Matkailijan uusi suunta
Marissa Mehr
”Taiteilen puikolla riisiä suuhuni ja olen pakahtua onnesta, kuinka täydellinen aloituksen olen saanut matkalle.” (Katri Naukari: Yhden puun tuho)
Pohdin taannoin kritiikissäni Mia Kankimäen teoksesta Naiset, joita ajattelen öisin (2018), kestääkö lentomatkustaminen yhtä huonosti aikaa kuin eksoottiset metsästysmatkat safarille, joita Karen Blixen (1885–1962) harrasti. Sain pian kritiikin julkaisemisen jälkeen palautetta, että matkustamisen liittäminen ilmastokuormitukseen on kaukaa haettua.
Tuijotin palautetta ja mietin, miten erilaisissa todellisuuksissa ihmiset nyky-Suomen kaltaisella, melko pienellä alueella elävät. Yhteys ei mielestäni ollut keinotekoinen – olen yhä samaa mieltä asiasta. Tarkoitus ei ollut niinkään demonisoida lentomatkustamista, vaan kyseenalaistaa keinoja ja asenteita. Teosta lukiessa minua vaivasi sisällön (matkan) sijasta kehys: mantereelta toiselle lentäminen lentäminen niin kepeästi, että asialle tuskin uhrattiin edes ajatusta. IPCC-raportin jälkimainingeissa se tuntui melko välinpitämättömältä.
Toki kirjailija oli kirjoittanut teostaan hyvän tovin ennen julkaisemista – teoksen mukaan 600 päivää, mutta juuri tämä osoittaa kouriintuntuvasti, kuinka nopeasti muutos on tapahtunut: meillä on nyt aika ennen ja jälkeen vuoden 2018 IPCC:n raportin.
Keskustelu lentohäpeän kaltaisista ilmiöistä ja matkustamisen ilmastokuormituksesta oli vasta alkanut, kun globaali pandemia sulki maailman jälkimodernille ajalle ennennäkemättömällä tavalla ja ennennäkemättömän nopeasti. Yhtäkkiä olimme tilanteessa, jossa matkustamisesta tuli jälleen päivänpolttavaa ja poliittista tavalla, jota emme osanneet odottaa.
Erityisesti matkustaminen moraalinen puoli nousi otsikoihin ja nykyisin enää lähinnä virtuaalisesti käytäviin “kahvipöytäkeskusteluihin”. Matkustamisesta tuli kiellettyä ja moraalisesti paheksuttavaa. Arvaamaton ja nopeasti laidasta toiseen heittelehtivä tautitilanne asetti täysin uudenlaista moraalista kuormaa matkustajan harteille; hyvä esimerkki tästä on puolen vuoden takaa, jolloin monet olivat valmiit lynkkaamaan jalkapallon kisaturisteja.
Lentokentät hiljenivät kuin hiljaisessa yhteisymmärryksessä.
***
Marraskuu 2021. Vedän matkalaukkua perässäni. Se on painava, ja olen aivan hiessä. Pyörien mekkala on korviahuumaava. Lentokenttä näyttää valjulta, ihmisiä on vähän ja kaikilla on maskit tiukasti kasvoillaan. Istun aamukahvilla ja teen töitä, yritän saada artikkelin valmiiksi ennen kuin siirryn lentokoneeseen, jotta voisin siirtyä muiden töiden pariin.
Lentokone on viimeistä paikkaa myöten täynnä. On ahdasta. Viuluni viedään ties minne, etteivät muut matkustajat murjo sitä kömpelöillä käsimatkatavaroillaan. Korvissa viiltää terävä kipu. Missään eivät minuutit ole niin pitkiä kuin lentokoneessa. Voi luoja, miten minä vihaan tätä, ajattelen, ja yritän uppoutua työntekoon, jotta lento olisi mahdollisimman pian ohi.
Kun nousu on turvallisesti takanapäin, kaivan esille kaksi vuoden aikana ilmestynyttä kaunokirjallista teosta: Katri Naukarin Yhden puun tuhon ja Saila Susiluodon Kehrän. Molemmat edustavat matkakirjallisuutta, jossa pohditaan matkustamista ympäristötuhon kannalta. Mia Kankimäen teoksen ilmestymisestä on vain muutama vuosi, mutta tuntuu kuin koko maailma olisi kellahtanut uuteen asentoon. Asenteet matkustamista kohtaan ovat muuttuneet radikaalisti lyhyessä ajassa, ja sen vanavedessä myös matkakirjallisuus. Naukarin ja Susiluodon teokset antavat osviittaa – ja toivoa – siitä, mihin suuntaan laji kenties lähtee kehittymään.
