Päivän täky

Äärimmäisen onnen ministeriö

Intialaisen Arundhati Royn (s. 1961) toinen romaani Äärimmäisen onnen ministeriö (Otava 2017, suom. Hanna Tarkka) ilmestyi parikymmentä vuotta loisteliaan esikoisromaanin jälkeen. Kahden romaanin välissä Roy keskittyi Intian ihmisoikeustilanteen parantamiseen, Kashmirin itsenäisyysliikkeen toimintaan ja ympäristöasioihin. Hän kirjoitti näistä aiheista myös valtavan määrän esseitä ja tietokirjoja. Äärimmäisen onnen ministeriö on syvällä tässä samassa aihepiirissä. Intersukupuolinen Anjum ja taustastaan kärsivä muita tummaihoisempi Tilo joutuvat romaanissa kohtaamaan kastijärjestelmän armottomuuden ja yhteisön sisällä kytevän väkivallan. Taustalla vaikuttaa koko ajan Kashmirin tulenarka tilanne. Arla Kanerva kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Mutta toisinaan vastaan tulee teos, jonka kuvaus väkivallasta, vallasta ja julmuudesta herättää turtumuksesta. Ja niin pahalta kuin se tuntuukin, se on tarpeen. Arundhati Royn Äärimmäisen onnen ministeriö on tällainen teos.” ”Meluisasti jyristelevän bussin kyyditessä hiljaisia, liikkumattomia matkustajiaan yhä syvemmälle laaksoon ilmapiirin jännittyneisyys alkoi olla yhä kouriintuntuvampi. Viidenkymmenen metrin välein kummallakin puolella tietä seisoi raskaasti aseistettu sotilas valppaana ja vaarallisen kireän näköisenä. Sotilaita oli pelloilla, hedelmätarhoissa, silloilla ja holvirummuissa, kaupoissa ja toreilla ja katoilla, ja jokainen suojasi jotakuta toista koko pitkän matkan vuorille asti ulottuvassa verkostossa. Kashmirin tarunhohtoisen laakson jokaisessa kolkassa ihmiset olivat jonkun sotilaan kiväärin tähtäimessä, mitä he sitten tekivätkin – kävelivät, rukoilivat, uivat, kertoivat vitsejä, kuorivat saksanpähkinöitä, rakastelivat tai matkustivat bussilla kotiin.”

Melominen

Antti Leikaksen (s. 1967) esikoisromaani Melominen (Siltala 2011) kertoo yhteyspäällikkö Arto Jaakkolan luovimisesta työ- ja perhe-elämän ristipaineessa. Romaanissa liikutaan palavereiden ja kokousten maailmassa, mutta rinnalla kulkee koko ajan myös Arton pohdinnat elämästä ja filosofiasta. Teos venyy yhdenpäivänromaaniksi, kun raskaan työpäivän jälkeen Arton edessä on perheen pyörittäminen ja lapset, jotka eivät nuku. Antti Majander kirjoittaa Helsingin Sanomissa: ”Pelkästään kevyttäkin sanailua hänen esikoiseensa mahtuu, mutta parhaimmillaan Melominen on niin hauska että hirvittää. Hirvittää siksi, että kyse ei ole vain yksityisistä asioista. Nauru on yhteinen juttu ja Melominen siten silkkaa yhteiskuntapolitiikkaa.” ”Yhteyspäällikkö Jaakkola seisoo peilin edessä kannatellen oikealla lonkallaan perheen nuorinta, vuoden ikäistä Lotta Eveliinaa. Hänen lantionsa on työnnettynä kaarelle, jotta lapsen paino on mahdollisimman hyvin sen varassa. Hänen yllään on vihreä, lyhythihainen trikoopaita, joka on rinnasta ja olkapäiltä pahasti ryvettynyt. Silmämääräisesti arvioiden sotku on puuroa, mahdollisesti kaurasta tehtyä. Puuron seassa näyttäisi olevan mustikoita tai muita tummia marjoja. Jaakkolan silmälasit näyttävät sotkuisilta, samoin hiukset Jaakkolan päässä. Päälaen takaosassa tukka on harva. Jaakkolan vartalon pehmeää keskikohtaa puristaa Lotta Eveliinan oikea jalka, vasen kiertyy selän puolelle. Lotta Eveliinan vasemmassa nyrkissä on tiukan näköinen tukko Jaakkolan hiuksia. Jaakkolan vääntyneestä ilmeestä päätellen hiukset ovat toistaiseksi kiinni päänahassa korvan takana.”

