Lavarunouden avulla kohti mielenterveyttä – keskeneräisyyden hyve
Harri Hertell
Kuva: Saara Mansikkamäki
Jakamaton ihmisarvo
Ollessani murrosikäinen lama-ajan jälkeisessä Suomessa, äitini työskenteli Lapinlahden mielisairaalassa. Muistan, kuinka sain kerran tulla hänen työpaikalleen kaikille avoimeen juhlatilaisuuten kuulemaan musiikkiesitystä, jonka yleisössä istui myös talon potilaita. Vaikka tuo varhainen keikkakokemus olikin aavistuksen pelottava, osa potilaista nimittäin reagoi kappaleisiin suuremmalla innolla kuin mihin olin tottunut, teki silti konsertti minuun lähtemättömän vaikutuksen. Ymmärsin hyvin konkreettisesti, että taiteella voi olla parantava vaikutus. Samalla, sitä silloin tiedostamatta, oivalsin että ihmisarvo on jakamaton. Kaikkein heikoitenkin pärjäävät ansaitsevat korkealaatuista kulttuuria osakseen.
Näitä oivalluksiani en kuitenkaan liiemmin ajatellut aloitellessani kaikille avoimien runoklubien järjestämistä vuonna 2008. Minulle oli silti ilmiselvää, että jokaisen pitää voida osallistua tapahtumiin omilla runoillaan, jos niin haluavat, mutta en osannut lainkaan arvioida mikä open mic -kulttuurin merkitys voisi olla osallistujille ja yleisölle, saati sitten minulle. Tiesin vain, että mikin pitää olla auki kaikille, sillä silloin se ei vielä sitä ollut.
Ensimmäisen open mic -tilaisuuden järjestin jo lähes 12 vuotta sitten. Silloin onnistuin houkuttelemaan mikrofonin varteen vain yhden runoilijan, mutta yleisöä oli hyvin paikalla ja moni varmasti pohti tahollaan, että jospa ensi kerralla minäkin rohkenen esittämään oman runoni. Näin sitten kävinkin, ja jo seuraavalla kerralla mikin varteen oli suorastaan ruuhkaa. Siitä alkaneet runotilaisuuksien open mic -ruuhkat ovat nyt Suomessa arkipäivää monin paikoin Helsingin ja Rovaniemen välillä.
Keskeneräisyyttä ja kannustamista
Toisinaan lavarunoutta ja sen open mic -kulttuuria on kritisoitu harrastelijamaisuudesta. Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että juuri lavarunouden harrastelijamaisuus ja keskeneräisyyden hyväksyminen ovat niitä seikkoja, joiden takia lavarunous tekee hyvää myös mielenterveydelle. Jokaisen meistä tulisi voida olla armelias itselleen ja muille.
Lavarunouden puitteissa on mahdollista päästä omien runojensa kanssa esille, vaikka tekstien tekijä itsekin kokisi ne keskeneräisiksi, jopa huonoiksi. Silti runojen kanssa esille astuminen on sallittua, jopa toivottavaa. Lavarunouden piirissä keskeneräisyyttä ei nähdä paheena, vaan pikemminkin rohkeutena; vaatii kanttia tulla esittämään jotakin, jonka kanssa on vielä hyvin epävarma.
Epävarmuuden kohtaaminen vaatii puolestaan rohkeutta, varsinkin kun epävarmuudelle antaa kasvonsa ja äänensä. Rohkeus kuitenkin lähes poikkeuksetta palkitaan, sillä lavarunouden kannustava ilmapiiri ja keskeneräisyyden hyväksymisen kulttuuri suosivat myös epävarmoja. Kannustava ilmapiiri puolestaan vaikuttaa kirjoittajiin siten, että he voivat olla helpommin yhteydessä toisiin kirjoittajiin, lukijoihin ja kuuntelijoihin. Monesti tämän yhteyden saavuttaminen vaikuttaa positiivisesti myös omaan mielenterveyteen.
