Päivän täky

Mozartin hiukset

Tämän viikon sunnuntaina vietetään Sibeliuksen päivää. Kansallissäveltäjä on merkittävässä roolissa Maritta Lintusen Mozartin hiukset -kokoelman (WSOY 2011) novellissa "Jannen pää". Musiikkiteemainen novellikokoelma näyttää ihmissuhteiden kriittisiä leikkauspisteitä. Kertomuksissa tavataan mm. taustamuusikoksi nörtynyt konserttipianisti, erirytmiset sisarukset ja habitustaan varjeleva oopperadiiva. "Lintunen pystyy kehittelemään näennäisesti pienimuotoisista sattumuksista elämää suurempaa dramatiikkaa. Hän puhkoo arkipäivän täyteen ihmeitä, jopa magiaa", kuvaa Eija Komu teosta Savon Sanomien arvostelussa. "Se mitä lukiessa olin jo aavistanut, lävisti lihani. Sibeliuksen ensimmäinen sinfonia alkoi hulmuta silmissäni kuvina ja väreinä. Ei enää minkäänlaisia epäilyksiä. Ymmärsin että minussa puhkeavat aivomyrskyt olivat olleet totta myös hänelle. Olin Jeanin sukulaissielu." (Novellista "Jannen pää")

Punainen sohva

Ranskalaiskirjailija Michèle Lesbren (s. 25.11.1939) romaani Punainen sohva (Lurra Editions 2014, suom. Timo Torikka) kuvaa naisen matkaa junalla halki Venäjän. Nainen etsii miestä, joka on kadonnut hänen elämästään vuosia sitten, ja hän muistaa Pariisin, naapurin vanhan rouvan punaisella sohvallaan, keskustelut historian merkittävistä naisista. "Junamatkan lineaarinen eteneminen on vain pintaa: romaanin rakenne on syklinen, kuten koko elämä, teos tuntuu sanovan. Ihmiskohtalot toistavat toisiaan, jotkut kohtaamiset lipuvat ohitse jälkeä jättämättä, toiset muodostuvat merkityksellisiksi, yllättäenkin", kirjoittaa Hertta Hulkkonen Kiiltomadon arvostelussa. Punainen sohva oli ehdolla Goncourt-palkinnon saajaksi. "Se unelmien maailma, se kaunis utopia, että voisi olla itsensä, täydellisesti oma itsensä, mutta samalla muuttaa koko yhteiskuntaa, oliko se pelkkää lapsellisuutta? Pitikö tyytyä olemaan vain näiden idän järjettömyyksien tuhoamien unelmien orpo perillinen; järjettömyyksien, joilta jotkut meistä olivat tosin ummistaneet silmänsä?"

Alas Akropoliilta

Toimittaja ja kirjailija Leif Salmén (19.1.1952 – 19.11.2019) muistetaan mm. televisiokommentoijana, esseistinä ja runoilijana. Hänen esseekokoelmansa Alas Akropoliilta (Teos 2008, suom. Arto Häilä) tarkastelee länsimaiden henkistä perintöä. Salmén lähestyy kirjassa aiheita tekemiensä matkojen sekä monien kirjoittajien ja ajattelijoiden pohjalta. Eurooppalaisen kulttuurin yhteydet politiikkaan, filosofiaan ja uskontoihin tulevat näkyviin. "Salménilla on runoilijan avut ja kyky kuvata elävästi Ateenan heräävää aamua tai tunisialaista hedelmätoria. Mutta tämä herkistely on sivujuonne, eikä Salmén olisi oma itsensä ilman haluaan ajatella nenäänsä pitemmälle - satojen vuosien ja tuhansien kilometrien päähän", kirjoittaa Jan Blomstedt Helsingin Sanomien arvostelussa. "Kun maailma muokkaa meitä, me muokkaamme muistojamme uudelleen. Muistaminen, toisin sanoen menneen kokeminen uudella tavalla tuoreessa nykyhetkessä, on luomistyötä eikä hillojen hakua kellarista. Me harrastamme alituista huonekalujen siirtelyä uusiin tiloihin uusissa, korjatuissa tai rappeutuvissa taloissa, meille ennestään vieraissa kaupungeissa tai maisemissa."

