Päivän täky
Vuoden 1981 kotimaisena kirjana on runoilija, kääntäjä ja esseisti Mirkka Rekolan (26.6.1931 – 5.2.2014) runokokoelma Kuutamourakka (WSOY). Aforistisesta ilmaisustaan tunnetun runoilijan pelkistetyt ja monimerkityksiset tekstit virtaavat teoksessa ajattomina. Useita palkintoja ja tunnustuksia pitkällä urallaan saanut Rekola aloitti runoilijana jo 1950-luvulla, jolloin hän koki tekstiensä jäävän perinteisen runon ja modernismin väliin. Hän kirjoitti runonsa niukalla tyylillään, mutta käytti välillä myös riimejä. Kuutamourakassa teemana toistuu vesi, ja runot puhuttelevat monesti jotakuta toista, kenties rakastettua. "Ne voi ottaa esille milloin tahansa, palata, edetä, lukea kaikki tai vain kaksi riviä, ne elävät sellaisinaan", luonnehtii kokoelmaa aikalaisarvio. "Minä puhun sinulle unohduksesta / tulevaisuuden muistin, / kaikki toistuu eikä toistu, / minä puhun unohduksen vesistä, / minä annan muistin olla, / ja se on toinen. / Sanon rakastettu, kaivattu; / ja hän on mennyt. Ja hän on täällä."
Tänään alkaneen Runokuu-festivaalin teemana on tänä vuonna rakkaus. Proosakirjallisuuden suurena uudistajana historiaan jäänyt irlantilainen James Joyce (1882-1941) kirjoitti nuorena myös herkkiä rakkausrunoja, joista vuonna 1907 julkaistiin kokoelma Chamber Music. Suomeksi teos ilmestyi 105 vuotta myöhemmin nimellä Kamarimusiikkia (Savukeidas 2012, suom. Ville-Juhani Sutinen). Tyyliltään hyvin perinteiset runot muodostavat pienen rakkaustarinan, sillä kokoelma viimeisteltiin ja julkaistiin Joycen oltua muutaman vuoden yhdessä tulevan vaimonsa Nora Barnaclen kanssa. Joyce ja Barnacle elivät myrskyisässä rakkaussuhteessa Joycen kuolemaan asti. Teoksen runoja on myös sävelletty musiikkikappaleiksi. "Kohoa, sieluni, kasteisista unelmista, / rakkauden syvästä unesta ja kuolemasta. / Sillä voi! Puut ovat täynnään huokauksia, / joiden lehdet aamu sai nuhdella."
Vuoden 1980 kotimaisena kirjana on Orvokki Aution (s. 27.7.1941) romaani Viistotaival (Kirjayhtymä), joka aloittaa eteläpohjalaista elämänmenoa kuvaavan Pesärikko-trilogian. 1950-luvulle sijoittuvassa aloitusosassa nuori pientilallisen tytär Armi kaipaa vapautta kyläyhteisössä, joka kätkee voimakkaat tunteensa vakaan ulkokuoren ja silkoisen julkisivun taakse. Armi tekee irtioton aloittamalla suhteen keski-ikäisen peräkammarin pojan kanssa ja karkaamalla kotoa. Kaivattua vapautta ei uudella taipaleella silti välttämättä ole tarjolla, varsinkin kun miehellä on salaisuuskin. "Pohjalainen murre 'istuu' käyttäjiensä puheenparreksi nautittavasti, kerronnassa on lämpöistä luonnikkuutta ja höysteenä huumoria, jota maalaiselämänkuvauksista usein kaipaa", kuvattiin Arvostelevassa kirjaluettelossa. Autio sai Viistotaival-romaanista Kiitos kirjasta -mitalin 1981. "Oli jollakin talolla murhettakin asukeistaan. Tienvieren talon aikamiespoika pelasi korttia kamarissaan miesjoukon kanssa. Hirvimäen tytär punasi poskiaan kreppipaperilla ja Mettälässä oli itse isäntä juovuksissa jo muutama tunti kirkonmenojen jälkeen. Emäntä seisoi korvat punottaen kuistilla ja pelkäsi vieraita tulevaksi."
