Aliina Ruuttunen
Olin kahdeksannella luokalla, kun luin romaanin, jonka päähenkilö oli nainen. Kirjailijan päähenkilövalinta ei kuulosta tässä vaiheessa vielä erityisesti muista kirjoista poikkeavalta, tai sensaatiomaiselta, mutta minulle kirjasta teki tärkeän se, että päähenkilö rakastui teoksessa toiseen naiseen.
Kuva: StockSnap / Pixabay
En ollut koskaan ennen lukenut vastaavaa. Useimmat aiemmin lukemani kirjat olivat pyörineet samoissa uomissa, ennalta-arvattavine ratkaisuineen. Olin lukenut kymmeniä kertoja käytännössä saman tarinan luokan söpöimmästä pojasta, johon ujo kympin tyttö ihastuu. Usein mukaan mahtuu myös kolmiodraama, jossa mukana ovat tyypillisesti tyttö, ihastus ja tytön paras ystävä. Kirjastojen nuortenosastot täyttävien rakkausromaaneiden tarkoitus ei mitä luultavimmin ole aiheuttaa lukijalle pahaa mieltä, mutta kirjoittamalla samoista näkökulmista kerta toisensa jälkeen, voi niin käydä tahattomasti.
Kirjojen takakansitekstejä lukiessani tulen välillä pohtineeksi sitä, voivatko tarinat yhteneväisyyksiensä vuoksi loppua kesken: kaikki tuntuu jo kerran, jos toisenkin kuullulta. Jotkut moniosaiset kirjasarjat ratsastavat kirja kirjalta samalla tarinalla – vain näkökulma muuttuu. moniosaiset kirjasarjat ratsastavat samalla tarinalla, mutta eri näkökulmista kerrottuna, kirja kirjalta. Tuttuihin hahmoihin ja maailmaan perustuvat kirjojen jatko- ja esiosat kuitenkin kai kannattavat, tutut ja turvalliset elementit kun myyvät usein paremmin uusiin ja vieraisiin konsepteihin verrattuna.
Aluksi voi olla ehkä vaikea ymmärtää, miksi kaavamaisuus voi olla vahingollista. miksi kaavamaisuus itse asiassa olisi vahingollista. Joitakin lukijoita ennalta-arvattavat ratkaisut rauhoittavat. Kun käytännössä tietää, ketkä kirjan hahmoista päätyvät yhteen ja elävät onnellisena elämänsä loppuun asti, ei lukijana tarvitse menettää yöuniaan sydämen hakatessa juonenkäänteiden vuoristoradassa. Kirjan sankari selviää aina, oli kuinka tiukka paikka tahansa. Tai jos ei selviä, kaikki olikin vain unta. Helposti tulee ajatelleeksi, että kirjoissa näkyvästä kuvastosta huolimatta jokainen lukija kyllä tietää, että kaikki eivät rakastu toiseen sukupuoleen tai ole ihonväriltään vaaleita. Ihmisaivot kykenevät kuitenkin sivuuttamaan tietämiään faktoja, jos niille ei löydy tarpeeksi perusteita.
Kuva: Daniel Leiviskä / Helsingin kaupunki
Samastuttavia tarinoita voi olla vaikea löytää. Muistan innostuneeni yläasteella lähikirjastoni Pride-kuukaudeksi kasaamasta kirjanäyttelystä. Kahmin kirjoja syliini sellaisella innolla, että myöhemmin hyllyväleissä vaeltaessani kuulin kirjastonhoitajien pohtivan, mistä he löytäisivät lisää sateenkaarikirjallisuutta, kun jo puolet hyllyn sisällöstä oli kadonnut lainaajien matkaan. kun hyllystä oli puolet jo kadonnut lainaajien matkaan. Tai oikeastaan yhden lainaajan, minun. Vaikka olisin tietysti voinut käydä muulloinkin kysymässä kirjastonhoitajilta seksuaalivähemmistöistä kertovia kirjoja, tuntui se kuitenkin yllättävän vaikealta ajatukselta. Siksi oli tärkeää, että kirjat oli aseteltu helposti mukaan otettaviksi. Siksi tuntui tärkeältä, että kirjat oli aseteltu helposti mukaan otettavaksi. Ilokseni olen myös saanut huomata, että muutaman viime vuoden aikana sateenkaarihyllyt ja kirjojen sateenkarihahmoista kertovat selkämystarrat ovat yleistyneet kirjastoissa vielä entisestään. Esille nostettuina kirjat voivat tarttua hyvin monenlaisten ihmisten matkaan. Uskon, että näin voidaan saavuttaa yksi tärkeimmistä lukemisen tarjoamista eduista, eli oppiminen. Enkä välttämättä tarkoita oppimisella tarkoita faktojen tankkaamista, vaan sitä, miten lukemalla voi huomaamattaankin oppia erilaisista elämäntilanteista, ihmisistä, kulttuureista ja maailmankatsomuksista. Jostakin tietystä vähemmistöryhmästä kertova kirja voi olla vähemmistöön kuuluvalle tärkeä samastumiskohde, mutta toisaalta myös enemmistöille oiva ikkuna ymmärryksen lisäämiseen.