Viimeistään marraskuussa

Mitä kaikkea voikaan tapahtua kirjallisuuspalkintokauden aikana? Saksalaisen Hans Erich Nossackin romaanissa Viimeistään marraskuussa (Gummerus 2006, suom. Markku Mannila) nainen tapaa seremonian jälkeisessä cocktailtilaisuudessa palkinnon vastaanottaneen kirjailijan. Miestään tilaisuudessa edustanut Marianne ja maineikas kirjailija Berthold tulevat näkymättömän siteen mukana vedetyksi toistensa luo, ja yksi lause saa Mariannen jättämään kaiken entisen. "Mariannen, minäkertojan, äänen kautta lukija pääsee heti alkulehdillä mukaan kirjan keskiöön. Erilaisuuden ja tavanomaisuuden tematiikka kutoutuu virhe-sanan ympärille", kuvaa Annukka Peura arvostelussaan Turun Sanomissa. Nossackin teos on ilmestynyt alun perin jo vuonna 1955. "Tuon kaiken näin tietenkin vain minä. Ylipormestari tiedusteli, mitä mieltä mieheni oli ollut palkintolautakunnan ratkaisusta, mitä hän oli sanonut ja oliko hän ollut samalla kannalla. Aivan täysin, minä vastasin, kaikki oli mennyt hänestä oikein hienosti. Heidän ei tarvinnut tietää, ettei Max ollut edes ajatellut koko asiaa."

Marraskuun tyttäret

Sari Malkamäen romaani Marraskuun tyttäret (Otava 1998) kuvaa Helsinkiin asettuneen pohjalaisnaisen elämää avioeron jälkeen. Varpu opettelee elämään pienessä asunnossa poikansa Oton kanssa ja ottaa haparoivia askeleita eteenpäin, kohti uutta suhdetta. Mutta voiko uskaltautua uuteen, jos ei ole oppinut elämään menneen kanssa? Varpun sisko Aura puolestaan asuu yhä kotikylässä heidän iäkkään, oikukkaan ja tuomitsevan äitinsä kanssa. "Malkamäen kirja puhuu rohkeuden puolesta ja sisäisten voimavarojen hyödyntämisestä, vaikka ongelmat eivät yhtäkkiä kaikkoakaan", kuvaa Tero Liukkonen kirjaa Helsingin Sanomien arvostelussa. "Kurahaalariset kerääntyivät yleisöksi hänen ympärilleen, seisoivat kuin punasiniset terälehdet ja tuijottivat rävähtämättä, tumput ojossa, räkä valuen. Iltapäivän hiipuvassa valossa ne näyttivät kaikki samanlaisilta, säälimättömiltä. Varpusta tuntui kuin hän olisi seisonut kääpiökokoisen valamiehistön armoilla."  

Kukkien verellä kirjottu

Iranilais-amerikkalaisen Anita Amirrezvanin (s. 13.11.1961) romaani Kukkien verellä kirjottu (WSOY 2008, suom. Hanna Tarkka) vie 1600-luvun Persiaan. Maalaistyttö joutuu isän kuoleman jälkeen muuttamaan äitinsä kanssa Isfahanin kaupunkiin, palvelijaksi sukulaisperheeseen. Heidän asemansa on mitä alhaisin, mutta tyttö onnistuu kuitenkin oppimaan sedältään matontekemisen taidon. "Suosittelen Anita Amirrezvanin Kukkien verellä kirjottua kaikille niille, jotka tahtovat lukea yleissävyltään positiivisen selviytymiskertomuksen, joka samalla valottaa palasen persialaisen matonkudontataidon nimetöntä historiaa", luonnehtii teosta Vinttikamarissa-blogi. "Äiti oli lohduttanut minua tarinoillaan siitä asti kun olin pieni. Joskus ne auttoivat minua ratkaisemaan jonkin ongelman kuin kuorisi sipulin tai sitten ne herättivät ajatuksen siitä, miten pitäisi toimia; joskus taas ne rauhoittivat mielen niin, että vaivuin heti tyynnyttävään uneen. Isä sanoi aina, että äidin tarinat tehosivat paremmin kuin väkevimmät rohdot."

