Päivän täky

Twist

Ruotsalaisen Klas Östergrenin (s. 1955) romaani Twist (Siltala 2016, suom. Hanna Tarkka) on trillerimäinen kertomus tukholmalaisen rakennusalan korruptiosta sekä eri suuntiin luikertelevista petoksen ja valheiden lonkeroista. Kertojana on näytelmäkirjailija, joka on lapsena 60-luvulla ihastunut liikemies Sigge Backlundin tyttäreen Anne-Marieen. He kohtaavat uudelleen 80-luvulla, mutta tyttö häipyy äkisti Berliiniin vakoilijaksi ryhtyneen isänsä kanssa. Myöhemmin Anne-Marien nimi tulee esille Itämeren kaasuputkiprojektin hämäräperäisten kuvioiden yhteydessä. Sanna Kangasniemi kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Yksityiskohdat merkitsevät, ovat suorastaan kaikki kaikessa, ja niistä rakentuu ajankuva, joka tuntuu täysin pakottomalta ja autonomiselta.” ”Edellä kuvaamani unet, jotka tapahtuvat kesäpaikassamme, ovat usein äänettömiä, kuin yksinkertaisimmat vanhat kaitafilmit. Mitään ei kuule, mutta tietää silti tarkalleen, mitä ihmiset sanovat. En tiedä, mistä se johtuu. ehkä siitä, että siihen aikaan oli hiljaisuutta, jota on nykyään vaikeampi löytää. Huomaavaista vaiteliaisuutta, hyvien tapojen vaatimaa hiljaisuutta epämiellyttävien totuuksien keskellä ja tyynnyttelyä eripuraa herättävissä kysymyksissä. Mutta hiljaisuus on enemmän kuin sanomatta jättäminen. Ikään kuin korvia huumaava oli seudulle viikonloppuilloin lankeava hiljaisuus, kun työt olivat tauonneet, ihmiset laskeneet käsistään vasarat ja sahat, panneet pois lapiot ja haravat ja menneet nukkumaan. Kun kaikki olisivat satuttaneet itsensä ja pyörtyneet.”

Talven jälkeen valo

Piia Postin (s. 1976) romaanin Talven jälkeen valo (Gummerus 2010) keskiössä on pariskunta Anna ja Jussi sekä heidän tyttärensä Marja. Perheellä on ulkoisesti kaikki kunnossa, mutta vanhempien parisuhde rakoilee ja Anna on vajonnut epämääräisen tyytymättömyyden tilaan. Irtosuhteet ja alkoholi täyttävät Annan elämän, samalla kun hänen tyttärensä kärsii ja Jussi löytää uuden naisen. Synkältä vaikuttava tarina kerrotaan monesta eri näkökulmasta, mikä rikastaa ja syventää romaanin kerrontaa. Loppua kohden henkilöhahmojen elämään alkaa tihkua myös valoa ja iloa, kuten Antti Majander kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Lopuksi kaikki on äkkiä paremmin. Postin romaanin aikuiset ja lapset oppivat, mikä elämässä on oikeasti tärkeää.” ”Ruskea kerrostalo, ikkunoita vieri vieressä, verhoja ja sälekaihtimia, valkoisina hohtavat ranskalaisten parvekkeiden kaiteet. Vino peltikatto, sen päällä läiskiä ja luonnonroskia, antenneja ja niillä taiteilemassa lintuja. Anna istuu puoliksi varjossa, on levättävä kesken kuopimisen. Hän sulkee silmät: näkyy luomenpunaista ja liikettä, koivun lehdet siivilöivät auringon valon. Kuuluu tytön laulua, hän katsoo, tytöllä on vaaleanpunainen hellehattu, jonka alta ryöppyää vaaleita kiharoita. Lapio taputtaa sinisen ämpärin pohjaa, tule hyvä kakku, tyttö nostaa ämpärin ja hiekka valahtaa kasaksi. Suupielet vääntyvät, kuuluu pari nyyhkäisyä, sitten tyttö täyttää ämpärin uudestaan.”