Tarkoitukseni oli kirjoittaa essee jossa pohdin, onko mielekästä käsitellä lentämisen luontoa tuhoavia vaikutuksia lentokoneen suhatessa 11 kilometrin korkeudessa kohti maailman toista laitaa – saati ylipäänsä matkustamisen ympäristökuormitusta matkustamisen avulla. Ja miten käykään: juuri kun olen aloittanut taustamateriaaliin perehtymisen ja esseen hahmottelemisen, minulle tulee mahdollisuus lähteä residenssiin – ei ihan toisella puolelle maailmaa, mutta kuitenkin. Ja minä sanon kyllä, totta kai sanon.
Olo on niin tekopyhä, että naurattaa, vaikka tiedostan, ettei tilanteessa ole mitään huvittavaa.
***
Vaikka matkustaminen muuttui yhtäkkiä poliittiseksi, täytyy muistaa, että matkakirjallisuus on aina ollut sitä. Usein se on vain unohtunut lukijoilta, joskus myös kirjailijoilta itseltään. Samoin kuin se, että faktan ja fiktion välimaastoon sijoittuva matkakirjallisuus muuttuu ympäröivän maailman mukana.
Matkakirjallisuus on aina ollut monin tavoin ongelmallinen kirjallisuudenlaji. Ensinnäkin se ei ole määriteltävissä yksinkertaisten periaatteiden mukaan: moni tutkija on argumentoinut matkakirjallisuuden olevan ennemmin kimppu tiettyjä piirteitä ja useiden lajien hybridi kuin yksittäinen genre. Itse ymmärrän ja määrittelen matkakirjallisuuden melko löyhästi: Lasken siihen kuuluvaksi niin tieto- kuin kaunokirjatkin. Keskeistä on mielestäni se, että matkanteko tai matka on teoksen keskiössä.
Toiseuden tutkimuksen piirissä on puhuttu paljon katseesta ja katseen kohteesta. Koska matkakirjallisuus on lähtökohtaisesti kokemuskirjallisuutta (= matkailija kokee asioita), siihen liittyy vahvasti kokijan arvomaailma. Ja kokijan arvomaailmaan taas on sidoksissa moninaisten eriasteisten etuoikeuksien ketju. Esimerkkinä mainittakoon, että ennen massaturismia usein matkalle ovat lähteneet ja niistä on kirjoittanut leimallisesti tietty kansanosa – ne, joilla on ollut varaa. Näin ollen voi sanoa, että matkakirjallisuuden tiedostamattomassa – sittemmin onneksi tiedostetussa – keskiössä on kautta historian ollut matkaa tekevän subjektin positio ja katse.
Matkakertomuksilla on luotu ja vahvistettu toiseutta, minkä on katsottu olevan yksi lajin ongelmallisimpia piirteitä. Nykyisin vinouma siitä, että matkakirjallisuus kertoisi enemmän kohteestaan kuin kirjoittajastaan, on korjattu. Samalla kolonialistiseksi katseeksi nimetty toiseuttamisen tapa on vähitellen korvautunut kosmopoliittisella katseella, joka pyrkii näkemään erojen sijaan yhteneväisyyksiä. Tämä ei kuitenkaan poista sitä, että matkailija tuottaa aina eroja itsensä ja matkakohteen välillä. Niin kauan kuin me teemme havaintoja ja kirjaamme niitä ylös, emme pääse eroon siitä, että jokainen kuvattu asia on valinnan tulos. Ja että matkakirjallisuus on lähtökohtaisesti pitkän historiansa aikana tuottanut paljon enemmän eroja ihmisten, asioiden ja paikkojen välille kuin hälventänyt niitä.
Historian saatossa matkakirjallisuus on genrenä uudistunut lukuisia kertoja ja välillä lajin on povattu kuolevan vanhanaikaisuutensa vuoksi. Aina se on kuitenkin onnistunut uudistumaan ja kiilannut takaisin lukijoiden suosioon. Nyt, kun laji on juuri ja juuri kyennyt karistamaan niskoiltaan edellisiä syntejään, se onkin taas aivan uudenlaisen – kaikkien aikojen suurimman – ongelman edessä.