Vuoden 1979 kotimaisena kirjana esitellään Sirkka Turkan (s. 2.2.1939) runokokoelma Mies joka rakasti vaimoaan liikaa (Tammi). Monia palkintoja urallaan saaneen runoilijan tuotannossa kokoelma merkitsi siirtymistä proosarunoista säemuotoon. Silti kokoelmassa on tallella Turkalle ominainen puheenomainen kertovuus. Runojen sävyt ja niissä esiintyvät tunteet vaihtelevat laidasta laitaan tuoden teokseen moniäänisyyttä. "Runokuvien yhdistely on omaperäistä, upeaa – tietoisuus on jaettu kubistisiin osiin", kuvattiin Arvostelevan kirjaluettelon aikalaisarviossa. Kulkeminen, havainnointi ja aika nousevat teemoina näkyviin runoissa, joissa tapahtumien paikkana mainitaan mm. Kalifornia. Turkka sai teoksesta seuraavana vuonna Valtion kirjallisuuspalkinnon. "– – Oudolla tavalla tuska / ottaa kädestä, kumma tunne, kuin / taskut repeilisivät, kuin päätä ruuvattaisiin / hartioista irti. / Sillä tavalla purjehtii vain murhe, / rinnat lainehtien, kapeat huulet tuulta halkoen. / Ja minun pääni palaa. Ei sitä sammuta / toinen tuli, ei sade."
Norjalaiskirjailija Tarjei Vesaas (20.8.1897 – 15.3.1970) sai Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 1964 teoksestaan Jäälinna (WSOY 1964, suom. Katri Ingman-Palola). Maagisen unenomainen teos kertoo kahdesta yksitoistavuotiaasta tytöstä, Unn ja Siss, joista tulee koulutovereita ja he kokevat tutustuessaan voimakkaan yhteyden tunteen. Seuraavana päivänä Unn menee tutkimaan kosken ylle muovautunutta jäämuodostelmaa monine holveineen ja jää sinne pääsemättä enää ulos. Unnin katoaminen vaikuttaa vahvasti Sissiin, joka muuttuu tragedian myötä hiljaiseksi ja yksinäiseksi. Siss joutuu kulkemaan oman sisäisen jäälinnansa läpi ennen kuin lopulta vapautuu. Kirjailijan lyyrinen tyyli luo vahvoja visuaalisia kuvia. "Neljä silmää välkkyi ja säteili ripsien välistä. Koko peilin täydeltä. Kysymyksiä, jotka puikahtavat esiin ja piiloutuvat sitten taas. En tiedä: välähdyksiä ja säteitä, välähdyksiä sinusta minuun, minusta sinuun, minusta vain sinuun – peiliin ja takaisin, eikä kertaakaan vastausta siihen, mitä tämä on, ei kertaakaan selitystä."
Vuoden 1978 kotimainen kirjavalinta on Märta Tikkasen (s. 3.4.1935) omaelämäkerrallinen runoteos Århundradets kärlekssaga (Söderströms), joka ilmestyi suomeksi samana vuonna nimellä Vuosisadan rakkaustarina (Tammi, suom. Eila Pennanen). Teos on laajalti tunnettu ja useille kielille käännetty, vavahduttava kuvaus perheen elämästä alkoholistin kanssa, puolisoiden välisistä valtasuhteista sekä naisten roolista ja mahdollisuuksista taistella oikeuksiensa puolesta. Kertova runoelma käy läpi erilaiset tunnetilat vuoroin sekä hoivattavaa, vihaisen päällekäyvää että rakastettavaa puolisoa kohtaan. Jaksamisen rajat venyvät loputtomasti, mutta miksi? "Taiteellisen rehellisyyden, kiinteyden ja sisällön autenttisuuden vuoksi Vuosisadan rakkaustarinaan liittyy syvää merkitsevyyttä" kirjoitettiin Arvostelevassa kirjaluettelossa ilmestymisvuonna. "– – Ei tietenkään heitellä / esineitä / Yritetään olla oikein herttaisia / kun vihataan // Viha nielaistaan / se syödään / sitä ei näytetä / sitä ei tunnusteta koskaan // Minun ei ole ollut helppoa / vihata / mutta kohtalokasta / oli olla vihaamatta"