Muistojen kerääjä

Irlantilaisen Cecelia Ahernin (s. 1981) romaanin Muistojen kerääjä (Gummerus 2017, suom. Terhi Leskinen) päähenkilönä on hoitokodin uima-altaan hengenpelastajana työskentelevä perheenäiti Sabrina. Hänen isänsä Fergus on menettänyt muistinsa aivoinfarktin seurauksena ja tytär joutuu setvimään isänsä tavaroita. Isän suuresta ja arvokkaasta marmorikuulakokoelmasta näyttää puuttuvan kaikkein kalleimmat. Sabrina yrittää yhden päivän aikana selvittää missä kadonneet kuulat ovat. Niiden etsinnästä tulee myös matka isän menneisyyteen ja persoonaan, joka ei ehkä ollutkaan niin tuttu kuin hän oli kuvitellut. Lukutoukan kulttuuriblogissa Krista kirjoittaa ”Teille jotka ehkä ajattelette Ahernin olevan hattaraa, suosittelen kuitenkin kokeilemaan vaikkapa tätä kirjaa: ihmeellisen syvällistä tarinaa, jota lukiessa kuitenkin hymyilee huomaamattaan useamman kerran.” ”Aluksi olen ymmälläni. Sitten minua alkaa ärsyttää se, että äiti ei ole koskaan kertonut minulle tästä kokoelmasta. Että näin suuressa arvossa pidetyt esineet on pakattu pois ja unohdettu. Minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa isästä ja marmorikuulista, mutta se ei tarkoita, etteikö isä olisi voinut keräillä niitä. Tiedän, että hänellä oli salaisuuksia. Muistelen aivoinfarktia edeltänyttä miestä ja näen mielessäni liituraitapukuja, tupakan savua. Kuulen korvissani puhetta osakemarkkinoista ja kansantaloudesta, pörssikurssien nousuista ja laskuista. Radiosta ja televisiosta tuli aina uutiset tai jalkapalloa, ja viime aikoina hän puhui jatkuvasti autoista. Muistini syövereistä ei nouse mitään marmorikuuliin liittyvää, ja yritän sovittaa tätä kokoelmaa – tätä intohimoisen kiinnostuksen kohdetta – mieheen, jonka muistan lapsuusvuosiltani.”

Kielillä puhumisen taito

Nelli Hietalan (s. 1981) romaani Kielillä puhumisen taito (Aula & Co 2017) kertoo ärrävikaisesta nuoresta naisesta Sarasta. Suomen kielen hankaluuteen kyllästyttyään hän muuttaa Dubliniin, sillä englannin pehmeän ärrän hän osaa lausua hyvin. Siellä hän rakastuu ranskalaiseen Celineen, mutta kaikki ei mene niin kuin hän olisi toivonut. Hän palaakin viiden vuoden kuluttua takaisin Irlantiin selvittelemään asioitaan ja tunteitaan. Kahdessa aikatasossa kulkeva romaani keskittyy nuoren naisen identiteetin etsintään, jota Hietala käsittelee kiinnostavasti myös kielen kautta. Noora Yrttiaho kirjoittaa Kiiltomadon arviossaan: ”Kielillä puhumisen taito on pohjimmiltaan, kerrostensa alla kertomus kielestä ja sen vallasta.  Sara peilaa itseään ja identiteettiään täysin kielen kautta.” ”Ongelma voi vaikuttaa vähäpätöiseltä. Kysehän on yhdestä kirjaimesta, yhdestä viattomasta äänteestä, mutta kaikki jotka ovat joskus yrittäneet väistellä sanoja, tietävät millaisiin murikoihin kiertoteillä tulee kompastuneeksi. Kiertäessäni r-kirjaimia aloin huomaamattani karttaa myös asioita, joista en pystynyt puhumaan. En koskaan vetänyt päälleni anorakkia tai farkkuja, hakenut kioskilta irtokarkkeja tai apteekista Asperiinia. Minä käytin takkia ja hametta, söin makeannälkääni suklaata ja pääkipuun Panadolia.”

Äiti yö

Yhdysvaltalaisen Kurt Vonnegutin (1922-2007) syntymästä tulee ensi viikolla kuluneeksi 100 vuotta. Satiirisista teoksistaan tunnetun kirjailijan arvostetuimpia romaaneja on vuonna 1961 ilmestynyt Äiti yö (Tammi 1977, suom. Marjatta Kapari & Matti Santalahti). Romaani kertoo natsien propagandaosastolla työskennelleestä amerikkalaisesta näytelmäkirjailijasta ja kaksoisagentista Howard W. Campbellistä. Hän on sodan aikana suoltanut radioon amerikkalaisille suunnattua taidokasta natsipropagandaa, mutta on piilottanut juontojensa väliin salaisia tiedustelutietoja. Sodan jälkeen hän eristäytyy, mutta joutuu vuosien jälkeen syytettyjen penkille. Campbellin tunnustuksellisten muistelmien muotoon rakennettu romaani edustaa anarkistisesta irrottelustaan tunnetun Vonnegutin vakavampaa puolta. Hannu Sinisalo kirjoittaa Kirjavinkeissä: "Äiti yön näkökulma sotaan on mielenkiintoisen epätyypillinen. Howard W. Campbellin dilemma on, että miljardi ihmistä tuntee hänet tulenpalavana juutalaisia vihaavana natsina, ja vain kolme ihmistä tietää hänen olevan toisella puolella. Tämän ongelman kanssa hänen on yritettävä elää elämäänsä, eikä se ole helppoa.” ”Koodikieli muodostui puhemaneereista, tauoista, korostuksista, yskähdyksistä ja näennäisistä takerteluista tietyissä avainlauseissa. Henkilöt, joita en kertaakaan nähnyt antoivat minulle ohjeet ja selostivat, missä lähetyksen lauseissa maneerien piti esiintyä. En tänä päivänä tiedä, millaista informaatiota kauttani kulki. Useimpien ohjeitten yksinkertaisuudesta voi päätellä, että annoin tavallisesti kyllä-ei -vastauksia kysymyksiin, jotka oli tehty vakoilukoneistolle. Aika ajoin, kuten Normandian maihinnousun valmistelun aikoihin, ohjeeni olivat monimutkaisempia ja puheilmaisuni ja esitystapani kuulosti pahalaatuiselta molemminpuoliselta keuhkokatarrilta.Siinä koko hyödyllisyyteni liittoutuneiden asialle.”