***
Suhde matkustamiseen on muuttunut tai viimeistään muuttumassa. Nyt, tällä hetkellä. Elämme murroskautta, kenties vasta haparoivia ensiaskeleita ottavia, sillä lentämisen on vähän väliä povattu palaavan pandemiaa edeltävälle tasolle.´
Tiheään tahtiin julkaistavat raportit ja tutkimustulokset ilmaston ja luonnon katastrofaalisesta tilasta pakottavat meidät muuttamaan elintapojamme: ”Samalla tavalla kuin ennen en voi elää, se on yksinkertainen oivallus, syvempi kuin oivallus, totta sellaisella tavalla että on ehkä istuttava hetki, totta sillä tavoin että on taivuttava sen mukaan, luovuttava monesta tutuksi tulleesta asiasta ja ylellisyydestä, siitä käsityksestä että minulla on oikeus elää näin, sillä minulla ei ole, minulla ei ole sitä ympäröivän luonnon suhteen, planeetan, toisten ihmisten, maailman suhteen.” (K)
Kun luen Susiluodon teosta, alan vasta ymmärtää, kuinka kokonaisvaltaisesti matka pelkästään tekona on jossakin määrin kolonialistista toimintaa. Kyse ei ole vain matkailijan asenteista, katseesta ja subjektista vaan toiminnasta: ”Lopulta matkailussa kyse on melkein aina kulutuksesta, matkakuvissa kuluttavasta katseesta, mitä kuvata, mitä tämä kertoo minusta kun minä nyt löysin tämän, katseesta joka hiljalleen vesittää kohteensa, räväyttää sen ensin esiin, sitten pyyhkii unohduksiin.” (K)
***
Yhden puun tuhon ja Kehrän tekevät mielenkiintoiseksi se, että matkan tekemisen ja kuvailemisen lisäksi ne ovat kuin tilinpäätöksiä kestämättömästä elämäntavasta ja surutyötä siitä, että matkustaminen nykymuotoisena on tulossa tiensä päähän. Kaiken lisäksi niissä käsitellään ristiriitaa, joka jäytää arvojen ja tekojen välillä. Maapallo ei kestä ylikuormitusta, joten miten luopua matkustamisesta, jos se on tärkeä osa elämää – joillakin jopa identiteettiä ja työkalu terveenä pysymiseen.
Kysymys saattaa tuntua provokatiiviselta.
Kun matkustan bussilla halki budapestiläisen lähiön, sisälläni leijuu vielä lentämisen aiheuttama huono olo – sekä fyysinen että psyykkinen. Tiedän, että lentoni Unkariin oli väärin – enkä tarkoita mitään universaalia, äärimmäistä vääryyttä, minkä pitäisi jokaisen hyväksyä kyseenalaistamatta, vaan ennen kaikkea omalla henkilökohtaisella moraalimittarillani laskettuna. Se riittää. Tästä huolimatta tein sen, toimin omien arvojeni vastaisesti, enkä kykene perustelemaan sitä itselleni.
Yhden puun tuhossa todetaan: ”Tutkimukset osoittavat, että itsetuhoisesti käyttäytyvät eliölajit menestyvät elämässä poikkeuksetta varsin hyvin. Niillä on kyky sopeutua itse aiheuttamaansa elinympäristön muutokseen.” (YPT) Mieleeni tulee ystäväni, joka totesi, ettei ole koskaan nähnyt kenenkään bilettävän kuten pankkialan ihmiset edellisen finanssikriisin aattona 2007. Biletys päättyi globaaliin taloudelliseen romahdukseen. Oli helppo turruttaa itsensä huumausaineilla, kun tiesi, että kulman takana kosahtaa.
Kummassakin kirjassa keskeisiä tuntemuksia ovat syyllisyys ja häpeä. Se vuorottelee nautinnon ja esteettisten mielihyvän tunteiden kanssa. ”Minulla on alituiseen huono omatunto. En sano tätä puolustuksekseni vaan siksi, että minua todella hävettää suurimman osan ajasta.” (YPT)
Miksi ajatus matkustamisesta luopumisesta tuntuu niin kivuliaalta, että se tuntuu peräti väärältä? Naukari ja Susiluoto lähestyvät kysymystä kummatkin hieman eri kulmasta, mutta lopputulema on sama: kyse on ihmisen perusluonteen piirteistä, niin fysiologiasta kuin psykologiasta. Dopamiinista ja luontaisesta uteliaisuudesta. Sekä suorastaan myyttisiin mittasuhteisiin kasvaneesta ajatuksesta länsimaisesta vapaudesta.
”Dopamiinin himo on aivojen luontaisinta logiikkaa, niin paljasta ja perusteellista, ettei sitä voi selittää järjellä. Sen vallassa annan itselleni kaiken anteeksi. Myös tämän lentomatkan, joka vie minut lähemmäs itseäni, mutta maapallon kohti tuhoa.” (YPT)
Kehrä lähestyy matkustamista ihmisille ominaisten piirteiden kautta: ”ihmisen uteliaisuus, kauneudentaju, halu yhteyteen ympäröivän kanssa, halu nähdä uutta. Samat ominaisuudet jotka saavat ihastumaan ja suojaamaan saavat nyt myös kuluttamaan loppuun.” (K) Kulttuurisesti hyvänä pidetty asia muuttuukin pahaksi ja aiheuttaa tuhoa.