Ujous ja arvokkuus

Norjalaisen Dag Solstadin (s. 1941) romaani Ujous ja arvokkuus (Teos 2014, suom. Tarja Teva) kertoo viisikymppisen äidinkielenopettajan Elias Ruklan kriisistä. Elias yrittää avata oppilailleen Ibsenin Villisorsan erilaisia tulkintatapoja, mutta kohtaa vain tympeätä kyllästyneisyyttä. Pihalla hän saa raivokohtauksen, jonka hän kohdistaa heikosti toimivaan sateenvarjoonsa. Tunteenpurkauksen kautta hän sukeltaa menneisyyden tapahtumiin ja ruotii niiden valossa jämähtänyttä elämäntilannettaan. Solstadin pienimuotoinen romaani ilmestyi alun perin norjaksi vuonna 1994 ja sitä pidetään yhtenä vuosikymmenen parhaimmista romaaneista. Romaanin yhtenä teemana oleva sivistysihanteen mureneminen ja siihen liittyvä sukupolvien välinen kuilu on edelleen ajankohtainen. Reeta Törrönen kirjoittaa Les! Lue! -blogissaan: ”Kirjan teemat ovat ajattomia ja yllättävän monessa kohtaa pystyin myös samaistumaan tähän kärttyiseen ja katkeroituneeseen keski-ikäiseen mieheen. Rukla on hukassa omassa elämässään ja yhteiskunnassa, jota ei enää tunnista omakseen.” ”Kymmenen vuotta sitten, hän ajatteli noustessaan tuolilta, he olisivat sentään antaneet hänen päättää lauseensa. Mutta nyt, samassa kun kello soi, he sulkivat kirjansa ja lähtivät luokkahuoneesta, kaikessa rauhassa ja vastaansanomattomasti, koska enää ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö kellonsoitto merkinnyt oppitunnin päättymistä. Kello määritteli tunnin keston, niin sanottiin opetusta koskevissa säännöissä ja sääntöjä tuli noudattaa, niin he olisivat vastanneet, ykskantaan ja itsevarmasti, jos hän olisi sanonut, että hän se täällä ratkaisi, koska tunti päättyi. He olisivat katsoneet häntä ja kysyneet: miksi kello sitten ylipäätään soi, jos kerran sinä kellon sijaan päätät, koska tunti loppuu, hän ajatteli heidän siinä tapauksessa kysyvän.”

Mustat koskettimet

Marjo Heiskasen (s. 1963) toinen romaani Mustat koskettimet (Siltala 2017) kertoo klassista musiikkia soittavien muusikoiden elämästä ja suhdekiemuroista. Pääosassa on nelikymppinen pianisti Sere Metsätsalo ja hänen uuden trionsa kaksi nuorempaa soittajaa Laura ja Mats. Seren kehitys pianistina on pysähtynyt, ja hänen taiteelliset ambitionsa suuntautuvat trion luomaan musiikkiin. Mervi Kantokorpi kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Yhteen soittaminen kuin kylkiviiva-aistin varassa edellyttää herkkyyttä, tämä aina muistetaan mainita kamarimusiikista puhuttaessa. Silti varsinaisissa ihmissuhteissaan Sere on toivoton, epäsensitiivinen kuin uhmaikäinen lapsi.” ”Tiedote poikii yhden haastattelun. Vain yhden. Se on pettymys, mutta Sere päättä, että kiukutteleminen olisi lapsellista. Oikeastaan hyvä. Ei hän olisi halunnutkaan puhua Beethovenin sonaattien kokonaislevytyksen valmistumisesta liian likelle pyrkiville toimittajille, jotka nimittävät duoa duetoksi, trio tertsetiksi ja pianoa pienoksi. Yksi ainoa haastattelu ja sekin alumnilehdessä, kauden ensimmäisessä tosin, ajankohta on hyvä, mutta juttu on kuvitettu vanhoilla pressikuvilla, järjettömän huonoilla, hän on nyt kolme kiloa kevyempi. Hän olisi halunnut kuvaussession ja stailauksen, ehkä burleskimaisen, uusi korsetti ja niin edespäin.”

Laulaisin sinulle lempeitä lauluja

Uudessa-Seelannissa asuvan ruotsalaisen Linda Olssonin (s. 1948) esikoisromaani Laulaisin sinulle lempeitä lauluja (Gummerus 2009, suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi) oli maailmanlaajuinen bestseller. Kolmekymppinen kirjailija Veronika asettuu ruotsalaiseen pikkukylään kirjoittamaan ja tutustuu naapurissa elävään erakoituneeseen Astridiin. Molemmat naiset ovat kokeneet rankkoja ja kipeitä asioita menneisyydessään. He löytävät ikäerostaan huolimatta toisistaan keskustelukumppanin, jolle avautua. Keskustelut ja muistot ovat romaanin kerronnan keskiössä, ei niinkään nykyhetken tapahtumat. Irma Stenbäck kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Laulaisin sinulle lempeitä lauluja on kirja yksinäisyydestä ja ystävyyden voimasta. Mutta se on myös riipaiseva kuvaus suremattomasta surusta, joka lukitsee ihmisen loppuiäkseen.” ”He lähtivät laskeutumaan mäeltä. Astrid käveli hieman kumarassa ja kädet selän taakse ristittyinä. Hänen saappaansa päästivät joka askeleella sihisevän äänen. Yhtäkkiä Veronika ajatteli lapsuutensa kevätpäiviä, kun oli kävellyt kesäkengissä ensimmäisen kerran talven jälkeen. Olo oli niin kevyt, että hän olisi voinut vaikka lentää. Nyt vanha nainen hänen vierellään harppoi kömpelösti liian suurissa saappaissa, jotka nostattivat pölyä ilmaan joka askeleella. Valkovuokot täplittivät tien etelänpuoleista piennarta, ja kirkkaansiniset terälehdet hämmästyttivät uuden elämän merkeillään tummuneiden lehtien ja pellavanväristen ruohonkorsien lomassa.”