En osaa edes kuvitella, millaiselle pohjalle identiteettini rakentuisi, jos en olisi niin etuoikeutettu kuin olen. Ihoni on vaalea, en ole koskaan joutunut kyseenalaistamaan sukupuoltani, olen terve, en joudu laskemaan jokaista taskun pohjalla pyörivää kolikkoa ja saan käydä koulua. Vaikka identifioidun naiseksi, en ole koskaan joutunut kokemaan syrjintää tai häirintää sukupuoleni takia. Hyvän asemani turvin naureskelin aluksi erilaisten tarinakirjojen suosiolle. Ensin ilmestyivät iltasadut ja sankaritarinat tytöille ja pojille. Sen jälkeen julkaistiin esikuvia täynnä oleva teos kaikille, sukupuolesta riippumatta. Lopulta ymmärrettiin, että aikuisten määrittelemät esikuvat eivät välttämättä ole sellaisia, joihin nuoret haluaisivat samaistua. Syntyi kirja sankaritarinoista nuorilta nuorille. Muistan heittäneeni vitsejä siitä, mikäköhän ihmisryhmä olisi vielä läpikäymättä. Lopulta ymmärsin, että kaikki eivät oikeasti voi samaistua niihin tarinoihin, joista itse innostun ja inspiroidun. Vain tietylle ihmisryhmälle tarjottujen esikuvien ulkopuolelle jää usein joku.
Kuva: Neo Artemis / Pixabay
Lapsuuteni lempielokuvan, Lumikin, päähenkilö on hoikka prinsessa, jonka iho on alkuperäisen sadun mukaisesti valkea kuin lumi. Vaaleita ovat monet muutkin prinsessat. He kaikki ovat kuin samasta muotista tehtyjä. Tajusin hävettävän myöhään, että maailmassa on tuhansia lapsia, jotka eivät näe itseään näissä hahmoissa. Prinsessaleikkien epäämisen lisäksi esikuvan puuttuminen voi vaikuttaa myös syvemmin. On jälleen aika puhua käsityksistä, joihin aivomme alkavat uskoa, kun niitä toistetaan riittävän usein. Suomen hallitusjohdon muodostuttua viiden naisen ryhmittymäksi, monet kertoivat tasavallan presidentti Tarja Halosen olleen osoitus siitä, että naisetkin voivat olla päättäjien asemassa. En ihmettele ollenkaan, että kaikkien Suomea hallinneiden miespresidenttien jälkeen on ollut vaikea uskoa, että itsenäisyyspäivän kättelyjonoa vastaanottamassa olisikin muinaispukuun pukeutuva äiti.
Erilaisten tarinoiden nostaminen julkisuuteen on vasta alussa. Uusien sukupolvien nostaessa uusia ääniä esille, pääsevät esimerkiksi naiset ja vähemmistöt aiempaa vahvemmin pääosiin. Vähemmistöihin kuuluvat hahmot eivät ole enää vain geneerisiä sivuhahmoja, vaan kokonaisia henkilöitä, joiden identiteetit koostuvat muustakin kuin oman vähemmistönsä edustamisesta. Sukupuoli ja vähemmistöön kuuluminen ei ole kirjojen päähenkilöille enää välttämättä este tai haitta, vaan mahdollisuus tehdä ja kokea asioita ja saada uusia ystäviä. Haluaisin uskoa, että yhä useammin tarinoita kerrottaessa ajatellaan muutakin kuin sitä, voiko valtaväestö samaistua jonkin teoksen hahmoihin.
Onnellisia loppuja tarvitaan. Kirjoista voi löytää lohtua ja turvaa aikoina, joina kaikki muu ympärillä tuntuu turvattomalta. Koronakriisin aikana, koko maailman sulkeutuessa koteihinsa, moni tarttui pitkästä aikaa kirjoihin. Tällaisissa tilanteissa entuudestaan tutut hahmot tai samastuttavat tarinat voivat helpottaa oloa.
Kertomukset elävät ja muuttuvat. Niitä tulkitaan eri tavoin lukijasta riippuen. Vuosi sitten tartuin pitkästä aikaa Tove Janssonin Muumi-kirjoihin, ja huomasin lukevani niitä erilaisin silmin kuin aikaisemmin. Pienistä, lapsena merkityksettömiltä tuntuvista, mönkijöistä löytyikin jotain samaa kuin itsestäni nyt. En kokenut enää samaistuvani nutturapäiseen ja kipakkaan Pikku Myyhyn, vaan alakuloinen Surku-koira ja herkkä Ötökkä Salome saivat silmäni kyyneltymään. Kykenin samastumaan hahmoihin, vaikka en itse ole satuhahmo. Ehkä tuen ja toivon löytämiseksi tarvitaankin hahmoja, joita ei ole varsinaisesti olemassa maailmassa, jossa elämme. Muumit eivät ole satuja vain lapsille, eikä muidenkaan satujen pitäisi olla.
On aika etsiä uusia esikuvia ja roolimalleja. Maailma tarvitsee tarinankertojia, jotka kertovat oman tarinansa. Olivat he millaisia tahansa.
---
Kirjoittaja on 18-vuotias jyväskyläläinen Aliina Ruuttunen, jonka teksti valittiin julkaistavaksi Sivupiirin artikkelihausta.