Vuoden 1977 kotimaisena kirjavalintana on Hannu Ahon (23.2.1948 – 20.10.2012) romaani Saara (WSOY). Oman aikansa nuorten sukupolviromaaniksi luonnehdittu teos kuvaa minäkertojansa, nuoren Markun, kohtaamista kiehtovan ja täysin arvaamattoman Saaran kanssa. He muuttavat väliaikaisesti kämppiksiksi ja suhde alkaa hiljalleen muistuttaa seurusteluakin. Tampereen opiskelijapiireissä vailla päämäärää pyörinyt Markku päätyy lähtemään Saaran kanssa kaupungista, ja yllättävät käänteet seuraavat toisiaan. Kirjassa on kuvattu tarkasti ajankohdan pienyhteisöjä, jotka olivat keskenään hyvin erilaisia. Viime vuosina hieman unohduksiin painunutta teosta on kuvattu myös käänteiseksi kehitysromaaniksi. Hannu Aho sai kirjasta Kalevi Jäntin palkinnon. "Minä nykäisin vauhtia ja ohitin laiturin ja näin aaveen liikkuvan rantakivillä, se käveli veden rajassa yhtä äänettömästi kuin kuvajaisensa vedessä. Se oli tyttö, nuori tyttö, se pysähtyi ja huomasi minut, ja sitten kuului kauempaa saaresta puhetta ja hoilotusta, minun veneeni liukui auttamatta eteenpäin, ohi, ja tyttö sanoi: – Lähemmäs."
Portugalin merkittäviin kirjailijoihin kuulunut Miguel Torga (12.8.1907 - 17.1.1995) tunnettiin erityisesti runoistaan, päiväkirjoistaan ja lyhytproosastaan. Vuonna 2001 ilmestyi suomeksi Eläviä-kokoelma (Pohjoinen, suom. Tarja Sipola) Torgan eläintarinoita, joissa puhuvat sekä ihmishahmoiset eläimet että eläinhahmoiset ihmiset. Monitulkintaista modernia klassikkoteosta on pidetty diktatuurin aikaa allegorioiden kautta kuvaavana. Tarinat ovat perinteisiä ja vahvassa kosketuksessa kirjailijan kotiseudun folkloreen, mutta Torga on tehnyt myös moderneja ratkaisuja kerronnan ja näkökulmien liukumineen. Ihmisen ja eläimen eroa puretaan, mutta tarinoissa tuodaan esiin myös toiseuden kohtaamisen ja kunnioittamisen periaate. "Eikä Mago enää koskaan päässyt rouvan hellästä huomasta. Alussa se yritti vielä ryhdistäytyä, mutta lopulta ruumis, se viheliäinen, tottui lekotteluun. Eukko höppänä kuvitteli, että rakkaus oli molemminpuolista. Ei sinne päinkään! Rehti ystävyys ei kuulu kissojen hyveisiin. Mutta pianhan leikistä tosi tulee. Ajan myötä Magon oli vallannut velttous... Huomatessaan tilanteen se oli jo hukassa. Joskus teki mieli nousta kapinaan. Ikävä kyllä ajat olivat kovat."
Vuoden 1976 kotimaisena kirjana esitellään kirjailija ja kääntäjä Markku Lahtelan (1.8.1936 – 31.7.1980) romaani Yksinäinen mies (Gummerus). Lahtelaa on arvostettu erityisesti kokeellisen kirjallisuuden lukijoiden piirissä ja hänen teksteistään on tehty useita tutkimuksia. Yksinäinen mies kertoo päähenkilönsä vaiheet monitasoisesti sekoittaen päiväkirjamerkintöjä, muistelukatkelmia, ulkopäin nähtyä kuvausta ja entisen tyttöystävän romaaninalkiota. Synkkä sielunmaisema rakentuu menneisyydessä koettujen vääryyksien, erityisesti päähenkilön mielestä vanhempien kasvatuksessaan tekemien virheiden, ympärille. "Jos jaksaa kahlata Yksinäisen miehen unet ja tajunnanvirrat, saa palkakseen syvälle ja suoraan iskeviä totuuksia, niin vahvoja, että ne pakottavat lukijankin ajattelemaan," toteaa Arvostelevan kirjaluettelon aikalaisarvio. "Juurieni avulla saan kosketuksen johonkin mitä välttämättä tunnen tarvitsevani; mutta juuret estävät minua myös lähtemästä – pakenemasta – silloinkin kun tilanne kaiken järjen mukaan on sietämätön: kun vastoinkäymiset sulkeutuvat ympärilleni ja kun tuntee että tuhon välttämiseksi ainoa keino olisi pako."