Kuu huoneessa

Annamari Marttisen (s. 1960) neljäs romaani Kuu huoneessa (Tammi 2009) kertoo kahden lapsen äidistä Katjasta, joka alkaa täyttää tyhjyyden tunnettaan erilaisilla luontaistuotteilla ja -hoidoilla. Hän kokeilee kaikkea mahdollista enkelihoidoista kristalleihin ja iridologiaan. Katja liittyy myös porukkaan, jossa tavoitellaan henkistä kasvua kalliiden hoitojen kautta. Samaan aikaan kotona Katjan suhteet perheenjäseniin alkavat kiristyä ja kylmentyä. Leena Lumi kirjoittaa blogissaan: ”Marttisen romaani on eletyn oloinen nykypäivän selviytymistarina, johon monen on varmaan helppo samaistua. Ylimieliset saattavat naureskella kirjan Katjan ratkaisuja, mutta heiltä tekisi mieli kysyä, oletko koskaan kokenut oloa, jossa tuntuu kuin putoaisit syvään kuiluun?” ”Keskellä lattiaa paloi suitsuke. Se lepäsi pientä alustaa vasten ja siitä nousi ohut, viekoitteleva savukiehkura kohti kattoa. Kattoon lamppujen peitoksi oli viritetty vaaleanpunaista ja keltaista sifonkia. Lattialla tyynyllä istui nainen jalat harallaan ja ojennettuina eteen kuin alkulämmittelyä tekevällä tanssijalla. Nainen ei kuitenkaan näyttänyt tanssijalta, hän oli lievästi ylipainoinen ja keski-iän paremmalla puolella. Naisen lähellä nojasi mies ikkunaseinään. Erkka. Hänellä oli rennosti nilkka toisen päällä ja kädet ristissä rinnalla. Pää hieman kallellaan hän katsoi Katjaa pieni hymy huulillaan. Hänellä oli pitkähköt ruskeat hiukset huolettomasti ja poikamaisesti sekaisin ja tutkiva katse.”

Alkeishiukkaset

Ranskalainen Michel Houellebecq (s. 1958) on ollut pitkään Nobel-vedonlyöjien suosikki palkinnonsaajaksi. Kotimaassaan kirjallisuuden "pahana poikana" pidetty kirjailija on tunnettu yhteiskunnallisesti latautuneista romaaneistaan, joissa henkilöhahmojen pettymysten kautta kuvataan länsimaisen elämäntavan rappiota. Hänen ensimmäinen suomennettu romaaninsa Alkeishiukkaset (WSOY 2000, suom. Ville Keynäs) kertoo hippiäidin hylkäämistä velipuolista. Seksiriippuvaisen Bruno ja tunnekylmän työnarkomaanin Michelin kautta Houellebecq piirtää pessimistisen kuvan nykypäivän ihmisten tunne-elämän ja kommunikoinnin vaikeuksista. Runsaasti suorasukaisia seksikohtauksia sisältävä teos oli Ranskassa kohuttu, kehuttu ja inhottu myyntimenestys. Ville Hänninen kirjoittaa Kiiltomadossa, että ”Alkeishiukkasissa hän kyseenalaistaa seksuaalisen vapautumisen ja töräyttää melko suoraan, että jokainen edistysaskeleeksi nähty liike on tuottanut myös tahtomattomia sivuvaikutuksia.” ”Lapsena hän ei voinut sietää esineiden luonnollista rapistumista, särkymistä tai kulumista. Niinpä hän esimerkiksi säilytti vuosikausia pientä valkoista muoviviivoitinta, joka oli mennyt poikki. Hän paikkasi sitä yhä uudestaan teipillä. Lopulta viivoittimen ympärillä oli niin paksulti teippiä ettei se ollut enää suora eikä sillä voinut piirtää suoria viivoja, sitä ei siis voinut käyttää viivoittimena, mutta hän piti sen siitä huolimatta. Kun se katkesi uudestaan, hän teippasi sen taas kasaan ja pisti penaaliinsa.”

