Kokijan ja kertojan ääni muualta tulleille

Sivupiiri
22.11.2018
Muistatko kolmen vuoden takaista uutista ja valokuvaa kuolleesta kolmevuotiaasta syyrialaispojasta, jonka ruumis ajautui rantaan lähelle turkkilaista, eurooppalaisten suosimaa lomakohdetta? 
 
Eurooppaan pakenevien turvapaikanhakijoiden ahdinko tuli tuon kuvan välityksellä kaikkien tietoisuuteen. 
 
Pakolaiset, turvapaikanhakijat ja maahanmuuttajat näkyvät myös tänä vuonna ilmestyneissä kirjoissa. 
 
Tässä esiteltävistä kirjoista peräti kolmessa kuvitus ottaa ison vetovastuun tunnelmien ja rankkojen tapahtumien kertomisessa.
 
 
 
Meidän piti lähteä - kirjan kansikuva
 
Meidän piti lähteä on sanaton kuvakirja. Jokainen voi sepittää tarinan mieleisekseen kuvien inspiroimana. 
 
Kuvittaja Sanna Pelliccioni kertoo pelkkien kuvien avulla Lähi-Idästä pakolaisina uuteen kotimaahan saapuvan isän, äidin ja tyttären tarinan.  
 
Kirjan alussa aukeamilla nähdään välähdyksiä perheen seesteisestä arjesta, joka sodan myötä kuitenkin tulee entistä vaarallisemmaksi. Värit ilmaisevat myös tunteita ja yhä turvattomammaksi käyvää elämää. Perhe lähtee kumiveneellä kohti pakolaisleiriä. Kuva hurjassa myrskyssä kieppuvasta veneestä aaltojen keskellä on pysäyttävä.
 
Perhe saapuu pakolaisleirille. Vanhempien ja tytön perheyhteys sekä leirin toiveikas mieliala tulevat upeasti esille kuvista. Lopulta perhe saapuu maahan, jossa on lunta ja pakkasta. 
 
Meidän piti lähteä -kuvakirja on innostanut yläkoululaisia monitaiteellisiin projekteihin. Rauhankasvatusinstituutti tekee kirjan pohjalta myös virikepaketin kouluille. 
 
Sanattomia kuvakirjoja ei Suomessa juurikaan ole aiemmin julkaistu. Muualla maailmassa kirjat ovat yleisempiä, ja niitä kerätään myös pakolaislasten ja -nuorten käyttöön Italian Lampedusan kirjastoon.
 
 
 
 
Kaksi päätä ja kahdeksan jalkaa - kirjan kansikuva
 
Miltä tuntuu hiljattain Suomeen toisesta kulttuurista muuttaneesta nuoresta, joka ei osaa vielä uuden kotimaansa kieltä? 
 
Johanna Venhon ja Hanneriina Moisseisen kuvakirja auttaa samastumaan Amir-pojan tuntoihin. Äidinkielen ja kirjallisuuden tunnilla pitäisi kirjoittaa oma runo. 
 
          Runo suomeksi. En osaa, Amir ajatteli.
          En osaa suomea, en osaa runoa. 
 
Suomen kielen sanat juuttuvat kurkkuun kulmikkaina ja jäävät kuivina kielelle. Oman kotikielen sanat sen sijaan ovat täynnä pehmeitä kurkkuäänteitä ja lauseet liukuvat suussa. 
 
Opettaja ymmärtää Amirin runon aiheen väärin ja kuvittelee pojan tekevän runon koirasta. Oikeasti runo kertoo Amirin pelosta, mustista tunteista ja muistoista, jotka liittyvät pakoon omasta kotimaasta. Lyhyessä runossaan Amir lopulta kesyttää pelkonsa.
 
Lyhyt välähdys koulun oppitunnilta havainnollistaa komeasti sen, kuinka tärkeä merkitys kielellä on meidän jokaisen identiteetille ja itsetunnolle. On tärkeää tulla kuulluksi ja nähdyksi ja ymmärretyksi.
 
 
 
Tuula Kallioniemi: Kaksoisolennot, 175 sivua, Otava 2018.
 
