Esseehäpeästä
Petra Forstén
Olisin voinut vain kiittää ja kieltäytyä kohteliaasti, mutta en tehnyt sitä. Olin ennen kaikkea yllättynyt. Minulta haluttiin tilata kaunokirjallinen essee.
Olin kauhuissani. Tai siis olen.
Huomaan keksiväni heti useita syitä kieltäytyä, joista ensimmäinen ja painavin on häpeä. Häpeä siitä, jos en osaa kirjoittaa esseetä. Siihen varmasti tarvitaan älyä, kiinnostavia ajatuksia, omaperäistä tekstin dramaturgiaa.
Minulle häpeä on lähes aina merkki siitä, että olen jonkin olennaisen äärellä tai lähellä omaa kipupistettäni. Se on tietoa, jota ei löydy luennoilta tai oppikirjoista, vaan etsimällä, kirjoittamalla, yrittämällä ja erehtymällä.
Olen hämilläni. Jostakin syystä ajattelen, ettei essee ole minua varten, mutta päätän aloittaa siedätyshoidon.
*
Ilmoittaudun Long Playn järjestämään Esseen opit -iltakouluun. Puhujina luennolla ovat suomalaisen esseistiikan supertähdet, Tommi Melender, Antti Nylén ja Koko Hubara, illan vetäjänä myös ansioitunut esseisti Anu Silfverberg.
Menen hyvissä ajoin auditorioon, joka on lähes täynnä. Täynnä nuoria miehiä. Mieleeni tulee esseisti Antti Arnkilin tahallinen kärjistys siitä, että suomalaisessa esseistiikassa jylläävät etupäässä nuoret vihaiset miehet. Istun salissa aika edessä mutta päätän silti tarkkailla, miten vihaisia he ovat.
Ensimmäinen puhujista on Melender, joka alkaa selventää meille esseen lajityyppiä perusteellisesti. Luento vilisee vieraskielisiä nimiä ja huomaan muiden nyökyttelevän päätään tietäväisen näköisenä. He ainakin antavat ymmärtää, että ovat lukeneet ne kaikki esseekirjallisuuden kaanonin merkkiteokset, kannesta kanteen. Painaudun vasten tuolin selkänojaa, joka äkkiä tuntuu nihkeältä ja kämmeneni hikoavat. Pelkään, että jään kiinni siitä, etten ole lukenut tarpeeksi. En ole kuullutkaan Melenderin mainitsemista nimistä, joita yritän hätäpäissäni googlata mutta kirjoitan ne väärin hakukenttään.
Melenderin mukaan esseetä on pidetty elitistisenä kirjallisuudenlajina, sillä vain harva niitä todella lukee saati kirjoittaa. Tämä tieto helpottaa oloani hieman. Tietämättään Melender tulee antaneeksi minulle idean tätä esseetä varten, kun hän vain hetkeä myöhemmin kehottaa meitä kirjoittamaan siitä, mikä askarruttaa eikä jätä rauhaan. Melender myös painottaa, että esseen kirjoittaminen kannattaa aloittaa mahdollisimman paineettomasti pitämällä rima mahdollisimman alhaalla, ”kirjoittakaa, antakaa mennä, on sitten jotain mitä hioa”. Kirjoitan neuvon muistikirjaani.
Sitten on Antti Nylénin vuoro. Tiesin etukäteen Nylénistä sen, että hän on tunnettu uuden esseistiikan vihainen mies. Ja juuri sellainen, joka herättää selvää kunnioitusta kanssayleisöni nuorissa miehissä. Nylénin ironiset viillot uppoavat heihin kuin sulaan voihin. Minun on pakko ihailla, miten vaivattomasti Nylén ottaa tilan haltuun. Katson ympärilleni ja näen nuoria miehiä kirjoittamassa muistiin kaiken mitä hän sanoo. Ihan kaiken.
Olen yleisössä sukupuoleni harvoja edustajia. Yritän nauraa muiden kanssa samaan aikaan Nylénin vitseille, kunnes minua alkaa ärsyttää, että tarkkailen sekä itseäni että salillista nuoria esseistiksi haluavia miehenalkuja. Yritän rentoutua ja keskittyä olennaiseen. Se on vaikeaa. Nylén vastaa juuri siihen mitä häneltä moni varmaan odottikin – kertomalla meille muun muassa siitä, miten hän aina tarkkailee kirjoittaessaan sivun oikeaa laitaa jotta se pysyy tasaisena koko ajan, koska essee on hänen mukaansa esteettistä. Puhumalla nonsenseä suvereenisti naama peruslukemilla hän tulee kertoneeksi ei-mistään, ja saa minut epäilemään, olenko oikeassa paikassa alkuunkaan. Nuoria miehiä tämä ei tunnu haittaavan, päinvastoin he nojaavat entistä enemmän Nyléniä kohti.