Lahjat

Riina Katajavuoren (s. 1968) romaanin Lahjat (Tammi 2004) kertojana on kolmekymppinen Tuulia. Hän on kahden lapsen kotiäiti, mutta myös väitökirjaansa valmisteleva tutkija. Lämminhenkisen humoristinen ja viisas kirja koostuu lyhyistä luvuista, joissa kiireistä lapsiperhearkea elävä kertoja avaa vähitellen ajatuksiaan. Pitkäksi venähtävän hoitovapaansa aikana hän pohdiskelee äitiyttä ja uraa, menneiden ja nykyisten sukupolvien äitien valintoja sekä ympäröivän yhteiskunnan vaatimuksia. Maija Alftan kirjoittaa Helsingin Sanomissa: ”Lahjat on merkillinen äitiyden kuvaus. Romaanin Tuulia ei ryve epätoivossa, ei sairastu psyykkisesti ja hän suhtautuu maailmaan huumorilla.” ”Lapset olivat haarniska. Oli helppo tavata ystäviä, kavereita, puolituttuja, lasten suojan alla. Lapset olivat akseli, jonka ympärillä katkonaiset keskustelut vatkasivat. Joskus harvoin, kun Tuulia tapasi äitiystäviään kahden kesken, oli tunnelma muuttunut, jopa vaivaantunut. Hän ei saanut lauseitaan lopetetuiksi, ne jäivät ilmaan. Kukaan ei keskeyttänyt; minne pantiin piste? Katsetta oli vaikea suunnata. Ei ollut lapsia määräämässä suuntaa, katseen kiintopistettä. Piti olla vakava, katsoa silmiin. Täytyi olla älykäs, johdonmukainen, mielenkiintoinen. Oli kaivettava uusi unohdettu puherekisteri naftaliinista. Lapsi ei pelastaisi keskeytyksellään hänen hapuilevaa lausettaan.”

Margaret Thatcherin salamurha

Viikko sitten kuollut brittiläinen kirjailija Hilary Mantel (1952-2022) muistetaan erityisesti hänen historiallisista romaaneistaan. Susipalatsista (2009) alkanut Thomas Cromwell -trilogia oli maailmanlaajuinen arvostelu- ja myyntimenestys. Novellikokoelma Margaret Thatcherin salamurha (Teos 2017, suom. Kaisa Sivenius) on teoksena vähemmän tunnettu, mutta aiheutti ilmestyessään kohun kirjailijan kotimaassa. Niminovelli koettiin tietyissä piireissä rienaavana ja BBC:n kuunnelmasovitus poliittisuutensa vuoksi sopimattomaksi. Kirjailijan nuoruuden fantasiaan perustuva novelli sijoittuu vuoteen 1983 ja keskittyy IRA:n salamurhaajan ja keski-ikäisen naisen väliseen keskusteluun. Muissakin kirjan lyhyissä novelleissa on paljon aineksia Mantelin omasta elämästä ja ne ovat kielellisesti rikkaita, lähes runollisia. Jarkko Tontti kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Pienen sivumäärän ei kannata antaa hämätä. Näissä novelleissa jokainen lause ja sana on merkityksistä raskas. Hitaasti ja ajatuksella lukeminen palkitsee.” ”Jälkeenpäin tarkasteltuna tuntuu siltä, kuin olisi kulunut monta pitkää tuntia meidän istuessamme yhdessä makuuhuoneessani, hän klappituolissa liuku-ikkunani ääressä teemukillista käsissään pyöritellen, leskentekijä jaloissaan, ja minä sängyn reunalla – olin hätäisesti siistinyt sen vetäisemällä peiton päälle. Hän oli tuonut pusakkansa mukaan keittiöstä, taskut kaiketi täynnä salamurhaajan tarvikkeita. Kun hän heitti sen sängylle, se liukui saman tien lattialle. Yritin napata sen kiinni, mutta otteeni lipesi nailonkankaasta, se tuntui elävän omaa elämäänsä kuin matelija. Heivasin sen viereeni sängylle ja pidin kauluksesta paikoillaan. Mies seurasi toimiani laimean hyväksyvästi.”