Kaksoisolennot - kirjan kansikuva
 
Ennen vanhaan nuortenkirjoissa kerrottiin opettavaisia tarinoita siitä, kuinka rikkaat ja pilalle hemmotellut lapset ja nuoret oppivat köyhiltä ikätovereiltaan tärkeitä elämänarvoja. 
 
Tuula Kallioniemen nuortenromaanissa huoletonta ja taloudellisesti turvattua nuoruutta viettäneen suomalaisen Steffen ja romanikerjäläisenä Suomeen tulleen Mihain elämät vaihtuvat yhteentörmäyksen seurauksena. 
 
Steffe löytää itsensä romanileiristä, missä hän joutuu rikollisliigan pomon käskytettäväksi ja Mihai päätyy Steffen äveriääseen kotiin. 
 
Törmäyksessä myös poikien kotikielet ovat vaihtuneet ja koska pojat ovat samannäköisiä, heidän lähipiirinsä ei huomaa vaihtumista lainkaan! 
 
Jussi Kaakisen pojat puolittavassa kansikuvassa poikien taustat kiteytyvät havainnollisesti: Mihailla on resuiset housut, rähjäiset tennarit ja pahvimuki, jossa on muutama kolikko pohjalla. Steffellä tuliterä älypuhelin ja merkkivaatteet.   
 
Kallioniemi haastaa lukijaa miettimään moraalin ydinkysymyksiä. Olennaista on se, että kumpikaan pojista ei ole läpikotaisin hyvä tai paha: kummallakin on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Poikien elämät palaavat raiteilleen, kun he ovat työstäneet asioita ja osoittaneet kykynsä tuntea empatiaa muita kohtaan. 
 
 
 
Lauri Ahtinen: Elias, 106 sivua, S&S 2018.
 
Elias - kirjan kansikuva
 
Luku- ja katselukokemuksena Lauri Ahtisen Elias on rankka ja ravisteleva sarjakuva. 
 
Afganistanilainen teini-ikäinen Elias-poika on tullut yksinään Suomeen puoli vuotta sitten ja anoo turvapaikkaa. Vaikka Elias on antanut nimensä sarjakuvalle ja on siten tarinan itseoikeutettu keskushenkilö, niin kirja tiivistää samalla yleisemminkin turvapaikanhakijoiden tuntoja ja taustoja. Lauri Ahtinen opettaa Oulussa suomen kieltä yläkouluikäisille maahanmuuttajanuorille. Hän on myös haastatellut kirjaa varten turvapaikanhakijoita ja heidän tulkkejaan.  
 
Sarjakuva tiivistää  sodankäynnin mielettömyyden ja maailmanpolitiikan jännityspesäkkeet. Tarkkasilmäinen löytää kuvituksen lomasta myös tilastofaktoja maailman pakolaistilanteesta. 
 
Eliaksen kokemat traumaattiset muistot piinaavat poikaa vastaanottokeskuksessa ja koulussa.  Hän kokee olevansa 
 
          ... kuin vauva – kaikki on vierasta enkä oikein osaa ilmaista itseäni sanoin:
          suustani muljahtelevat lauseet ovat tyhmiä ja kankeita – ihmiset eivät
          ymmärrä minua. Olen turvassa ja minun kai pitäisi olla kiitollinen. Ainoa
          ongelma on se, että en tunne mitään. Ikään kuin osa minua olisi jäänyt
          Afganistaniin, keskelle sotaa. 
 
Unessa tai alitajunnassa Elias saa yhteyden myyttiseen karhuun, jonka kanssa hän vaihtaa ajatuksia. Kerronta etenee välillä pelkkien visuaalisten vahvojen kuvien avulla. Sarjakuvan lopun voi tulkita onnelliseksi, kun Elias saa päätöksen turvapaikkahakemukseensa. 
 
 

Maahanmuuttajat, turvapaikanhakijat ja pakolaiset kotimaisissa nuortenromaaneissa:

 
 
 
Seita Vuorela: Lumi, WSOY 2016
 
 
Annika Luther: Kodittomien kaupunki, suom. Asko Sahlberg, Söderström 2011 
 
Annika Luther: Ivoria, suom. Raija Rintamäki, Söderström 2009
 
 
 
Päivi Heikkilä-Halttunen
 
Kuva: Tuomas Sarparanta.
 

Ajankohtaista Sivupiirissä