Alman rakas isoäiti Baba on kuollut. Ennen kuolemaansa Baba jätti Almalle mustat helmet. Helmissä piilee kuitenkin kirous: Alma tietää, että helmet ennustavat, miten monta elinpäivää hänellä on jäljellä. Valitettavasti helmiä on jo lähtökohtaisesti melko vähän ja päivät kuluvat nopeasti…
Viimeisenä kesänään Alma tutustuu naapuriin muuttaneeseen, salaperäiseen Miaan. Mia on vakavasti sairas, mutta se ei estä seikkailua! Hän vie Alman kotipihan perukoilta alkavaan Juurankomaahan, jossa asiat ovat nurinkurin: aika kulkee mielivaltaisesti ja mihinkään näkemäänsä ei voi täysin luottaa. Kesän aikana Alma saa myös toisen ystävän, Kuuran, joka alun ärsyttävyyden jälkeen osoittautuu Almalle tärkeämmäksi kuin hän kuvittelikaan. Kesästä ei kuitenkaan varsinaisesti muodostu kepeää eväsretkeä ystävien kesken. Paha on liikkeellä, eikä se aio pysyä maan alla…
Anne Leinosen kirjoittama Elokuussa minä kuolen ammentaa aiheensa suomalaisesta mytologiasta ja perinteisestä kauhukuvastosta. Tutuiksi tulevat niin mädäntyvät ruoat kuin kiemurtelevat madotkin. Kauhutarinan sisältä on kuitenkin helppo poimia metaforia: toisinaan pahimmat hirviöt muodostuvat ihmisen omista ajatuksista, pelko ja suru voivat lamaannuttaa ja kuljettaa väistämättä kohti synkkää, vääristynyttä maailmaa.
”Haluan entisen elämäni, sen jota olen elänyt ennen Baban kuolemaa, kun kaikki oli tavallista ja tylsää. Haluan elää, en pelkästään olla olemassa. Haluan käydä koulua, tuskailla koulutehtävien kanssa, nauraa luokkalaisten typerille jutuille ja olla heidän silmätikkunaan tai unohtamanaan, vaikka seisoa välituntisin katselemassa ruohon kasvamista paremman puutteessa. Mikä tahansa on parempaa kuin elämä jota nyt elän ja kuolema jota kohden vääjäämättä kuljen.”
Elokuussa minä kuolen on sujuvasti etenevä varhaisnuorten teos, joka ei tarjoile lukijalle kaikkia vastauksia valmiina, eikä loppuratkaisukaan ole välttämättä totutun onnellinen. Mutta kuten Baba Almalle opetti: ”Niin pitkään kuin on elämää, on toivoa.”