Sokeisto

Tapani Tolosen (s. 1978) romaani Sokeisto (Otava 2018) sijoittuu vuoden 1905 kuohuvaan Helsinkiin. Latojana työskentelevä Eetu ajautuu suurlakon ja yhteiskunnallisten mullistusten keskellä vastarintaliikkeen toimintaan. Venäjän suunnalta tulevan uhan vallitessa luokkaeroilla ei näytä olevan merkitystä, sillä Eetu rakastuu porvarisrouva Kariniin. Suurten historiallisten tapahtumien keskellä kerronnassa panostetaan yksityiskohtiin, ei vain suuriin linjoihin. Antti Majander kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Taitavuus pienuudessa tekee Tolosen teoksesta merkittävän, ei suuri historiallinen kehys.” ”Eetu kulki Esplanadin puiston läpi. Ei ollut kiire, hänen vuoronsa alkaisi vasta neljännestunnin kuluttua. Poikalauma pyöritti vannetta, lakit päässään, polvihousuissa vielä, vaikka oltiin jo syksyssä ja sää oli aamuisin kirpeällä tavalla kylmä. Nyt oli kuitenkin ollut aurinkoinen ja lämmin päivä, joka pikku hiljaa alkoi hämärtää. Isoin sälli seisoi penkillä puukiväärin kanssa ja äkseerasi. Ne leikkivät vielä sotaa. Amiraali Togo. Nulikatkin tiesivät, että Tsushima oli voitto. Muut yrittivät keksiä vanteelle käyttöä sodassa.”

Heijastuksia kultaisessa silmässä

Yhdysvaltalaisen Carson McCullersin (1917-1967) romaani Heijastuksia kultaisessa silmässä (Karisto 1967, suom. Kalevi Lappalainen) on kirjailijan toinen romaani ja se on ilmestynyt alun perin vuonna 1941. Romaani sijoittuu Amerikan syvässä etelässä olevaan sotilastukikohtaan. Tarinan keskiössä on yksinäinen sotamies Ellgee Williams, joka ihastuu pakkomielteisesti kapteeni Pendertonin vetävään vaimoon Leonoraan. Homoutensa salaava kapteeni ihastuu puolestaan Williamsiin. Kuvioon sotkeutuu myös Leonoran rakastaja majuri Langdon ja hänen masentunut vaimonsa. Ns. etelävaltioiden gotiikkaa (Southern Gothic) edustava romaani on huima sukellus kiellettyjen intohimojen ja ahdasmielisyyden maailmaan. Eniten minua kiinnostaa tie -blogissa kirjoitetaan: ”Mitä pidemmälle pakkomielteet, halut ja tyydyttämättömät tarpeet pääsevät kehittymään, sen ahdistavammaksi tunnelma käy – eikä lopputulos ole onnellinen kenenkään kannalta.” ”Kapteeni seurasi sotamies Williamsia talliin. Nuori sotilas ruokki hevosia mäskillä ja harjasi niitä. Hän ei puhunut, ja kapteeni seisoi pilttuun ulkopuolella ja katsoi häntä. Hän katsoi sotilaan hienoja, taitavia käsiä ja siroa pyöreää kaulaa. Kapteenin valtasi sekä kuvottava että lumoava tunne – oli kuin hän ja nuori sotilas painisivat alastomina, ruumiit vastakkain, kamppaillen kuolemaan saakka. Kapteenin rasittuneet vyötäiset olivat niin voimattomat, että hän tuskin jaksoi pysytellä pystyssä. Värähtelevien luomien alla hänen silmämunansa olivat kuin siniset, polttavat liekit. Sotilas lopetti vaiti työnsä ja lähti tallista. Kapteeni seurasi ja seisoi katsellen kun sotilas häipyi yöhön. He eivät olleet puhuneet yhtään sanaa.”

Sinun tähtesi

Venla Hiidensalon (s. 1975) Sinun tähtesi (Otava 2017) on fiktiivinen romaani taiteilija Albert Edelfeltin ja hänen lähipiirinsä elämästä. Tarkkaa ajankuvaa sisältävässä teoksessa liikutaan kotimaan ja Pariisin maisemissa. Romaani valottaa kiehtovasti tunnettujen maalausten syntyvaiheita sekä avaa taiteilijan ristiriitaisen persoonan monia puolia. Oman taiteensa arvoa epäilleen Edelfeltin taide syntyi intohimosta, jonka sytyttimenä olivat erityisesti maalausten malleina toimineet naiset. Kirsin kirjanurkka -blogissa kerrotaan: ”Hiidensalon henkilöt ovat aitoja, lihaa ja verta niin hyvässä kuin pahassakin, ja unohdin välillä, että pääosin kyse on oikeista historiallisista henkilöistä. Fakta ja fiktio lomittuvat ja muodostavat aivan uuden kokonaisuuden.” ”Hiki virtasi kasvoja pitkin vaikka aamu oli viileä, nälkä kurni vatsassa, mutta Albert oli siitä vain osittain tietoinen. Hän maalasi veden mykkyyden, auringon välinpitämättömän valon. Surun, joka ei koskaan jättänyt ihmistä. Ulapan, ja airojen renkaat veden pinnalla. Poiskäännetyt kasvot, veritahrat lakanoissa, kasvojen yli vedetyn peiton, rinnalle ristityt kädet. Ei lasta saanut rakastaa, koska se saatettiin ottaa pois milloin tahansa, sanoi äidin poiskäännetty katse. Ja silti äiti oli rakastanut.”

