Päivän täky

Saatanatango

Unkarilaisen László Krasznahorkain (s. 1954) esikoisromaani Saatanatango (Teos 2019, suom. Minnamari Pitkänen) sijoittuu sotien jälkeiseen Unkariin. Syrjäisellä maatilalla toimettomaksi jääneet asukkaat kinastelevat keskenään ja viettävät aikaansa kapakassa. Loputtoman sateen ja kuran keskellä he kaipaavat johtohahmoaan Irimiásta, jonka saapumisen odottamisesta tulee heille elämän johtolanka. Kerronta etenee ilman kappalejakoja ja virkkeet ovat pitkiä. Vesa Rantama kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Sinfoniset teemat, ihmisen ja maailmankaikkeuden suhdetta kysyvät arvoitukset sekoittuvat arkiseen hajaannukseen. Vain en¬tropia on varma voittaja: lause lauseelta epäjärjestys lisääntyy.” ”Kello heidän päidensä yläpuolella näyttää varttia vaille kymmentä, mutta tämä oli kai odotettavissa: he ymmärtävät varsin hyvin, mitä tarkoitusta täällä palvelevat päätävihlovasti särisevä loisteputki hiusmurtumien verkottamassa katossa, järjestelmällisten ovenpaukauksien loputon kaiku poikkeuksellisen korkeilla käytävillä ja painavien saappaiden puolikuunmuotoisen kantaraudan kipinöinti vasten lattian keraamista panssaria, samaten he saattavat aavistaa, miksei taimmaisia valoja ole sytytetty, tai miksi kaikkialla vallitsee sama väsyttävä hämärä, ja he olisivatkin valmiita painamaan päänsä silkasta kunnioituksesta tätä upeasti loppuun hiottua järjestelmää kohtaan kuin vain tyytyväiset rikoskumppanit…”

Onnenkissa

Aino Vähäpesolan (s. 1994) esikoisromaanin Onnenkissa (Kosmos 2019) päähenkilönä on parikymppinen nainen, joka on opinnoissaan syventynyt Edith Södergranin runouteen. Nuorena kuolleen runoilijan tuotannon kautta nainen löytää tapoja hahmottaa maailmaa ja omia tunteitaan. Hän analysoi loputtomasti itseään ja hakee mielenrauhaa joogaamalla. Romaani yhdistelee onnistuneesti omakohtaista kerrontaa ja luutuneita rakenteita purkavaa feminististä esseetä. Eleonoora Riihinen kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Vähäpesolan esikoinen on lukukokemuksena meditatiivinen ja lohdullinen. Se etenee varmaotteisesti ja rauhallisesti kuin syvän hengityksen rytmissä vaihtuvat asanat.” ”Motivaationi harjoitella kuolleen miehen asentoa, hengittelyä ja meditaatiota oli korkea. Olin nimittäin alkanut ajatella, että ehkä aktiivisen toiminnan sijaan passiivisuus olisi se tapa, jolla maailma muuttuisi. Patriarkaatin voisi kaataa meditoimalla – vähintäänkin sen, joka piti valtaa omassa mielessäni. Se on se ääni, joka saa meikkaamaan tummat silmänaluset piiloon, vaikka ei näkisi sille oikeastaan tarvetta, hankkimaan poikaystävän, vaikka ei haluaisi. Henkilökohtainen on poliittista, joten onhan sillä merkitystä, jos minä vain lihas lihakselta ja ajatus ajatukselta lakkaan olemasta minä, joka olen ollut koko elämäni ajan: tyttö ahtaassa roolissaan.”

Lissabonissa muistin sinut

Brasilialaisen Luiz Ruffaton (s. 1961) pienoisromaani Lissabonissa muistin sinut (Into 2018, suom. Jyrki Lappi-Seppälä) kertoo nuoresta brasilialaisesta Sérgiosta. Hän asuu pienessä kylässä, jossa elämä on hankalaa ja toimeentuloa on vaikea saada. Hän saa työstään potkut ja muuttaa valtameren taakse Portugaliin. Elämä Euroopassa ei kuitenkaan osoittaudu helpoksi, päinvastoin. Emmi Ketonen kirjoittaa Kohtaamisia-blogissaan: ”Erityistä romaanissa on sen kerronta. Ajatus lentää laajassa kaaressa, putoaa välillä kiintopisteeseen ja ponnahtaa uudelleen lentoon. Kertomusta motivoiva tupakanpoltto kuvaa hyvin myös romaanin rakennetta: sitkeää taistelua pinttyneistä tavoista eroon pääsemiseksi ja lopulta vanhaan tuttuun paheeseen ratkeamista.” ”Vielä kaksi päivää viipyilin masentuneena huoneessani jaksamatta käydä syömässä tai peseytyä, aurinko pysytteli itsepintaisesti piilossa, huulet rohtuivat, nenä punoitti, kädet ja jalat kylmästä kankeina laahustin huoneessani edestakaisin selkä kyyryssä kuin kantaisin kuudenkymmenen kilon taakkaa ja manasin, idiootti! kuka käski noudattaa orjallisesti toisten opastuksia, oikeassa oli äitimuori (rauha hänen sielulleen) kun aina muistutti, että jos neuvo on hyvä, kukaan ei anna sitä ilmaiseksi vaan myy sen sinulle, piinasin itseäni, kirosin typeryyttäni, entäs nyt? Totta puhuen ajattelin hetken pakata kamppeeni, palata kotiin ja myöntää ettei minusta ole toteuttamaan näin suurisuuntaisia hankkeita. Väliäkö sillä että ihmiset nauravat?”