Teokset kuvaavat, kuinka vaikeaa meidän on joskus toimia arvojemme mukaisesti. Emme mottaa läheisiämme, koska siitä seuraa sanktio, mutta syömme lihaa ja teemme pitkiä lentoja, koska niistä ei sakoteta. Niistä voidaan jopa palkita esimerkiksi lentopisteillä tai ”kolme pakettia kahden hinnalla” -tarjouksella.
Olen pohtinut viime vuosien aikana moneen otteeseen omaa lentämistäni. Edellisen lomalennon tein alkuvuodesta 2019, sen jälkeen olen lentänyt vain työn merkeissä. Olen voinut todeta, etten lennä kuin työmatkojen niin vaatiessa, mutta kolmen viime vuoden aikana olen tullut siihen tulokseen, että se ei riitä.
Pidättelen pahoinvointia pitkin Üllői útia rymistelevässä bussissa ja vilkuilen, kuinka rakennuskanta muuttuu vähitellen tutummaksi. Mietin, olisinko valmis luopumaan Budapestista.
***
Kun sain tiedon residenssijaksosta, päätin, että on aika siirtyä liikkumaan maata pitkin. Mutta kappas, löysin itseni melko pian lentoyhtiön verkkosivuilta katsomassa, tehdäänkö suoria lentoja Unkariin vielä päivittäin, kuten ennen pandemiaa.
Selittelyt siitä, että kalenterini on täynnä sekä ennen residenssijakson alkua että sen jälkeen, tuntuivat juuri siltä miltä ne olivatkin: selityksiltä. Samoin matkapahoinvointini, joka pahimmillaan estää minua tekemästä junassa tai bussissa mitään muuta kuin hengittämään syvään ja katsomaan ikkunasta puiden latvoja.
Nykyelämä on tehty liian helpoksi kaltaisilleni. Tilasin lentoliput. Suuhun jäi paha maku. Pettymys itseen oli vahva. Ei musertava, mutta tarpeeksi hapan.
***
Tähän mennessä tehtyjen ja tekemättömien asioiden suhteen tilanne vaikuttaa ympäristön kannalta toivottomalta. Täytyy myöntää, että tällaisina hetkinä olen syvästi onnellinen siitä, että maailmassa on sellaisia asioita kuin kirjat. Kirjailijat muokkaavat sanoja, sanat merkityksiä ja merkitykset todellisuutta. Kuten Kehrä ja Yhden puun tuho – sekä tuhannet tutkimustulokset – toteavat, vähempi kuluttaminen ei riitä, ”tarvitaan paljon enemmän, tarvitaan isompi suunnanmuutos, vallankumous, muodonmuutos.” (K)
Kuulostaa pelottavalta. Vallankumous ei ole koskaan pieni, vaan ennemminkin perustuksia vavisuttava. Mielikuvissamme äkillinen, hallitsematon ja lähes aina onnistuessaan kuviteltua suurempi. Kun asiaa tarkastelee lähemmin, mörkö kutistuu pieneksi: meidän tulisi muokata ennen kaikkea ajatteluamme, tarkastella sanoja ja asenteita läheltä ja kriittisesti.
Kuten Kehrässä todetaan, symbolit ovat aina olleet alttiita muutoksille. Sanat korjautuvat toisilla, merkitykset huojuvat ja vaihtuvat orgaanisesti käytön ja ajan myötä: ”lentokone, lentokenttä, matkustamiseen liittyvät onnen, vapauden ja irtonaisuuden tunteet. Ne ovat tahriintuneet, ne eivät ole osa omaa vapauttani vaan siivu nuorempien ihmisten tulevaisuutta jonka olen viipaloinut omaan käyttööni.” (K)
Ennen kaikkea meidän tulisikin ajatella, miten määrittelemme nimenomaan vapauden, joka on nykytermein melko vajavainen ja kapea. Harvat yhdistävät siihen esimerkiksi vastuuta tai kieltoa vahingoittaa muita: ”todellista vapautta on vain se mikä ei vahingoita mitään tai ketään, ironista että olen tullut tänne asti ajattelemaan sitä.” (K) Dopamiinia ja ihmisen uteliasta perusluonnetta vastaan yksilön on hankala taistella, mutta käsitykselle länsimaisesta vapaudesta voimme toki tehdä jotakin – se kun on muutenkin tuotettu ja kautta historian merkitykseltään elänyt abstraktio.
