Gummerruksen Kaarlen palkinnon kaunokirjailijalle saa tänä vuonna historialliseen Turkuun sijoittuvan Puuvillatehdas-menestyssarjan kirjoittanut Ann-Christin Antell. Tietokirjapalkinto myönnetään Marttaliitolle tunnustuksena aihettaan suuremmiksi kasvavista klassisista käytännön tietokirjoista. Suomentajat Marja Luoma ja Sampsa Peltonen palkitaan Mohamed Mbougar Sarrin romaanin Miesten syvimmät salaisuudet loisteliaasta suomennoksesta.

Kaarlen palkinnot on nimetty Gummeruksen vuonna 1872 perustaneen Kaarle Jaakko Gummeruksen mukaan.

Jukka Uotila / Kirjasampo

Lisätietoa:
Gummerus 27.1.2023

Kirjailijakuva: Marek Sabogal

Mellan 11 och 17 miljoner människor dödades av Nazityskland under andra världskriget, bland annat i förintelse- och koncentrationsläger. Det största av dessa var Auschwitz där minst 1,1 miljoner människor hann dö innan lägret befriades den 27 januari 1945. Numera är den 27 januari den internationella minnesdagen för förintelsens offer. Det är oerhört viktigt att vi inte glömmer förintelsen och att vi fortsätter att bekämpa intolerans, främlingsfientlighet och rasism. – Romanen Bibliotekarien i Auschwitz är en verklighetsbaserad berättelse om Dita Kraus, en ung flicka som lyckades överleva Auschwitz.

Saksalaisen elokuvaohjaajan ja kirjailijan Doris Dörrien (s. 1955) romaanin Mitäs nyt tehdään? (Tammi 2001, suom. Helen Taavila) kertojana on pönäkän keski-ikäinen ja keskiluokkainen Fred Kaufmann. Hänen elämässään kaikki on pinnalta katsoen kunnossa, mutta henkisesti hän on hukassa. Hänen pitkä avioliittonsa rakoilee ja Franka-tytär on hurahtanut epäilyttävällä tavalla buddhalaisuuteen. Franka on uhannut matkustaa tiibetiläisen ihastuksensa perässä Intiaan, joten Fredin on pakko lähteä vahtimaan tytärtään Rinpoche-laman buddhalaiseen luostariin Ranskaan. Siellä hänen keskiluokkainen kyynisyytensä joutuu koetukselle. Pertti Lassila kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Dörrie osoittautuu, paitsi ironian ja komiikan taitajaksi, oikeaksi humoristiksi, jolla on tallella usko ihmiseen ja hänen mahdollisuuksiinsa kehittyä ja kasvaa. Se ei ole kirjallisuudessa liian yleistä.”

”Olen käynyt risti-istuntaan, joka osoittautuu tosi epämukavaksi. Yritän vaihtaa vaivihkaa asentoa, mikä aiheuttaa kiusallisen kovia ääniä: luut naksuvat, lattia narisee, tyyny kahisee. Kaikki muut ovat hiirenhiljaa. En tajua, miten he sen tekevät. Viiden minuutin päästä polvia särkee niin vietävästi että tekisi mieli huutaa. Vaihdan taas asentoa, ja nyt koskee selkään. Kun selkäsärky on jotakuinkin ohi, oikea jalka puutuu. Ajatukset pyörivät kokonaan sen ympärillä, kunnes hyttynen alkaa inistä korvan juuressa, ja minä hätyyttelen hyttystä puhaltelemalla ympärilleni. Sekin aiheuttaa melua tämän kunnioitusta herättävän hiljaisuuden keskellä. Särky kipuaa reiteen, vasen jalka tekee saman minkä oikea eli puutuu. Käännän rannetta nähdäkseni kellonajan. Ei ole mennyt kymmentäkään minuuttia. En kestä tätä. Claudia on kertonut mitä pitäisi tehdä: anna ajatusten lentää.”

Viggo tietää, että kävelyteiden risteyksessä olevaan sähkökaappiin maalatun vihreän lohikäärmeen on alun perin tehnyt hänen veljensä Joel.
Joel on kuitenkin ollut kadoksissa yli kaksi vuotta, ja silti kuva ilmestyy kaappiin yhä uudelleen ja uudelleen, vaikka se maalattaisiin peittoon tai pestäisiin pois.

Selma puolestaan käy lohikäärmeen luona muistelemassa menehtynyttä ystäväänsä Sennua. Tyttöjen leikeissä Sennu oli itäinen lohikäärme ja Selma läntinen. He keksivät jopa lohikäärmekielen, jota kukaan muu ei ymmärtänyt. Sennua ei enää ole, mutta vihreän lohikäärmeen luona Selma kokee olevansa lähempänä ystäväänsä.

