Päivän täky

Jonain keväänä herään

Mielenterveysviikkoa vietetään parhaillaan. Katri Rauanjoen romaanissa Jonain keväänä herään (Atena 2016) perheenäiti Kerttu vaipuu talven tullessa masennukseen. Kerttu on pärjääjä, elämässä ovat perusasiat hyvin, mutta jokin tuntuu silti menevän vikaan. Mistä kaikki alkoi? Lopulta Kerttu pääsee terapian avulla masennuksensa lähteelle. Oman näkökulmansa saa romaanissa myös puoliso Lasse. "Rauanjoki kirjoittaa vaikeasta aiheestaan kauniisti ja täsmällisesti mutta ei kuitenkaan turhantärkeänä, vaan huumoriakin on mukana", kuvaa teosta Kirjavinkit-blogi. "Talosta oli pakko päästä ulos. Se jäi katsomaan perääni ihmetellen, kun haukoin henkeä pihakadun päässä ja yritin päättää, mihin sännätä. Rimpuilevaa palleaa vyöttivät paikalleen krapula ja häpeä – syytös siitä, etten ollut enemmän tai väkevämmin vastaan."

Riihiukko, eli, Marraskuu

Virolaiskirjailija Andrus Kivirähkin romaanin Riihiukko, eli, Marraskuu (Otava 2002, suom. Kaisu Lahikainen) tapahtumat sijoittuvat marraskuuhun kylässä, johon on iskenyt ahneus. Riihiukolla on konsti vaivaan kuin vaivaan, mutta tälle taudille hänkään ei mahda mitään. Voudeista karjapiikoihin kyläläiset kähveltävät omaisuutta toisiltaan, ja mukana kertomuksessa kulkevat myös kansantarinoiden hahmot, kuten horkka ja ihmissusi. "Ensikatsomalla Riihiukko sijoittuu maaorjuuden aikaan. Syvyys kuvaan syntyy oivalluksesta, että romaani kertookin nykyisistä virolaisista, suomalaisista, meistä, minusta. Varkaita vilisee kaikkialla", kirjoittaa Tuula Uusi-Hallila Helsingin Sanomien arvostelussa. "Alati tuli olla varuillaan, jottei oma omaisuus joutunut toisten ahnaisiin käsiin. Vain tuonnempana komeilevan kartanon herrasväet eivät tyhmyyksissään osanneet konsteja kratteja ja paroja vastaan, ja siksipä he olivatkin armottoman ryöväyksen kohteena. Mutta sitten he taas hankkivat Saksasta uusia kapineita, niin että se lähde ei milloinkaan ehtynyt."

Että hän muistaisi saman

Tällä viikolla julkistetaan taas Finlandia-ehdokkaita. Elina Hirvonen oli vuonna 2005 ehdolla esikoisromaanillaan Että hän muistaisi saman (Avain). Teos käännettiin sittemmin monille kielille, ja englanninkielinen käännös sai laajaa näkyvyyttä New York Timesia myöten. Yhdenpäivänromaani kertoo perheestä, jännitteistä, rikkinäisyydestä ja sotien vaikutuksista. "Hirvosen kuvakieli on rikasta ja hienovireistä. Se ei paisuttele melodramaattisesti vaan antaa historian puhua puolestaan. Rinnastukset kotimaisesta ja yhdysvaltalaisesta väkivallan kierteestä tuovat tarinaan perspektiiviä ja avaruutta yli kotoisen aikalaisromaanin", kirjoittaa Heidi Strengell teoksesta Kiiltomato-lehdessä. "Hänen puheensa nosti kurkkuuni kireän palan. Halusin nostaa käteni ylös ja sanoa, että muistamisessa ei ole mitään hyvää. Muisti on yksi elämän kohtuuttomuuksista, jonka edessä olemme voimattomia. Halusin nousta seisomaan, pysäyttää muistiinpanoja kirjoittavat kynät ja innokkaasti nyökkäilevät kasvot ja huutaa, että minä en muuta tahdo kuin keinon, jolla muistista pääsee eroon."