Vai että tällainen vapaus, ajattelen, kun katson päivä päivältä Unkarin viivasuorana nousevaa koronakäyrää. Tapaukset lisääntyvät yksistään Budapestissa kuudestatuhannesta liki kolmeenkymmeneentuhanteen matkani aikana.
Kenties vapauttakin (joka on korvissani saanut jo hieman eltaantuneen kaiun juuri raskaan historiallisen ja poliittispropagandistisen painolastinsa vuoksi) mielenkiintoisin on Kehrän ajatus sivistyksestä ja siitä, kuinka ”matkustaminen ei ole enää edes osa sivistystä, ei samalla tapaa kuin ennen”. (K)
Kun pyörittelen yhä uudestaan ja uudestaan kaikkea tätä, päädyn siihen, että luultavasti Kehrän kaunein lause kuuluu: ”[M]inun on löydettävä kokonaan uusi tapa ajatella, olla.” (K) Näen ajatuksen positiivisena, 2010-luvun inhokkisanaa käyttäen suorastaan voimaannuttavana.
***
Uudenlaisen ajattelun tavan ja symbolien uudelleenmäärittelyn lisäksi on toinenkin keino. Naukari ehdottaa hieman yllättäen – ja ilahduttavasti – vaihtoehdoksi estetiikkaa. Estetiikka on voimakas keino, sillä se on poliittista. Samalla se on voimakkaasti sidoksissa Susiluodon esittämään ajatukseen vapauden ja sivistyksen käsitteiden uudelleentarkastelusta ja symbolien merkitysten muuttumisesta. Etenkin sivistys; mitä muuta se on kuin makua? ”Haluaisin uskoa, että niin kauan kuin näemme tuhotun metsän rumana, meillä on yhä toivoa.” (YPT)
Tällä hetkellä matkustamisen estetiikka on rakentunut nopeille ja vaivattomille siirtymille samalla tavalla kuin esteettinen silmämme ilahtuu siisteistä, steriileistä nurmikentistä pörriäisystävällisen, koskemattoman niityn sijasta. Jälkimmäisen koemme jostakin syystä usein sekasotkuna, ellei peräti likana, kun taas millimetrinurmikko – eliöllisesti mahdollisimman köyhä – yhdistyy mielissämme puhtauteen ja siisteyteen sekä tunteeseen hallinnasta.
Sama pätee matkustamisen ajatukseen: muutama tunti steriilissä valkoisessa metalliputkessa, ja olemme perillä. Siistiä, helppoa, vaivatonta. Ennen kaikkea hallittua.
Myös matkan idea on heittäytynyt nurinniskoin. Nykyinen matkustamisen muoto perustuu pitkälti sille, että aikaa vietetään paikan päällä, määränpäässä, ei niinkään itse matkalla. Näin ollen jopa sana matkakirjallisuus on enemmissä määrin muuttunut perillä olemisen kirjallisuudeksi kuin matkustamisen kuvaamiseksi. Samalla voidaan miettiä, onko matka enää sanan varsinaisessa merkityksessä matka, jos itse matkanteko aktina kutistetaan olemattoman pieneksi. Matka kun kirjaimellisesti tarkoittaa etäisyyttä paikkojen A ja B välillä sen lisäksi, että se määritellään toisaalla olemiseksi.
***
Ajatusten ja estetiikan kautta myös toimijuus muuttuu välttämättä. Tässä mielessä on nurinkurisesti onni, että matkakirjallisuus pyörii lähes aina narsistisesti matkailijan ympärillä. Jo alan tutkimuksessa paljon käytetty termi katse (gaze) kertoo, että matkakirjallisuuden tutkimuksen historiassa on tutkittu paljon nimenomaan matkaa tekevää subjektia.
Turismin yleistyttyä matkakirjallisuuden ”sankari”, eli matkantekijä, alettiin usein kuvata flanöörin kaltaisena romanttisenakin kuljeskelijana ja matkailijana. Jo tällöin alettiin tehdä henkistä peräeroa turisteihin, joiden koettiin matkustavan turvallisesti kliseiden perässä. Tutkimuksessa matkailijan roolia määrittävät termit kuten antituristi ja postturisti, seurasivat perässä. Siinä missä edellä mainittu kietoutui ironian hataraan viittaan, jälkimmäisen määrittäväksi piirteeksi tuli tietoisuus omasta ulkopuolisuudesta suhteessa kohdepaikkaansa ja sen ihmisiin.