Mitä männyt näkevät

Anna Soudakovan (s. 1983) esikoisromaani Mitä männyt näkevät (Atena 2020) kertoo Stalinin vainoista, mutta myös nyky-Venäjästä 1930-luvulla syntyneen Jurin näkökulmasta. Hänen vanhempansa on aikanaan vangittu ja lopulta tapettu Sandarmohin mäntymetsässä Jurin ollessa vielä lapsi. Hänet karkotetaan siskonsa ja isovanhempiensa kanssa Uzbekistaniin. Älykäs ja kunnianhimoinen Juri opiskelee itsensä tohtoriksi ja päätyy lopulta Turkuun. Hän ryhtyy vanhana miehenä selvittämään vanhempiensa kohtaloa yhdessä paikallisen Memorial-järjestön kanssa. Antti Majander kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Soudakovan teos on arvokas lisä suomalaiseen kirjallisuuteen. Vallan julmuus, oman tomumajan hauraus ja siinä sittenkin sitkeästi asuva elämänjano kulkevat rinnan episodeittain etenevässä kerronnassa.” ”Tämä mahtavan punaisen lipun alla elävä suuri kansa on tottunut viettämän elmäänsä kiskoilla. Rautaiset pyörät vievät ihmissieluja Leningradista Vladivostokiin, Jäämereltä Uzbekistaniin. Uralin yli, rajattomien arojen halki, tundran poikki, Baikalin rantaviivaa pitkin ja kukkivien puuvillapeltojen läpi. Yhdeltä maailman laidalta toiselle. Ihmissielut matkaavat monta vuorokautta yhteisvaunuissa, kyykkivät virtsaisissa vessoissa, nukkuvat sukkahien maustamassa ilmassa, syövät keitettyjä munia ja paistettua kanaa, juovat päivällä teetä ja yöllä vodkaa metallijalkaisista laseista, polttavat tupakkaa vaunusilloilla, joiden läpiveto puhdistaa syntisimmänkin sielun. Keinuvissa vaunuissa ihmiset tutustuvat toisiinsa, välillä kohtaamiset kestävät yhden pysähdysvälin, välillä koko elämän.”

Iso vihko

Unkarilaisen Ágota Kristófin (1935-2011) esikoisromaanin Iso vihko (Tammi 1988, suom. Anna Nordman) päähenkilöinä ovat äitinsä hylkäämät kaksospojat, jotka asuvat isoäitinsä luona. Suuressa Kaupungissa riehuu sota ja pahuus hallitsee rikkonaista mailmaa. Pojat lähtevät leikkiin mukaan ja onnistuvat selviytymään oman moraalittomuutensa ja keskinäisen solidaarisuutensa ansiosta. He kirjaavat pahat tekonsa Isoon Vihkoon. Juha Hurme ohjasi teoksen pohjalta näytelmän, jota esitettiin teatteri Pienessä Suomessa vuonna 1998. Romaani on ns. Kaksosten trilogian ensimmäinen osa. Jukka Petäjä kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Kristofin romaania Iso Vihko voi pitää jopa pienenä tapauksena. Se on järkyttävän kylmä kirja moraalittomuudesta mielettömyyksien maailmassa.” ”Me aloitamme kaloista. Otamme niitä pyrstöstä ja iskemme niiden päät kiveä vasten. Totumme nopeasti tappamaan syötäväksi tarkoitettuja eläimiä: kanoja, kaneja, ankkoja. Myöhemmin tapamme eläimiä joita ei tarvitsisi tappaa. Pyydystämme sammakkoja, naulaamme ne lautaan ja avaamme niiltä vatsan. Pyydystämme myös perhosia ja kiinnitämme ne neuloilla pahville. Vähän ajan kuluttua meillä on hieno kokoelma.”