Haarakonttori

Tällä hetkellä monet ihmiset ovat jakautuneet omiin pieniin haarakonttoreihinsa. Sergei Dovlatovin (1941–1990) romaanissa Haarakonttori – radiojuontajan muistiinpanoja (Idiootti 2014, suom. Pauli Tapio) keskeiset henkilöt ovat neuvostoemigrantteja, jotka kokoontuvat symposiumiin kiistelemään Venäjän tulevaisuudesta. Mukana on myös radiotoimittaja Dalmatov, jonka elämään palaa yllättäen nainen menneisyydestä... "Haarakonttorin dialogi on hauskaa, älykästä ja nokkelaa. Radiotoimittaja Dalmatovin muistiinpanojen perusmausteina ovat sarkasmi, ironia ja itseironia. Lukija on päässyt kärpäseksi kattoon kuhisevassa tilassa, missä joukko kovakalloisia älykköjä esittää mielipiteitään", kuvaa Annelin kirjoissa -blogi teosta. "Meidän teemamme on Venäjä ja sen tulevaisuus. Menneisyys on aivan selvä. Nykyhetki vielä selvempi: elämme dinosauruksien aikakautta. Mutta tulevaisuudesta sitä vastoin on kaikenlaisia mielipiteitä. Monet sanovat jopa, että tulevaisuutemme on takanapäin kuten ravuilla."

Kuka vartijoita vartioi

Leena Landerin (s. 25.10.1955) romaani Kuka vartijoita vartioi (Siltala 2015) vie myrskyävälle Irlanninmerelle ja jouluaattoon 1895. Suomalainen fregatti on joutunut merihätään, ja apuun lähtenyt pelastusalus kaatuu traagisin seurauksin. Ison mediahuomion saanutta tapausta ja sen tutkimusta alkaa seurata Irish Timesin toimittaja. Vuoden 2012 aikatasossa nainen kirjoittaa tapahtuneesta historiallista romaania ja perehtyy laajaan lähdeaineistoon. Käänteet alkavat kehittyä trillerimäisiksi. "Syiden ja seurausten merimerkit osoittavat lukuisiin ihmisiin, salattuihin ja paljastuviin rakkauksiin ja suhteisiin eikä vähiten ristiriitaisuuksiin laivanvarustajan, kauppakamarin, pelastusseuran ja muiden omistavien ryhmien itsekkäiden hyötynäkökohtien sekä köyhien dublinilaisten välillä", kirjoittaa Teppo Kulmala Savon Sanomien arviossa. "Lapsi oli järkkymättömän varma asiastaan: heti kun myrsky laantuisi, isä tulisi rantaan, ja he menisivät yhdessä veljien kanssa junalla Dubliniin katsomaan nukketeatteria."

Onni™

Mitä jos kaikista tulisi äkkiä täydellisen onnellisia? Kanadalaisen Will Fergusonin satiirisessa romaanissa Onni™ (Otava 2003, suom. Markku Päkkilä) kyyninen kustannustoimittaja Edwin löytää käsikirjoituspinosta kaikkien elämäntaito-oppaiden äidin. Erinäisten kommellusten jälkeen teos julkaistaan, sen opit leviävät kaikkialle, ja ne toimivat – on syntymässä katastrofi. Edwinin on yritettävä pelastaa tilanne. "Vaikka Onni™ saa lukijansa nauramaan ääneen, se myös herättää häiritseviä kysymyksiä siitä millä tavalla me elämme ja miksi", on Sunday Herald kuvannut romaania. "Oli H-hetken aika. Viimeinen näytös oli alkamassa. Mead oli palannut ties miltä pakolliselta kokousmatkalta, jolle hän oli itse itsensä sponsoroinut, ja Edwinin oli määrä tavata hänet heti päivän aluksi 'uuden ja jännittävän elämäntaito-oppaansa' esittelyn merkeissä. Ainakin Edwin kaatuisi saappaat jalassa, jos ei muuta."

