Kuolleet vedet

Kirjailija Eeva-Liisa Mannerin (1921-1995) syntymästä tulee ensi sunnuntaina kuluneeksi 100 vuotta. Manner on yksi suomenkielisen runouden suurimmista nimistä ja hän on ollut esikuvana jo lukuisille runoilijasukupolville. Hän kirjoitti runojen rinnalla laajan tuotannon näytelmiä, kuunnelmia, proosaa ja esseitä. Hän oli myös erinomainen suomentaja. Hänen käännöstensä kautta suomalaisille tulivat tutuksi mm. monet japanilaisen kirjallisuuden klassikot. Runoilijana hänen merkittävimpiä teoksiaan on Kuolleet vedet (Tammi 1977). Kuolemaa ja yksinäisyyttä pohdiskeleva kokoelma koostuu kahdeksasta runojen sarjasta, joista kukin on sisällöltään ja näkökulmaltaan yhtenäinen kokonaisuutensa. Vesa Kyllönen kirjoittaa teoksesta SKS:n blogissa: ”Hyvin toismaailmallinen teos ainakin on: runoissa puhuva minä vaikuttaa olevan ikään kuin irtaantunut tästä elämästä, ei aivan vielä kuollut muttei toisaalta enää elossakaan, ainakaan toisten keskessä. Muita ihmisiä – tai ihmisiksi katsottavia – ei kokoelmassa juurikaan tapaa, ja elon viljaa katsotaan muutenkin kuin ulkoapäin, lyhyenä välähdyksenä.”

”Elämä liukuu pois joka hetki.
Elämä ei ole täällä, se on muualla.
En kaipaa sitä, miksi kaipaisin haurasta ainetta,
joka tuskin sykkii, savuaa kuin kiusattu salama pullossa
ja häipyy, luovuttaa lämpönsä ja muotonsa,

tähteeksi jää vähän lumen valoa.”