Vuoden 1975 kotimaisena kirjana on Henrik Tikkasen (9.9.1924 – 19.5.1984) muistelmaromaanien sarjan ensimmäinen osa Brändövägen 8, Brändö, tel. 35 (Söderström). Romaani ilmestyi seuraavana vuonna suomeksi nimellä Kulosaarentie 8, Kulosaari, puh. 35 (WSOY, suom. Elvi Sinervo). 70-luvun suomenruotsalaiseen tunnustuskirjallisuuteen kuuluva teos sai osakseen ylistystä niin Suomessa kuin Ruotsissakin. Arvostelevassa kirjaluettelossa ei oltu yhtä innostuneita: "– – hänen ilkeän muotoilun taitonsa on hiottu terävimmilleen. Itse en osaa isommin innostua tällaiseen leikkelyyn, niin tervehdyttävää kuin se joidenkin pesäkkeiden löytämiseksi saattaa ollakin." Tikkanen kuvasi teossarjassaan viiltävään tapaan niin sukuaan ja aikansa suomenruotsalaisia piirejä kuin itseäänkin. "Kun ensimmäinen suomea puhuva köyhä käsityöläinen oli onnistunut pesiytymään huvilakaupunkiin, se herätti syvää mielipahaa, uumoiltiin jo aikaa, jolloin kunta saisi niskoilleen sosiaalisia menoja. Moisen onnettomuuden estämiseksi lähetettiin kirkkoherra tarjoamaan suomalaiselle lahjussummaa, jos hän vapaaehtoisesti korjaisi luunsa. Hän ottikin rahat, tuli järkiinsä ja meni matkoihinsa koskaan palaamatta."
Chileläisen Isabel Allenden (s. 2.8.1942) esikoisromaanin Henkien talo (Otava 1985, suom. Jyrki Lappi-Seppälä) ilmestyessä Latinalaisen Amerikan kirjallisuus sai verevän, voimakkaan ja uudenlaisen äänen. Laaja, kolmen sukupolven läpi kulkeva sukukronikka luo kuvan kokonaisen maan historiasta 1900-luvulla. Päähenkilöiksi nousevat kirjavan suvun naiset eri sukupolvissa: Clara, Blanca ja Alba (kaikkien nimet merkitsevät valoa). Kirjan kertomuksessa on monenlaisia elementtejä maagisesta realismista rakkaustarinaan, ja aiheet liikkuvat niin luokkasodissa kuin intiaaninoitien salaisuuksissakin. "Clara vietti lapsuutensa ja astui nuoruusikään kotinsa seinien sisällä, keskellä uskomattomia tarinoita ja rauhallista äänettömyyttä, jossa aikaa ei mitattu kelloilla eikä kalentereilla; jossa esineet elivät omaa elämäänsä, haamut istuivat samassa pöydässä elävien kanssa, menneisyys ja tulevaisuus kuuluivat osana samaan kokonaisuuteen, ja nykytodellisuus oli vain peilinpalasten sekava kaleidoskooppi, jossa kaikki oli mahdollista."
Vuoden 1974 kotimaisena kirjana on Eeva Joenpellon (17.6.1921 – 28.1.2004) romaani, Lohja-sarjan aloittava Vetää kaikista ovista (WSOY). Neliosaisen sarjan ensimmäinen osa kuvaa läntisen Uudenmaan maalaiskylän elämää 1920-luvulla, kun maa toipuu sisällissodasta ja teollistuminen on kiihtymässä. Levottomat ihmiset hakevat uutta ja parempaa, yhteisön monenlaiset jäsenet toivovat erilaisia asioita. Joenpelto käyttää rikkaan kerrontansa osana myös Lohjan murteella kirjoitettua dialogia. "– – ihmiskuvaus syvenee luku luvulta ja kirjan päättyessä toteamme Joenpellon luoneen lähes kaikista henkilöistään taiteellisesti persoonallisia ja ihmisenä antoisia eläjiä", todettiin Arvostelevassa kirjaluettelossa. Vetää kaikista ovista sai Kiitos kirjasta -palkinnon 1975. "Hänniskä rupesi katselemaan silmät sirrillään puiden latvoihin. Paljaat oksat liikahtelivat ilman värähtämättäkään, rapisivat itsekseen iankaikkisina kunnes nekin kumminkin joskus kuolisivat kun kirves kävisi. Hän seisoi selin taloon, jonka emäntä oli. Hänessä oli kaikki kaksikerroksisen rakennuksen voima ja vankkuus."
