Järvelä, Jari

Harrasteina edellämainittujen lisäksi myös uinti, junat ja tervantuoksuiset ratapölkyt.
Piennar numero 59

Olen rakastunut tiehen numero 59 Lusista Jyväskylään. Etenkin sen pientareisiin. Liftasin tien aikoinani päästä päähän puolensataa kertaa, ja pientareet kasvattivat minusta kirjailijan.
Kun jouduin ensimmäisillä kerroilla kyytiautosta ulos pientareelle, murehdin seuraavaa kyytiä ja huokailin, että todellinen elämä, ja todelliset eläjät, istuvat autojen penkeillä. Ne kiitävät ohitseni horisonttiin ja ovat aina minua ennen perillä. Ja niillä on kaikilla helvetin paljon hauskempaa kuin minulla.
Olin ikionnellinen ja nöyrä kuuntelija, kun pääsin lopulta kyytiin taas muutamaksikymmeneksi kilometriksi painamaan mieleeni esim. seuraavia aforismeja:
1) Harva asia tässä autossa tapahtuu ilman tarkoitusta. Kolmena viime vuotena minulta on mennyt viisikymmentätuhatta kilometriä rikki. Jokaisena vuotena erikseen! Tämä auto ei ole minulle enää mikään härveli, tää on tahdonalainen orja.
2) Sinulla kävi hyvä tuuri. Yleensä poimin kyytiin vain naisia ja varusmiehiä, niitä kersantista ylöspäin. Hiljennän jotta näen laatat! Kerran minulla oli kyydissä kokelas, joka luetteli vesireitit ja joistot Keiteleestä Suomenlahteen. Sille osoitti jotakin etäistä sinistä tilkkua metsän siimeksestä niin se sanoi heti, että Ala-Rääveli! Sillä reissulla minä opin kyytiläiseltä jotakin, sitä ei valitettavasti nyt tapahdu.
3) Piruako sinä sitä enää löydät! Pimeässä pitää olla vikkelä. Minä näin kerran yösumussa siilin ja pysähdyin heti. Se mönki kaistan yli lempeästi tuhisten. Vastakaistaa lähestyi jo neljänkymmenen kuution tukkirekka. Käsitin, ettei kannata olla siileille enkeli. Se on tärkeä opetus.
4) Ne moikkaa, rekkakuskit, heilauttaa kivasti käsivartta. Helouhelouhelou. Mä en tiedä naamoja, mutta kämmenistä tuntisin monet. Joudun työssäni kättelemään sadoittain ihmisiä, mä tunnen ihmiset käsistä. Kerran hämmästyin jonossa, että what on earth, se oli isäntäväen schäferin etukäpälä. Emäntä oli helvetin kalpea, kun tuli etikettivirhe. Sanoin vuf . Mä pelastin tilanteen.
5) Teillä on aina toiveita, ei saa jättää kaarteeseen, ei ylämäkeen, eikä moottoritielle, ei lähiöön. Mitä lähiöissä on vikana? Ei saa ohittaa, ei puhua kännykkään, eikä saa ehdottomasti panna laukkuja takapaksiin ettei kuski ryöstä likaisia sukkia ja kalsareita. Osta Veholta oma auto. Minä olen tämän auton herra. Multa on kaveri kuule kuollut tienvieruskallioihin kun se ajoi omalla kaistallaan.
Pientareella ei ollut aforismeja, ei totuuksia, ei tiennyt kuka poimii kyytiin ja koska. Hannunvaakunalla merkatut nähtävyydet olivat nekin niukat: yhden kerran kylläkin kompastuin pusikossa kivenmurikkaan jossa oli kuoppia, se paljastui vuotta myöhemmin uhrikiveksi jonka koloihin maanviljelijät tunkivat ennen jyviään ja lanttejaan. Silloisella keväisellä matkalla murikka jäi tärkeämmän asian varjoon. Kävin liftikaverin kanssa pitkän, repivän riidan siitä oliko läheisellä pellolla vihertävä oras ruista vai ohraa. Pari autoa yritti pysähtyä ja tarjota kyytiä, mutta emme suostuneet vaan hätistimme ne kovaäänisesti pois. Kaksi tuntia pengoimme toistemme perinnöllisiä vikoja ja piileviä kierouksia kolmanteen polveen ylöspäin, lopuksi löimme raivoissamme vetoa senhetkisistä omaisuuksistamme. Ne eivät olleet suuret. Myöhemmin kesällä vilja paljastui kauraksi.
Tärkein opetus tuli kuitenkin ajan kanssa, liki huomaamatta: aloin hiljalleen pitää itse kaksikaistaista tietä vain yhtenä lukemattomista reiteistä, lukemattomista näkökulmista Lusista Jyväskylään. Auton sisältä, sadan kilometrin tuntinopeudella, tuulilasin läpi nähty asvalttiviiva horisonttiin oli näkökulmista kaikkein yleisin, ja siksi myös kaikkein tylsin. Asvaltin kupeilla etupäässä metsää, horsmia, joitakin järviä, ylämäkiä, ja kas jumalauta alamäkiä, muutama tienvieruskahvila, pitkiä suoria, vau mutka vasemmalle, oho radiomasto. Jännittävin hetki oli seuraava tienviitta, siitä näki paljonko matkaa oli jäljellä. Maailma näytti yhtä aikaa hyvin selkeältä ja hyvin lattealta. Seuraavaksi latteudet tulivat ulos omasta suusta.
Katselin samoja mäkiä ja horsmia pientareelta, pikkaisen sivusta, mutta pikkaisen riitti: kaikki näytti erilaiselta. Pientareella olin yhtä aikaa matkassa sisällä, mutta samalla sen ulkopuolella, vierestä katsomassa mitä tapahtui. Mitä tahansa saattoi tapahtua. Pientareella standardeja ja kliseitä ei enää ollut.

MAKUASIOITA:

Mieluisa paikka:
Marrakeshin tori; tarinankertojapiirien, luomuhammaslääkärien (sepänpihdit, ei puudutusta, tulos taattu!), taskuvarkaiden ja höyryävien keittopatojen seassa. Kaikenlaiset suomalaiset vesakot ja joutomaat ovat myös yhtä kiintoisia.

Mitä pelkään:
Pelkään, että englannin kielen jatkuvan vyöryn kaudella jonain aamuna herään ja huomaan, että suomen kielestä on poistettu ä- ja ö-kirjaimet. Minulta häviävät käytöstä silloin muun muassa sellaiset ilmaisuvoimaiset sanat kuin käpälöidä, ääliö, yönhämärä, öylätti ja önähdys. Puhumattakaan ystävästä.

Unohtumattomin taid-elämys:
Voin katsoa 1400-luvun renessanssitauluja tuntikausia, en kyllä yhtään ymmärrä miksi, esim. profiilimuotokuvia. Marian ilmestys kuuluu myös suosikkiaiheisiini. Useimmat tuttavani saavat niistä nokkosihottumaa.

Musiikissa ei ole The Clashin voittanutta. Parasta tietysti olisi kun voisi katsella Arezzon kirkossa Piero della Francescan freskoja ja kuulla yhtäaikaisesti livenä Clashia, esim. "White men in Hammersmith Palais". Jospa pojat kokoaisivat vielä bändin ko. keikkaa varten.