Henkilökohtaisuus on nyt valttia - myös tietokirjallisuudessa

Jos nykypäivän tietokirjailija mielii saada kirjalleen paljon lukijoita, hänen täytyy pitää huolta kahdesta asiasta. Ensinnäkin tieto olisi hyvä tarjoilla tarinallisesti eli kaunokirjallisuudesta tuttujen kerronnan keinoin. Toiseksi kirjailijan olisi hyvä nivoa oma kokemuksensa käsittelemänsä aiheen sekaan tai nostaa se jopa etualalle. Nykylukija janoaa subjektiivisia kokemuksia.

Kehitys liittyy laajempaan kulttuuriseen muutokseen, jossa yksilön kokemus on noussut keskeiseksi tiedon ja totuuden mittariksi. Se, kuka puhuu, mistä asemasta ja miksi, on tullut entistä tärkeämmäksi. Kun kirjoittaja kertoo avoimesti omasta suhteestaan aiheeseen, lukija kokee, että tieto on aidompaa, rehellisempää ja lähestyttävämpää. Yhteisen kokemuksellisen samaistumispinnan kautta aiheeseen on helpompi päästä kiinni, ja lukija saa myös mahdollisuuden tuntea tunteita ja peilata kirjoittajan kokemuksia omaan kokemusmaailmaansa.

Pelkällä henkilökohtaisuudella ei kuitenkaan pötkitä pitkälle, sillä laadukkaan tietokirjan kirjoittaminen on edelleen pitkä prosessi. Teosten takana on kuukausien, usein vuosienkin työ: taustaselvityksiä, lähteiden tarkistamista, oivallusten hiomista. Kokemuksellisuuden yhdistäminen suurempaan aihekokonaisuuteen tuo tietokirjoihin yhden lisäkerroksen. Se vaatii kirjoittajalta enemmän aikaa, vaivaa – ja ajattelua.

Tietokirjat ovat aina olleet vastalääkettä tyhmyydelle. Ne osoittavat, ettei todellinen sivistys ole irrallista oman somekuplan sisältä saatua pintatietoa, vaan kykyä ymmärtää, vertailla ja kyseenalaistaa kaikkea ja kaikkia. Sellainen ei synny hetkessä, vaan kasvaa ajan kanssa hitaasti, lukemisen, uteliaisuuden ja siitä syntyvän itsenäisen ajattelun kautta. Kun ymmärtää, miten vähän ymmärtää, syntyy halu ymmärtää enemmän.

Jokainen voi valita, mihin aikansa käyttää: selaileeko iltaisin sohvalla somea vai syventyykö johonkin kunnolla. Tietokirjan lukeminen on konkreettinen teko oman pääkopan puolesta. Mitä oudompi aihe sen parempi. Aloita oma kampanjasi tyhmentymistä vastaan vaikkapa näistä viidestä valioyksilöstä.  

Anthony Passeron: Tartunta (Gummerus 2025, suom. Sampsa Peltonen)

Ranskalaisen Anthony Passeronin loistelias esikoisteos alkaa arvoituksesta. Nuori Anthony kysyy ohimennen isältään, mikä on kaukaisin kaupunki, jossa tämä on käynyt. ”Amsterdam”, isä vastaa yllättäen ja lisää hetken kuluttua: ”Piti hakea se perhanan Désiré”. Enempää hän ei selitä. Se on ensimmäinen kerta, kun Passeron kuulee mainittavan sedästään, nuorena huumeisiin kuolleesta Désiréstä, jota ympäröi perheessä syvä hiljaisuus.

Seuraava kohtaus vie lukijan toiseen aikaan ja paikkaan: vuoteen 1981 ja pariisilaiseen sairaalaan. Willy Rozenbaum, tartuntatautiosaston johtaja, selailee huoneessaan Yhdysvalloista tullutta raporttia, jossa kerrotaan harvinaisen keuhkosairauden, pneumokystoosin, yllättävästä lisääntymisestä. Kaliforniassa on sairastunut viisi nuorta ja aiemmin tervettä miestä. Samana iltapäivänä Rozenbaumin vastaanotolle astuu yksi lisää: nuori homoseksuaali, jolla on täsmälleen samat oireet.