Lavarunoudelle ominaisen open mic -kulttuurin myötä moni runontekijä saa rohkaisua, uusia näkökulmia ja vahvistusta itsetunnolle, niin kirjoittajana kuin ihmisenä. Olen aivan varma, että open mic -klubeilta saadut hyväksytyksi tulemisen kokemukset kantavat myös muille elämän osa-alueille. Se, että saamme kannustusta osaksemme, vaikuttaa meihin syvemmin kuin ehkä osaammekaan aina ajatella.
En usko, että kukaan meistä osaa tukea ja rohkaista toisia, jos ei ole sitä ensiksi itse saanut muilta. Usein tätä kannustusta saa jo lapsuudessaan, esimerkiksi vanhemmilta, isovanhemmilta, kummeilta, opettajilta tai muilta tärkeiltä, läheisiltä ihmisiltä. Kuitenkin on myös paljon perheitä, joissa ketään ei kannusteta. Yleensä syy on siinä, ettei vanhempiakaan ole koskaan kannustettu, joten miten he osaisivat kannustaa omia lapsiaan? Sukupolvelta toiselle siirtyy eräänlainen huonon itsetunnon taakka. Suomessa ei minun nähdäkseni ole muutenkaan kovin pitkiä perinteitä toisten, erityisesti tuntemattomien tsemppaamiselle. Näistä syistä moni meistä on jäänyt pohtimaan emmekö kelpaa, emmekö ole tarpeeksi hyviä, ihmisinä ja kirjoittajina, jotta ansaitsisimme osaksemme kannustusta ja rakkautta?
Ennen kuin itse lähdin järjestämään lavarunotapahtumia aktiivisesti, olin jo keikkaillut harvakseltaan noin kolmen vuoden ajan. Suurin osa keikoista oli itse järjestämiäni ja olin niiden myötä saanut paljon kriittistä palautetta sekä välinpitämättömyyttä osakseni, mutta myös minulle tärkeiltä henkilöiltä positiivista, kannustavaa palautetta. Näin jälkikäteen arvioiden juuri se kannustava palaute, jota äitini, ja muutama muu henkilö, ovat minulle nuoruudessani antaneet, on ollut se voimavara, josta olen ammentanut tekemisissäni kaikki nämä vuodet. Se, että olen nuoruudessani, juuri oikeina hetkinä, saanut taiteelleni tukijoita, on kannustanut minua jatkamaan, vaikka moni muu olikin sitä mieltä, ettei tuollaiseen touhuun kannata ryhtyä. Ja sanomattakin selvää on, että tekstini olivat tuolloin keskeneräisiä. Kuitenkin lähelläni oli ihmisiä, jotka näkivät minussa ja runopyrkimyksissäni jotakin kannustamisen arvoista, rakastettavaa.
Uskon, että lavarunous oikein toteutuneena voi tarjota harrastajilleen paljon eheyttäviä, yhteisöllisiä kokemuksia. Tuntemattomien ihmisten kannustus aplodein ja suullisin palauttein vaikuttaa meihin yleensä siten, että opimme ja uskaltaudumme itsekin kehumaan muita. Pian huomaamme, että vielä hetki sitten meille entuudestaan tuntemattomat ihmiset eivät olekaan enää tuntemattomia ja ympärillämme on paljon toinen toistaan kannustavia runonkirjoittajia, jotka kaikki painivat yhtä lailla epävarmuuksiensa ja oman historiansa kanssa.