Nylén jatkaa tyylilleen uskollisena ja pitää yleisöä otteessaan sanomalla ääneen sen, ettei esseen sisällöllä ole väliä. Nelikymppisenä naisena tunnen itseni auttamattoman vanhaksi enkä edes vihaiseksi, ja huomaan, etten enää ole varma mitä minun pitäisi kirjoittaa muistiin. Istun sen verran edessä, että Nylén näkee, jos lakkaan kirjoittamasta. Mieleeni juolahtaa ajatus siitä, että Nylén testaa meidän älykkyyttämme sillä, miten uskollisesti kirjaamme kaiken, mitä hän sanoo, oli se miten hölynpölyä tahansa.
Viimeisenä puhujana on esseisti Koko Hubara, joka kannustaa henkilökohtaisuuteen. Se on Hubaran mukaan aina poliittista. Ilahdun, kun Hubarakin kertoo keksivänsä ideoita silloin kuin ei kirjoita, ja oloni kohenee hieman.
Opinko kirjoittamaan esseen sen illan jälkeen? En. Mutta jatkan oppimista.
*
Selaan luennolla kuulemiani esseen klassikoita de Montaignesta Barthesiin, Woolfista Emersoniin ymmärtääkseni esseen perusolemuksen. On hämmentävää huomata, miten riippuvainen tunnen olevani tiedosta, jonka kuvittelen kertovan minulle, miten erinomainen essee kirjoitetaan. Jos minulta olisi tilattu proosateksti, en olisi marssinut kirjastoon etsimään oppaita.
Pian huomaan, ettei tehtävä olekaan niin helppo kuin kuvittelin. Kirjailija Johanna Venhon toimittamassa Mitä essee tarkoittaa -esseekokoelmassa (2012) joukko nimekkäitä kirjailijoita, kirjallisuudentutkijoita ja esseistejä yrittää kiteyttää esseen ydintä, mutta huomaan heidän olevan eri mieltä keskenään tai jopa itsensä kanssa. Sen jälkeen kun olen viettänyt useita unettomia öitä ja kahlannut läpi pinon tietoteoksia ja esseekokoelmia, vasta Montaignen sanat rauhoittavat minut. Tämä esseen alkuisäksikin nimetty ranskalainen filosofi korostaa tietämättömyyden sijaa esseessä: ”– – muuttamatta kantaa, kun mieleni tekee, ja antautumatta epäilykseen ja epävarmuuteen ja pääasialliseen esitysmuotooni, joka on tietämättömyys.”
Luojan kiitos on olemassa Montaigne, jonka tunnuslauseena on pidetty kysymystä ”Mitä tiedän?” Päädyn nojaamaan tuohon tietämättömyyteen. Se olkoon tienviittani ja opastajani.
Jatkan sukeltamista esseentekemisen oppaisiin ja kaanoniin. Esseisti Olli Löytty kiteyttää, että esseen tunnistaa siitä, että joku on nimennyt sen esseeksi. Myös Venho puhuu esseen vapaudesta ja sen määrittelemättömyydestä: ”Esseisti ottaa persoonansa suojaksi naamion ja se vapauttaa hänet. Se, jonka lajia ei pystytä määrittelemään voi ottaa minkä tyylin ja asennon milloinkin vain haluaa.”
Huojennun. Hartiani laskeutuvat jännitystilasta takaisin paikoilleen. En silti malta olla kaivelematta lisää. Oivallan, että yksi esseetä määrittelevä piirre on sen dialogimaisuus. Monessa esseessä minua aiemmin häirinnyt namedroppailu ei olekaan itsensä korostamista (tai ehkä se on joillekin muttei aina) vaan moni esseisti ottaa mukaan dialogiin aiempien ajattelijoiden havaintoja, joiden kanssa käy keskustelua.
Melenderin mukaan esseistin rakennuspalikoita ovatkin ihmisten sijaan ajatukset. Esseen kirjoittajan tavoite ei ole niinkään olla oikeassa vaan hän haluaa ennen kaikkea ilmaista itseään. Siksi esseen ei tarvitse välttämättä sisältää vahvoja mielipiteitä. Tai jos hänellä sellaisia on, Melenderistä on parempi että hän tutkiskelee, ihmettelee ja epäilee niitä sen sijaan että kuuluttaisi niistä kaikille. Luen rivien välisen ironisen silmäniskun.
