Kaksi kirjaa Japanista
Liisa Karvinen: Riisiä tiskin alta – Tarinoita nousevan auringon maasta (Gummerus 2012, 2. uudistettu painos 2014)
Nykyajan Japania käsittelevää tietokirjallisuutta löytyy suomeksi yllättävän vähän. Japanista kiinnostuneille on kuitenkin helppo suositella Liisa Karvisen tietokirjaa Riisiä tiskin alta, joka on suurelle yleisölle suunnattu yleisesitys nyky-Japanista yhteiskuntana ja Tokiosta kaupunkina. Historia ja kulttuuri saavat suhteellisen paljon tilaa, ja totta kai Tokion esittely. Karvinen, koulutukseltaan Japanin-tutkija, on toiminut Ylen ulkomaantoimittajana ja työskennellyt Suomen Tokion-suurlähetystössä. Tietoa ja kriittistä näkökulmaa siis riittää, eikä Karvinen epäröi käsitellä Japanin ongelmiakaan.
Aihetta jäsennetään eri Tokion kaupunginosien kautta, jotka edustavat kirjassa eri teemoja. Käsitellyksi tulevat mm. politiikka ja hallinto, liike-elämä ja erilaiset shoppailumahdollisuudet, ruokakulttuuri ja yöelämä, ja tietysti roppakaupalla tietoa yhteiskunnasta, historiasta ja tapakulttuurista ripoteltuna tämän kaiken oheen. Tällaisena läpileikkauksena se sopii sellaisellekin lukijalle, joka ei suunnittele matkustavansa Tokioon, mutta on kiinnostunut Japanin kulttuurista ja yhteiskunnasta.
Ennen tämän kirjan lukemista Tokio oli mielikuvissani hypermoderni megakaupunki pilvenpiirtäjineen ja ruuhkineen, mutta Karvisen teos korjasi stereotyyppisen käsitykseni. Todellisuudessa Tokio on enimmäkseen matala ja pientalovaltainen kaupunki, jossa naapurustot ovat kuin pieniä kyliä, joissa ihmiset tuntevat toisensa. Viimeisen sadan vuoden aikana Tokio on tuhoutunut kaksi kertaa: maanjäristyksessä vuonna 1923 ja toisen maailmansodan ilmapommituksissa, joten vanhoja rakennuksia on vähän (niitäkin kuitenkin on). Sodanjälkeisinä vuosikymmeninä rakennetuista taloista taas suurin osa suunniteltiin kestämään vain parikymmentä vuotta.
Japanilaiseen kulttuuriin kuuluu monimutkaisia sosiaalisia hierarkioita, jotka näkyvät myös kielessä. Karvinen kirjoittaa, että esimerkiksi sinä-pronominia tarkoittavaa sanaa anata käytetään lähinnä rakastavaisten välillä, perheenjäsenistä taas ei puhuta nimillä perheen ulkopuolisten kanssa, ja tuntemattomien puhuttelussakin on omat erikoisuutensa:
”Sanotaan isosisko tai pikkuveli sen sijaan että sanottaisiin Yumi tai Masahito. Jos kadulla pitää puhutella jotakuta, vaikkapa käsineensä pudottanutta, niin häntä kutsutaan isosiskoksi, oneesan, jos hän on nuorehko nainen, ja vähän vanhempaa naista puhutellaan vaimoksi eli rouvaksi, okusan, tai jopa äidiksi, okuusan, jos hän on lasten kanssa liikkeellä.” (s. 165)
Taiteen ja kulttuurin osalta Riisiä tiskin alta kuvaa nykyajan Japania ehkä turhan suppeasti. Kirjallisuudesta mainitaan joitakin klassikoita ja teatterin no-perinnettä esitellään, mutta nykyaikaiset kulttuurimuodot kuten pelit ja anime käytännössä sivuutetaan, vaikka nykyään Tokio onkin monelle tuttu nimenomaan näiden kautta. Toisaalta Karvinen kertoo esimerkiksi geisha-perinteestä kiinnostavasti.
Karvisen mukaan monet paikalliset ajattelevat, että japanilaisen kulttuurin erikoisuudet johtuvat sen historiasta eristäytyneenä saarivaltiona. Kun ulkopuolisia vaikutteita oli vähän, tavat kehittyivät omanlaisikseen. Onkin hauska lukea Karvisen omia kokemuksia ja anekdootteja arjesta Japanissa ja siellä tavatuista henkilöistä. Hän kiteyttää hienosti: ”Kuten kieli, myös koko maa on kiehtovan monisyinen ja alati muuttuva. Uutuudet kohtaavat ikivanhat perinteet, välillä sopuisasti, välillä ristiriitaisesti kirskahtaen. Vastakohtaisuuksissa piileekin Japanin suurin viehätys.” (s. 331)
Lähivuosina Japania tulee koskettamaan kaksi merkittävää tapahtumaa: keisari Akihito luopuu poikkeuksellisesti valtaistuimesta 2019, ja Tokion olympialaiset järjestetään 2020. Japani tulee siis olemaan esillä, ja Karvisen teos auttaa hahmottamaan, mitä se merkitsee.