Lokakuun iltana soudin järvelle

Tua Forsströmin runot tutkivat minuutta ja ihmisten kaipausta toistensa luo vähäeleisellä tyylillä, joka jättää asiat vaivihkaa kytemään lukijan mieleen. Kokoelma Lokakuun iltana soudin järvelle (Siltala 2013, suom. Caj Westerberg) tarkkailee elämän pieniä mutta ihmeellisiä hetkiä: jäisiä katuja, tuulen puhaltamia rakeita ja soraa, tähtien hämmästyttävää suuruusluokkaa. "Runojen viisaus ja puoleensavetävyys on kuitenkin juuri siinä, että niiden hillityn ulkoasun takaa aistii olennaisen tuskaisen ilmaisupyrkimyksen. Forsströmin ilmaisu kytkeytyy mannermaiseen modernismiin ja ruotsalaiseen traditioon hyvin vahvasti – ehkä tästä syystä hän on niin suosittu Ruotsissa", kirjoittaa Jaakko Mikkola Turun Sanomissa. "Me niin mielellämme sanoisimme jotakin todellista, / niin me sitten matkimme jotain liikettä. Säveltä / Soudin järvelle hukuttaakseni ne kalat, tiedäthän, / ne jotka olin torilla ahneuksissani kerjännyt itselleni. / Me uskomme rauhoittuvamme, mutta kaaos yltyy."

Vartiotorni

Ranskalaiskirjailija Élisabeth Gille (20.3.1937 – 30.9.1996) tutustui äitinsä Irène Némirovskyn traagiseen elämäntarinaan tarkemmin kirjoittaessaan romaaniaan Vartiotorni (Gummerus 2009, suom. Anna-Maija Viitanen). Kuvitellut muistelmat kertovat lapsuudesta julman äidin varjossa, pakomatkasta Venäjän vallankumouksen jälkeen, asettumisesta Ranskaan, seurapiirien ja kirjailijanuran löytämisestä. Némirovsky kuoli Auschwitzin keskitysleirillä 1942. "– – Gille todistaa omat kirjailijakykynsä. Hän ei yritäkään jäljitellä Némirovskyn kristallinkirkasta ja teräväreunaista tyyliä. Romaanissa puhuu lempeämpi Iréne", kirjoittaa Eeva Saesmaa Keskisuomalaisen arvostelussa. "Tilanteella on silti myös nurja puolensa: meidän on jatkuvasti osoitettava, että olemme ensi kädessä ranskalaisia ja vasta sitten juutalaisia – vaikka merkitseekö tuo sana meille enää muuta kuin hämärää sukupolvien ketjua, joka pian sulautuu ajan usvaan."

Mastodontin muistijäljet

Pekka Kejonen (18.7.1941 – 10.9.2020) kirjoitti pitkällä urallaan runoja, proosaa, aforismeja ja lehtijuttuja. Tunnetuimmaksi hän tuli runoilijana. Kokoelma Mastodontin muistijäljet (WSOY 2008) sisältää tiiviitä tekstejä, jotka liikkuvat aforismin ja runon rajalla. Moni asia ylittää vanhenevan puhujan ärsytyskynnyksen: tietoyhteiskunnan ihannointi, "uusyhteisölliset runopojat". Teos on suoraa puhetta ja ajoittain tarkkanäköisen itseironinen. "Kejonen kykenee runossaan sellaiseen sisäiseen liikkeeseen ja kielen elastisuuteen, että vastaan tulee aina kirjoittajan itsensä yllättämä momentti, olemisen hauras läpinäkyvyys. Ja se on todella merkitsevä asia", kirjoittaa Hannu Waarala kokoelmasta Keskisuomalaisen arvostelussa. Kejonen sai teoksesta Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon. "Älä verhoudu kieleen / kun kuljet kerjäläisten joukossa. / Vain orvaskesi paljaana / voit kokea heidän maailmansa."