Tunnen helpotusta, kun ymmärrän, ettei minun tarvitse tietää kaikkea tai päästä mihinkään lopputulemaan. Ajatukseni saavat olla keskeneräisiä. Esseissä sallitaan eksymiset ja sivupolut aiheesta – itse asiassa niitä jopa suositellaan, mikä herättää minussa välittömästi vastakaikua. Pidän harhailun ja eksymisen ajatuksesta; siitä, että jokin ajatus vie minut toisaalle kuin alussa luulin, ja saa minut oivaltamaan jotain uutta, mitä ei olisi tapahtunut muuten.
Muutamaa viikkoa myöhemmin tapaan sattumalta Nylénin uudestaan Helsingin kirjamessujen jatkoilla. Aluksi arkailen edes mennä juttelemaan hänelle – mikä klassinen esimerkki siitä, että esseeminä sekoittuu kirjailijan omaan minään. Noloa kyllä, lankean siihen itsekin. Kun juttelen hänen kanssaan, huomaan pian, ettei Nylén ole lainkaan vihainen. Itse asiassa hän on mukava. Rohkaistun ja kerron olleeni kuuntelemassa hänen luentoaan Long Playn iltakoulussa lokakuussa, eikä hän tietenkään muista minua sieltä. Haluan osoittaa, että olen sentään vähän perillä siitä mitä hän tekee työkseen, vaikka samaan aikaan olen aivan pihalla. Mutta sitä en kerro Nylénille, kuten en sitäkään, mitä luennolla ajattelin.
Tämä yllättävä jälleennäkeminen palauttaa mieleeni sen, mitä olen pähkäillyt koko ajan: miten essee sitten tulisi kirjoittaa.
Kysytään suoraan mestarilta.
Nylén antaa minulle yllättäen ohjeen, jonka hän oli unohtanut kertoa luennolla. Taitavaa. Olen koukussa. Haluan kuulla neuvon; hän saa minut tuntemaan itseni erityiseksi.
Päätän noudattaa hänen neuvoaan, johon palaan myöhemmin.
*
Luennolla olin lähes ainoa oman sukupuoleni edustaja. Onko todella niin, että essee on edelleen enemmän miesvoittoista ja jos näin on, niin miksi? Kirjailija Virpi Hämeen-Anttilan mukaan naisesseistit ovat puuttuneet 2000-luvun alun suomalaisesta esseistiikasta lähes kokonaan, vaikka onneksi tilanne on vähitellen muuttumassa ja muuttuu koko ajan. Hämeen-Anttila tarjoaa selitykseksi sitä, että esseessä nostetaan kirjoittajan minä etualalle, mihin perinteinen naisten kasvatus ei ole ensisijaisesti tähdännyt. Hämeen-Anttilan kärjistys on ilmeisen tietoista. Mutta voiko siinä olla jotakin perää?
Mietin, millaisia ominaisuuksia esseistiltä vaaditaan ja miksi edes pohdin sellaista, mikä ei fiktiota kirjoittaessani tulisi mieleenkään. Luennolla Melender puhui siitä, ettei esseessä saa valehdella. Mutta onko todella niin, että esseen on oltava aina totta? Onhan meillä realistista fiktiota tai autofiktiota, jossa leikitellään todellisuuden ja fiktion rajalla, niin kuin tekee esimerkiksi kirjailija Saara Turunen romaanissaan Sivuhenkilö (2018). Nojaako totuudellisuuden vaatimus esseessä samaan perinteeseen kuin aiemmin realismin vaatimus kaunokirjallisuudessa? Romaani on lajina päästänyt irti realismin kahleistaan jo aika päiviä sitten, ja vaikka autofiktio on kasvattanut suosiotaan, ei lukija silti tee oletusta, että romaanin maailman tulisi pitäytyä realistisessa perinteessä. Kertooko pyrkimys totuudellisuuteen pikemminkin esseistiikan kirjoittajista kuin itse lajista?