Limbodusa

Lotta Dufvan (s. 1987) esikoisromaani Limbodusa (Otava 2020) on dystooppinen kuvaus 2030-luvun Euroopasta. Maanosaa hallitsee itäistä uhkaa varten luotu puolustusalan suuryritys Eurodef, joka hallitsee sotilasdiktatuurin tavoin kovalla otteella. Tilanne synnyttää pakolaisvirran Euroopasta Afrikkaan. Vastarinta propagandaa ja diktatuuria vastaan leviää vähitellen Suomesta etelään. Vastarinnan ytimessä toimivat romaanin päähenkilöt ja rakastavaiset Ingrid ja Suomalainen. Artemis Kelosaari kirjoittaa Kiiltomadon arviossaan: ”Dufva on onnistunut kirjoittamaan napakasti etenevän romaanin. Hän kuljettaa päähenkilöitään läpi Euroopan ja toinen toistaan tukalamman tilanteen. Pinnallisesta rymistelystä ei silti ole kyse, vaan trillerimäisen juonen alla väreilee vakavaa pohdintaa muun muassa siitä, pyhittääkö tarkoitus keinot politiikassa tai ylipäätään elämässä.” ”Lumeton talvi vaihtuu kevääksi miltei huomaamatta ja Eurodefiä vastustavien mielenosoitusten osallistujamäärät laskevat viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta. Emme tiedä, mitä hallitus suunnittelee, mutta se on ollut epäilyttävän hiljaa jo monta kuukautta, vaikka samaan aikaan verkossa kuhisee vaarallisesti. Sinä olet kroonisen malttamaton, puhkeilet pitkiin, vihaisiin monologeihin siitä, miten olemme jo alle vuodessa tottuneet diktatuuriin ja miten vapaudella ei ole pian enää mitään toivoa.”

Kuningashuone

Englantilaisen Hilary Mantelin (1952-2022) romaani Kuningashuone (Teos 2020, suom. Kaisa Sivenius) on Thomas Cromwellin elämään keskittyvän trilogian päätösosa. Trilogian pohjalta filmatun Susipalatsi-televiosiosarjan toinen tuotantokausi (2024) seuraa pitkälti kirjan tapahtumia. Kuningas Henrik VIII on juuri mestauttanut toisen vaimonsa Anne Boleyn ja löytänyt uuden vaimoehdokkaan Jane Seymourin. Hän haluaa kuumeisesti poikalasta ja perillistä, jotta Tudor-suku voisi jatkaa Englannin hallitsijana. Romaanin keskushahmo on kuninkaan uskollinen neuvonantaja Thomas Cromwell, joka pyrkii väsymättä tukemaan oikukasta hallitsijaa. Päätösosassa kyynisyys alkaa nostaa päätään. Helsingin Sanomien haastattelussa Mantel kuvailee romaaniaan: ”Se kertoo miehestä, jonka mennyt, sisäinen elämä muistoineen alkaa tunkea esiin ja järkyttää mielen nykyistä tasapainoa. Tämä on perin yleinen, inhimillinen prosessi, joka liittyy vanhenemiseen. Tavallaan Thomas Cromwell ja minä olemme käyneet sen läpi yhdessä.” ”Älkää katsoko menneisyyteen, hän oli neuvonut kuningasta, mutta syyllistyy itsekin muisteloihin, kun valo hämärtyy talvi- tai kesäillan tuntina hetkellä ennen kuin tuodaan kynttilät; kun maa ja taivas sulautuvat yhteen ja oksistoon paenneen pikkulinnun läpättävä sydän asettuu, mutta yöeläimet havahtuvat ja nousevat venytellen ylös ja kissojen silmät kiiluvat pimeässä; silloin värit hulahtavat hihoilta ja kaavuilta tummuvaan iltaan, sivu sotkeutuu ja kirjainten muodot liukuvat uusiin kuvioihin, niin että vanha tarina ujuu näkyvistä ja oudoksi käyvä muste leviää yhdeksi virran vuoksi. Silloin katsoo taakseen ja kysyy, onko tämä tarina minun. Entä tämä maa? Olen minä tuo vilahtava hahmo, tuo kujilla luikahtava muoto, joka iltasoiton julistamaa rauhaa uhmaten pakenee päivää? ”

Musta satu

Aki Ollikaisen (s. 1973) pienoisromaani Musta satu (Siltala 2015) yhdistelee fragmentaarisessa kerronnassaan historian tositapausta ja nykyhetkeä. 1930-luvulla Helsingin Tattarisuon lähteestä löytyneiden ruumiinosien salaisuus kiehtoo kirjailijaa, joka valmistelee tapauksen pohjalta käsikirjoitusta. Kirjailija on eronnut vaimostaan ja löytää omasta menneisyydestään kipukohtia ja syitä suhteen epäonnistumiselle. Antti Majander kirjoittaa Helsingin Sanomissa: ”Unet ja kuolema kietoutuvat romaanissa yhteen. Elämä näyttäytyy häilyvänä ja outona rajatilana niiden välissä. Niinpä tarkat kuvaukset elämän yksityiskohdista vaikuttavat lähinnä sadulta.” ”Tänne oli päättynyt varattomien maallinen taival, kahdeksan arkun linjaan. Neljä arkkua pohjalle, kerros maata väliin ja päälle seuraavat neljä arkkua. Haudat saattoivat olla päiväkausia peitettyinä vain kevyellä kerroksella multaa, koska odotettiin, että kahdeksan linja tulisi täyteen. Vasta sitten ne lapioitiin lopullisesti umpeen.Täältä Noita-Kallio etsi ruumiit, joista irrotti taikoihinsa tarvittavat sinetit.Nyt olin nähnyt paikan, josta tarina alkaa, tavallaan, voi se toisaalta alkaa mistä tahansa. Kävelin takaisin autolle ja lähdin ajamaan Tattarisuolle. Mustat pilvet levisivät vauhdilla taivaalle. Alkoi sataa. Tässä menisi koko päivä. Tiesin, että minun piti nähdä paikka yöllä, jotta saisin tarinaan alun lisäksi lopun."