Minna Eväsoja: Shoshin – aloittelijan mieli: japanilaisia ajatuksia ja ajatuksia Japanista (Gummerus 2018)
Minna Eväsojan Shoshin - aloittelijan mieli on ilmavalla ja lukijaystävällisellä otteella kirjoitettu tietokirja japanilaisesta ajattelusta ja perinteisestä japanilaisesta estetiikasta. Eväsoja esittelee perinteisiä japanilaisia käsitteitä ja sanontoja, jotka voivat toimia elämänohjeina nykypäivänäkin. Eväsoja on julkaissut aiemmin muitakin Japania käsitteleviä teoksia sekä tieteellisiä artikkeleita.
Aloittelijan mieli tarkoittaa vilpittömyyttä ja rohkeutta, jolla uutta opetteleva lähtee opettelemaan uusia asioita. Eväsojan kuvaamassa ajattelussa on tärkeää, että asiat opetellaan ensin tekemään sääntöjen mukaan, jotta sääntöjä voisi soveltaa myöhemmin luovasti:
”Tekninen taituruus ja virheetön muoto voivat kuitenkin jäädä pelkäksi mekaaniseksi suorittamiseksi tai oman osaamisen korostamiseksi, mikäli teoista puuttuu sydän, mieli ja oikea asenne.” (s. 124)
Eväsoja käsittelee aihetta vanhojen japanilaisten tekstien lisäksi myös omien kokemustensa kautta, ja siten tuo aiheen lähemmäksi lukijaa. Erityisesti huomiota saa japanilainen teetaide ja sen lukuisat eri ulottuvuudet. Teetaiteessa kauneus syntyy erilaisten elementtien kokonaisuudesta, johon kuuluu itse teen ja ruoan valmistamisen ja tarjoilun lisäksi tilan koristelua, siivousta ja paljon muuta. Tärkeintä on kauneus ja erilaisten kontrastien muodostama harmonia, tasapaino.
Kirja on sujuvaa luettavaa ja hengittävää tekstiä. Sen voisi lukaista läpi nopeastikin, mutta se ei kannata, koska kirja tuntuu pikemminkin olevan tehty viipyilevää lukemista varten. Kirjassa on runsaasti kuvitusta Kansallisgallerian ja Ateneumin japanilaisen taiteen kokoelmista, mikä tekee kirjasta esineenäkin kauniin ja miellyttävän. Tekstiä on itse asiassa aika vähän suhteessa kuvien määrään, mutta tekstit palkitsevat hitaan lukemisen ja niiden äärelle palaamisen. Ammennettavaa riittää useaksi lukukerraksi.
Eväsoja kirjoittaa, että ”Japanissa on kautta aikojen arvostettu kätkettyä kauneutta, sitä mitä ei voi paljain silmin nähdä. Se jättää mielikuvitukselle tilaa ja löytää epätäydellisen kauneuden hetkellisen aistikkuuden.” (s. 128). Ajatus tuntuu sopivan erityisesti tälle ajalle vuodesta, kun puut ovat lehdettömiä ja lumettoman ajan pimeästä yksitoikkoisuudesta on tullut taas vallitsevaa. Ehkä tämä onkin paras aika vuodesta yrittää nähdä kauneutta siellä, missä sitä ei näy.
Lainaan tähän loppuun vielä yhtä Minna Eväsojan kiteytystä. Sen perusajatus on mielestäni ihan helppo seurattava, vaikka joissain elämäntilanteissa ja mielentiloissa hyvien hetkien arvostaminen on varmasti vaikeampaa kuin toisissa:
”Japanilaisessa ajattelussa uskotaan, että elämässä vallitsee harmonia, kun siihen kuuluu kohtuudella sekä koettelemuksia että arjen iloa. Vaikeat hetket korostavat hyvien hetkien merkitystä, mutta toisaalta pelkkä onnistuminen ei opeta arvostamaan saati tunnistamaan arkista, pienimuotoista, onnea. Riippumatta siitä mitä päivä tuo mukanaan, jokaisessa päivässä tulisi oppia näkemään myös siinä olevat hyvät asiat.” (s. 35)
Juhana Henrikki Harju
Tietoa Kirjasammon talvivinkit -sarjasta