Tulevassa maailmassa

Markku Paasosen runokokoelma Tulevassa maailmassa (Teos 2010) sisältää proosarunoa, jossa luonto on kirjoitettu uudenlaiseksi. Teknologia ja kulttuuri yhdistyvät kasvien ja eläinten sekaan. Moniulotteiset lauseet yhdistävät yksityistä ja yleistä. Minkälainen voisi olla tuleva maailma, ja mistä löytäisi toivoa? "Teos jalostaa pidemmälle edellisen Lauluja mereen uponneista kaupungeista -teoksen (2005) apokalyptista tematiikkaa, käsittelee kaupunkia ja siinä elävää sivilisaatiota hauraana organismina meren ja metsän puristuksessa – systeeminä, joka viime kädessä on tuomittu tuhoon", kirjoittaa Vesa Rantama Kiiltomato-lehden arvostelussa. "Miten metsä täyttyy lahosta ja kuolemasta, miten te jo täytytte, rakas vaahtera, teidän palttoonne on täynnä reikiä, joista syksy paistaa läpi, teidän sielunne paistaa, sen tyhjyys, sen mittaamaton kuhina."

Kaddish syntymättömälle lapselle

Unkarilainen Imre Kertész (9.11.1929 – 31.1.2016) avasi tuotannossaan traagisia kokemuksia, jotta estäisi "tunnesuonten kalkkeutumisen". Tätä kalkkeutumista toistaa kielikuvana myös hänen tajunnanvirralle rakentuva pienoisromaaninsa Kaddish syntymättömälle lapselle (Otava 2004, suom. Outi Hassi). Teos kertoo, miten Auschwitzista eloon jäänyt juutalaismies kieltää itseltään lapsen saamisen. Kirjan pauloissa -blogi kuvaa romaania: "Vaimolleen mies kertoo lapsuutensa kipupisteistä ja keskitysleiristä, puhuu ja puhuu, ja samalla tiedostaa piinaavansa vaimoaan puheillaan, mutta hänelle itselleen puhuminen on välttämätön paiseen puhkaiseminen, kivulias, mutta jälkeenpäin helpottava." Kertész sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2002. "Koko yön tarkastelin tätä ainoaa kysymystä, milloin salamoiden häikäisevässä loisteessa, milloin pimeän sokaisevin silmin, jotka näkivät kysymyksen hyppelevän seinillä ilmakehän raivonpurkausten oikullisten taukojen aikana ikään kuin olisin kirjoittanut sen sinä yönä, vaikka sinä yönä pikemminkin elin kuin kirjoitin – –"