Caracasissa on vielä yö

Venezuelalaisen Karina Sainz Borgon (s. 1982) esikoisromaani Caracasissa on vielä yö (Aula & Co 2019, suom. Taina Helkamo) kertoo nuorehkosta venezuelalaisesta naisesta Adelaidasta. Romaani alkaa hänen äitinsä hautajaisista, joiden jälkeen Adelaidan maailma alkaa pala palalta murentua. Nykypäivän Venezuelan korruptio, inflaatio, puute elintarvikkeista ja lähiympäristön väkivalta pakottavat hänet pakenemaan. Tätä silmällä pitäen hän kehittelee itselleen uuden espanjalaisen identiteetin. Jukka Koskelainen kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Romaani on ollut jo maailmalla pieni sensaatio. Muutamasta selittävästä jaksosta huolimatta sen voi huoletta nostaa latinalaisamerikkalaisen kirjallisuuden viimeaikaisiin huippuihin jo rohkeutensa ja kursailemattomuutensa vuoksi.” ”Kuulin laukauksia. Aivan kuten olin kuullut edellisenä päivänä, ja sitä edellisenä ja sitä edellistä edellisenä. Avonaisesta hanasta virtasi likaista vettä ja lyijyä erottamaan äidin hautajaiset sitä seuraavista päivistä. Istuessani ikkunan viereen sijoitetun työpöytäni ääressä huomasin, että naapurirakennusten asunnot olivat pimeinä. Oli aivan normaalia, että kaupungista oli sähköt poikki, siksi minua kummastutti se, että minun asunnossani oli valot vaikka muilla ei. ”Jotain on tekeillä”, ajattelin. Sammutin työpöydän lampun välittömästi. Silloin Ramonan ja Camelon asunnosta yläpuoleltani alkoi kuulua kovia ääniä. Huonekalujen kolinaa. Pöytiä ja tuoleja siirreltiin paikasta toiseen. Soitin heille. Kukaan ei vastannut. Ulkona yö ja sekasorto pitivät huolta siitä, että epävirallinen ulkonaliikkumiskielto pysyi voimassa aivan itsestään. Maassa elettiin synkkiä aikoja, luultavasti rankimpia sitten 1800-luvun viisivuotisen sodan.”

Aurinko ei liiku

Markku Pääskysen (s. 1973) romaanin Aurinko ei liiku (Tammi 2020) kertojana on perheenisä Matti. Hän asuu perheensä kanssa pienessä kylässä Raaseporin lähellä. Romaanin alussa perhe löytää rannalta palaneen auton, jonka takakontista poliisi löytää myöhemmin hiiltyneen ruumiin. Perheen herkästi aistiva poika Aarne on nähnyt tapahtuneesta etiäisen. Matin mieltä häiritsee myös perheen talon synkkä menneisyys ja kylällä ajeleva oudosti käyttäytyvä vaitelias moottoripyöräilijä. Tapahtumat muistuttavat jännistyskertomusta, mutta kyse on lopulta jostakin aivan muusta. Tommi Melender kirjoittaa Suomen Kuvalehden arviossaan: ”Pääskynen kuvaa pikemminkin aistien ylivirittyneisyyttä kuin vajavaisuutta. Kun ihmismieli epäilee kaiken liittyvän kaikkeen, todellisuus saa salaliittoteorian piirteitä. Tällaista hiipivää pelkoa romaani erittelee hienovireisen taitavasti.” ”Miksi minusta joskus tuntuu kuin olisin vankina tässä pienessä kylässä. Me olemme vankeja vaikka pääsisimme lähtemään milloin vain. Täällä on enemmän ilmansuuntia kuin kaupungissa. Mutta emme me lähde minnekään. Juuri kukaan ei puhu kanssani mutta ihmiset puhuvat minusta enkä tiedä syytä. En tiedä syytä miksi he puhuvat, en syytä miksi he ovat puhumatta, en vain tiedä, en syytä enkä seurausta. Kun kuljen talojen välissä minusta tuntuu, että kuulevat mitä minä puhun, mutta en kuule heitä, en koskaan kuule mitä he minusta puhuvat. En tiedä mitä ajattelisin heistä, en tiedä mitä he ajattelevat minusta. En ole vankina ainoastaan tässä kylässä vaan myös näissä ajatuksissa, joiden kaikki langat johtavat samaan kerään.”

