Herman Hessen (1877-1962) runollisen romaanin Siddhartha (Weilin + Göös 1984, suom. Aarno Peromies) ilmestymisestä tulee tänä vuonna kuluneeksi sata vuotta. Saksassa syntynyt - mutta myöhemmin Sveitsiin asettunut - Hesse oli saanut innoituksen itämaiseen ajattelumaailmaan vanhemmiltaan, jotka olivat olleet lähetystyössä Intiassa. Teos hyödyntää ja mukailee monia intialaisia taruja, ja rakentaa niiden pohjalta kertomuksen itseään etsivästä brahmaanipapin kauniista ja lahjakkaasta pojasta Siddharthasta. Poika on tyytymätön elämäänsä ja kokeilee kaikkea (erilaisia uskonnollisia oppeja ja ajatusmalleja, rahaa, nautintoja), mutta tyhjyyden tunne säilyy. Lopulta vastaus löytyy minän ja maailman välisen ykseyden kokemuksesta. Osmo Kekäläinen kirjoittaa Kiiltomadossa: ”Hessen pelkistetty kerronta tuottaa lukijalle joitakin syvällisiä oivalluksen hetkiä, houkuttelee vertailemaan erilaisten elämäntapojen eettisiä asenteita, olematta ollenkaan komplikoitua tai akateemista.”
”Hitaasti puhkesi kukkaan, hitaasti kypsyi Siddharthassa oivallus, tietoisuus siitä, mikä oikeastaan oli viisautta, mikä hänen pitkällisen etsintänsä päämäärä. Se ei ollut mitään muuta kuin sielun alttiutta, kykyä, salattua taitoa ajatella ykseyden ajatusta joka hetki, keskellä elämä, tuntea ykseyden läsnäolo ja hengittää sitä sisimpäänsä. Hitaasti tämä puhkesi hänessä kukkaan, heijastui häneen Vasudevan vanhoista lapsenkasvoista: sopusointu, tietoisuus maailman ikuisesta täydellisyydestä, hymyily, ykseys.”