Aukea ei koskaan metsään ovi

Helvi Juvosen (1919–1959) syntymästä tulee 5.11. kuluneeksi 100 vuotta. Hänen runoilijantyönsä jäi lyhyeksi, kymmenen vuoden mittaiseksi, mutta jo sillä hän vakiinnutti paikkansa kotimaisena klassikkona. Juvosen tuotanto sijoittui modernismin murrokseen. Hänet muistetaan erityisesti eläimiin ja luontoon kiinnittyvistä kuvista, kuten linnuista, kivistä ja kallioista. Liisa Enwaldin ja Mirkka Rekolan toimittama kokoomateos Aukea ei koskaan metsään ovi (WSOY 2009) sisältää Juvosen kirjallisen tuotannon lähes kokonaisuudessaan: runokokoelmat, käännösrunoja ja esseitä. "Se ilmaisun askeesi, josta aikalaiskriitikot puhuivat, on vain pintaa: sisältä sana ja säe liikkuu, syttyy moniin, keskenään vastakkaisiinkin merkityksiin", kuvaa Liisa Enwald Juvosen runoutta kokoomateoksen alkusanoissa. "Kallion lomat ovat syntysanoja täynnä, / kova kamara ja ruoho, / raivattu maa ja tähkät. / Elävien mieli saa rauhan / niiden leposijoilla, jotka ovat / työnsä jo tehneet. Graniittia / sielläkin ja elävää, kasvavaa / sen kupeella ja tuulen mahtava laulu / pohjoisen taivaan alla." (Runokokoelman Kalliopohja nimirunon loppu)

Linnuntietä

Kanadalaisen Ann-Marie MacDonaldin (s. 29.10.1958) romaani Linnuntietä (Tammi 2004, suom. Kaijamari Sivill) kertoo perhetarinan jännärimäiseen tapaan. McCarthyt muuttavat Saksasta Kanadaan keskellä sodanjälkeistä unelmaa. Kahdeksanvuotiaalle Madeleinelle kaikki on seikkailua, sillä hän ei tiedä isänsä, ilmavoimien everstiluutnantin salaisuuksista. Myöhemmin kotipaikkakunnalla tapahtuu murha, jolla on yhteys monenlaisiin asioihin, ja perheen elämä muuttuu. "MacDonald käsittelee taiturillisesti sattuman osuutta tapahtumiin. Salailu, jota tarinassa syystä tai toisesta joutuvat harjoittamaan useat henkilöt, johtaa yhä ikävämpiin käänteisiin. Syyllisyyttä ja vastuun kantamista teoista käsitellään myös hienovaraisen monisyisesti", kuvaa teosta Kirsin kirjanurkka -blogi. "Isän takaraivo. Auton takapenkiltä katsottuna se on yhtä tunnistettava, yhtä paljon häntä itseään kuin kasvotkin. Sen tunnistaa yhtä varmasti kuin oman autonsa parkkipaikalla. Isän pää, kulmikas ja puhdas. Se sanoo mitä tarkoittaa, ei tarvitse ruveta arvailemaan."

Talvi

Jusa Peltoniemen runokokoelma Talvi (WSOY 2006) tuo lukijan ulottuville jäätä ja peuroja, historiallisia ja nykyisiä talvia. Teoksen runot pysyvät pääosin lyhyinä ja ovat teräviä, satiirinkin puolelle kääntyviä. Tekstit maalaavat ympäristön näkyväksi vähin sanoin, kirkkaana. "Peltoniemen eläväinen ja hauska kokoelma haluaa selvästi kutsua lukijan arkipäivän kylmän tyhjyyden ja ajan jatkuvan kulumisen tuolle puolen. Sieltä käsin moni tuttu seikka näyttää toiselta; useita vastaantulevia asioita ei välttämättä tulisi ajatelleeksikaan", kirjoittaa Arto Rintala Kiiltomadon arvostelussa. "Lumi toi peurat lähemmäksi meitä./ Se mitä ei voi nähdä/ On nyt itsensä muotoinen varjo./ Mustia reikiä kimaltavalla hangella, käänteinen tähtikuvio."