Jumalan kaupunki

Brasilialaisen Paulo Linsin (s. 1958) tunnetuin teos on romaani Jumalan kaupunki (Aviador 2016, suom. Tarja Härkönen), josta on filmattu myös samanniminen menestyselokuva. Kirja sijoittuu Rio de Janeiron köyhien asuttamaan kaupunginosaan Cidade de Deusiin. 1960-luvulla rakennetusta idealistisesta lähiöstä tuli pian rikollisuuden, huumekaupan ja kurjuuden piinaama alue. Linsin teos kertoo tästä surullisesta kehityksestä alueen asukkaiden tarinoiden kautta. Arto Rintala kirjoittaa Kiiltomadon arviossaan: ”Jumalan kaupunki herättää lukijassaan jäsentymättömän levottomuuden tunteen. Vastaavanlaisen rajatilan kokemuksen välittäminen uskottavalla tavalla onnistuu harvoin mutta onnistuessaan riittää nostamaan teoksen klassikon asemaan.” ”Naftista yö tuntui pysähtyneen paikalleen. Hän ei ollut hermostunut, hän ei itse asiassa koskaan ollut. Hän toivoi jopa, että sisällä kajahtaisi laukaus, jotta hän voisi ilmestyä paikalle pelastavana ässänä meneillään olevaan peliin. Hänestä oli mukavaa olla gangsteri, hän janosi kostosta hyvitystä joihinkin haavoihin, joita elämä oli iskenyt hänen sieluunsa, hän halusi tappaa joukoittain ihmisiä tullakseen kuuluisaksi, yhtä kunnioitetuksi kuin Iso oli Macedo Sobrinhon favelassa.”

Kirkkaus

Riitta Jalosen (s. 1954) romaanin Kirkkaus (Tammi 2016) päähenkilönä on uusiseelantilainen kirjailija Janet Frame (1924-2004). Vaikean lapsuuden ja nuoruuden elänyt kirjailija kärsi mielenterveysongelmista, yritti itsemurhaa ja viettiä vuosia sairaalahoidossa. Hän pelastui kirjoittamalla, erityisesti omasta elämästään. Jalonen kertoo romaanissaan Framen tarinaa, keskittymällä kirjailijan sisäiseen maailmaan. Mervi Kantokorpi kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: "Ja mitä on kirjoittaminen, mitä se voi ihmiselle merkitä, siitäkin Kirkkaus kertoo. Janet Framen kohdalla se oli itsensä ravistelemista paperille, ruumista nokkivien muistojen kertomista, kirkastamista. Tämän Riitta Jalonen välittää vahvassa romaanissaan niin kuin vain kokenut kirjailija sen voi tehdä.” ”Päätän, että joskus kirjoitan vielä omasta kuvastani, koska juuri tuon peilistä näkyvän pään sisällä ovat ajatukseni ja tunteeni. Olen olemassa kirkkaina säilyneissä peilin kohdissa, mutta myös ruosteisissa ja rikkisyöpyneissä. Frankin mökissä olevassa peilissä näkyy Seacliffin aikaisten paiseitten jälkeensä jättämiä arpia. Ehkä aamulla näen samat jäljet tyynyliinassa, johon olen painanut kasvoni yön aikana. Sairaalassa kiehnäsin nukkuessani vasten tyynyä, se silitti liasta ja kylmästä araksi muuttunutta ihoa.Mitä on kasvojen takana, ketkä kaikki ihmiset ovat jääneet kiinni minuun omien ihmisteni lisäksi, sairaalan hoitajat, hyvä hoitaja Maria ja hyvä hoitaja Ann. Pahat pysyvät elossa vaikka en halua ajatella, että heitä on pysyvästi kirjailtu mihinkään osaan minua.”

Nelly B:n sydän

Ruotsalaisen Aris Fioretoksen (s. 1960) romaanin Nelly B:n sydän (Teos 2018, suom. Outi Menna) päähenkilönä on Saksan ensimmäinen naislentäjä Nelly Becker. Nelly on sydänvikansa vuoksi joutunut luopumaan suurimmasta intohimostaan, lentämisestä. Hän on eronnut aviomiehestään ja rakastunut itseään nuorempaan Irmaan. Tapahtumien taustalla on sotienvälinen 1920-luvun Berliini. Nellyn fiktiivisessä henkilöhahmossa on aineksia nuorena kuolleesta Melli Beesestä (1886-1925), joka sai lentolupakirjan ensimmäisenä saksalaisnaisena. Marissa Mehr kirjoittaa Kiiltomadon arviossaan: ”Erityisen huomionarvoista on jälleen kerran upea kieli lukuisine mielikuvituksellisine kielikuvineen. Outi Mennan onnistunut suomennos on herkkä ja piirtää terävästi Nellyn tunneskaalaa. Vahva kieli luo tiheää tunnelmaa, joka kuljettaa kuin aaltoina Nellyä ja hänen heikkoa sydäntä aallonharjalta pohjalle ja ylös vuorotellen.” ”Vanhempana rakastuin yhä naisiin, mutta heidän sukupuolensa oli minulle ellei merkityksetön niin ainakin vähemmän tärkeä. Elämä ei pyörinyt rauhasten ympärillä. Olin ensisijaisesti ihminen ja vasta sen jälkeen nainen. Niille jotka ajattelivat toisella tavalla, orvokkinaisille, kuten Ebba Cronhielm heitä kutsui, en uhrannut montakaan ajatusta. Tiesin että heitä oli ja hyväksyin heidät sellaisina kuin he olivat, mutta olisimme yhtä hyvin voineet elää eri maissa. Sillä ei ollut merkitystä oliko henkilö, jonka kanssa keskustelin sepelipäällysteisten kiitoratojen hyvistä puolista, mies vai nainen. Vai jotain siltä väliltä. Ainoa olennainen seikka oli löytää ratkaisu yhteiseen ongelmaan.”