Oton elämä

Claes Anderssonin (1937-2019) romaani Oton elämä (WSOY 2011, suom. Liisa Ryömä) kertoo ikääntyneestä kirjailijasta Otosta, joka tekee kirjoittamalla tiliä menneisyyden kanssa. Jatsia rakastava mies on luonut uraa myös poliitikkona ja kommentoi kyynisesti ajankohtaisia tapahtumia. Romaanista piirtyvä Anderssonin omakuva on samaan aikaan kepeän humoristinen ja traaginen. Oton tarina sai jatkoa kahdella yhtä hienolla romaanilla Hiljaiseloa Meilahdessa (WSOY 2016) ja Seuraavaksi Jätkäsaari! (WSOY 2019). Pekka Tarkka kirjoitti Otosta Helsingin Sanomissa: ”Tällainen on rakkauden ja kuoleman runoilija Andersson: herkkä ja karski, vakava ja hirtehinen, kaikkea yhtaikaa.” ”Otto istuutuu mustan Yamaha-flyygelinsä ääreen ja alkaa soittaa improvisaatioita Thelonius Monkin taivaallisesta balladista Pannonica. Hän uppoaa musiikkiin, kokeilee uusia sointukulkuja, unohtaa ajan ja paikan ja hymisee ja hyräilee (tiedostamattaan) samoja fraaseja joita soittaa. Hänet keskeyttää kännykkä, elämänkumppani soittaa Kalkutasta muistuttaakseen että kukat pitää kastella, sähkölasku maksaa, olla unohtamatta lapsenlapsen syntymäpäivää ja kehottaa ylipäätään elämään raitista ja rahapeleistä puhdistettua elämää. Oton transsitila haihtuu kuin taikaiskusta. Hän kerää keittiöstä erilaiset jätteet ja roskat, täyttää ison kangaskassin tyhjillä pulloilla ja lähtee autolla lähimpään viinakauppaan joka sijaitsee Tapiolassa, yhdessä kaupungin viidestä keskuksesta.”

Paratiisi

Virolainen Tõnu Õnnepalu (s. 1962) on yksi maansa rakastetuimmista ja arvostetuimmista kirjailijoista. Kotimaassaan hänen luetuimpia teoksiaan on kirjeromaanin muotoon rakennettu Paratiisi (Kirjokansi 2017, suom. Jouko Väisänen). Teos on lämminhenkinen rakkaudenosoitus Hiidenmaalle; sen luonnolle ja ihmisille. Ristnan niemellä sijaitseva pieni kylä on teoksen Paratiisi. Kirjan kertoja on aikanaan muuttanut kylästä pois, mutta palaa sinne seitsemäksi päiväksi kirjoittamaan ja muistelemaan. Pohdiskelevan ja filosofisen teoksen kieli on rikasta ja assosioivaa, ja siinä näkyy Õnnepalun tausta runoilijana. Tuglas-seuran sivuilla Mirka Ahonen kirjoittaa: ”Mutta vaikka tarina on henkilökohtainen ja sijoittuu nimenomaan Viroon, pieneen kylään Hiidenmaalla, se on samaan aikaan hyvin universaali kuvaus. Romaani onnistuukin kuvamaan meidän kaikkien Paratiisia, menneisyyden rakasta ja merkityksellistä paikkaa, jota kaivataan, mutta jota ei enää ole.” ”Mutta eikö paikkojen laita ole samoin kuin ihmistenkin? Sillä onhan monia, jotka ovat kauniita ja mukavia ja suurenmoisia, ja kun heitä katsoo, he ovatkin kauniita ja mukavia ja suurenmoisia ja heistä jokaista voisi rakastaa yhtä lailla, kuten tietysti voisi rakastaa myös vähemmän kauniita, mukavia ja suurenmoisia. Ja välistä rakastaakin. Mutta sitten on kuitenkin tietty ihminen. Ja tämä on täysin eri asia. Hän on aivan kuin elämän vesi ja aivan kuin juuri, joka sitoo syvän maailman yhteyteen, ja aivan kuin oma peilikuva, ja aivan kuin iltatuuli, johon ei koskaan kyllästy.”

Tyhjyyden ympärillä

Aki Salmelan (s. 1976) kolmas runokokoelma Tyhjyyden ympärillä (Tammi 2008) sisältää runoja esineistä, makuasioista ja liikkuvan mielen tiloista. Tanssiva karhu -palkinnon voittanut teos on samaan aikaan kiehtovan älyllinen ja aistivoimainen. Proosarunojen rinnalla kokoelma sisältää aforismin kaltaisia tekstifragmentteja ja suomennoksia Aloysius Bertrandin (1807-1841) runoista. Kuisma Korhonen kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Mutta vaikka Salmelan runot keskittyvätkin kielellisiin merkityksiin, niiden taustalla on sittenkin todellisuus – todellisuus joka lennättää meitä ja sanojamme kuin tuuli, irrottaa merkitykset juuriltaan ja viskoo ne villiin tanssiin.” "Puun varjo Myös puilla on tunteensa. Tunnet ne kun käyt kaarnaa vasten ja kuuntelet. Jokin kiertää kaiken sisällä, hiljaa, viileästi kuin päämäärätön vesi. Kuulet hitaita, syvään juurtuneita ajatuksia, joilla on syynsä. Tuuhean hengityksen verkko. Kuin avoimia käsiä jotka ojentuvat kohti taivasta, eivät pyytääkseen, vaan ylistääkseen, mitä? Vuodenaikaa, sadetta, joka tulee ja kastelee meidät – sade niin kuin tuhat nopeaa suudelmaa. Tuulta, joka tulee ja kampaa hiuksiamme kunnes kaikki on yhtä luonnon kanssa. Aurinkoa, aurinkoa tietysti. Millä puu ylpeilisi, ellei varjolla jonka se on heittänyt ylitsemme.”