Käsi jota kerran pitelin

Maggie O'Farrellille myönnettiin viime viikolla arvostettu Women's Prize for Fiction. Palkitun teoksen käännöstä odottaessa voi tarttua kirjailijan romaaniin Käsi jota kerran pitelin (Schildts & Söderströms 2013, suom. Maija Kauhanen). 50-luvulla Lontoon Sohossa nuori Lexie luo uuden elämän hienostunut Innes rinnallaan. Nykyajassa Ted ja Elina kipuilevat vastasyntyneen lapsen vanhempina. Elina pelkää menettäneensä kyvyn maalata, ja Tediä kiusaavat omat lapsuusmuistot. "O'Farrellin luoma kertojanääni on mielenkiintoinen: pääosin Lexien tarina kerrotaan imperfektissä ja Elinan preesensissä, mutta aikatasot lomittuvat ja mennyt kohtaa nykyisen jopa arkisissa paikkakuvauksissa", kirjoittaa Katja Jalkanen Lumiomena-blogissa. O'Farrell sai teoksesta Costa Book Awardin. "Hänen mielensä on tyhjä kuin riisi puhdasta paperia. Hän kääntää päätään, ja äkkiä kaikki suistuu keikahtaen paikoilleen, koska hän näkee ikkunan, hän näkee Tedin vieressään ja hän ymmärtää, ettei olekaan seisaallaan. Hän on makuullaan. Selällään, kädet ristissä rinnallaan kuin kiveen veistetty nainen hautapaaden päällä."

Syyskuun jumalat

Saara Henrikssonin romaani Syyskuun jumalat (Into 2017) sijoittuu Budapestiin, jossa tapahtuu kummia: katujen nimet muuttuvat öisin, talon kerrosten määrä vaihtelee. Amerikkalainen Paul on tullut kaupunkiin opettajaksi, ja yläkerran naapuri vie hänet Syyskuun jumalat -nimisen ryhmän iltamiin. Paul tutustuu unohdettuihin tarinoihin, jotka elävät nykytodellisuuden rinnalla. "Näkisin, että teos on kannanotto niihin ajankohtaisiin eurooppalaisiin aatteisiin, jotka pelottavat ja jotka ovat täysin mahdollisia, historiasta huolimatta. Samalla teos avaa Unkarin historiaa ja poliittisia virtauksia – –", kuvaa Kirja hyllyssä -blogi romaania. Teos oli Kuvastaja-palkinnon ehdokkaana 2018. "Ihmisiä tummissa päällysvaatteissa kävelee ohi katse maassa, kiinnittämättä katukylttiin mitään huomiota. Johdinauto liukuu keskikaistalla ja linjan numero on sama kuin ennenkin. Katukyltin ruuvit ovat ruosteessa, joten niitä on tuskin kiinnitetty aivan äskettäin. Talojen kivijalkaan spreijatut tägit näyttävät kaikki varoituksilta."

Paha saapuu portin taa

Ray Bradburyn (1920–2012) syntymästä tuli 22.8. kuluneeksi sata vuotta. Hänen romaaninsa Paha saapuu portin taa (Nostromo 1990, suom. Jertta Roos) kuvaa ihmismieltä hyvän ja pahan taistelussa. Uinuuko meissä kaikissa pyrkimys nostalgiaan, elämiseen maailmassa, jota ei enää ole – jos koskaan on ollutkaan. Johanna Sinisalo on kirjoittanut teoksesta Aikakone-lehdessä 1990: "Se on mielestäni edelleen Bradburyn paras teos, monta hänen tuttua teemaansa samojen kansien väliin niputtavaa: täällä on kauttaaltaan tatuoitu mies, täällä on lokakuisten öiden piilevä kauhu, täällä on esipuberteettisen pojan omenankirpeäksi ihannoitu maailmankuva." Teos on ilmestynyt suomeksi alun perin vuonna 1964 Painajainen-nimisenä. "Ja mies myrskyntummissa vaatteissa oli mennyt, pilvenvärinen hattu silmille vedettynä, ja puut kahisivat ja yhtäkkiä taivas näytti hyvin vanhalta ja Jim ja Will seisoivat tunnustellen tuulta, koettaen haistaa sähköä ilmassa. Ukkosenjohdatin oli pudonnut maahan heidän väliinsä."