Näiden kahden erillisen tarinalinjan kautta Passeron kuljettaa kertomustaan vetävästi eteenpäin. Luvut, jotka kuvaavat lääketieteellistä taistelua aidsia vastaan, tuovat esiin tutkimuksen hapuilut, hoitojen kehityksen viivästymisen ja virusta ympäröivän pelon. Huumeriippuvaisen Désirén kohtalon kautta Passeron puolestaan tarkastelee sairastuneiden stigmatisointia ja sysäämistä yhteisön ulkopuolelle. Vaikka tarina on vetävä ja paikoitellen dramaattinen, Passeronin kirjoitustyyli on hillitty ja pidättyväinen. Hän ei sorru tunteiden paisutteluun – ei edes silloin kun hän kirjoittaa oman perheensä hädästä.

Tartunta on oiva esimerkki siitä, mihin tarinallinen tietokirjallisuus parhaimmillaan yltää. Se kytkee vaietun yksilökohtalon osaksi laajempaa historiallis-yhteiskunnallista kontekstia ja tekee sen niin saumattomasti, ettei välillä edes tajua lukevansa kirjaa lääketieteen historiasta, aidsin leviämisen poliittisista ulottuvuuksista ja huumeidenkäytön räjähdysmäisen kasvun vaikutuksista kokonaisiin kyläyhteisöihin 1980-luvun Ranskassa. Näin koukuttavasti kirjoitettuna mikä tahansa aihe muuttuu kiinnostavaksi. Myös Sampsa Peltosen hieno suomennos tekee alkuteokselle kunniaa.

Mutta miksi ihmeessä teoksen suomenkielinen nimi on typistetty pelkkään tartuntaan, joka ohjaa ajatukset vain ruumiiseen ja biologiaan? Alkuperäinen nimi Les enfants endormis (kirjaimellisesti ”nukahtaneet lapset”) viittaa kokonaiseen nuoreen sukupolveen, joka eli huolettomana, sairastui tietämättään ja jonka yhteiskunta sittemmin unohti. Nimi kantaa mukanaan myös ajatuksen ikiuneen vaipumisesta. Tartunta ei tavoita Passeronin monitahoisen teoksen ydintä. Toivottavasti se siitä huolimatta kuitenkin tavoittaa lukijat.

Salman Rushdie: Veitsi: mietteitä murhayrityksen jälkeen (WSOY 2024, suom. Maria Lyytinen)

”Aurinkoisena perjantaiaamuna varttia vaille yhdeltätoista 12. elokuuta 2022 New Yorkin osavaltion pohjoisosassa kimppuuni hyökkäsi nuori mies, joka yritti tappaa minut veitsellä juuri kun olin astellut Chautauquassa amfiteatterin lavalle keskustellakseni kirjailijoiden suojelemisen tärkeydestä.” Näin kirjoittaa Salman Rushdie, joka loukkaantui 20 sekuntia kestäneessä iskussa niin vakavasti, ettei hänen uskottu selviävän. Kun pahin oli ohi, häntä hoitanut lääkäri totesi: ”Arvaa, missä sinulla kävi tuuri? Siinä, että kimppuusi käyneellä miehellä ei ollut hajuakaan, miten veitsellä tapetaan.”

Hyökkäyksen juuret johtavat vuoteen 1988, jolloin Rushdie julkaisi satiirisen teoksensa Saatanalliset säkeet. Ääri-islamilaiset pitivät teosta jumalanpilkkana ja Iranin ajatollah Khomeini langetti Rushdien ylle fatwan, kuolemantuomion. Teheranin radiossa pitämässään puheessa Khomeini antoi jokaiselle maailman muslimille käskyn tappaa viipymättä sekä Rushdie että kaikki kustannustoimittajat ja kustantajat, jotka ovat olleet tietoisia Saatanallisten säkeiden sisällöstä. Rushdien oli piilouduttava vuosikausiksi maan alle. 2020-luvulle tultaessa hän uskalsi jo liikuskella jonkin verran julkisesti – kunnes veitsimies iski.