Nylénin mielestä totuudessa pysyvien esseiden kirjoittaminen vaatii kirjoittajalta enemmän kanttia kuin piiloutuminen fiktion suojiin. Hän kritisoi kärkkäästi toisia kirjailijoita rohkeuden puuttumisesta esseeteoksessaan Häviö (2018), (kursivointi Nylénin):
”Esimerkiksi vuoden 2018 kiinnostavan kirjailijan Saara Turusen Sivuhenkilö ei varmaan sisällä yhtään keksittyä asiaa. Miksi se sitten on romaani? Vastaavasti Riku Korhonen katsoi parhaaksi selittää, että edellä mainitun ”Puhu, viha” -esseen väkivaltakuvaukset ovat ”fiktiota”. Kuitenkin – jos tuon tekstin laji todella on essee eikä novelli – ne ovat täyttä totta ja Korhonen on niiden tekijä, vaikka ne eivät olekaan tapahtuneet. Eihän fiktio ole ironian kaltainen retorinen mauste, jota kirjailija voi sirotella esseetekstiinsä oikkujensa mukaan – tai aina kun rohkeus pettää?” (124)
Nylén käyttää esimerkkinä Turusen Sivuhenkilöä ja väittää, ettei se esseen tavoin sisällä fiktiota, mutta silti Turunen on tehnyt siitä autofiktiivisen romaanin. En tiedä Turusesta, mutta itse koen olevani vapaa kirjoittamaan fiktioviitan alla mitä vaan, koska voin aina sanoa, että se on vain fiktiota. Ja jos joku kyseenalaistaa sen, voin aina väittää tarkoittaneeni päinvastaista. Fiktio takaa koskemattomuuteni, koska tekstin kirjoittaja en ole minä, mutta esseessä totuudessa pysymisen vaatimus saa minut tuntemaan oloni turvattomaksi. Tästä fiktion suojiin menemisestä Nylén moittiikin Turusta ja kirjailija Riku Korhosta, jotka voisivat Nylénin mielestä kirjoittaa fiktion sijaan rohkeasti totuudessa pysyvän esseen.
Esseessä etäisyys fyysisen, todellisen minän ja esseeminän välillä on lyhyempi kuin fiktiossa. Vaikka esseeminä onkin yhtä lailla rakennettu konstruktio kuin romaanin kertoja tai runon puhuja, riski siitä, että esseen fyysinen kirjoittaja sekoitetaan esseeminään on suurempi. Siitä minulla on omakohtaista kokemusta kirjamessujen jatkoilta, kun annoin Nylénin esseeminän hämätä.
Turusen romaani leikitteleekin juuri tällä, todellisuuden ja fiktion rajalla. Sivuhenkilössä kertojaminän kirjoittamaa romaania ei huomioi aluksi kukaan muu kuin valtakunnan merkittävimmän lehden kriitikko, joka teilaa sen nimenomaan kertojaminän sukupuolen takia. Niin kertojaminä asian kokee. Eikä Turunen ole peitellyt sitä, mikä vaikutus hänen saamallaan ensimmäisen kirjan kritiikillä ja etenkin sitä seuranneella hämmennyksellä ja turhautumisella todellisuudessa oli Sivuhenkilön syntymiseen. Myös Nylén vahvistaa käyttäneensä vihan tunnetta polttoaineena esseekokoelmassaan Vihan ja katkeruuden esseet (2007). Siinä hän kertoo, miten hänen tapauksessaan essee syntyy vihasta. Eli samalla tavoin kuin Nylén ammentaa esseetekstinsä tietystä tunteesta, niin tekee Turunenkin romaaninsa kohdalla.
Vaikuttaakin siltä, että esseeseen usein patoutuu tiettyjä tunnerekistereitä, kuten viha, turhautuminen tai suuttumus. Odotusarvona tuntuu olevan, että esseessä ollaan katkeria tai kiukkuisia, ja kirjoitetaan siitä, miten jokin asia on pielessä. Onko lajityypin marginaalisuus osasyynä siihen, että vain ne jotka pitävät eniten ääntä tulevat noteeratuiksi ja kuulluiksi? Voisiko esseen kirjoittaminen lähteä ilosta? Kirjallisuudentutkija, esseisti Kuisma Korhosen mukaan esseen lähtökohtana voi olla viha, suru, mutta myös yhtä lailla riemu tai ihmetys. Mietin, mikä mahtaa olla syynä siihen, että nuoret vihaiset miehet ja itsevarmat tiedostavat naiset kirjoittavat nimenomaan kärkeviä esseitä, joissa yhteisenä nimittäjänä tuntuu olevan sukupuolesta riippumatta se, että niissä aina kärjistetään ja liioitellaan.