Vain tahallaan voi rakastaa

Risto Ahdin (s. 23.8.1943) runokokoelma Vain tahallaan voi rakastaa (WSOY 2001) haastaa lukijaa kysymään, kyseenalaistamaan ja löytämään, oivaltamaan. Runous ei ole suunnattoman vakavaa, itseironiaakin on. Tekstit keskustelevat esikuvien kanssa ja kehittelevät näiden ajatuksia eteenpäin. "Proosamaiset runot rakentuvat tarinoiksi, huudahduksiksi ja kysymyksiksi. Niihin pitää heittäytyä intuitiivisuutensa koko pauhulla ja nauttia impressioiden ilotulituksesta. – – Rakastaminen, ihminen, herääminen ja vapaus ovat kirjan avainteemoja, tai ehkä paremminkin tirkistysreikiä kirjailijan pitkään tajuntaan, jota asuttavat monet", kuvaa Mertzi Bergmanin arvio Kiiltomato-lehdessä. Ahti sai kokoelmasta Runeberg-palkinnon ja Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon. "Ja on olemassa korvia, jotka ovat niin syvät, että puhujat / niiden edessä omaan viestiinsä syvemmälti ja yhä / syvemmälle syventyvät. Korvat hyvät, korvat, jotka / synnyttävät hiljaisuuden, / jossa kaikki / ihmeellisen, täyden itsensä kuulevat."

Maaginen lelukauppa

Englantilaiskirjailija Angela Carterin (7.5.1940 – 16.2.1992) kirjoissa mielikuvitukselliset maailmat ovat latautuneita merkityksestä ja tunteista. Hänen romaanissaan Maaginen lelukauppa (Otava 1984, suom. Leila Ponkala) 15-vuotias Melanie joutuu vanhempien kuoleman jälkeen muuttamaan leluntekijäenonsa luokse. Tämä on työssään nero, mutta hallitsee kotiaan julmalla tavalla. "Teoksen aineksissa on runsaasti symboliikkaa ja myyttirinnastuksia, mutta lähinnä tekijä tämän teoksensa perusteella mielestäni vertautuu kerrojana Dickensiin niin ahdistuksen ja kauhutunnelmien luojana kuin kieroutuneiden henkilökuvien taitajana", luonnehti Arvostelevan kirjaluettelon aikalaisarvio. "Eräänä yönä Melanie ei saanut unta. Oli syyskesä, ja pullea punainen kuu vilkkui omenapuussa pitäen häntä hereillä. Vuode oli kuuma. Häntä kutitti. Hän kääntelehti ja vääntelehti ja mukiloi tyynyään. Valvominen sai hänen ihonsa kihelmöimään, ja hänen hermonsa olivat niin pinnalla, että oli kuin sataa veistä olisi yhtaikaa vedetty kirskuen sadan lautasen poikki."