Alma!

Hanna Weseliuksen (s. 1972) esikoisromaanin Alma! (WSOY 2016) keskiössä ovat taiteilijanaiset. Aino on kuvataiteilija ja kahden lapsen yksinhuoltajaäiti, jonka luovuus on tyrehtymässä. Ainon vastinpariksi teoksessa nousee Alma Mahler - kuuluisan säveltäjän vaimo, jolla olisi ollut lahjoja tulla merkittäväksi säveltäjäksi itsekin. Teoksen hahmoja ovat myös lakimies, nigerialaiset koulutytöt ja kaupungin yllä liihottava pulu. Kerronnaltaan fragmentaarinen ja polveileva teos sai aikanaan Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Antti Majander kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Merkillisesti Alma! onnistuu olemaan samaan aikaan sekä viisas, ärhäkkä että elegantti. Weseliuksen omintakeinen ääni on arvokas lisä uudistuvaan kirjallisuuteemme.” ”Aino laskee puhelimen syliinsä, istuu silmät kiinni ja näkee vain omien silmäluomiensa sisäpuolen, se on pelkkää puhdasta rajatonta väriä, hehkuvaa oranssia. Sitten hän raottaa silmiään ja näkee omat ripsensä. Niiden takana on taivas. Tätä Aino on miettinyt paljon, kevään taivaan väriä. Se näkyy hyvin nyt, tästä rannalta, kun meri on jäänharmaa. Mutta Aino ei tiedä värille nimeä. Se on sinisen ja keltaisen välissä, mutta ei millään tavalla vihreä. Mikä se sitten on. Aino ei koskaan ole onnistunut maalaamaan sitä. Väristä tulee aina likainen tai epäuskottava. Ja kuitenkin sen todistettavasti pystyy maalaamaan. Jotkut venäläiset mestarit ovat pystyneet, suomalaiset, ruotsalaisetkin. Viime vuosisadan huhtikuisia kaupunkeja esittävissä maalauksissa tuo väri riippuu puutalojen mustien kattojen, savupiippujen ja lumisten pihojen yllä voitonriemuisen oikeana ja totuudenmukaisena.”

Koodinmurtaja

Kiinalaisen Mai Jian (s. 1964) romaanin Koodinmurtaja (Aula & Co 2017, suom. Rauno Sainio) päähenkilönä on matemaattinen ihmelapsi Rong Jinzhen. Kiinan valtion tiedusteluyksikkö värvää hänet vihollisen salattujen koodien murtajaksi. Autismin kirjolla oleva poika onnistuu ja hänestä tulee kansallissankari. Trillerimäisiä piirteitä sisältävä romaani perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin työskentelystä Kiinan tiedustelupalvelussa. Teos on ollut kotimaassaan suurmenestys ja sen pohjalta on tehty tv-sarja ja elokuva. Pertti Avola kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Romaani polveilee kiehtovasti eri aikakausien ja henkilöiden lomassa menettämättä jännitettään. Se ei niinkään kerro koodinmurtamisen yksityiskohdista ja matematiikasta, vaan sen filosofiasta, niistä oivalluksista, joiden kautta ratkaisuun päästään.” ”Tuon aamiaisen syötyään Rong Jinzhen aloittaisi loppuelämänsä koodinmurtajana! Silti hänellä ei vielä ollut aavistustakaan siitä, että häntä odotti juuri tuo arvoituksellinen, julma tehtävä. Näin siitä huolimatta, että osa hänen koulutuksestaan oli viitannut siihen suuntaan. Häntä oli esimerkiksi vaadittu oppimaan niin paljon kuin suinkin mahdollista X-valtion historiasta, maantieteestä, diplomaattisista suhteista, poliittisista arvohenkilöistä sekä asevoimista vahvuuksineen, strategioineen ja kalustoineen, hänen oli jopa pitänyt tutkia eräiden hallituksen ja asevoimien arvohenkilöiden taustoja. Kaikki tämä oli saanut hänet uteliaana pohtimaan, mikä hänen tuleva tehtävänsä voisikaan olla.”