En löydä itseäni tästä suuttumuksesta ammentavasta narratiivista. En ole vihainen. Mutta jos on oltava aina jokin tunne esseetekstin alullepanevana voimana, itselläni se on häpeän- ja pelonsekainen tunne siitä, ettei minulla ole kiinnostavaa sanottavaa, vaan sanojen takana on tyhjyys. Tunnistan huijarisyndrooman oireet: sen, että paljastuu, ettei minulla olekaan mitään painavaa sanottavaa. Ehkä juuri se minua esseen kirjoittamisessa pelottaakin: arkailen tuoda esiin omia mielipiteitäni ja huomaan piiloutuvani muiden, meritoituneiden ajattelijoiden selän taakse, koska en tunne täyttäväni esseen kirjoittajan saappaita.
En ole koskaan kokeillut stand upia, mutta se tulee nyt mieleeni ikään kuin esseematkaani vastaavana kokemuksena esillä olemisesta ja itsensä alttiiksi laittamisesta: voin kuvitella ensimmäistä kertaa lavalle yleisön eteen menevän kauhun; entä jos nuo nauravat minut pihalle. Tai jos kukaan ei naura, ainakaan siinä kohtaa jossa on tarkoitus. Ei ole roolia, jonka suojassa olla, ei fiktioviittaa.
Turunen nostaa esiin Imagen haastattelussa (2/2018) sen, että naisten huono itsetunto on poliittinen asia. Se ei ole pieni toteamus, vaan kannanotto. Voisiko sukupuoleni vaikuttaa jotenkin siihen, että koen, ettei essee lajina ole minua varten? Enhän mieti sukupuolta lainkaan muiden kirjallisuuslajien kohdalla, miksi siis miettisin sitä nytkään.
Turusen Sivuhenkilössä minäkertojaa ärsyttää naiskirjailijoiden ja -taiteilijoiden näkymättömyys ja poispyyhkiytyminen miehisestä kaanonista. Väite, johon on helppo samaistua naiskirjoittajana. Turusen romaanissa kärjistetään ja marssitetaan kärkkäästi miehisiä ja naisellisia stereotypioita kodinhoidosta, miesten ja naisten töistä, naisten asemasta ja kirjallisuusmaailman epätasa-arvoisuudesta. Lukijalle ei jää epäselväksi, mitä kertojaminä ajattelee. Turusen Sivuhenkilön minäkertojan maailmassa tytöt ovat hiljaa, kun pojat puhuvat:
”Mikrofoni ojennetaan yhdelle tytöistä. Aloitetaanko tuolta toisesta päästä? kysyy tyttö ja antaa mikrofonin takaisin pojalle. Pojat pallottelevat puheenvuoroja, he kertovat ideoista, jotka he haluaisivat toteuttaa, asumiseen liittyvistä vaikeuksista ja rahattomuudesta. Tytöt istuvat hiljaa. Miksi he eivät sano mitään? minä mietin ja minua harmittaa heidän puolestaan. En usko, että se johtuu poikien päällekäyvyydestä tai suulaudesta. Pojat vaikuttavat kilteiltä ja antaisivat varmasti tilaa, jos tytöt sitä ottaisivat.” (159)
Palaan mielessäni lokakuiseen iltakouluun Pasilaan, kanssayleisöni nuoriin miehiin. En usko, että ne nuoret miehet siellä auditoriossa kyseenalaistivat itseään tai osaamistaan. He ottivat tilan, he kysyivät luennoitsijoilta kysymyksiä, he silmin nähden nauttivat tilanteesta. Tästä Turunen juuri puhuu, ilmiöstä jossa naisten on vaikea avata suutaan julkisesti. Voisiko se johtua siitä, mistä Hämeen-Anttilakin puhuu, naisten ja tyttöjen perinteisestä kasvatuksesta, jossa meihin on iskostettu jo lapsina yhteiskunnan tasolla ajatus siitä, että tytöiltä odotetaan tunnollisuutta, hyvää käytöstä, tottelevaisuutta ja kiltteyttä samaan aikaan kuin pojat saavat olla poikia; mikä saattaa näkyä ihan mikrotasolla siinä, miten pojat suhtautuvat annettuihin tehtävänantoihin rennommin kuin tytöt, joiden odotetaan tekevän kunnolla kaiken?