Pirstaleita

Ghanalainen Armah Ayi Kwei (s. 28.10.1939) on kuvannut "uuden Afrikan" idealismin tappiota romaanissaan Pirstaleita (Tammi 1973, suom. Seppo Loponen). Länsimaissa koulutuksen saaneet opiskelijat joutuvat kotiin palatessaan huomaamaan, että suku on pettynyt, kun palaajalla on pääomana vain koulutuksensa eikä ylellisiä etuuksia, joita muiden toteuttaman mallin mukaisesti on odotettu. Kyyninen materialismi tuhoaa perinteiden jatkuvuuden. "Sekä tyyliltään että sanomaltaan ansiokas romaani", kehui Arvostelevan kirjaluettelon Kerttu Manninen. Suomentaja Seppo Loponen sai kirjan käännöksestä valtionpalkinnon. "Olisi luullut olevan helppoa typistää häiritsevät unelmat oman minänsä kokoisiksi, käyskennellä rauhassa täällä auringossa ja kookospalmujen varjossa kun epätoivo uhkasi, ja katsoa meren liikkeiden värisyttämää valoa. Täällä tapahtui myös rauhan sanoman toteutumiseen viittaavia asioita, kunhan vain saisi sisäisen kuohunnan jotenkin tyyntymään."

Satakielien syksy

Annikki Kariniemen (24.7.1913 – 22.10.1984) elämäntarina on noussut uudelleen esille Rosa Liksomin romaanin Everstinna ja siitä tehdyn näytelmän ansiosta. Kariniemi oli hyvin tuottelias kirjailija, jonka teosten ytimessä on Lapin luonto. Kertomuskokoelmassa Satakielien syksy (Otava 1981) vanha lapinäiji pohtii tarinoissaan nykyistä ja entistä elämänmenoa, ympäristön ja ihmisen kunnioittamista. "Luonto uumenineen ja vanha kulttuuri syvyyksineen yhdistyvät näissä tarinoissa, Suuret voimat, rakkaus ja kuolema elämän mahtimäärääjinä, ovat taustalla silloinkin, kun otetaan kantaa – –", kuvasi Terttu Tupala Arvostelevan kirjaluettelon aikalaisarviossa. "Päivä on jo kallistumassa iltapäivää kohti, paiste on yhtä kuumana kuin keskikesällä ja ensimmäiset ruskanlehdet ovat hullunkeltaisina kuin niissä olisi elävä tuli. Savu nousee nuotiosta ihan kankisuorana ilmaan – se Aabelin uhrisavu, muistaa Marketta, on silmät sirrillään kuin nukahtamassa, kun jotakin tapahtuu."

Suuri putous

Itävaltalainen Peter Handke saa Nobelin kirjallisuuspalkinnon 2019. Hänen romaaninsa Suuri putous (Lurra Editions 2013, suom. Arja Rinnekangas) on kuvaus toimettoman näyttelijän päivästä. Näyttelijä kulkee metropolin halki ja kohtaa asunnottomia, juoksijoita, pariskuntia, papin, poliisin. Hän etsii aitoja tuntemuksia ja pohtii väkivallan syitä. "Suuri putous on kuin moderni jousikvartetto. Riitasointuisia fragmentteja, joita on vaikea hahmottaa kokonaisuudeksi. Romaanin kieli on sinänsä normaaliproosaa, mutta tapahtumat ja tunnelma ovat surrealistisia", kuvaa Jari Lybeck romaania Turun Sanomien arvostelussa. Peter Handke on ollut hyvin kiistelty tekijä vuosien ajan, erityisesti sen jälkeen kun hän puhui Slobodan Miloševićin hautajaisissa. "Hänellä, joka ei elänyt, ei edes joutoaikanaan, jatkuvasti, päivin ja öin ongelman kanssa – esittämisen kauniin, samaistuvan, vapauttavan, onnelliseksi tekevän, piinaavan ongelman kanssa – ei ollut hänen mielestään oikeutta kutsua itseään näyttelijäksi, sana, joka merkitsi hänelle jotakin muuta kuin suuremmalle osalle ihmisiä."