Kallis prinssi

Suomenruotsalainen kirjailija Christer Kihlman täytti kesällä 90 vuotta. Hänen romaaninsa Kallis prinssi (Tammi 1975, suom. Pentti Saaritsa) kertoo 48-vuotiaan Donald Blaathin elämästä. Urallaan suuren nousun tehnyt liikemies Donald on tyytyväinen siihen mitä hänellä on ja mitä hän on saavuttanut. Mutta kun menneisyyttä tutkii tarpeeksi, onko kaikki ollutkaan kovin täydellistä, kaunista, tai edes totta? "Kihlman piirtää kristallinkirkkaan ja monisärmäisen kehityskaaren kolmesta sukupolvesta, inhimillisistä ja poliittisista itsepetoksista ja petoksista sekä niiden uhreista. Kallis prinssi on henkeäsalpaavan kiihkeää ja väkevää kerrontaa – –", kirjoitti Uolevi Kärkkäinen teoksesta Uudessa Suomessa. Kihlman sai romaanista Kiitos kirjasta -mitalin ja Valtion kirjallisuuspalkinnon. "Minä olen mies parhaassa iässäni. Tietoinen kuolemasta, syövästä, veritulpasta ja liikenneonnettomuudesta alati laskemattomina tekijöinä. Mutta muuten asennoitunut estottomasti nauttimaan elämäni korkean keskipäivän voimakkaasti maustettujen mahdollisuuksien paljoudesta."

Viaton veri

Brittikirjailija P. D. Jamesin (1920–2014) syntymästä tuli 3.8. kuluneeksi sata vuotta. Jamesin psykologinen trilleri Viaton veri (Otava 1982, suom. Esko Halme) on hänen kuuluisan Adam Dalgliesh -sarjansa ulkopuolinen teos, jossa nuori nainen koettaa selvittää totuuden biologisista vanhemmistaan. Lapsena adoptoidun Philippan kauniit kuvitelmat vanhemmista paljastuvat kuitenkin täysin vääränlaisiksi: he ovat rikollisia, ja äiti on juuri vapautumassa vankilasta. Pian myös Philippaa uhkaa hänen äitiinsä liittyvä pelottava koston kierre. "Romaanin tunnelma on tiivis, painajaisenomaisen ahdistunut. Sen henkilöiden elämässä ei ole itsestään selviä vaikuttimia tai totuuksia, ei yksinomaan pahaa tai hyvää", kuvaa Arvostelevan kirjaluettelon arvio. "Mitkään naisen niin tunnontarkasti esiintuomista perusteluista eivät voineet horjuttaa hänen päätöstään löytää oma isänsä. Ja kuinka heidän tapaamisensa, miten myöhään se sitten olisikaan, voisi olla hänen isälleen vastenmielinen? Hän ei olisi tulossa tyhjin käsin. Hän voisi laskea oikean isänsä jalkojen juureen Cambridgen stipendin."

Kadonnut ranta

Tiina Laitila Kälvemarkin novellikokoelman Kadonnut ranta (WSOY 2012) teemoihin kuuluvat lähteminen ja jääminen, valinnat ja välitilat sekä uuden suunnan etsiminen. "Neljän hengen hytti"-novellissa puidaan Suomen ja Ruotsin eroja, mikä on nyt uudella tavalla kiinnostavaa. Kertomuksissa kohdataan mm. häämatkalla kadonnutta vastavihittyä vaimoaan etsivä mies ja hyvin väsynyt äiti. "Tunnelmat ovat paikoin haikean alakuloisia, paikoin irrotellaan rohkeammin. Eikä suoranaista dramatiikkaakaan puutu. Monet henkilöistä ovat lähdössä tai lähteneet, eivät ole enää kiinni vanhassa mutta eivät vielä kunnolla uudenkaan alussa", kirjoittaa Anuirmeli Sallamo-Lavi teoksesta Savon Sanomien arvostelussa. Kokoelman novelli "Jänis" sai Ruotsissa merkittävän novellipalkinnon. "Matti ja Ilkka ovat hänen ainoat ystävänsä. 22 vuotta Ruotsissa ja siinä on saldo: kaksi samanikäistä suomalaista miestä. Alin ja Erneston kanssa hän pelaa biljardia ja haukkuu ruotsalaisia. Muuta yhteistä heillä ei ole." (Novellista "Neljän hengen hytti")