Vaikka Nylén ei nostakaan Häviössä esiin sukupuoliasetelmaa, hän tekee tarkan havainnon siitä, miten hänen esseistikollegansa tulee määritelleeksi esseetekstinsä (kursiivi Nylénin): ”– – ja julkaistessaan esseekirjan vuonna 2011 Anu Silfverberg ilmoitti vaatimattomasti niiden olevan esseehköjä. Hänestä tuntui sopimattomalta kohottaa viriteltyjä lehtitekstejään esseen korkeaan kategoriaan.” Kiinnostavaa on huomata, ettei vihaisen miehen mainetta kantava Nylén kuitenkaan tartu Silfverbergin kohdalla siihen mahdolliseen tulkintaan, että kirjoittajan sukupuoli vaikuttaisi siihen, miten hän omaa tekstiään luonnehtii. En väitä että asia on niin, mutta silti mielenkiintoista on havainto siitä, miksi Silfverberg on nimennyt kirjansa käyttämällä esseistään luonnehdintaa esseehköjä. Käyttäisivätkö Nylén tai Melender esseistään samaa ilmaisua?
Tunnistan Turusen romaanin Sivuhenkilön minäkertojan mietteet siitä, mikseivät tytöt sano mitään vaikka voisivat yhtä lailla ottaa tilan itselleen. Ja kun vihdoin yksi tytöistä uskaltaa sanoa jotain, on tytön toive riipaiseva:
"Haluaisin uskoa enemmän itseeni, sanoo tyttö lähes kuulumattomalla äänellä. Haluaisin, etten välittäisi siitä, mitä muut minusta ajattelevat, hän kuiskaa.” (159)
Sivuhenkilön kertoja analysoi ja pohtii naisen ja miehen erilaisia mahdollisuuksia sekä perinteisiä stereotyyppisiä rooleja, mitä lukija ei voi olla huomaamatta. Hän peilaa esimerkiksi sukupuolirooleja siihen, miten taiteen tekemisessä elää yhä vahvana miehisen neromyytin perintö. Aivan kuten Turusen romaanin minäkertoja, olisin minäkin voinut kysyä jotain Nyléniltä, Melenderiltä tai Hubaralta, mutta annoin nuorten miesten puhua.
Voisiko osasyy olla se, ettei meillä ole ollut kulttuurihistoriassamme riittävästi naispuolisia esikuvia? Vai onko tämä pikemminkin ihmistyyppikysymys?
Huijarisyndrooman oireet eivät katso sukupuolta. Silti mietin, voisiko omalla kohdallani mykkyyteni syy luennolla johtua siitä, että tunnen olevani miehisen kaanonin puristuksessa? Joten se, että minulle on nyt annettu tilaa, saa minut ottamaan paineita siitä, että sanottavani pitäisi olla erityisen painokasta tai maailmoja muuttavaa. Minulla on mahdollisuus ilmaista itseäni ja kirjoittaa naisena yhtä lailla kuin kuka tahansa muu, mutta olen erityisen onnekas kun olen syntynyt tähän hetkeen enkä esimerkiksi kolmesataa vuotta aiemmin. Virginia Woolf kirjoittaa tästä epäkohdasta, naiskirjailijoiden näkymättömyydestä miehisessä kaanonissa kirjallisuusesseessään Woman and Fiction. Niin tekee myös Turusen Sivuhenkilö, joka on omistettu ”Niille joiden kirjoitukset ovat muuttuneet tomuksi.”
Mutta kyllä Turunenkin on Woolfinsa lukenut. Sivuhenkilössä minäkertoja muistelee, miten luki Woolfin teosta Oma huone, mutta törmäsi arkipäivän realiteetteihin yrittäessään keskustella siitä perheensä kanssa:
”Olin käymässä vanhempieni luona ja aikani kuluksi luin tuolloin ensimmäistä kertaa Virginia Woolfin Omaa huonetta. Se teki minuun suuren vaikutuksen ja kiiruhdin olohuoneeseen puhuakseni siitä kenelle tahansa, joka vain jaksaisi kuunnella. Kohtasin isäni ja veljeni, jotka katsoivat autourheilua eivätkä olisi välittäneet tulla häirityiksi.” (170)
Sivuhenkilön minäkertoja ei lannistu, vaan kertoo, miten Woolf tuo esiin sen, miten naisten kirjoittaminen on ollut lähes mahdotonta aiemmin, kun heille on jäänyt kodin- ja lastenhoitajan rooli, ilman omaa huonetta ja rahaa kirjoittaa.