Selman sisaruksella Savulla on omat murheensa: roadman-kulttuuria ihannoiva jengi on saanut hänet kiristettyä mukaan ryöstelemään merkkivaatteita. Selma ei halua seurata vierestä Savun tuhoutumista, mutta kenelle asiasta uskaltaisi kertoa?

Kun Selman ja Viggon tiet kohtaavat, he alkavat yhdessä selvittää mysteeriä: kuka on maalauksen takana? Ja mitä oikeastaan tapahtui Joelille? Samalla Savu joutuu yhä syvemmälle ongelmiin, eikä Selma enää voi vain seurata sivusta…

Leena Lehtolaisen kirjoittama dekkari kertoo menetyksestä ja ystävyyden voimasta. Se käsittelee nykynuorten todellisuutta ja murheita uskottavasti ja nostaa esiin aikuisten vastuun: yksikin luotettava aikuinen voi olla ratkaisevassa asemassa, kun kyse on nuoren hyvinvoinnista. Kirjassa vilahtaa tuttuja hahmoja Lehtolaisen aikuisten dekkareista: sivurooliin pääsevät Maria Kallio -sarjasta tutut rikospoliisit. Vihreän lohikäärmeen risteys on sujuvasti etenevä, täsmällisellä kielellä kirjoitettu mysteeri, joka sopii luettavaksi yläkouluikäisille ja sitä vanhemmille.

Suomen sarjakuvaseura on myöntänyt vuoden 2023 Puupäähattu-tunnustuspalkinnon sarjakuvataiteilija ja kuvittaja Mari Ahokoivulle (s. 1984). Seuran mukaan oululaislähtöinen Ahokoivu on "erinomainen esimerkki uuden sukupolven taiteilijasta, joka hallitsee ilmaisuvälineensä suvereenisti ja yllättää lukijansa avaamalla heille tuoreita näkökulmia. Hän tuo arkitodellisuuteen ripauksen fantasiaa."

Suomen sarjakuvaseura ry on jakanut Puupäähattu-palkintoa vuodesta 1972 lähtien. Se on jaettu sarjakuvataiteilijoille vuosittain, kahta lyhyttä taukoa lukuun ottamatta. Palkinnon perusteet ja painotukset ovat vaihdelleet, koska kukin saaja on vaikuttanut suomalaiseen sarjakuvaan omalla tavallaan.

Jukka Uotila / Kirjasampo

Lisätietoa:
Suomen sarjakuvaseura ry

Pauliina Vanhatalon (s. 1979) romaani Pitkä valotusaika (Tammi 2015) kertoo nuoresta Aarnista, jolla on vaikeuksia löytää paikkaansa 1960-luvun Oulussa. Hän päätyy äitinsä pakottamana työskentelemään tätinsä valokuvaliikkeeseen. Sieltä hän löytää kameroiden ja valokuvauksen maailman, ja myös suunnan elämälleen. Kuvaamisen kautta hän löytää oman herkkyytensä ja taiteilijan luonteensa. Paineita Aarnin elämään tuo kuitenkin hänen ystävänsä Teuvo, jolla on rahaa ja kiinnostavia kuvauskeikkoja ympäri maailmaa. Teuvolle elämä on helppoa, toisin kuin itsensä kanssa painiskelevalla Aarnilla. Kirsi Hietanen kirjoittaa blogissaan Kirsin kirjanurkka: ”Taiturimaisesti Vanhatalo puhaltaa henkilönsä, ennen kaikkea Aarnin, mutta myös sivuhenkilöt eloon. Aarnista ehtii tulla lukijalle rakas ystävä kirjan mittaan. Välillä häntä haluaisi ravistella huomaamaan, että onni on tässä, tämä kelpaa, SINÄ kelpaat.”

”Kadulla Teuvo räpsi surutta Leicallaan, tallensi filmille sen mihin katse tarttui, oli se sitten pientä tai suurta. Siinä missä Aarni kiersi tungokset kaukaa ja etsi näkymiä, joita hän voisi rauhassa ajatella ja sitten tallentaa, Teuvo hakeutui sinne missä ihmiset olivat. Oulun mellakoidenkin aikaan hän oli kulkenut keskellä käsirysyjä ja nuorisorinkejä, joissa olivat kiertäneet tupakat ja pullot, ja kaikki olivat antaneet hänen kuvata pelkäämättä mihin otokset myöhemmin päätyisivät. Aarni ei ollut löytänyt itsestään samaa luontevuutta. Kun hän oli nostanut kameran silmilleen, joku oli ollut heti nyrkit pystyssä utelemassa, mitä Aarni kuvasi ja ketä varten.”