) myötä. Sen jälkeen Pooleystä tuli hetkessä yksi maailman suosituimmista viihdekirjailijoista. Hänen tavaramerkkinään on tuoda yhteen mahdollisimman erilaisia ihmisiä ja luoda heidän välilleen värikkäitä ja viihdyttäviä käänteitä.

Ikä on vain numero -romaanissa vauhtiin pääsee räväkkä senioriporukka. Ensimmäisenä päästään tutustumaan seitsemänkymppiseen, teräväpäiseen Daphneen, joka huomaa syntymäpäivänsä lähestyessä, kuinka yksin hän onkaan. Viiteentoista vuoteen hän ei ole poistunut kotoaan kuin tekemään ruokaostokset. Daphne päättää elvyttää sosiaalisen elämänsä ja heti seuraavalla viikolla hän jo osallistuu yhteisötalo Mandelin seniorikerhon ensimmäiseen kokoontumiseen.

Daphnen lisäksi kerhoon kuuluu neljä muuta senioria, joista keskeiseen rooliin nousee erityisesti, Art, ikääntynyt näyttelijä, jolle ei enää tarjota kuin pikkurooleja. Kerhon vetäjänä puolestaan toimii viisikymppinen Lydia, vaihdevuosioireiden ja avio-ongelmien kanssa kamppaileva epävarma ja hukassa oleva nainen. Hahmogalleriaan kuuluu pari muutakin persoonaa, kuten esimerkiksi Ziggy, 18-vuotias yksinhuoltajaisä, joka yrittää käydä koulua ja hoitaa samalla taaperoaan. Ja sitten on vielä vanha koira nimeltä Margaret Thatcher. Kun kaupunginvaltuusto uhkaa sulkea rapistuvan asukastalon, tämä sekalainen seurakunta yhdistää voimansa ja päättää pelastaa talon.

Tuttuun tapaansa Pooley kieputtaa juonensa monelle riemastuttavalle mutkalle. Vaikka alussa vaikuttaa siltä, etteivät näin erilaisista taustoista tulevat ihmiset voi mitenkään tulla keskenään toimeen – niin vain käy. Yhteinen tavoite saa jokaisen ponnistelemaan ja hyväksymään muut sellaisena kuin kukin on. Jokaisella on omat vahvuutensa ja kaikkia tarvitaan kerhotalon pelastamiseksi. Suvaitsevaisuus, ystävyys ja avunanto. Siinä kolme Pooleyn feel good-kirjan keskeistä teemaa.

Hillary Yablon: Sylvian toinen näytös (Otava 2024, suom. Anna-Mari Raaska)

Yhdysvaltalaiskirjailija Hillary Yablonin vuonna 2024 suomennetun romaanin raisu alkukohtaus antaa lupauksen tulevasta. 63-vuotias Sylvia Fisher löytää miehensä Louis’n sängystä toisen naisen kanssa. Kaksikon meno on ollut niin kiihkeää, että samassa eläkeläisyhteisössä asuvan Botox-Belindan ohut kesämekko on singahtanut kattotuulettimeen ja juuttunut sinne. Hetkeä myöhemmin Sylvialle selviää, että Louis on mokannut myös sijoituksissaan: pariskunnan kaikki yhteiset säästöt ovat haihtuneet taivaan tuuliin.

Epätoivoinen Sylvia puntaroi mahdollisuuksiaan. Hän ei missään nimessä aio jäädä Boca Beach Gablesiin, floridalaiseen eläkeläisyhteisöön, jota hän on alusta asti inhonnut ja jossa jokainen päivä merkitsee vain tylsyyttä. Onneksi tytär Isabel asuu New Yorkissa Sylvian lempikaupungissa. Hän suuntaa toipumaan suurkaupungin sykkeeseen, houkuttelee mukaansa parhaan ystävänsä, pian kahdeksankymppisen Evien, ja löytää itselleen pian unelmiensa työn: hääsuunnittelijana!

Yablon kuljettaa Sylvian ulos tukalasta tilanteesta vauhdikkaan amerikkalaisesti ja kertoo kirjoittaneensa kirjan edesmenneelle äidilleen, jossa oli paljon samaa huumoria ja elämänvoimaa kuin Sylviassa. Hän maustaa tarinansa humoristisella liioittelulla, ja hänen suurin vahvuutensa kirjoittajana on henkilökuvauksessa. Sylvia ja Edie muodostavat mainion, muiden mielipiteistä piittaamattoman parin. Rohkean kuusikymppisen päähenkilönsä kautta hän tuntuu viestittävän lukijalle, että koskaan ei ole liian myöhäistä alkaa elää omannäköistään elämää. Aina on toivoa paremmasta ja tärkeintä kaikessa muutoksessa on ottaa ensimmäinen askel.

Teksti: Marika Helovuo
Kuva 1: Jackson Films / Unsplash
Kansikuvat: Kustantajat