Soutaja

Tekisikö mieli soutamaan syksyiselle merelle? Ilkka Pitkäsen (s. 14.10.1949) romaanissa Soutaja (Otava 1987) vankilasta päässyt mies kyllästyy tuttuihin ympyröihinsä. Ratkaisu on veneen anastaminen ja kolmen kuukauden päämäärätön soutelu Suomenlahdella, kunnes syysmyrskyt ja talven tulo pakottavat maihin. Onko elämässä vielä luvassa parempaa, jota kannattaa odottaa? "Hän etsii kiihkeästi viestejä ihmisistä, rakentaa heitä kirjeiden, päiväkirjojen, sanomalehtileikkeiden ja iltapuhdeturinoiden pohjalta. Nämä ihmisten palaset eivät ole omavaloisia, vaan merkityksensä ne saavat suhteessa Soutajan vapaudenkaipuuseen – –", kuvaillaan minäkertojaa Arvostelevan kirjaluettelon aikalaisarviossa. Pitkänen sai romaanista Kalevi Jäntin palkinnon. "Yritin muistella, satoiko nyt neljättä vai viidettä vuorokautta peräkkäin. Päivisin en vedentulosta niinkään välittänyt, minulla alkoi olla jo hyvät varusteet niin että oikeastaan vain nautin soutelemisesta harmaalla ja hiljaisella, autiolla merellä."

Alku ja muut ajat

Puolalainen Olga Tokarczuk saa vuoden 2018 Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Hänen romaaninsa Alku ja muut ajat (Otava 2007, suom. Tapani Kärkkäinen) on mystinen kertomus, joka kietoutuu pienen Alku-kylän ympärille. Syntyvien ja kuolevien ihmisten elämä riippuu luonnosta, joka kiertää kehää, myös aika on syklinen. Silmänräpäykset ja vuosikymmenet kuluvat rinnakkain. "Teoksessa on rehevää rumuutta ja kauneutta, mysteerejä, mielikuvituksellista näkemystä ja ahdistavia konkreettisia tapahtumia – –", kuvaa Sinikka Vuola arvostelussaan Kiiltomato-verkkolehdessä. Alku ja muut ajat oli Tokarczukin läpimurtoteos suuremman yleisön tietoisuuteen. "Hänellä oli vaaleat hiukset ja vaalea iho, jolle aurinkokaan ei mahtanut mitään. Hän katsoi kaikkia, jopa pappia, hävyttömästi aina suoraan silmiin. Hänen silmänsä olivat vihreät ja toinen karsasti hieman. Miehet, jotka ottivat Tähkän pensaikossa, tunsivat olonsa jälkikäteen hieman oudoksi."

Kylmäverisesti

Amerikkalaiskirjailija Truman Capote (30.9.1924 – 25.8.1984) käy läpi vuonna 1959 tapahtuneen hirvittävän murhateon taustoja klassikkoteoksessaan Kylmäverisesti (Tammi 1966, suom. Tauno Tainio). Capote haastatteli kuuden vuoden ajan kaikkia asianosaisia ja pelkisti valtavan aineistonsa dokumenttiromaaniksi. Mukana haastatteluja tekemässä oli hänen lapsuudenystävänsä, kirjailija Harper Lee. "Hän keskittyy rikoksen psykologiseen taustaan ja näin kirjasta tulee enemmän kuin tavanmukainen rikosreportaasi, enemmän kuin pelkkä dokumentti", kuvattiin teosta Arvostelevan kirjaluettelon aikalaisarviossa. "Näillä kahdella nuorella miehellä oli varsin vähän yhteistä, mutta he eivät huomanneet sitä, sillä heillä oli koko joukko yhteisiä pinnallisia ominaisuuksia. Molemmat olivat esimerkiksi turhantarkkoja, pitivät suurta huolta siisteydestään ja kynsiensä kunnosta."