Sisäpiha

Sata vuotta sitten syntynyt kirjailija Mohammed Dib (21.7.1920 – 2.5.2003) tunnetaan Algeria-trilogiastaan, josta on suomennettu kaksi ensimmäistä teosta. Trilogian aloittava Sisäpiha (Gummerus 1978, suom. Natalia Baschmakoff) sijoittuu vuoteen 1939 ja kuvaa pienen luoteisalgerialaisen kaupungin elämää, johon sotaan ajautuvan maailman kaiut vähitellen alkavat kuulua. Keskiössä on nuoren pojan näkökulma ja hänen heräävä ymmärryksensä vallitsevasta köyhyydestä ja puutteesta. "Dib ei ole tendenssikirjailija vaan lämmin ja elävä ihmiskuvaaja ja olevien olojen ja enteiden tarkkailija maassa, jossa kansallinen tietoisuus on vasta heräämässä ja muutosten tarve huutava", kuvaa Arvostelevan kirjaluettelon aikalaisarvio. "Jamina antoi hänelle vain tähteitä, mutta ne olivat siistejä; nirsoimmatkaan eivät olisi osanneet niitä moittia. Leski ei kohdellut häntä kuin koiraa, ja siitä Omar piti. Ettei nöyryytetty. Hän ei oikein tiennyt miten olla kun häntä näin hyvin kohdeltiin."

Vuosisadan ilta

Finlandia-palkitun runoilija Gösta Ågrenin (3.8.1936 – 24.6.2020) tekstit käsittelevät elämää ja kuolemaa, kärsimystä ja ihmisen vähäisyyttä. Runokokoelma Vuosisadan ilta (WSOY 1994, suom. Caj Westerberg) edustaa laajakaarisempaa ajatusrunoutta kuin Ågrenin aiemman tuotannon, esimerkiksi Jär-trilogian, aforistisesti niukat runot. Teos pohtii edellisen vuosisadan käännekohtia, ihmisen asemaa sodissa ja historian puristuksessa, vapautta ja vankeutta. Olemiselta ei voi paeta. "Nyt häntä ohjaa vain / pelko, tämä pimeys / peilissä. Valta / ei vapauta kaikesta / muusta, vaan lisää minuutta / kunnes kasvot eivät enää / jaksa vastata. Niistä tulee sokea / vaakunakilpi. Käsi tunkeutuu / ulos nimestä, alastomana kuin / kynsi, allekirjoittamaan / peruuttamattoman."

Nainen parvekkeella

Hyvää dekkariviikkoa! Kesäisiin tunnelmiin sopii Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen romaani Nainen parvekkeella (Bazar 2016), joka kietoutuu Albert Edelfeltin taulun ympärille. Nuoren dokumenttiohjaajan ja iäkkään taidekeräilijän välille syntyy vilkas kirjeenvaihto. Dokumentaristi matkustaa Pariisiin, mutta pian alkaa tapahtua outoja. Toisessa aikatasossa seurataan Edelfeltin elämää Pariisissa 1884. "Kokonaisuus on viihdyttävä: näppärästi juonilankoja punova, ei hiuksia nostattava dekkari, vaan jännitysaineksinen ihmissuhderomaani taidemaustein. Kahden aikatason kuljetus kirjeenvaihdon lisäksi sujuu mainiosti, ja tapahtumien katsominen eri kanteilta virkistää", kirjoittaa Tuijata-blogi teoksesta. "Pariisi on kesäisin kuin liian kuumaksi lämmitetty sauna, joten Nizza ja Välimeri sopivat minulle paremmin kuin hyvin. Vuokraamassani huvilassa on kätevää tavata. Giulia viettää luonani päivät, kun hänen lapsensa ovat koulunsa ja miehensä töissä. Välillä hän on ollut 'työmatkoilla', ja on pystynyt olemaan kanssani pidennetyn viikonlopun, viikon, pari päivää. Ja usein iltoja."