Rakkaus niinku

Johannes Ekholmin (s. 1984) esikoisromaani Rakkaus niinku (Otava 2016) kuvaa yksityiskohtaisesti kolmikymppisen kirjailijan Joonan tuoreinta kirjaprojektia. Hän on rahapulassa muuttanut asumaan isänsä luokse Kirkkonummelle. Hänen isänsä on myös kirjailija ja tunnettu minäkeskeisestä miesproosastaan. Joona ei sulata isänsä tyyliä, vaan haluaa kertoa tarinansa moniäänisesti ja koherenttia minäkuvaa vältellen. Joonan teos rakentuu chat-keskusteluista, fragmenteista ja litteroiduista ääniviesteistä. Arla Kanerva kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Tämä on virkistävää: muotokokeiluja, etenkin sellaisia jotka hyödyntävät nettipuhetta, on suomalaisessa kirjallisuudessa tässä mittakaavassa lähinnä lyriikan puolella.” ”JOONA: Mut siis kun puhe tai teksti ei pelkästään kuvaa todellisuutta, se luo todellisuutta. Mut tuntuu että tää on just se juttu, mitä monet sun sukupolven ihmiset ei pysty sisäistää… Että myös negatiivinen huomio vahvistaa sitä asiaa mitä se väittää kritisoivansa… Jos surkuttelee sitä kun ei itse rikastunut ja pitää elämää paskana jos ei oo kallista autoa ja huvilaa, tulee arvottaneeksi köyhien elämän paskaks. Niinku elämä ei vois olla arvokasta ellei oo rikas. Vaik on tiedossa, että sen jälkeen ku perustarpeet saa kustannettuu niin varallisuudella ei oo mitään vaikutusta onnellisuuteen. Vaan siks että meillä on niin syvälle juurtunut ajatus että työ määrittää ihmistä.”

Taikavuori

Tässä kuussa tuli kuluneeksi 100 vuotta saksalaisen Thomas Mannin (1875-1955) romaanin Taikavuori (WSOY 1957, suom. Kai Kaila) ilmestymisestä. Romaani on yksi saksalaisen ja eurooppalaisen romaanikirjallisuuden suurimmista klassikoista. Se kertoo parikymppisestä laivanrakennusinsinööristä Hans Castorpista, joka lähtee Alpeilla Davosissa sijaitsevaan parantolaan. Siellä hänen on tarkoitus lomailla ja tavata tuberkuloosia sairastavaa serkkuaan. Aika parantolassa venyykin seitsemäksi vuodeksi. Näiden vuosien aikana hän käy mielenkiintoisia filosofisia keskusteluita parantolan asukkaiden kanssa. Keskustelut avaavat näkymän eurooppalaiseen ajattelumaailmaan ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä. Romaanin pohjalta kuunnelman sovittaneen Outi Nyytäjän mukaan ”Taikavuoressa on kehotus katsoa asioita toisella tavalla kuin nykyään, suoraan”. Taikavuoren painos on ollut pitkään lopussa, ja sitä on ollut hankala löytää kirjastoista. Onneksi kirjasta on sen 100-vuotisjuhlan merkeissä ilmestymässä uusi painos joulukuussa 2024. ”Hans Castorp oli siis vuodepotilaana lauantai-iltapäivästä lähtien, koska häntä ympäröivän maailman korkein mahti, hovineuvos Behrens, oli niin määrännyt. Hän lepäsi kädet ristissä niskassa ja yllään yöpaita, jonka rintataskua koristivat koruommellut nimikirjaimet H.C. Hän makasi puhtaassa valkoisessa vuoteessaan, amerikattaren – ja luultavasti myös joidenkin muiden – kuolinvuoteessa ja katseli kattoon koruttomin, nuhan samentamin sinisin silmin pohdiskellen tilanteen outoutta. Ei pidä kuitenkaan otaksua, että Hans Castorpin katse olisi ilman nuhaa ollut kirkas ja selkeä, sillä hänen sisimmässään, olipa se miten mutkaton tahansa, vallitsi nyt sekava ja hapuilevan puolirehellinen tunnelma.”

Irinan kuolemat

Asko Sahlbergin (s. 1964) romaani Irinan kuolemat (Like 2015) kertoo pienen Irina-tytön sota-ajan kokemuksista. Tarina käynnistyy pommitusten keskeltä Helsingistä ja etenee Ruotsiin, jonne Irina pääsee turvaan sotalapsena. Pienoisromaanin lopussa tyttö on jo vanha ja jälleen Helsingissä. Antti Majander kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Lyhyesti sanoen: toisinaan umpimustuudesta aukeaa yllättäen ovi. Ihanan valon ja vilvoittavien vetten sijasta se päästää tilaan, jossa sijaitsee jotakin sellaista, jonka me tunnistamme elämäksi.” ”Helsinki ei ollut entinen Helsinki. Irina muisti miltä kaupungissa oli näyttänyt ennen sotaa, joskin muistot olivat kuin vanuneen harsokankaan verhoilemia näkyjä. Silloin kaupungissa oli ollut siistiä ja rauhallista ja kadunkulmissa oli törmännyt usein ihmisten nauruun. Nyt painajaisunen linnut olivat tiputelleet mustalta taivaalta valtavia muniaan, jotka olivat talojen katoille ja kaduille ja puistoihin tipahdellessaan pirstoutuneet ja levittäneet pirstaleillaan hävitystä niin, että kaupunki oli mennyt rikki eikä juuri kukaan nauranut. Kaupungin ruhossa oli reikiä, kaupungin raajoista vuoti verta. Kaupungin suolet olivat paljastuneet.”