Vuoden 1973 kotimaisena kirjana esitellään Samuli Parosen (23.5.1917 – 26.8.1974) romaani Kapina (Otava). Kirjassa kuvattu mies on työtön ja sairas, vailla rahaa, tulevaisuutta tai edes paikkaa mihin mennä. Vielä äsken mies haaveili toisenlaisesta tulevaisuudesta, menestyksestä ja omasta autosta. Kivut yltyvät, solutkin vaikuttavat nousevan kapinaan. Sekä ruumis että yhteiskunta tuntuvat miehelle vihollisilta, ja epäkohtien syyt pitää kaivaa esille ja parantaa. Romaani on monitahoinen ja ajoittain symbolinenkin haastaen lukijaansa myös tulkitsemaan. Samuli Paronen oli kirjailijana tunnettu "elämän varjopuolella vaeltavien" kohtaloiden kuvaajana. Hänen tuotannossaan tulivat esiin sellaiset ihmiset, jotka monet halusivat lähinnä pois silmistä ja tieltä. "Hän pyysi avainta. Nuori nainen tiskin takana katsoi takahuoneeseen josta tuli vanhempi nainen katsomaan ovenraosta voiko sille antaa. Ehkä se luuli hänen tulleen suoraan jostain työmaalta, ei huomannut paljaita jalkoja. Se antoi luvan avaimeen. Hanoista tuli kylmää ja kuumaa, peilistä sai katsoa ja ajaa vieraannäköistä partaa."
Venäläisen Nina Berberovan (26.7.1901 – 26.7.1993) pienoisromaani Säestäjätär (Tammi 1990, suom. Elina Kahla) kuvaa hyvin tarkkanäköisesti sivullisen elämää. Kirjan päähenkilö, köyhä mutta lahjakas Sonja, saa vallankumouksen melskeiden jälkeen ainutlaatuisen tilaisuuden päästä kuuluisan laulaja Maria Travinan säestäjäksi. Travinalla näyttää olevan kaikkea sitä, mitä Sonja tuntee itseltään puuttuvan. Säestäjä saa seurata vuosia vierestä loistokasta elämää ja joutuu samalla laulajatähden manipuloinnin kohteeksi, mutta lopulta Sonjan mielessä alkaa syntyä suunnitelma, jolla hän pystyisi kostamaan nöyryytykset. Miniatyyriteokseksi kutsuttua kirjaa on arveltu kirjailijan piilotetuksi omakuvaksi tämän avioliitosta, joka päättyi kaksi vuotta ennen teoksen kirjoittamista. "Itkunsekainen ilo valtasi minut. Sormeni alkoivat täristä ja eksyivät mustilla koskettimilla; laskin itsekseni tahtia, etten heti alkuun tuottaisi hänelle pettymystä yrityksessäni, mutta tunsin miten väristys kulki pitkin selkäpiitäni. Hänellä oli dramaattinen sopraano, ihanat kestävät korkeat sävelet ja syvät, selkeät matalat sävelet."
Vuoden 1972 kotimainen kirjavalinta on Eeva Kilven (s. 18.2.1928) runokokoelma Laulu rakkaudesta ja muita runoja (WSOY). Ikisuosikeiksi nousseita ja erilaisissa tilaisuuksissa edelleen usein siteerattuja runoja sisältävä teos oli Kilven ensimmäinen runokokoelma. Sen tekstit kertovat suoralla tavalla niin rakkaudesta, erotiikasta ja naiseudesta kuin kaipauksesta ja yksinäisyydestäkin. Mukana on myös tuskaa yhteiskunnan ja luonnon puolesta, mikä näkyy vielä korostuneemmin Kilven myöhemmässä tuotannossa. "Elämän evakkona"-runo tuo esiin Kilven kirjoittamiselle tärkeän karjalaisuuden. Teos painottaa myös arkisten asioiden tärkeyttä. Aikalaisarviossa kokoelmasta sanottiin: "Pidän tästä kirjasta. Se on eroottinen ja hyvin välittömästi kommunikoiva. – – Tämän kirjan lämpö on lähtöisin rehellisyydestä." Eeva Kilpi on kuvannut omia runojaan prosaistin runoiksi erotukseksi "oikeiden lyyrikoitten" runoista. "Herättyäni / sinun vieressäsi katselen / miten aamuaurinko kultaa kirjahyllysi / lattiasta kattoon / enkä yhtäkkiä enää tiedä kumpaa rakastan: / sinua vaiko kirjojasi. // Rakkaani, uskalla tuntea minut, / anna arvo tälle tunnustukselle."