Kaikille matkustajatyypeille oli yhteistä matkaa tekevän subjektin suhde muihin ihmisiin, eläimiin ja paikkoihin. Naukarin ja Susiluodon teoksissa matkaaja kuitenkin tarkastelee ja problematisoi kohteensa sijasta ennen kaikkea omaa suhdettaan matkaan aktina: ”olen etukäteen vihainen itselleni siitä että käytän aikani ja kaikki rahani sellaiseen mistä kannan nykyisin myös hyvin paljon syyllisyyttä, enkä turhaan.” (K)
Katse on kääntynyt kohteesta toiseen, määränpäästä ja ympäristöstä ensisijaisesti omaan toimijuuteen. Mieleni tekisi sanoa, että kenties ensimmäistä kertaa historiassa matkakirjailijalla on edes mahdollisuus oikeasti oppia jotakin – oppiminen kun usein vaatii peiliin katsomista. Katseen kohteena ei siis ole enää passivoitu ympäristö, vaan oma ympäristöä tuhoava toiminta.
Ensimmäinen askel ongelmien ratkaisemisessa on tiedostaminen. Voiko tuhoavan toimijuuden siis kääntää korjaavaksi tai peräti pelastavaksi toimijuudeksi, vai ollaanko samanlaisen mahdottomuuden äärellä kuin eroja tekevän katseen suhteen?
Ilmastonmuutoksesta käydyssä keskustelussa on tasapainoiltu yksilön ja yhteiskunnan vastuun välisellä kaltevalla pinnalla. Itse kallistun sen puoleen, että ongelma on rakenteissa, eikä yksilö pysty toimimaan kuin tietyissä ja melko ahtaissa kehyksissä. Nykykeskustelu sysää herkästi yksilön harteille liikaa vastuuta sellaisten asioiden suhteen, joista hänellä ei välttämättä ole edes täyttä ymmärrystä: kenellä on edes aikaa seurata tiiviisti luonnontieteiden kenttää ja vielä kyky ymmärtää kaikki tutkimusraportit saati se, mitä kulloisetkin tulokset tarkoittavat käytännössä ja arkitasolla? Yhteiskunnan tehtävä on pitää pakkaa koossa, mutta ilmastonmuutokset suhteen se ei sitä tee.
Nämä seikat eivät kuitenkaan ole ristiriidassa sen kanssa, että yksilön antama esimerkki voi olla vaikutukseltaan yllättävänkin voimakas.
Useammassa viiden viime vuoden aikana ilmestyneessä artikkelissa on kritisoitu ilmasto- ja ympäristöulostuloja. Uudet karmeat termit kuten ”hyvesignalointi” ja ”ilmastoposeeraaminen” ovat luikerrelleet myös muuhun julkiseen keskusteluun kuin varkain takaoven kautta. Tutkimuksen mukaan puhuminen ympäristöteoista kuitenkin kannattaa: omista valinnoista kertominen auttaa vahvistamaan uutta normia. Erityisen paljon painoarvoa on julkisuuden henkilöiden antamilla esimerkeillä. Ihminen kun on loppujen lopuksi ennen kaikkea sosiaalinen eläin.
Sen lisäksi, että Naukarin ja Susiluodon teokset kuvaavat vahvasti nykyajan tuntoja ilmasto- ja ympäristöhädän edessä, ne myös normalisoivat matkustamisen motiivien tutkiskelua. Se, että matkustamista kyseenalaistetaan matkustamalla, voidaan lukea tekopyhänä ja melodramaattisena hyvästijättöinä matkustamiselle, mutta ristiriidan voi myös nähdä inhimillisenä särönä, halkeamana, paljastumisena. Jälkimmäinen lähestymistapa on suorastaan hedelmällinen.
***
Susiluodon romaanissa kertoja pohtii taiteilijaresidenssissä oleskelun päättyessä, onko lento hänen viimeisensä. Kun odotan lentokoneeseen pääsyä Ferenc Lisztin lentokentällä marraskuun loppupuolella ja alkavan tulehduksen tykyttäessä korvassani, mietin samaa. Olo ei ole haikea, vaan tyyni. Ei tiukkaa päätöstä ja nuijaa pöytään, vaan vain kevyt liukuma tarkastellessani valintojeni eettistä kestävyyttä. Useamman vuoden aikana hiljalleen kypsynyt, alati vahvistuva varmuus siitä, että näin on toimittava, jotta voin elää itseni kanssa. Loppujen lopuksi metodi on yhdentekevä, kunhan lopputulos on sama. Kuten aiemmin totesin: se, että olen vuosikausia lentänyt yksinomaan työasioissa, ei riitä.