Alkulukujen yksinäisyys

Italialaisen Paolo Giordanon (s. 1982) romaani Alkulukujen yksinäisyys (WSOY 2010, suom. Helinä Kangas) kertoo kahdesta kovia kokeneesta nuoresta Alicesta ja Mattiasta. Alicen lapsuudessaan kokema lasketteluonnettomuus varjostaa koko hänen elämäänsä ja Mattian traumana on hänen kaksoissisarensa katoaminen. Tarina etenee heidän lapsuudestaan aina aikuisuuden kynnykselle asti. Tiina Raevaara kirjoittaa Kiiltomadon arviossaan: ”Alkulukujen yksinäisyys ei ole Alicen ja Mattian kasvutarina, vaikka siinä seurataankin heidän varttumistaan ja elämänkaarensa merkkitapahtumia. Alice ja Mattia eivät nimittäin kumpikaan muutu, he eivät edisty ihmisinä parempaan tai huonompaan suuntaan.” ”Lukiovuodet olivat olleet avoin haava, joka oli kummastakin tuntunut liian syvältä umpeutuakseen. He olivat rämpineet noiden vuosien läpi hengitystään pidättäen; Mattia torjui maailman ja Alice koki että maailma torjui hänet, ja kuten he olivat todenneet, siinä ei loppujen lopuksi ollut suurtakaan eroa. Heidän välilleen oli syntynyt epätäydellinen ja epätasapainoinen ystävyys, joka koostui pitkistä poissaoloista ja runsaasta hiljaisuudesta, tyhjästä puhtaasta tilasta, johon kummatkin saattoivat palata hengittämään aina kun koulun seinät kävivät liian ahtaiksi ja ahdistaviksi.”

Maanalaiset tanssivat aamuisin

Saana Katilan (s. 1981) romaani Maanalaiset tanssivat aamuisin (Kosmos 2017) kertoo nuoresta biologian opiskelijasta Kasperista, joka juhlii ja viettää villin vapaata elämää 1990-luvun loppupuolen Helsingissä. Hänen elämänsä pyörii aamuun saakka jatkuvien rave-bileiden, jatkojen, huumeiden ja ennen kaikkea hyvän ystäväporukan ympärillä. Vastapainona tälle ovat syvät yksinäisyyden hetket, jolloin hän palaa muistoissaan lapsuuden saaristolaismaisemiin. Outi Hytönen kirjoittaa Parnasson arviossaan: ”Katila tavoittaa hienosti nuorten mielen herkkyyden, dramaattisuuden, suuret unelmat ja ihanteellisuuden.” ”Kasper oli päättänyt olla tulematta Lepakon aamuihin, mutta varhainen rantakävely oli tuonut hänet kuin huomaamatta Hietaniemeen. Hän oli koputtanut oveen, astunut sisään ja maksanut lipun, kävellyt mustien muovien peittämän tunnelin lävitse ja jättänyt tavaransa narikkaan. Kukaan ei yllättyisi hänet nähdessään, päinvastoin, sillä hän oli pysytellyt poissa harvinaisen kauan.Hän oli kieltäytynyt kutsuista hyväntuulisilla tekstiviesteillä: kertonut luennoista, joilla ei todellisuudessa käynyt, tapaamisista, joita ei ollut, ja tenteistä, joihin ei aikonutkaan osallistua. Hän halveksi itseään sekä niitä, jotka valheisiin uskoivat, mutta se hinta oli omasta rauhasta maksettava.”