Nuku!

Belgialaisen Annelies Verbeken (s. 1976) romaani Nuku! (Avain 2006, suom. Titia Schuurman) on kertomus unettomuudesta ja sivullisuuden kokemuksesta. Parikymppinen Maya on turhaan yrittänyt kaikkea mahdollista nukahtaakseen ja päästäkseen normiyhteiskunnan rytmiin. Hän ei saa nukuttua yöllä eikä myöskään päivällä, ja alkaa vetäytyä sosiaalisista kuvioista. Onneksi hän löytää kumppanikseen toisen unettoman - viisikymppisen Benoitin, tarinan toisen kertojan. Romaani oli Verbeken esikoisteos ja valtava myynti- ja arvostelumenestys Belgiassa ja Hollannissa. Jari Olavi Hiltunen kirjoittaa Kiiltomadon arviossaan, että ”Vaikka kaunokirjan lähtöasetelmiin liittyvät elämänkysymykset saavat unettomilta kertojilta paljon epätoivoisia päätelmiä, Annelies Verbeke on onnistunut kirjoittamaan kauniin ja romanttisuudessaan puhuttelevan lukuromaanin.” ”Jo ensimmäisellä yöllisellä vaelluksellani päätin suunnata vihani niihin tuhansiin, miljooniin miehiin, naisiin ja lapsiin, jotka pimeissä, pehmeissä vuoteissaan katselivat verkkokalvojensa sisäpintaa, sielunsa kääntöpuolta. Huomenna heidän olisi vaikea herätä. He istahtaisivat unenpöpperöisinä keittiön pöytään tai vessanpöntölle. Miksei vaikka aamuäreinäkin, ikään kuin heillä nyt olisi jotain valittamista.”

Ruusulaakso

Kaari Utrion (s. 1942) romaani Ruusulaakso (Tammi 1982) on kirjailijan historiallisten teosten joukossa poikkeus - aikalaiskuvaus juppien elämästä. Terävän satiirinen romaani kertoo menestyneestä yritysjohtajasta Tuire Talvisillasta ja hänen siskostaan. Samalla se on kertomus nopeasti vaurastuneen ja vapautuneen Suomen uudesta helsinkiläisestä eliitistä, juopottelevista poliitikoista, taiteilijoista ja seurapiiritoimittajista. Yleisradion 101 kirjaa -sivustolla kerrotaan, että Utrion ”teoksessa vähävarainen kansakunta pääsee mammonan ja yltäkylläisyyden makuun. Naisen aseman, työelämän ja alkoholilainsäädännön muutokset tarjoavat pohjan terävälle parodialle." ”Sitten kaikki oli muuttunut. Kaikki. He menestyivät. He saivat rahaa ja raha toi valtaa, ja valta oli se mitä heillä ei aikaisemmin ollut. He kostivat, kostivat, kostivat loputtomasti kaikkea sitä mitä olivat joutuneet kokemaan. He iskivät jokaisessa mahdollisessa paikassa, he pistivät jokaista johon heidän käärmeenkielensä pystyi. He liukuivat sädehtivästi hymyillen ja silmät täynnä mustaa vihaa juhlasta juhlaan, liikeneuvotteluista toiseen, ja antoivat piilun pudota aina kun heitä halutti. He käyttivät sukupuoltaan hyväkseen yhtä armottomasti kuin heitä itseään oli aikanaan käytetty.”

Nainen ja apina

Tanskalaisen Peter Høegin (s. 1957) romaanin Nainen ja apina (Tammi 1996, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen) päähenkilönä on eläintarhan johtajan tylsistynyt vaimo Madelene. Hän asuu miehensä kanssa Lontoossa ja kuluttaa toimettomia päiviään väsyneesti juopottelemalla. Hän kiinnostuu miehensä tutkimuskohteesta, eriskummallisesta apinasta nimeltä Erasmus. Madelene ja apina löytävät toisensa ja karkaavat yhdessä kaukaiseen eläinpuistoon. Apina oppii pian englantia ja suhde syvenee. Arkitapahtumien yksityiskohtainen kuvaus yhdistyy teoksessa surrealistiseen fantasiaan maagisen realismin hengessä. Antti Majander kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Nainen ja apina irtoaa entistä päättäväisemmin rationalistisuudesta ja yrittää todennäköisyyden tuolle puolen.” ”Apina juoksi häntä kantaen suoraan yli lasikaton, jonka alla leikki lapsia, he ohittivat käsivarrenmitan päästä avoimella kattoterassilla istuvan päivällisseurueen, he kulkivat ovella seisovan rakastavaisparin editse ja ohi, ja nuoret tuijottivat suoraan heidän lävitseen ulos yöhön ja tähtiin, eikä kukaan nähnyt heitä, ja koska oli niin lähellä ihmisiä, Madelene ymmärsi senkin, miksi. Ihmiset eivät huomanneet heitä, koska eivät odottaneet näkevänsä heitä. Ikuisen ärsyke- ja informaatioparveilun keskellä Lontoon asukkaat olivat lakanneet uskomasta että todellinen ihme olisi mahdollinen.”