Oma totuus ja vertaistuki
Runojen kirjoittaminen ja lopulta myös niiden julkinen esittäminen tarjoavat tekijälleen mahdollisuuden kertoa oman totuutensa. Tämä mahdollistaa sen, että esimerkiksi traumataustainen henkilö saa oman äänensä kuuluviin ja voi jakaa kokemuksiaan ilman, että niitä kyseenalaistetaan tai vähätellään. Parhaassa tapauksessa yleisössä on ihmisiä, joilla on samankaltaisia kokemuksia ja usein ihmiset tulevat tämän silloin myös kertomaan. Se, että joku sanoo kokeneensa jotakin samanlaista voi vaikuttaa hyvinkin perustavanlaatuisesti runontekijään. Erilaiset traumaattiset kokemukset aiheuttavat usein niistä kärsivälle häpeän ja syyllisyyden tunteita. Tieto siitä, että joku toinenkin on kokenut jotakin samanlaista ja uskaltaa sen myös ääneen tunnustaa, vähentää mielenterveysongelmiin ja traumoihin liittyviä stigmoja.
Ylipäätänsä jaettu runous, jossa avataan ja puretaan mielenterveysongelmiin liittyviä asioita, voi olla hyvin puhdistavaa isollekin yleisölle. Mitä enemmän puhumme isoista ongelmista, sitä enemmän niitä ymmärrämme ja sitä helpompi niistä on jatkossakin puhua. Lopulta huomaamme, että emme olekaan niin yksin ongelmiemme ja häpeämme kanssa.
Vaikka runojen julkinen esittäminen saattaa tuntua kauhistuttavalta ja vaatia paljon niiden esittäjältä, on runojen kirjoittaminen turvallista ja rauhallista. Ainakin siinä mielessä, että kirjoittaessa ei ole kenenkään muun kriittisen katseen alla, vain omansa. Tosin monesti suurin kriitikkomme ja alaspainajamme olemme me itse. Varsinkin silloin, kun itseluottamus ei ole kunnossa. Tällöin tervehenkinen, toisin sanoen kannustava ja hyväksyvä, lavarunoyhteisö voi tervehdyttää runojen esittäjää, kun hän saa huomata olleensa väärässä runojensa suhteen; runot sittenkin resonoivat yleisössä ja ovat arvokkaita.
Kuva: Sinikka Vuola
Runous tunteiden läpikäymisen välineenä
Kirjoittamisprosessissa on aikaa ja tilaa käydä rauhassa läpi asioita, joista haluaa puhua. Kaikkea ei tarvitse esittää julkisesti yleisölle, mutta niin voi myös tehdä, jos haluaa. Tällöin myös itse kirjoitusprosessi voi olla hyvinkin terapeuttinen, sillä tekstintekijä on yksinvaltias määrittelemään itsensä ja kokemansa, niin kuin jokaisen pitäisi tietysti saada olla. Mitä enemmän omia kokemuksia pohtii ja avaa runouden keinoin, sitä helpompi on tarkastella mitä todella on tapahtunut ja millaisia tuntemuksia on käynyt tai käy parhaillaan läpi asian suhteen.
Runouden keinoin on suhteellisen helppoa purkaa raivoaan, turhautumistaan, suruaan, ahdistustaan, mitä vain negatiivista tai positiivista tunnetta. Runoutta kirjoittaessa, kuten elämässä yleensäkin, tulisi kaikkien tunteiden olla sallittuja. Kun tekstintekijä muistaa, että lavarunousyhteisöt ovat yleensä kannustavia ja hyväksyviä, voi keskeneräinen raivon tai ahdistuneisuuden purkaus olla todella arvokas yleisölle ja kirjoittajalle itselleen. Mitä vähemmän pidättelemme niitä tunteita, jotka ovat pintaan nousemassa, sitä parempi meidän on olla, ainakin lopulta.
Kipeiden, traumaattistenkin asioiden läpikäyminen on tietysti hyvin vaikeaa ja asioita käsitellessä usein tuntemukset saattavat jopa voimistua. Tämä luonnollisesti saattaa tehdä runonkirjoittamisesta entistä vaikeampaa, mutta uskoakseni moni runoyhteisö antaa tukea tekijälle, joka uskaltaa tulla omien kokemustensa kanssa esille.