Minulla on mahdollisuus kirjoittaa, oma huone ja rauha. Esseessä kirjallisuuslajina minua painaakin ehkä juuri oletus siitä, että voidakseni osata kirjoittaa minun pitäisi tietää niin paljon enemmän, olla lukenut niin paljon enemmän, ja siten olla sivistyneempi niin paljon enemmän jo ennen kuin kirjoitan riviäkään – ja se etten ole lukenut riittävästi, saa minut vertaamaan itseäni niihin nuoriin älykköihin, jotka ovat lukeneet Montaignensa, Emersoninsa ja Barthesinsa ja pystyvät milloin tahansa namedroppailemaan niillä sopivan tilaisuuden tullen, mihin kieltämättä sorrun nyt itsekin. Enhän ole turhaan niitä kirjastosta lainannut ja opetellut ulkoa kovalla työllä.
Ilahdun. Huomaan esseeminäni vaivihkaa kurkistavan olkani yli, virnistävän ja iskevän minulle silmää ennen kuin se katoaa taas. Ymmärrän, että se on vielä arka ja ujo ja kaipaa minulta vahvistavia sanoja uskaltaakseen tulla uudestaan esiin.
Hyvä on. Annan sille tilaa. Se tuntuu aristavan paitsi nuoria vihaisia miehiä myös itsevarmoja tiedostavia naisia. Niitä, jotka ovat astuneet esiin, niitä jotka eivät pelkää ottaa räväkästi kantaa yhteiskunnalliseen keskusteluun. Niitä väkeväsanaisia naisia, joita ihailen heidän rohkeudestaan ottaa esseelaji yhtä lailla omakseen, jotka uskaltavat sanoa suoraan ja kärjistää. He ovat onnistuneet siinä sangen loistavasti kärkkäillä esseillään. Esseistirintamalle on tullut vankka joukko naisia, jotka uskaltavat murtaa mm. äitimyyttiä (kuten Anu Silfverberg esseekokoelmassaan Äitikortti) tai joita ei hätkähdytä tuoda esiin omia näkemyksiään perinteisesti tabuina pidetyistä ilmiöistä, kuten muun muassa kulttuurisesta omimisesta kirjoittaneet Silvia Hosseini, Koko Hubara ym. He ovat juuri sellaisia naisia, joiden olemassaoloa Turusen Sivuhenkilön kertojakin peräänkuuluttaa.
Se, että Turusen Sivuhenkilön minäkertojaa ärsyttää naiskirjailijoiden näkymättömyys perinteisessä miehisessä kaanonissa saa minut mietteliääksi. Jos en uskalla avata suutani ja kirjoittaa myös epäkonventionaalisista asioista, sorrun itse samojen perinteisten rakenteiden vahvistamiseen ja itseni häivyttämiseen. Ja koska tiedostan tämän ristiriidan, kasvaa häpeän tilalle ärtymys. Päätän asettaa itseni alttiiksi kirjoittamalla näkyviin sen, mitä todella ajattelen.
*
Lupasin palata Nyléniin silläkin uhalla, että hän joskus tulee vahingossa löytäneeksi tämän esseen. Samalla tulen palanneeksi alkuun, siihen mikä poltteli minua niin paljon. Kolminaisuus Turunen – Nylén – oma esseehäpeäni ei jättänyt minua rauhaan, sen ääni ei vaiennut vaikka yritin kirjoittaa esseetä aluksi aivan muista lähtökohdista ja pysyä omalla mukavuusalueellani. Muistin kuulleeni viisauden siitä, että asioita voi tehdä silti, vaikka pelottaa. Päätin tehdä niin ja onneksi tein. Lähdin etsimään esseen syvintä olemusta voidakseni selvittää, miksi koen esseen lajina sellaiseksi, joka ei ole minua varten.
Aloitin esseeni kirjoittamisen, vaikka pelkäsin, että tekstistäni tulee naiivi ja banaali. Epäkiinnostava. Halusin tutkia ja löytää syyn siihen, miksi en uskonut itseeni vaikka tiedän, että vain kirjoittamalla oppii. Saara Turunen nosti esiin naisten huonon itsetunnon ja Antti Nylén kärkkäästi oli moittimassa esseessään Turusta romaanin esiripun taakse piiloutumisesta rohkean esseemäisen ulostulon sijaan. Vaikka minusta Turunen tekee sen hienosti nimenomaan romaanitaiteen keinoin. Jos hän olisi kirjoittanut romaanin sijaan kärkevän esseen, olisi se ilman muuta supistunut muutamaan ydinajatukseen.