Yllättäen ajatus lentämisestä luopumisesta tuo syvän huojennuksen tunteen. Helpotuksen siitä, että tekemällä päätöksen – tai nimenomaan jättämällä päätöksen tekemättä, suostumatta dramaattiseen irtautumiseen vaan antamalla sen lipua pois kuin huomaamatta – pääsen syyllisyydestä, joka minua on vaivannut viime vuosien aikana. On psykologisesti raskasta elää vahvassa ristiriidassa: ”en tiedä miten elää paitsi että ei näin.” (K)
***
Kun odottelen korvat vinkuen oman matkalaukkuni ilmestymistä karusellin hihnalle saapuvien matkatavaroiden hallissa, vellon negatiivisissa tunteissa. On helppo samastua Susiluodon tekstin kertojaan: siirtymät ovat hirveitä.
En voi olla ajattelematta, että lentämisestä luopuminen tuntuu ajatuksena helpolta, koska inhoan sitä niin paljon. Sitä, että se laukaisee minussa rajun nestehukan – vaikka joisin pullotolkulla vettä – ja migreenin, joka vie toisesta silmästä näön ja sulkee korvani vuorokaudeksi. Puhumattakaan infernaalisesta korvakivusta. Jokaisen lennon jälkeen olen kuin jyrän alle jäänyt, fyysisesti ja henkisesti loppu sekä ärtyisä. Junan tai bussin matkapahoinvointi on pientä verrattuna siihen.
Ja ymmärrän, että kaikesta tästä huolimatta olen kaikki nämä vuodet lentänyt maassa matkustamisen sijasta. Taas yksi muistutus siitä, kuinka vallitseva estetiikka ohjaa päätöksiämme, vaikka ne olisivat ristiriidassa oman kokemuksemme ja jopa hyvinvointimme kanssa. Liiallinen helppous kääntyy itseään vastaa ja aiheuttaa enemmän haittaa kuin hyötyä.
Kehrässä pohditaan, ottaako tulevaisuuden matkustaminen aimo harppauksen kohti mennyttä: aikaa, jolloin matka on yhtä tärkeä osa kokonaisuutta kuin määränpäässä oleminen. On kutkuttavaa viedä ajatus pidemmälle: kenties matkustaminen muuttuu yhden päämäärän sijasta monen päämäärän taktiikkaan, jossa matkaaja kulkee paikasta toiseen viettäen aikaa useammassa kohteessa aivan kuten lukion vastikään päättänyt interreilaaja.
Yhtäkkiä tuntuu, että mielenkiintoisia vaihtoehtoja ja kehityssuuntia on niin monia, että huimaa. Huomaan olevani innostunut. Inspiroitunut siitä, miten monia mahdollisuuksia lentomatkustamisesta luopuminen tuo tullessaan: lukemattomia!
Samalla en voi olla pohtimatta, olisiko tämä mahdollisesti yksi osa sitä esteettistä muutosta, josta Naukari Yhden puun tuhossa kirjoittaa.
***
Marraskuun Unkarin-matka on kirkastanut alkuun sumuisia ajatuksiani; mikään mahti maailmassa ei saa minua pysymään poissa Budapestista. Ajatus ei ole uhmakas, vaan ennemmin toteava ja tosiasiat hyväksyvä. Samalla olen ymmärtänyt, ettei minun tarvitse luopua. Ei Budapestista, ei edes matkasta Japaniin, josta olen haaveillut kauan – ja josta olin siitäkin huolimatta valmis luopumaan, kun naiivisti vielä ajattelin, ettei Japaniin pääse kuin lentämällä.
Samalla huomaan ihmetteleväni yhä useammin, miksi viime vuosien matkustamista käsittelevät esseet ja tekstit käsittelevät niin paljon matkustamiseen liittyviä menetyksen tunteita ja surutyötä. Useat lähestyvät matkustamista nimenomaan luopumisen kautta, aivan kuin kukaan ei tulevaisuudessa matkustaisi kahtasataa kilometriä kauemmas kotoaan.
Kenties suurin osa matkustamista käsittelevistä esseistä, artikkeleista ja kirjoista käsitteleekin ennen kaikkea ihmisenä muuttumisen vaikeutta kuin matkustamista itseään. Tähän mennessä kenties oivallisin matkustamista käsittelevä lehtiartikkeli on ollut Emilia Kukkalan essee ”Pako periferiasta”, joka ilmestyi Nuoren Voiman matkaesseiden sarjassa.
”Lopulta kysymys ei ehkä olekaan luopumisesta. Ei ole kysymys edes siitä, pitääkö sopeutua matkustamattomuuteen vai johonkin erilaiseen matkustamiseen; emmehän edes tiedä, miten sen kanssa käy. Kuten emme tiedä sitäkään, loppuuko tuntemamme maailma 30, tuhannen vai miljardin vuoden päästä. Kysymys on siitä, että pitää sopeutua muutokseen ja uskaltautua muuttumaan itse.”