Perikato

Suomenruotsalaisen Ulrika Nielsenin runoteos Perikato (Poesia 2017, suom. Marko Niemi) on dystooppinen kokonaisuus, jossa etsitään kadonnutta elämänhalua, rakkautta, läsnäoloa. Menestyjä kaipaa alas pilvenpiirtäjästä, yllättävää kauneutta löytyy hylätyistä raunioista, mutta mikä on seuraava iso juttu, ja mitä pitäisi tehdä sanalle ihminen? "Runoutena Perikato asettuu toki väistämättä jollain tavalla reuna-alueelle, ehkä ajan syrjälle", kirjoittaa Riikka Simpura teoksesta Maailmankirjat-sivuston arviossa. Nielsen sai teoksesta Svenska Ylen palkinnon. Teoksen suomentaja, Poesian perustajajäseniin kuulunut Marko Niemi, menehtyi yllättäen aiemmin tässä kuussa. "En osaa kilpailla, hän sanoi. / Siitä siinä on kyse, on aina ollut. / En osaa. / Se ei onnistu. / Heti kun alan kilpailla annan periksi. / Luovutan, hän sanoi. / Annan elävän murtautua esiin. / Suoraan tahdottomuuteni lävitse. / Voisi sanoa: minä tuhouduin. / Voisi sanoa: minä lakkasin."

Kotiinpaluun tapoja

Chileläisen Alejandro Zambran pienoisromaani Kotiinpaluun tapoja (Fabriikki 2017, suom. Laura Vesanto) kuvaa Pinochetin diktatuurin jättämää traumaa. Kertomuksen lähtökohta on vuoden 1985 maanjäristys, jonka jälkeen yhdeksänvuotias poika tutustuu 12-vuotiaaseen Claudiaan. Teoksen toisessa aikatasossa he kohtaavat aikuisina, ja pojasta on tullut kirjailija. Taustalla vaikuttaa lasten asema sivustakatsojina heidän vanhempiensa valitessa puoliaan, mukana on myös kirjan kirjoittamista käsittelevä metafiktiivinen taso. "Lapsuudessa tapahtunut mystinen katoaminen ja yhtä salaperäinen paluu nousevat Zambran pienoisromaanin toistuvaksi ja hallitsevaksi metaforaksi – –", kirjoittaa Jouko Grönholm Turun Sanomien arvostelussa. "Siinä oli jotain kaunista, sillä mitäpä me noina aikoina olisimme olleet ellemme sivuhenkilöitä, kaikki me sadat lapset, vaeltaessamme kaupungin halki farkkulaukkuja olalla tasapainotellen. Naapurit kokeilivat laukkujemme painoa ja saimme kuulla aina saman vitsin: Kiviäkö sinä täällä kannat?"

Zaida

Miten selvitä ihanteiden ja todellisuuden ristiriidasta? Marjaana Aumaston Zaida-romaanissa (Tammi 2004) päähenkilö kasvaa ulkopuolisesta tarkkailijasta kohti osallisuutta. Zaida on syntynyt onnellisten kaupunkiin, mutta keskelle diktatuuria. Monien sattumien kautta hän päätyy häiriintyneiden ja hylättyjen lasten hoitolaitokseen, jossa kehitysvammainen serkku Amon on sijoitettuna. "Romaanin ihmiskäsitys on ylihistoriallinen: pohjimmiltaan ihmisessä on aina jotakin samaa, muuttumatonta. Vietit vaikuttavat korkealentoistenkin pyrkimysten taustalla vahvoina", kuvaa Paula Rönni Kiiltomato-lehden arvostelussa. Teoksen dystooppisessa maailmassa on yhteyksiä entisen Neuvostoliiton yhteiskuntarakenteisiin. "Myös televisio on lasinen käytävä, Zaida ajattelee. Elämä on täynnä käytäviä ja tunneleita. Jos talon alla olisi tunneli, hän kaivautuisi sinne. Hän voisi ottaa Amonin mukaan. Tämän kuuma iho ja läähättävä hengitys pitäisivät heidät lämpimänä. Kun ilta pimenisi, he tulisivat pois eikä kukaan huomaisi mitään."