Vuoden 1971 kotimaisena kirjana on Christer Kihlmanin (s. 14.6.1930) teos Människan som skalv (Bonnier), joka ilmestyi seuraavana vuonna suomeksi nimellä Ihminen joka järkkyi (Tammi, suom. Pentti Saaritsa). Tunnustusproosaksi kutsuttu, henkilökohtaisiin muistelmiin pohjautuva ja samalla esseemäisesti yhteiskuntaa käsittelevä kirja oli yksi 70-luvun suomenruotsalaisten kirjailijoiden suosituiksi nousseista elämäkerrallisista teoksista. Kihlman itse ei kuitenkaan ole pitänyt tunnustuskirjailijaksi kutsumisesta, ja tekijä kuvaa teoksensa johdannossa sen kirjoittamisen taustoja: "Ensinnäkään en usko henkilökohtaisen hienotunteisuuden arvoon. En usko että henkilökohtaisten tai 'häpeällisten' salaisuuksien salassa pitäminen olisi jotenkin rakentavaa tai merkityksellistä." Kihlman totesi myös kirjansa tärkeänä tarkoituksena olleen vähentää yksityisen ihmisen irrationaalista, tarpeetonta pelkoa. Erillisissä osioissaan alkoholismia, homoseksuaalisuutta ja avioliittoa käsittelevä teos sai Kiitos kirjasta -palkinnon 1972. "Mutta normit kuten kulttuuritkin ovat ihmisen luomuksia ja juuri siksi ei kukaan pysty, tai edes ole oikeutettu, varmasti sanomaan onko, ja miksi, jokin käyttäytyminen parempi ja oikeampi, inhimillisempi ja luonnollisempi kuin toinen."
Chileläisen Roberto Bolañon (28.4.1953 – 15.7.2003) toinen pääteos on romaani Kesyttömät etsivät (Sammakko 2009, suom. Einari Aaltonen). Teos ilmestyi alun perin 1998 ja sai Premio Herralde de Novela sekä Rómulo Gallego -kirjallisuuspalkinnot. Tarinan pääjuonteena on tragikoominen matka, jolle kaksi kirjallisen undergroundliikkeen viimeistä edustajaa lähtee etsiäkseen esikuvaansa, kauan sitten kadonnutta runoilijaa. Kirjassa on paljon erilaisia kertojia, jotka edustavat eri kansallisuuksia ja ammattialoja. Teos ylittää kulttuurisia rajoja, ja kulttimaineessa oleva kirjailija kertoo yleismaailmallisia tarinoitaan sekä kypsästi että räävittömästi. "Näin siinä kävi: saavuin iltakahdeksalta Risteykseen. Baari oli täynnä, ja asiakkaat olivat poikkeuksellisen surkeita ja kammottavia. Baarin nurkassa oli kaiken kukkuraksi sokea mies, joka soitti hautaria ja lauloi. Mutta en pelästynyt, vaan työnnyin ensimmäiseen baaritiskillä vapautuvaan aukkoon. Rosario ei ollut paikalla. Kysyin häntä minua palvelevalta tarjoilijalta, joka käyttäytyi kuin olisi pitänyt minua ylimielisenä oikuttelijana ja takinkääntäjänä."
