Intialaisen Arundhati Royn (s. 1961) toinen romaani Äärimmäisen onnen ministeriö (Otava 2017, suom. Hanna Tarkka) ilmestyi parikymmentä vuotta loisteliaan esikoisromaanin jälkeen. Kahden romaanin välissä Roy keskittyi Intian ihmisoikeustilanteen parantamiseen, Kashmirin itsenäisyysliikkeen toimintaan ja ympäristöasioihin. Hän kirjoitti näistä aiheista myös valtavan määrän esseitä ja tietokirjoja. Äärimmäisen onnen ministeriö on syvällä tässä samassa aihepiirissä. Intersukupuolinen Anjum ja taustastaan kärsivä muita tummaihoisempi Tilo joutuvat romaanissa kohtaamaan kastijärjestelmän armottomuuden ja yhteisön sisällä kytevän väkivallan. Taustalla vaikuttaa koko ajan Kashmirin tulenarka tilanne. Arla Kanerva kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Mutta toisinaan vastaan tulee teos, jonka kuvaus väkivallasta, vallasta ja julmuudesta herättää turtumuksesta. Ja niin pahalta kuin se tuntuukin, se on tarpeen. Arundhati Royn Äärimmäisen onnen ministeriö on tällainen teos.”
”Meluisasti jyristelevän bussin kyyditessä hiljaisia, liikkumattomia matkustajiaan yhä syvemmälle laaksoon ilmapiirin jännittyneisyys alkoi olla yhä kouriintuntuvampi. Viidenkymmenen metrin välein kummallakin puolella tietä seisoi raskaasti aseistettu sotilas valppaana ja vaarallisen kireän näköisenä. Sotilaita oli pelloilla, hedelmätarhoissa, silloilla ja holvirummuissa, kaupoissa ja toreilla ja katoilla, ja jokainen suojasi jotakuta toista koko pitkän matkan vuorille asti ulottuvassa verkostossa. Kashmirin tarunhohtoisen laakson jokaisessa kolkassa ihmiset olivat jonkun sotilaan kiväärin tähtäimessä, mitä he sitten tekivätkin – kävelivät, rukoilivat, uivat, kertoivat vitsejä, kuorivat saksanpähkinöitä, rakastelivat tai matkustivat bussilla kotiin.”