Valkoinen kuningas

Unkarilaisen György Dragománin (s. 1973) romaani Valkoinen kuningas (Otava 2008, suom. Outi Hassi) kertoo 11-vuotiaan Dzsáta-pojan elämästä jossakin nimeämättömässä itäeurooppalaisessa diktatuurissa. Pojan isä on joutunut työleirille, joten hän elää kahdestaan äitinsä kanssa. Poika käy koulussa, harrastaa jalkapalloa ja pyörii kaduilla kavereidensa kanssa. Seikkailukirjoista tuttuun tyyliin Dzsáta ja hänen kaverinsa haastavat ympäröivää aikuisten maailmaa ja tekevät kolttosia. He joutuvat kuitenkin rangaistukseksi kokemaan aikuisten taholta julmaa väkivallalla uhkailua ja poikkeuksellista alistamista. Lukuneuvoja kirjoittaa blogissaan: ”Se on upeasti kirjoitettu (ja käännetty) koskettava tarina lapsista väkivallan keskellä. Sen lisäksi se on tarina tulevaisuudenuskosta, ystävyydestä ja toivosta.” ”Olisin jo halunnut lopettaa läksyjenluvun, sillä minun teki mieli maistaa kastanjakääretorttua, jonka äiti oli tehnyt minulle syntymäpäiväksi, hän oli onnistunut hankkimaan jostain vispikermaa ja kastanjoita, ja me valmistimme kastanjamassan yhdessä, kaavimme keitetyistä ja halkaistuista kastanjoista sisukset pikkulusikalla, kastanjakääretorttu oli minun ja isän lempijälkiruoka, siitä oli jo yli vuosi kun olimme syöneet sitä, isä oli silloin vielä kotona, kohta saisin maistaa sitä taas, tiesin että kun saisin läksyt tehtyä ottaisimme kääretortun jääkaapista, laittaisimme siihen kynttilät ja juhlisimme kahdestaan syntymäpäivääni, olisin jo halunnut olla valmis, mutta silloin soi ovikello.”

Sankarit

Johanna Sinisalon (s. 1958) ilkikurisen hauska romaani Sankarit (Tammi 2003) pohjautuu Kalevalan tarinoihin. 1990-luvun moderneissa sankaritarinoissa päähenkilöinä ovat huippu-urheilija, missi, rock-tähti ja it-osaaja. Koko kansan tietoisuuden nousseet sankarit paistattelevat julkisuuden valokeilassa muuttuen vähitellen myyttisiksi hahmoiksi. Kalevalasta tutut kateuden, ahneuden ja koston teemat eletään siinä nykyajassa. Antti Majander kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Sinisalo muuttaa ja mullistaa kansantaruston pyhän kirjan kenties omien mutta ainakin aikansa tarpeiden mukaiseksi. Nyt Väinämöinen rokkaa." ”Ennen Sankareiden ensimmäistä keikkaa Rex näkee unta, että puoli Suomea, puoli maailmaa yrittää soittaa hänen kalanluista kitaraansa, mutta kukaan ei saa sitä soimaan kunnolla. Unessa jopa muuten täysin soittotaidoton Mahti vaatii kitaraa käsiinsä ja koettaa sovitella sitä kymmenottelijan kouriinsa kuin mikäkin Clapton, mutta yhtään oikeaa sointua ei irtoa. Rex näkee rouva Alakorkeen kääntelevän ja vääntelevän kitaraa, koko Sariolan henkilökunnan koettavan kiskoa siitä edes yhtä oikealta kuulostavaa riffiä, mutta tuloksetta. Viimein Jimi Hendrix tulee ja sanoo, että kitaran rääkkääminen vie häneltä yöunet.”

Hyöky

Brasilialaisen Daniel Galeran (s. 1979) romaanissa Hyöky (Otava 2014, suom. Antero Tiittula) nimetön päähenkilö myy omaisuutensa ja muuttaa Brasilian syrjäisessä kolkassa sijaitsevaan uneliaaseen kalastajakylään. Hänen isoisänsä on aikanaan kadonnut kylässä asuessaan. Hän ryhtyy selvittämään isoisänsä kohtaloa, mutta löytää paikasta uuden kodin. Hän elättää itsensä ja koiransa leppoisasti uimaopettajana ja kunto-ohjaajana. Romaani saa kuitenkin loppua kohden trillerimäisiä ja jopa kauhukertomuksen piirteitä. Riitta Vaismaa kirjoittaa Maailmankirjat-verkkolehdessä: ”Hyöky on kiinnostava luettava ja helposti lähestyttävä myös niille, joiden lempigenre ei ole kauhu tai kauhugotiikka. Galeran teksti etenee vaivattomasti ja juohevasti. Elävä ja sattuva dialogi rytmittää onnistuneesti kerrontaa”. ”Kesäkuu päättyy kuivana ja kylmänä ja huuhtoo rantaan kuolleita pingviineitä. Kymmenet raadot korjataan pois vasta päivien päästä. Kukaan ei koske niihin, eivät edes urubut. Pulleat mustavalkoiset ruumiit eivät suostu hajoamaan ja näyttävät rannalla unohdetuilta pehmoeläimiltä. Jotkut pingviinit ilmestyvät rantakiville elävinä, väsyneinä ja loukkaantuneina, ja paikallinen eläinsuojeluyhdistys pelastaa niitä. Niistä välittyy sama tympääntynyt mieliala kuin matkustajista joiden matkanteko on keskeytynyt bussin rikkouduttua keskelle tietä. Kotinsa ikkunasta hän näkee kuinka lapset heittävät ämpäreillä vettä Baún rantakalliolle kavunneen pingviinin päälle kuvitellen, että kasteleminen auttaisi sitä jollakin tapaa. Pingviini kuivaa itsensä päätään ravistellen ja astuu lannistuneesti pari askelta sivulle aivan kuin se uudessa paikassa jätettäisiin rauhaan.”