***
Osa minusta ei haluaisi edes osallistua keskusteluun, sillä tuntuu, että tietoa on liian paljon ja toisaalta liian vähän. Kukaan meistä ei tiedä, miten tulisi toimia. Taas yhden ”toisaalta–toisaalta” -rakenteisen tekstin lisääminen saagaan olisi – niin, suoranaista luonnonvarojen tuhlausta. Olen kuitenkin valinnut matkakirjallisuuden ammatikseni vapaaehtoisesti, enkä voi sulkea silmiäni matkustamisen muuttumiselta ja muulta siihen liittyvältä keskustelulta.
Ollakseni rehellinen, mitä enemmän aiheesta luen, sitä vahvemmin huomaan hieman kyllästyneeni julkisiin selontekoihin matkustamisen hylkäämisestä ja siihen liittyvästä surusta – vaikkakin koen ne tärkeinä puheenvuoroina (tai -vuotoina) vallitsevassa tilanteessa, joka vaatii matkustamiseen rajuja muutoksia. Muutos on väistämätön. Kenties suurin ongelma on se, että tässä vaiheessa julkinen puhe on vielä melko yksipuolista ja äärimmäistä (toki ilmastonmuutos ja luontokato ovat myös äärimmäisiä).
Julkisille suremisen akteille on aikansa ja paikkansa, mutta kenties nyt olisi mahdollisuus – ja aika – siirtää katse kohti tulevaa. Jos totta puhutaan, odotan oikeastaan innolla sitä, miten matkustaminen maata ja vettä pitkin tulee kehittymään tulevina vuosina. Olen aina haaveillut rahtilaivamatkustamisesta kaukaisiin kohteisiin Kyllikki Villan tapaan, ja matkasta Japaniin Siperian halki junalla ja Vladivostokista laivalla. (Hillitsen haluni toistaiseksi, sillä meriliikenteen päästöt ovat vielä suuret.)
Takaraivossa jyskyttää kuitenkin pieni epäilys: olenko sittenkin vain naiivi, kun en näe, että matkailun on yksinkertaisesti loputtava kokonaan? Toinen ääni heittää vastakysymyksen: mutta onko sen? Jos lähdemme siitä, ettei ihminen saa tuottaa päästöjä, emme saa edes kuolla, sillä sekään ei ole päästötöntä.
Näen, että Naukarin ja Susiluodon teokset ovat siirtymävaiheen matkakirjallisuutta, uuden kynnyksellä olevia avauksia. Tämä ei tee niistä vähempiarvoisia, vaan oleellisen osan matkakirjallisuuden evoluutiota. Teokset ovat ainutlaatuisia tässä historiallisessa tilanteessa, sanoittavat ristiriitaisia tuntemuksia ja inhimillisiä kamppailuja. Ne osoittavat, että matkakirjallisuus on 2020-luvulla uudella tavalla yhteiskunnallisempaa kuin olemme kenties osanneet odottaa; kirjat saattavat vaikuttaa matkan tekemiseen itseensä ja matkustamiseen liittyviin normeihin.
Esseessä käsitellyt teokset:
Katri Naukari: Yhden puun tuho. WSOY 2021.
Saila Susiluoto: Kehrä. Otava 2021.
Mia Kankimäki: Naiset, joita ajattelen öisin. Otava 2018.
Teksti: Marissa Mehr
Kirjoittaja on kirjailija ja kriitikko, joka tekee väitöskirjaa unkarilaisesta matkakirjallisuudesta.
Kuvat:
Pixabay ja kustantajat
Kirjallisuutta:
Burton, Stacy 2014, Travel Narrative and the Ends of Modernity. New York: Cambridge University Press.
Buzard, James 1993, The Beaten Track: European Tourism, Literature, and the Ways to Culture, 1800–1918. Oxford: Clarendon Press.
Feifer, Maxine 1985, Going Places: The Ways of the Tourist from Ymperial Rome to the Present Day. Macmillan London.
Hooper, Glenn & Youngs, Tim (eds) 2004, Perspectives on Travel Writing. Studies in European Cultural Transition. Volume 19. Cornwall: Ashgate Publishing.
Kaplan, Ann E. 1997, Looking for the Other: Feminism, Film and the Imperial Gaze. New York & London: Routledge.
Lisle, Debbie 2006: The Global Politics of Contemporary Travel Writing. Cambridge: Cambridge University Press.
Pratt, Mary Louise 1992, Imperial Eyes. Travel Writing and Transculturation. London: Routledge.
Russell, Alison 2000, Crossing Boundaries. Postmodern Travel Literature. New York: Palgrave.