Salman Rushdie palaa koskettavassa ja henkilökohtaisessa teoksessaan väkivallanteon jälkeisiin hetkiin. Kyse ei ole ainoastaan selviytymiskertomuksesta, vaan hän analysoi tarkasti myös sitä, mitä ihmiselle tapahtuu, kun hän kohtaa kuoleman läheltä; mitä tarkoittaa ylipäätään elää, kun oma olemassaolo on asetettu kyseenalaiseksi ja miten jatkaa kirjoittamista sen jälkeen, kun sanat ovat olleet syynä väkivaltaan. Kuvitteellisissa keskusteluissa hyökkääjän kanssa hän yrittää ymmärtää hyökkääjän motiiveja. Miksi nuori 24-vuotias mies, jota Rushdie kutsuu kirjassaan A:ksi, halusi tappaa hänet, vaikkei ollut nähnyt hänestä kuin muutaman Youtube-videon?

Rushdien kirjassa on traumakertomuksen lisäksi myös lempeyttä ja huumoria. Hän tarkastelee elämäänsä, ystävyyksiään, rakkauksiaan ja kirjallista perintöään rehellisesti kuoleman porteilla käyneen ihmisen näkökulmasta, mutta osoittaa välillä inhimillisyytensä olemalla kostonhimoinen ja turhamainen. Olipa virkistävää lukea kirja, jossa kirjoittaja uskaltaa näyttää lukijalle myös huonot puolensa.

Veitsi on myös väkevä puheenvuoro sananvapaudesta. ”Kieli on minun veitseni,” Rushdie kirjoittaa. ”Kielelläkin on terä. Sillä voi viiltää maailman auki ja paljastaa, mistä siinä on kyse, miten se pohjimmiltaan toimii, millaisia sen salaisuudet ja totuudet ovat. Sillä voi puhkoa väylän yhdestä todellisuudesta toiseen. Sillä voi paljastaa paskapuheet, avata ihmisten silmät, luoda kauneutta.” Rushdielle kieli on tapa vallata takaisin se, mikä häneltä yritettiin viedä. Väkivalta ei kykene koskaan tukahduttamaan mieltä. Siksi hän jatkaa kirjoittamista.

Nellie Bly: Kymmenen päivää mielisairaalassa (Oppian 2018, suom. Heidi Kouridou)

Vuonna 1887 New York World -lehden päätoimittaja John A. Cockerill kysyi nuorelta juuri taloon tulleelta toimittajaltaan, Nellie Blylta, olisiko hän kiinnostunut tekemään jutun Blackwellin saarella sijaitsevasta naisten mielisairaalasta. Lehti halusi selvittää, miten potilaita saarella hoidetaan ja miten heitä kohdellaan. Jotta jutusta tulisi totuudenmukainen, Nellie Blyn täytyisi päästä laitokseen sisään mielisairaana. Päätoimittaja lupasi vapauttaa Blyn kymmenen päivää kestävän ihmiskokeen jälkeen.

Tuohon maailman aikaan naisen leimaaminen hulluksi kävi nopeasti. Nellie Bly alkoi harjoitella hullun tytön roolia peilin edessä, jonka jälkeen hän kirjautui valenimellä sisään työläisnaisten asuntolaan ja sai kuin saikin – jo yhdessä päivässä – muut naiset sekä asuntolan johtajattaren uskomaan, että hän todella oli hullu. Hänet vietiin poliisilaitokselle ja jonkin ajan kuluttua tuomioistuin passitti hänet Blackwellin mielisairaalaan. Koe pääsi alkamaan.