Turhuuksien rovio

Yhdysvaltalaisen Tom Wolfen (1931-2018) romaani Turhuuksien rovio (WSOY 1989, suom. Erkki Jukarainen) oli pitkän uran kohutoimittaja tehneen kirjailijan esikoisromaani. Se julkaistiin alun perin jatkosarjana Rolling Stone -lehdessä vuodesta 1984 alkaen, ja muokattuna järkälemäisenä romaanina vasta vuonna 1987. Romaani sijoittuu 1980-luvun New Yorkiin ja kuvaa yksityiskohtaisesti aikakauden nousukasmaista juppielämää. Päähenkilönä on Wall Streetin pankkimaailmassa rahaa tekevä Sherman McCoy, jonka yltäkylläinen luksuselämä kuitenkin romahtaa lopulta. Timo Harakka kirjoittaa 10 kirjaa rahasta -ohjelman blogissa: ”Minulle uusintalukeminen todisti, että Turhuuksien rovio kestää aikaa. Se on nautinnollinen, suuri satiirinen panoraama 1800-luvun realismin mestareiden tyyliin. Wolfe onnistuu päivittämään idolinsa, Balzacin.” ”Seuraavana aamuna Sherman McCoy huomasi jotakin ennenkokematonta niiden kahdeksan vuoden kuluessa, jotka hän oli ollut Pierce & Piercellä. Hän ei kyennyt keskittymään. Kun hän tavallisesti astui meklarihuoneeseen ja tasolasiseinän räikeä valo iski häntä vastaan ja ahneuden ja kunnianhimon hullaannuttaman nuoren legioonan karjunta kietaisi hänet sisäänsä, kaikki muu hänen elämässään väistyi ja maailma muuttui pieniksi vihreiksi symboleiksi, jotka lipuivat tietokonepäätteiden mustien ruutujen poikki. Jopa hänen elämänsä typerimmän puhelinsoiton jälkeisenä aamuna, sinä aamuna jolloin hän oli herättyään pohtinut, jättäisikö vaimo hänet ja veisi mukanaan hänen elämänsä kalleimman, nimittäin Campbellin – jopa sinä aamuna, heti hänen meklarihuoneeseen astuttuaan, elämän perimmäiset kysymykset olivat pelkistyneet, aivan noin vain, ranskalaisiksi kultakantaan sidotuiksi obligaatioiksi ja USA:n hallituksen kaksikymmenvuotisiksi.”

Jalat ilmassa

Antti Röngän (s. 1996) romaani Jalat ilmassa (Gummerus 2019) kertoo yliopisto-opintojaan aloittelevasta Aarosta. Hänellä on takanaan rankka koulukiusaamisen varjostama lapsuus ja nuoruus pikkupaikkakunnalla. Opiskelut Jyväskylässä antavat hänelle mahdollisuuden aloittaa oman elämänsä rakentamisen alusta, ikään kuin tyhjältä pöydältä. Menneisyys ei kuitenkaan jätä häntä rauhaan ja hänen on aluksi vaikea ottaa paikkaansa uudessa porukassa. Antti Majander kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Hätkähdyttävän suorasukaisesti sanaileva Jalat ilmassa toteuttaa uljaasti sitä ainoaa tehtävää, joka kirjallisuudella voi olla: saa näkemään maailman toisen ihmisen silmin.” ”En halua kenenkään sääliä. Haluan sanoa tosiasiat. Olin seitsemän, kun yhteiskunta lähetti minut laitokseen, jossa minua lyötiin ja potkittiin ja jossa minun haukkumiseni oli yleistä huvia. Tätä kuorruttivat opettajien hymyt ja tsemppijulisteiden iskulauseet. Mutta kun avainnipun kilinä vaimeni ja välituntivalvojien katseet kääntyivät, minulle sai tehdä mitä vain. En osannut puolustautua. En osannut sanoa vastaan. En osannut lyödä. Kaikki sellainen oli ikään kuin ymmärrykseni ulkopuolella. En osannut, en uskaltanut, ja totuin siihen etten osaa enkä uskalla. Mielettömyydenkin taustalla haluaa nähdä syyn. Koska mielettömyys olisi vielä pelottavampaa. Joten päätin että minä olen se syy. Että minua kuuluukin lyödä.”