Tällä tavalla maailma loppuu

Philip Teirin (s. 1980) romaani Tällä tavalla maailma loppuu (Otava 2017, suom. Jaana Nikula) kertoo nelihenkisen perheen kesänvietosta suvun yhteisellä rantahuvilalla. Isä Erik on juuri ennen kesälomaa saanut tietää saavansa potkut it-päällikön tehtävistä. Romaania kirjoittava perheen äiti Julia ja lapset eivät tiedä tästä mitään, mutta ikävät asiat eivät saa pilata yhteistä kesälomaa. Isä pitää kulisseja yllä ja tutustuu naapurissa asuvaan ekopessimistien yhteisöön, jossa odotetaan pian saapuvaa maailmanloppua. Helmi Kekkonen kirjoittaa blogissaan: ”Teir kuvaa ihmisiä monipuolisesti- ja ulotteisesti, onnistuu löytämään juuri ne piirteet jotka tekevät meistä niin samanlaisia, ihmisiä. Me emme ole mustavalkoisia emmekä täydellisiä, ne mukavimmatkin ovat välillä raivostuttavia ja toisinpäin ja jokaisella meistä on haaveemme ja pelkomme.” ”Erik kulki pihalla katselemassa paikkoja. Aamun kokous tuntui kaukaiselta, se oli kuin levoton uni, jonka hän oli jo karistanut mielestään. Heidän pysähtyessään Jalasjärvellä hän oli vilkuillut sähköpostia puhelimestaan ja huomannut johdon lähettäneen lisätietoja, mutta hän oli päättänyt lykätä niiden lukemista maanantaihin. Hän halusi olla yksin, vailla televisiota, hän halusi olla jälleen hyvä isä, siihen oli tuskin jäänyt kuluneina vuosina aikaa, mutta nyt hän suunnitteli tekevänsä kaikkea sellaista mitä isät tekevät: telttailisi, rakentaisi metsään majan, grillaisi, lähtisi ehkä vesille…”

Alkusoittoa

Englantilaisen Colin MacInnesin (1914-1976) romaani Alkusoittoa (Desura 1999, suom. Antti Nylén) kertoo 18-vuotiaan lontoolaispojan seikkailuista kotikaupunkinsa kaduilla. Freelance-valokuvaajana työskentelevä nuori mies kohtaa siellä kiinnostavia ihmisiä ja koittaa pärjätä omillaan. Romaanin tapahtumat sijoittuvat kuumaan kesään 1958, jolloin Notting Hillissä oli rajuja rotumellakoita. Nouseva nuorisokulttuuri esitetään vallankumouksellisena yhteiskunnan vanhoja rakenteita ja asenteita murtavana voimana. Teoksen kautta hahmottuu myös vireillään oleva mod-kulttuuri vespoineen ja muotivaatteineen. Romaani onkin saavuttanut kulttiteoksen maineen erityisesti popkulttuurin tekijöiden ja harrastajien piirissä. Alkusoittoa on MacInnesin ns. Lontoo-trilogian toinen kirja. ”Sillä juuri sitä jazz-musiikki tarjoaa: se nostaa mielen maasta ja rentouttaa hermoja kuin hieronta turkkilaisessa saunassa. Jopa muutamat luotettavat kollit (kuten isäni) ovat sitä mieltä, että jazz on pelkkää meteliä ja ryminää, musiikkia, joka on suunnattu pikemminkin sukupuolielimille kuin aivoille, mutta uskokaa pois, asia ei ole alkuunkaan niin. Jazzista tulee hyvä olo yksinkertaisella, maanläheisellä tavalla. Asiaa voi kuvata parhaiten sanomalla, että jazz tekee onnelliseksi. Aina kun olen ollut väsynyt ja surkealla tuulella, mikä ei ole lainkaan harvinaista, aito, ensiluokkainen jazz on poikkeuksetta auttanut minua jaksamaan eteenpäin.”