Saarella asui noin 1600 naista. Suurin osa heistä oli ammattiapua tarvitsevia mielenterveyspotilaita, pienempi osa fyysisesti sairaita ja jotkut perheensä karkottamia. Naisten ainoa poispääsyn mahdollisuus oli siinä, että joku sukulainen tulisi ja suostuisi ottamaan heidät luokseen. Näin kävi ani harvoin, eikä kukaan pitänyt naisiin yleensä edes kirjeitse yhteyttä. Nellie Bly tunsi välittömästi sympatiaa näitä unohdettuja ihmisraukkoja kohtaan ja hän yritti puuttua jo saarella ollessaan näkemiinsä epäkohtiin. ”Puhuin ja toimin aivan kuten normaalissa elämässä. Mutta niin oudolta kuin tämä kuulostaakin, mitä järkevämmin puhuin ja toimin, sitä hullumpana minua pidettiin,” Nellie Bly toteaa kirjassaan. Hänen ehdotuksiinsa naisten olojen parantamiseksi suhtauduttiin pelkkänä hullun horinana.

Kymmenen päivää kestäneen kokeilunsa aikana Bly todisti kauhistuttavia olosuhteita, joissa naisia laiminlyötiin, nöyryytettiin ja pahoinpideltiin. Heitä pidettiin nälässä ja kylvetettiin jääkylmällä vedellä täytetyissä ammeissa. Heidän ei annettu puhua keskenään, vaan heidän oli istuttava päivästä toiseen kovilla pitkillä penkeillä. Ruoka oli kelvotonta ja sitä oli liian vähän. Huoneet olivat karuja ja erittäin kylmiä ja osa naisista oli sen vuoksi jatkuvasti sairaina. Hoitajat käyttivät julmasti valtaansa. Lääkärit, jotka päättivät naisten hoidosta, eivät juuri koskaan kohdanneet heitä. Lukijana Nellie Blyn sanoihin on helppo yhtyä: ”Mikään kohtalo ei voisi olla pahempi.”

Saarella olonsa jälkeen Bly julkaisi kokemuksistaan artikkelisarjan, josta tuli koko New York World -lehden siihenastisen historian suurin sensaatio. Mielenterveyspotilaiden oikeudet nousivat julkiseen keskusteluun, ja Blyn todistettua näkemistään vääryyksistä oikeudessa sairaalan toimintaa alettiin uudistaa. Lopulta, seitsemän vuotta myöhemmin, sairaala päätettiin sulkea kokonaan.

Nellie Blyn teos on yksi tutkivan journalismin varhaisimpia ja vaikuttavimpia teoksia. Se on kertomus rohkeudesta, empatiasta ja vallan epäsuhdasta, joka ei ole menettänyt merkitystään 140 vuodessa. Nykylukijalle teos on muistutus siitä, miten rakenteellinen epäoikeudenmukaisuus kätkeytyy helposti byrokratian ja ”hyvän tarkoituksen” taakse ja miten tärkeää on, että joku uskaltaa katsoa sinne, minne muut eivät halua. Se muistuttaa nykylukijaa myös siitä, ettei mielen sairauksien hoito ole ainoastaan lääketieteellinen kysymys, vaan suora heijastus siitä, miten yhteiskunnassa yleisesti suhtaudutaan heikompiosaisiin. Onneksi Blyn uraauurtava raportti on vihdoin saatavilla myös suomeksi piskuisen Oppianin kustantamana.

Heta Tuppurainen: Isäni, Rölli (Docendo 2024)

Suomalaisessa lastenviihteessä on hahmo, jonka keskeinen idea lähti liikkeelle erilaisuuden hyväksymistä – ja se on tietysti Rölli. Mutta tehdäänpä alkuun yksi asia selväksi: Rölli ei ole peikko, vaikka peikkomainen onkin. Rölli on rölli, joka asustelee Röllimetsässä muiden röllilajisten kanssa. Kautta likaisten varpaitteni! huudahtaisi Rölli. Tuliko se nyt selväksi?