Sivuhenkilön minäkertoja toimii, on siinä mielessä aktiivinen, että yrittää muuttaa vallitsevia olosuhteita, vaikka pienin tuloksin. Se, että hän tekee havainnon miehisestä kirjallisuuden kaanonista ei ole uutta, mutta riemastuin silti minäkertojan kirjoittamasta listasta, jossa on vain ja ainoastaan oikeiden, elävien ja edesmenneiden naiskirjailijoiden teoksia. Se tekee myös lukijan mielessä kiinnostavan hyppäyksen kirjan fiktiivisestä maailmasta todellisuuteen. Voisin hyvin kuvitella, että joku voisi lähettää Turusen kertojan kirjalistan ehdotuksena taideopiskelijoiden pakollisista klassikko-kurssikirjoista päättäville tahoille.
Se olisikin jotain. Muuttaa maailmaa kirja kerrallaan.
Sillä välin matkallani tuntemattomaan olen lukenut, saanut neuvon, kokeillut ja alkanut vähitellen ymmärtää, ettei ole mitään mieltä etsiä kaanonista viisasten kiveä, koska on mahdotonta ja täysin mieletöntä edes yrittää opetella kirjoittamaan esseetä oikein. Sen sijaan ilahdun, kun moni minua ennen puhuu esseestä kuin rakastetusta, jota he eivät halua kahlita tiettyyn muotoon tai tapaan.
Ajatus esseen luonnosmaisuudesta on vapauttava. Se, ettei minun tarvitse todistella mitään, tai tulla johonkin tiettyyn lopputulokseen. Ajatukset saavat virrata, tulla ja mennä, ilman että yritän pitää niistä kiinni väkisin. En tule löytämään sitä mitä etsin, koska sitä ei ole olemassa. On vain asento, tunne, yritys, tämä teksti.
Niin, se neuvo, jonka Nylén minulle antoi: ”Älä kirjoita mitään sovinnaista.”
Olen tehnyt parhaani. Ja kirjoittanut itseni ulos esseehäpeästä.
Kun kerron ystävälleni, että olen kirjoittanut esseen, hän kysyy heti, aionko kirjoittaa niitä lisää.
Hymyilen ja vastaan: ”Ehkä.”
Teksti: Petra Forstén
Kuva 1: Angelina Litvin / Unsplash
Kuva 2: Mikhail Pavstyuk / Unsplash
Kirjalliset lähteet
Hosseini, Silvia: Pölyn ylistys. Esseitä. Savukeidas, 2018.
Hämeen-Anttila, Virpi: Sivuun astumisen taide. Teoksessa Johanna Venho (toim.) Mitä essee tarkoittaa? Savukeidas, 2012.
Korhonen, Kuisma: Ketuista, tähdistä ja kannibaaleista. Teoksessa Johanna Venho (toim.) Mitä essee tarkoittaa? Savukeidas, 2012.
Melender, Tommi: Liian nokkelien ja skeptisten laji. Teoksessa Johanna Venho (toim.) Mitä essee tarkoittaa? Savukeidas, 2012.
Nylén, Antti: Häviö. Kosmos, 2018.
Nylén, Antti: Vihan ja katkeruuden esseet. Esseekokoelma. Savukeidas, 2007.
Silverfberg, Anu: Äitikortti – kirjoituksia lisääntymisestä. Teos, 2013.
Turunen, Saara: Sivuhenkilö. Tammi, 2018.
Venho, Johanna: Saatteeksi. Teoksessa Johanna Venho (toim.) Mitä essee tarkoittaa? Savukeidas, 2012.
Venho, Johanna (toim.): Mitä essee tarkoittaa? Savukeidas, 2012.
Woolf, Virginia: Kiitäjän kuolema ja muita esseitä, valikoinut ja suomentanut Jaana Kapari-Jatta, Teos, 2013.
Woolf, Virginia: Oma huone, suomentanut Kirsti Simonsuuri, Kirjayhtymä 1980. Alkuteos A Room of One’s Own, 1928.
Internet-lähteet
Sonja Saarikosken artikkeli Auteur Saara Turusesta on ilmestynyt Image-lehden numerossa 2/2018. (30.12.2019)
Silvia Hosseinin Laylassa puhuu didaktinen kirjailija, Oneiron nojaa stereotypioihin. Essee. Nuoren Voiman kirjakatsaus XIV/2016, julkaistu Nuori Voima -lehden verkkojulkaisussa 2.3.2017. (30.12.2019)
Luennot
Hubara, Koko: Long Playn Esseen opit -iltakoulu 8.10.2019, Helsingissä.
Melender, Tommi: Long Playn Esseen opit -iltakoulu 8.10.2019, Helsingissä.
Nylén, Antti: Long Playn Esseen opit -iltakoulu 8.10.2019, Helsingissä.