Vuoden 1970 kotimaisena kirjana esitellään Reino Rinteen (17.7.1913 – 6.2.2002) runokokoelma Anna minulle atomipommi (Alea-kirja). Teos on runomuotoon kirjoitettu suorasanainen pamfletti pohjoisen luonnon tuhoamista vastaan, ja se toi kirjailijalle seuraavana vuonna valtion kirjallisuuspalkinnon. Reino Rinne työskenteli nuorena savotoissa ja metsänvartijana. Myöhemmin hän opiskeli Helsingissä yhteiskunnallisessa korkeakoulussa, työskenteli toimittajana ja julkaisi esikoisteoksensa vuonna 1945. 60-luvun lopulla Rinteen kirjailijanlaatua alkoi määrittää yhteiskunnallinen osallistuminen, ja häntä pidetään yhtenä merkittävimmistä suomalaisista ympäristöajattelijoista. Vuonna 1970 ilmestyi muitakin ympäristönsuojelua käsitteleviä kotimaisia kirjoja. "Tämä ei ole nälkäisen suden vihlova huuto / eikä hoippuvan kerjäläisen kähisevä rukous; / tämä on pohjoisen ihmisen huuto ihmiselle / joka on sitonut henkensä solmionauhalla ja / jäänyt luurankona mutta hyvin asustettuna / hallitsemaan kalisevin paragraafein. / Jukolan veljesten huuto Hiidenkivellä / Viertolan kartanon kuuroille korville."
Vuoden 1969 kotimaisena kirjavalintana on Kerttu-Kaarina Suosalmen (9.9.1921 – 14.2.2001) romaani Hyvin toimeentulevat ihmiset (Otava). Aikalaisten arvostaman, kerronnaltaan renessanssimaisen reheväksi kuvatun tekijän kirjassa 1960-luvun suomalainen yhteiskunta murroksineen ja rajalinjoineen on kuvattu tarkkanäköisesti. Kun koulutettujen, keskisuuressa kaupungissa asuvien ihmisten aineellinen hyvinvointi on kunnossa, minkälaiset asiat alkavat painaa ja aihettaa huolta? Teos on kirjoitettu vuorotellen eri henkilöiden näkökulmasta, ja ääneen pääsevät lehtori vaimoineen, kotiäiti, kirjailija ja papinrouva. "Kun minä kysyin, mikä hätä hänelle nyt yhtäkkiä oli tullut, nythän oli talvi, eikö tonttikaupat ole mukavinta päättää kesällä, niin Veijo sanoi, että samantekevää talvi vai kesä, hän oli ollut niin kuin jonkin kuumeen tai kiihkon vallassa, elämä piti saada nyt jollakin tapaa liikkeelle, piti ostaa talo, piti tehdä kaikenlaista muutakin; hän sanoi, että ellen minä nyt sitä tee, niin minä kuolen."
Intialaislähtöiseen perheeseen 11.7.1967 syntynyt amerikkalaiskirjailija Jhumpa Lahiri on tuotannossaan käsitellyt erityisesti intialaisten siirtolaisten elämää ja heidän uudessa ympäristössään kohtaamiaan haasteita. Myös novellikokoelma Tuore maa (Tammi 2008, suom. Kersti Juva) kertoo kahdeksassa novellissaan näitä tarinoita. Perinteistä kiinni pitämisen ja yksilöllisen vapauden välinen rajanveto, ihmissuhteiden hauraus ja vieraantuneisuuden tunne ovat kokoelman näkyvimpiä teemoja. Kahteen osaan jakautuvan teoksen viisi ensimmäistä novellia ovat itsenäisiä tarinoita, kolme viimeistä puolestaan muodostavat eräänlaisen trilogian kertoessaan samojen ihmisten eri elämänvaiheista. "Äiti teki meille aina eväät, kovaksi keitettyjä munia ja kurkkuvoileipiä, ja puhui lämmöllä nuoruutensa suurista tapauksista, talvisista eväsretkistä, jolloin puolensataa sukulaista oli matkustanut junalla Länsi-Bengalin maaseudulle. Pranab kaku kuunteli näitä tarinoita kiinnostuneena, imi itseensä äidin menneisyyden katoavia yksityiskohtia. Hän ei ollut kuuro äidin nostalgialle niin kuin isä, eikä kuunnellut käsittämättä mitään kuten minä."
Sivut
Uusi käyttäjä?
Rekisteröityneet käyttäjät voivat tehdä Kirjasammossa kirjahyllyjä ja kommentoida teoksia.