Allu Tuppurainen näytteli koko Suomen rakastamaa Rölliä neljä vuosikymmentä. Hahmo ilmestyi ensin lastenradioon, sitten televisioon, ja oli kaikkea muuta kuin mitä siihenastisissa silotelluissa lastenohjelmissa oli totuttu näkemään. Rölli ei ollut kiltti eikä puhtoinen, vaan takkuturkkinen ja äreä, joka lähtökohtaisesti vastusti sääntöjä, siisteyttä ja järjestystä. Pohjimmiltaan se oli kuitenkin lempeä ja utelias nappisilmäinen metsän asukki, joka puolusti väsymättä oikeuttaan olla sellainen kuin oli. Samalla se puolusti muitakin omituisten otusten kerhon jäseniä eli jokaista meistä.

Allu Tuppuraisen tytär Heta Tuppurainen on kirjoittanut mainion kirjan siitä, millaista oli kasvaa Röllin tyttärenä. Se on kysymys, jota häneltä on kysytty niin kauan kuin hän muistaa. Jo päiväkodissa hänen perässään kulki lapsia, jotka yrittivät selvittää, oliko hänelläkin häntä, eikä hän ymmärtänyt, miksi jotkut lapset pelkäsivät Rölliä – hahmon takanahan oli isä, joka kävi teatteriesitysten väliajalla henkilökunnan talousjääkaapissa viilentymässä! Minne tahansa perhe meni, Rölli tunnistettiin äänestä. Allu Tuppuraiselle sellainen keskipisteeksi joutuminen oli sietämätöntä, ja vaikka hahmo oli hänelle tärkeä, vuosien mittaan siitä tuli raskas taakka.

Tuppuraisen kirja on ennen kaikkea tarina isästä ja tyttärestä. Teos tarkastelee avoimesti Tuppuraisen koko sukua ja sen sisäisiä jännitteitä, jotka selittävät osaltaan sitä, miksi isästä tuli sellainen kuin tuli ja miksi hän halusi luoda Röllistä niin anarkistisen hahmon. Tuppurainen kuvaa teatteriperheen elämää ketään säästelemättä ja omaa vaikeuttaan löytää paikkansa ylivertaisen isän varjossa. Tytär kirjoittaa niin kuin hän sen kaiken on kokenut. Hän ”värittelee täysin subjektiivisesti menemään ja nojailee jälkikäteen taiteelliseen vapauteensa. Että siitäs saat isä. Tältä tuntuu olla Röllin tyttö.” Kaiken takaa huokuu kuitenkin rakkaus, arvostus ja lämpö.

Koska Allu Tuppuraisella oli tapana vähätellä osaamistaan, tytär alkoi uskoa jo hyvin nuorena ajatukseen, että mikään ei koskaan riitä. Aikuisena kympin tyttö uurasti itsensä kahden vuoden mittaiselle sairauslomalle työuupumuksen takia. Uupumuksesta toivuttuaan Tuppurainen alkoi tehdä yhtä Suomen parhaista podcasteista, josta minäkin hänet alun perin löysin. Uppoava v***n laiva on nerokkaasti käsikirjoitettu yhden naisen monologi nykyisestä työelämästä, joka puristaa ihmisistä viimeisetkin mehut irti. Röllin opetuksiin kuului, että elämässä pitää olla tilaa myös villille ja ennustamattomalle. Siinä olisi opetusta kerrakseen myös suomalaiselle työelämälle.

Laura Pörsti: Antiliikkuja: miten liikunnan vihaaja yritti oppia liikkumaan (Gummerus 2025)

Miten löytää itselleen liikkumisen ilo, jos on aina inhonnut liikuntaa? Siinä dilemma, jota Laura Pörsti ratkoo moneen suuntaan kurottavassa kirjassaan Antiliikkuja. Pörsti havahtui nelikymppisenä siihen, mihin moni muukin keski-ikäinen. Kroppaa kolotti ja särki. Se oli kankea ja väsyi helposti. Pörsti, joka oli koko aikuiselämänsä uskonut älyn voimaan, huomasi yhtäkkiä, että hänen kehonsa suorastaan vaati huomiota.