Missä musiikki alkoi

Lars Sundin (s. 1953) romaani Missä musiikki alkoi (Teos 2018, suom. Laura Jänisniemi) on osa kirjailijan Pietarsaareen sijoittuvaa kirjasarjaa. Romaanissa seurataan säveltäjä Alf Holmin vilkasta elämää optimistiselta 1960-luvulta aina 1980-luvulle asti. Tarinan keskeisiä paikkoja on ravintola Terrazzo, jossa paikallisella nuorisolla on tapana kokoontua. Nouseva nuorisokulttuuri ja erityisesti musiikki ovat tärkeässä roolissa. Romaanin sivuilla vilahtavat Frank Zappa, The Beatles ja minimalismiin kallellaan olevan Alfin myötä myös Terry Riley. Kirjavinkkien Hannu kirjoittaa: ”Sund on ilmiömäisen koukuttava tarinaniskijä, ja minua jäi jopa hieman harmittamaan, että kirja loppui niinkin pian (540 sivun jälkeen). Lars Sund on ihan ehdottomia suosikkikirjailijoitani, ja Missä musiikki alkoi on jopa Sundin asteikolla täysosuma. Valtavan suuri suositus!” ”Musiikki yhdisti meitä, musiikki erotti meitä: kaupungissamme oli kaksi vastakkaista ryhmää, Beatles-jengi ja Rolling Stones -porukka. Beatlesin kuuntelijat olivat paremman väen lapsia, kävivät yhteiskoulua, ja heillä oli tapana istuskella Grill Terrazzossa (tai Sokoksen kahvilassa, jos he kävivät suomalaista oppikoulua). The Rolling Stonesin musiikki oli kovempaa, karumpaa, tinkimättömämpää ja me jotka pidimme siitä, olimme yleensä työväenluokan vesoja, kävimme ammattikoulua tai Wärtsilän konepajakoulua tai olimme jo töissä: istuimme iltaisin Kulmagrillissä ja poltimme punaista Norttia, ainoaa tupakkaa, joka tuli kysymykseen, jos halusi vaikuttaa tosi kovalta kaverilta.”

Mitäs nyt tehdään?

Saksalaisen elokuvaohjaajan ja kirjailijan Doris Dörrien (s. 1955) romaanin Mitäs nyt tehdään? (Tammi 2001, suom. Helen Taavila) kertojana on pönäkän keski-ikäinen ja keskiluokkainen Fred Kaufmann. Hänen elämässään kaikki on pinnalta katsoen kunnossa, mutta henkisesti hän on hukassa. Hänen pitkä avioliittonsa rakoilee ja Franka-tytär on hurahtanut epäilyttävällä tavalla buddhalaisuuteen. Franka on uhannut matkustaa tiibetiläisen ihastuksensa perässä Intiaan, joten Fredin on pakko lähteä vahtimaan tytärtään Rinpoche-laman buddhalaiseen luostariin Ranskaan. Siellä hänen keskiluokkainen kyynisyytensä joutuu koetukselle. Pertti Lassila kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Dörrie osoittautuu, paitsi ironian ja komiikan taitajaksi, oikeaksi humoristiksi, jolla on tallella usko ihmiseen ja hänen mahdollisuuksiinsa kehittyä ja kasvaa. Se ei ole kirjallisuudessa liian yleistä.” ”Olen käynyt risti-istuntaan, joka osoittautuu tosi epämukavaksi. Yritän vaihtaa vaivihkaa asentoa, mikä aiheuttaa kiusallisen kovia ääniä: luut naksuvat, lattia narisee, tyyny kahisee. Kaikki muut ovat hiirenhiljaa. En tajua, miten he sen tekevät. Viiden minuutin päästä polvia särkee niin vietävästi että tekisi mieli huutaa. Vaihdan taas asentoa, ja nyt koskee selkään. Kun selkäsärky on jotakuinkin ohi, oikea jalka puutuu. Ajatukset pyörivät kokonaan sen ympärillä, kunnes hyttynen alkaa inistä korvan juuressa, ja minä hätyyttelen hyttystä puhaltelemalla ympärilleni. Sekin aiheuttaa melua tämän kunnioitusta herättävän hiljaisuuden keskellä. Särky kipuaa reiteen, vasen jalka tekee saman minkä oikea eli puutuu. Käännän rannetta nähdäkseni kellonajan. Ei ole mennyt kymmentäkään minuuttia. En kestä tätä. Claudia on kertonut mitä pitäisi tehdä: anna ajatusten lentää.”