Sisältövaroitus
Usein lavarunotapahtumissa kuulee runoja, jotka käsittelevät henkilökohtaisia, tai ainakin niiltä tuntuvia, vaikeita aiheita. Tällöin esiintyjän onkin hyvä kunnioittaa yleisöään varoittamalla rankasta sisällöstä, jotta yleisöllä on mahdollisuus vaikuttaa siihen haluavatko he kuulla runon. Kipeiden asioiden käsitteleminen on aina pitkä prosessi ja tästä syystä voi olla, että joku yleisössä ei ole valmis kuulemaan runoja, vaikka runon esittäjä jakaisikin omia samankaltaisia kokemuksiaan. Toisaalta runotilaisuuksiin saapuva yleisö on usein jo lähtökohtaisesti saapunut kuulemaan, jakamaan ja kokemaan.
Runoudessa on myös mahdollisuus käsitellä omia menneisyyden taakkoja epäsuorasti, kertomatta niistä suoraan. Myös tämänkaltainen, vihjailevampi kirjoittaminen ja kokemusten jakaminen voi olla hyvin terapeuttista tekstin tekijälle. Joskus raskaista asioista on mahdotonta puhua suoraan, mutta niiden käsittely voi olla aavistuksen helpompaa metaforien kautta. Yleisö kuitenkin yleensä ymmärtää myös tällaista epäsuorempaa runollista ilmaisua. Omien vaikeiden kokemusten jakamista voi siis lähestyä monin eri keinoin.
Kaikkien ei tarvitse kirjoittaa runokirjoja
Runokirjan kirjoittaminen on yleensä pitkä ja melko yksinäinen prosessi. Kaikkien mielenlaadulle pitkäjänteinen työskentely ei sovi, mutta useimmilla riittää keskittymistä esimerkiksi yksittäisen runon kirjoittamiseen. Yhteen runoon, vaikka sen kirjoittaisi viidessäkin minuutissa, saattaa mahtua jokin perustavanlaatuinen tunteeseen, tietoon ja omaan kokemukseen liittyvä totuus. Tällaiset hetkessä syntyneet totuudet voivat olla hyvin arvokkaita yleisölle ja tekijälle itselleen, jos ne rohkenee jakaa yleisön kanssa. Lavarunous voi sopia hyvin myös monelle sellaiselle jolle pitkäjänteisempi ja samaan teemaan sidoksissa oleva kirjallinen työskentely ei välttämättä sovi.
Kaikki eivät kirjoita tai esiinny
Lavarunoyhteisöissä kaikki eivät kirjoita ja esitä runoja. Tarvitaan myös ihmisiä, jotka saapuvat tilaisuuksiin kuuntelemaan ja kannustamaan; aina ei tarvitse olla päämääränä oman runouden jakaminen. Lavarunoyhteisöt tarjoavat usein myös muita mahdollisuuksia osallistua. Koska monien lavarunoyhteisöjen toiminta perustuu pitkälti tapahtumien ympärille, tarvitaan usein apukäsiä tuotannollisiin ja tiedotuksellisiin seikkoihin.
Tapahtumatoiminta tarvitsee ihmisiä, jotka auttavat käytännön järjestelyissä kuten äänentoistotekniikkaan liittyvissä asioissa, ravintoloiden ja muiden yhteistyötahojen kanssa kommunikoinnissa, apurahojen anomisessa, julisteiden tekemisessä ja jakamisessa, talousasioiden järjestelemisessä sekä tiedottamisessa ja markkinoinnissa. Lavarunoyhteisöt tarvitsevat myös ihmisiä jotka ihan vain tsemppaavat ja kannustavat muita omalla läsnäolollaan. Kaikilla ei tarvitse olla jotain tiettyä roolia voidakseen olla osa yhteisöä. Tärkeintä on yhteys yhteisöön.
Teksti: Harri Hertell
Kuva 1: Saara Mansikkamäki
Kuva 2: Sinikka Vuola
Harri Hertell Kirjasammossa
Harri Hertell Wikipediassa