Liikkumisen aloittaminen kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen ei ollut helppoa. Pörsti oli kyllä nuorena harrastanut tennistä, mutta opiskelujen alettua liikunta oli jäänyt. Mitä enemmän hän ajatteli nykyistä liikuntakulttuuria, sitä inhottavammalta se hänestä tuntui. Hän ei missään nimessä halunnut aktiiviranneketta, eikä painonpudotusta. ”En halunnut rääkätä, pumpata ja ylittää itseäni. En toivonut yhteisöllisiä kokemuksia, enkä haaveillut näkyvistä lihaksista tai ikuisesta elämästä. En oikeastaan halunnut mennä ryhmäliikuntatunneille, padelkentille tai golfaamaan – tai edes pukeutua liikuntavaatteisiin, joiden materiaalit kammottivat minua.” Jotain olisi kuitenkin pakko tehdä. Jotta hän saisi pakotettua itsensä liikkumaan, hän päätti kirjoittaa aiheesta kirjan.

Pörsti pohdiskelee kirjassaan liikkumista monesta eri suunnasta ja nivoo yksilötarinansa sulavasti isompaan yhteiskunnalliseen kehykseen. Minkälaisia asenteita ja arvostuksia liitämme sanoihin liikunta, urheilu tai hyvinvointi? Missä vaiheessa lasten luontainen liikkuminen tyssää? Miksi lapset ensin ylipäätään opetetaan istumaan hiljaa ja sitten heille maristaan, etteivät he liiku tarpeeksi? Onko ihmisen terveys vain ja ainoastaan yksilön harteilla vai millainen osuus sen tukemisessa on yhteiskunnalla? Millainen keho on sallittu keho?

Pörstin ote aiheeseen on vakava, mutta silti kirja tuntuu keveältä ja paikoitellen siinä on myös huumoria. Esimerkiksi pohdinta siitä, miten vapaaehtoiseen liikkumiseen on suhtauduttu eri vuosikymmeninä, nauratti ainakin minua. Kun nykyihminen näkee ulkona teknisessä treeniasussaan juoksevan ihmisen, hän ajattelee, että siinäpä vasta reipas ja aikaansaava tyyppi. Pörstin isoisän kommentti kuului, että ”siellä niitä joutilaita taas menee”. Ennen vanhaan yksikseen juoksevaa ihmistä pidettiin omituisena ja epäilyttävänä. Liikkumista kyllä arvostettiin, mutta oikeanlaista. Sitä oli esimerkiksi nuorisoseurantalon rakentaminen talkoilla. Vanhan kansan ajatuksessa yhteisen hyvän edistämiseksi on paljon perää myös nykyisten onnellisuustutkimusten kanssa. Missä vaiheessa liikkumisestakin tuli yhtä suorittamista?

Pörstin kirjaan voi kuka tahansa tarttua hyvillä mielin, sillä Pörstistä ei tule projektin myötä kuusi kertaa viikossa salilla hikoilevaa liikuntafanaatikkoa. Sen sijaan hän oppii integroimaan pienet liikuntahetket arkeensa: viisi minuuttia kyykkäämistä ennen tiskikoneen tyhjennystä tai reipas portaiden nousu hissin sijaan. Kun tällaisia spontaaneja hetkiä lisää päiväänsä useita, eikä ota niistä liikaa stressiä, huomaa yhtäkkiä saaneensa liikkumisen osaksi arkielämää. Ei se sen ihmeellisempää ole.

Teksti: Marika Helovuo
Kuva: Aaron Burden / Unsplash
Kansikuvat: Kustantajat