Pitkä valotusaika

Pauliina Vanhatalon (s. 1979) romaani Pitkä valotusaika (Tammi 2015) kertoo nuoresta Aarnista, jolla on vaikeuksia löytää paikkaansa 1960-luvun Oulussa. Hän päätyy äitinsä pakottamana työskentelemään tätinsä valokuvaliikkeeseen. Sieltä hän löytää kameroiden ja valokuvauksen maailman, ja myös suunnan elämälleen. Kuvaamisen kautta hän löytää oman herkkyytensä ja taiteilijan luonteensa. Paineita Aarnin elämään tuo kuitenkin hänen ystävänsä Teuvo, jolla on rahaa ja kiinnostavia kuvauskeikkoja ympäri maailmaa. Teuvolle elämä on helppoa, toisin kuin itsensä kanssa painiskelevalla Aarnilla. Kirsi Hietanen kirjoittaa blogissaan Kirsin kirjanurkka: ”Taiturimaisesti Vanhatalo puhaltaa henkilönsä, ennen kaikkea Aarnin, mutta myös sivuhenkilöt eloon. Aarnista ehtii tulla lukijalle rakas ystävä kirjan mittaan. Välillä häntä haluaisi ravistella huomaamaan, että onni on tässä, tämä kelpaa, SINÄ kelpaat.” ”Kadulla Teuvo räpsi surutta Leicallaan, tallensi filmille sen mihin katse tarttui, oli se sitten pientä tai suurta. Siinä missä Aarni kiersi tungokset kaukaa ja etsi näkymiä, joita hän voisi rauhassa ajatella ja sitten tallentaa, Teuvo hakeutui sinne missä ihmiset olivat. Oulun mellakoidenkin aikaan hän oli kulkenut keskellä käsirysyjä ja nuorisorinkejä, joissa olivat kiertäneet tupakat ja pullot, ja kaikki olivat antaneet hänen kuvata pelkäämättä mihin otokset myöhemmin päätyisivät. Aarni ei ollut löytänyt itsestään samaa luontevuutta. Kun hän oli nostanut kameran silmilleen, joku oli ollut heti nyrkit pystyssä utelemassa, mitä Aarni kuvasi ja ketä varten.”

Punainen kunniamerkki

Nuorena kuolleen amerikkalaisen Stephen Cranen (1871-1900) romaani Punainen kunniamerkki (WSOY 1956, suom. Kaija Kauppi) on sotakirjallisuuden elävä klassikko. Alun perin vuonna 1895 ilmestynyt teos sijoittuu Yhdysvaltain sisällissotaan ja kertoo tapahtumista nuoren miehen Henry Flemingin näkökulmasta. Teoksen kerronnassa etusijalla on taistelukuvausten sijasta Henryn sisäinen maailma: pelot, epäilykset ja muistot. Romaani kuvaa hienovaraisen psykologisesti tuleviin taisteluihin liittyvää jännitystä ja epäilyksiä oman psyyken kestävyydestä. Arvostelevan Kirjaluettelon Kerttu Manninen kirjoittaa: ”Stephen Cranen nyt jo klassilliseksi mainittu sotaromaani on merkillinen taidonnäyte, kun ajattelee, että sen kirjoittaja oli vain 24-vuotias ja lisäksi täysin vailla omia sotakokemuksia, sillä ne hän sai vasta myöhemmin sotakirjeenvaihtajana toimiessaan.” ”Hän toivoi sydämensä pohjasta, että olisi jälleen kotona, kulkisi loputonta kierrostaan talosta vilja-aittaan, vilja-aitasta pelloille, pelloilta vilja-aittaan, vilja-aitasta taloon takaisin. Hän muisti usein kironneensa kirjavaa lehmää sekä sen kumppaneita ja paiskineensa toisinaan lypsyjakkaroita. Mutta nykyiseen olotilaan verrattuna onnen sädekehä tuntui loistavan jokaisen lehmän pään ympärillä, ja hän olisi uhrannut koko mantereen kaikki messinkinapit, jos olisi voinut palata niiden luokse. Hän selitti itselleen, ettei häntä ollut luotu sotilaaksi, pohti vakavana sitä suurta eroa, joka oli hänen ja velhomaisina tulien ympärillä puikkelehtivien miesten välillä.”