Armain aika

Pertti Lassilan (s. 1949) romaanissa Armain aika (Teos 2015) pieni poika, hänen äitinsä ja isoisänsä viettävät kesää merenrantahuvilalla. Kimmo-poika elää huolettomasti hetkessä ja tutkii kiehtovaa miljöötä. Aikuiset keskustelevat ja pohtivat menneitä ja vajoavat ajoittain muistoihin. Finlandia-ehdokkaanakin ollut teos käsittelee kauniilla tavalla sukupolvien välisiä suhteita, ajan kulumista ja upeisiin kesäpäiviin kiteytyvää nykyhetkeä. Kirjanurkkaus-blogi kirjoittaa kirjasta näin: ”Lauseet ovat kirkkaita ja ehjiä, kieli lähes musikaalista ja lukiessa päätyy jonkinlaiseen meditatiiviseen tilaan. Kesäkirjahan tämä on; se pitäisi lukea heinäkuun helteiden aikaan mökillä, mutta kyllä se piristää myös synkkää marraskuuta.” ”Missä poika mahtaa olla. Kimmo on omilla teillään ja omissa puuhissaan, hän keksii tekemistä. Hänen aikansa ei käy pitkäksi, vaikka kesäpäivät toistuvat samanlaisina. Minä en tahtoisi ajatella asioita, jotka ovat menneet, se ei hyödytä mitään, en tahtoisi ajatella tulevaisuuttakaan. Kesässä olisi tarpeeksi, muun voisi unohtaa. Jos päässä olisi katkaisija niin kuin huoneen lampussa, että voisi kesäiltana sammuttaa valon ja näkisi ikkunasta, miten meren pinta leppien takana liikkuu, eikä vain omaa kuvaansa, jota ei jaksa tuijottaa.”

Sanoja

Jacques Prévertin (1900-1977) Sanoja (Sputnik 2016, suom. Antti Nylén) on yksi 1900-luvun tunnetuimmista ja luetuimmista ranskalaisista runokokoelmista. Surrealistien piirissä vaikuttanut Prévert oli monipuolinen kirjailija, jonka tuotantoon kuului näytelmiä, elokuvakäsikirjoituksia (Paratiisin lapset, Sumujen laituri), laulujen sanoituksia (Kuolleet lehdet, Barbara) ja vakavaa runoutta. Vuonna 1946 ilmestynyt Paroles on tekijänsä näköinen, moneen suuntaan rönsyilevä kokonaisuus tyyliltään erilaisia tekstejä. 1930- ja 1940-lukujen uhkaavissa tunnelmissa syntyneissä runoissa on paljon sanaleikkejä, elokuvamaista kuvallisuutta, mutta myös konkretiaa. Suomentaja Antti Nylén on valinnut käännökseensä hieman yli puolet alkuperäisen kokoelman runoista. ”Tehtaan porteilletyömies pysähtyyrinnuksiin käy kiinni ihana ilmaja hän kääntyynäkee auringonpunaisen pyöreänharmaalla taivaalla myhäilevänhän iskee silmääkuin hyvä tuttuKerrohan nyt sinäkin siinä toveri Aurinkotulkintasi tilanteestatyhmyyttä on vissiinkaunis päivä pelatapatruunan pussiin?” (runo ”Hukkaan heitettyä aikaa”)

Tristania

Useita runokokoelmia julkaisseen Marianna Kurton (s. 1980) ensimmäinen romaani Tristania (WSOY 2017) kertoo Atlantin valtamerellä sijaitsevasta pienestä Tristan da Cunhan tulivuorisaaresta ja sen asukkaista. Ihmisten karu ja eristäytynyt elämä saarella avautuu useiden kertojaäänten kautta. Draamaa tapahtumiin tuo vuonna 1961 tapahtunut tulivuorenpurkaus, jonka seurauksena asukkaita evakuoitiin Englantiin ja Kapkaupunkiin. Anni Valtonen kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Ensimmäisiltä sivulta lähtien aistii voimakkaasti meren, mustan hiekan, tuulen ja sumun – kalan perkeiden hajun, avaran ja samalla karun tilan, joka heijastuu myös henkilöhahmoissa.” ”Martha on kahdeksantoista vuotta, hänen maailmansa läpimitta on kaksitoista kilometriä ja hän tuntee sen. Kaikki perheet, kaikki eläimet ja jokaisen talon kylässä, jossa jokainen ikkuna osoittaa samaan suuntaan: pohjoiseen, josta tulee lämpö ja valo ja suuret reitiltään eksyneet laivat. Ja pian hän saisi oman talon, miehen joka talon rakentaa – miksei saisi, hänellä on uusi hamekangas ja heinänpaksuiset hiukset joita hän harjaa pitkin vedoin iltaisin. Hän ompelee vihreän hamaan, pukee sen ja tietää olevansa kaunis. Ei siksi että hänellä olisi pitkät sääret, ei siksi että hänellä olisi kuulas iho, vaan siksi että kun hän lausuu nimensä ääneen, hän tietää että se on hänen nimensä. Kun hän hymyilee, se on hänen hymynsä, ja kun hänen silmistään valuu kyyneleitä hän tietää niiden syyn ja painon.”