Valkoinen joulu

Pete Suhosen (s. 1967) episodiromaanin Valkoinen joulu (WSOY 2013) tapahtumat sijoittuvat jouluiseen Lauttasaareen. Postinkantaja Janne on ihastunut Café Mutterin Siljaan, joka puolestaan haaveilee huumeita diilaavasta Sebastianista. Mukana ovat myös alkoholisoitunut kirjailija Hän ja Sebastianin varakas isoisä Konrad. Tarina kerrotaan näiden viiden henkilön näkökulmasta. Kimmo Rantanen kirjoittaa Turun Sanomien arviossaan: ”Suhonen on jälleen liikkeellä satiirin hengessä. Rahanahneus, ihmisen julmuus, työelämän irtisanomisiin johtavat säästötoimet, yksinäisyys – monta on aihetta nauruun, ja vähän vakavampaankin pohdintaan.” ”Korvat luimussa jakoa tehdään, nopeasti pois kiireisten ihmisten pihoilta ja porraskäytävistä. Älä ammu viestintuojaa. Monen tekisi mieli. Enkä ihmettele, kun mietin päiväviemisiämme. Energialaskuja, Lindorffia ja muita langenneita vekseleitä, pulleita mainoskuoria, joissa houkutellaan autopalkinnoin tilaamaan yhä ohuempia asiakaslehtiä. Muinoin posti toi viestejä sen verran, kun tilattu oli tai nimeltä mainitut lähettäjät olivat vastaanottajalle matkaan laittaneet. Mainokset olivat niin harvinaisia, että ne olivat evankeliumia kuluttamaan opettelevalle kansalle. Ei silloin sanoma itsestään näyttöpäätteelle ilmestynyt. Ihminen vei viestin, ei kone. Omin käsin oli kirjekääreet avattava, paperia ja siihen painettua käsiteltävä. Viestin tunsi, sillä oli kouriintuntuva olomuoto. Posteljooni oli harvaan asutussa maassa myyttinen hahmo, yhdisti vaivojaan säästämättä kaukaisimmankin torpan yhteiskuntaan.”

Siddhartha

Herman Hessen (1877-1962) runollisen romaanin Siddhartha (Weilin + Göös 1984, suom. Aarno Peromies) ilmestymisestä tulee tänä vuonna kuluneeksi sata vuotta. Saksassa syntynyt - mutta myöhemmin Sveitsiin asettunut - Hesse oli saanut innoituksen itämaiseen ajattelumaailmaan vanhemmiltaan, jotka olivat olleet lähetystyössä Intiassa. Teos hyödyntää ja mukailee monia intialaisia taruja, ja rakentaa niiden pohjalta kertomuksen itseään etsivästä brahmaanipapin kauniista ja lahjakkaasta pojasta Siddharthasta. Poika on tyytymätön elämäänsä ja kokeilee kaikkea (erilaisia uskonnollisia oppeja ja ajatusmalleja, rahaa, nautintoja), mutta tyhjyyden tunne säilyy. Lopulta vastaus löytyy minän ja maailman välisen ykseyden kokemuksesta. Osmo Kekäläinen kirjoittaa Kiiltomadossa: ”Hessen pelkistetty kerronta tuottaa lukijalle joitakin syvällisiä oivalluksen hetkiä, houkuttelee vertailemaan erilaisten elämäntapojen eettisiä asenteita, olematta ollenkaan komplikoitua tai akateemista.” ”Hitaasti puhkesi kukkaan, hitaasti kypsyi Siddharthassa oivallus, tietoisuus siitä, mikä oikeastaan oli viisautta, mikä hänen pitkällisen etsintänsä päämäärä. Se ei ollut mitään muuta kuin sielun alttiutta, kykyä, salattua taitoa ajatella ykseyden ajatusta joka hetki, keskellä elämä, tuntea ykseyden läsnäolo ja hengittää sitä sisimpäänsä. Hitaasti tämä puhkesi hänessä kukkaan, heijastui häneen Vasudevan vanhoista lapsenkasvoista: sopusointu, tietoisuus maailman ikuisesta täydellisyydestä, hymyily, ykseys.”

Pikkumusta

Sanna Tahvanaisen (s. 1975) romaanin Pikkumusta (Otava 2016, suom. Katriina Huttunen) päähenkilönä on legendaarinen ranskalainen muotisuunnittelija Coco Chanel. 1920-luvulle sijoittuvan romaanin tapahtumat keskittyvät hänen uransa nousuvaiheeseen, jolloin hän lanseerasi mm. pikkumustan leningin. Chanel oli valtavan verkostoitunut ihminen, ja teoksessa vilahtaa aikakauden kulttuurielämän kovimpia nimiä ja muita kiinnostavia ihmisiä yhteiskunnan eri kerroksista. Elämäkertaa ja fiktiota sekoittava teos piirtää kuvan vahvasta naisesta, joka mullisti naisten pukeutumistyylin ja edisti tätä kautta feminismiä. Riitta K kirjoittaa Kirja vieköön! -blogissa: ”Minua ei haitannut ollenkaan etten tiennyt tarkkaan mikä on faktaa, mikä fiktiota. Viihdyin loistavasti Tahvanaisen mielikuvituksellisen fiktion pyörteissä ja taustalla olevan historian siipien havinassa.” ”Cocon mielestä on itsestään selvää että kun nainen kehittää parfyymin naisille, se tuoksuu aivan erilaiselta. Kuka nainen antaisi miehen valita itselleen vaatteita? Ei kukaan. Totta kai naisten on itse valittava oma parfyyminsa. Nykyään naiset käyttävät parfyymeja, jotka ovat saaneet lahjaksi miehiltä. Se on aivan väärin. Naisten on käytettävä tuoksua, josta he itse pitävät. Niillä jotka eivät käytä parfyymia ei ole tulevaisuutta. Nykyajan nainen ei valitse kukkaistuoksua, jos vaihtoehtokin on esitetty.”