Päivän täky

Kaima

Jhumpa Lahirin (s. 1967) esikoisromaani Kaima (Tammi 2005, suom. Kersti Juva) kertoo Bostonissa asuvasta Gangulin bengalilaisperheestä ja heidän yrityksistään sopeutua uuteen kotimaahan ja vieraaseen kulttuuriin. Tarina kerrotaan perheen pojan näkökulmasta alkaen hänen syntymästään vuonna 1968 ja päättyen vuoteen 2000. Vanhemmat ovat nimenneet poikansa Gogoliksi isän lempikirjailijan mukaan. Poika ei voi sietää nimeään, mutta hän ei tiedä että Gogolin Päällystakki-kirja on aikanaan pelastanut isänsä hengen. Poika kipuilee intialaisen kulttuuritaustansa ja perheensä arvojen kanssa läpi nuoruuden ja aikuisuuden. Hän ei osaa olla samaan aikaan amerikkalainen ja intialainen. Kirsi Reinikka kirjoittaa Kiiltomadon arviossaan, että ”Kaima on todella hyvä kirja: hiljaisena virtaavaa proosaa, jonka vahvuus on bengalilaiskulttuurin eksotiikassa ja sen luomassa kontrastissa amerikkalaiseen keskiluokkaiseen elämäntapaan. Lahiri tekee siirtolaisuuden arjesta terävänäköisiä ja tarkkoja havaintoja, ja toteutus on kaunokirjallisesti tyylipuhdas.” ”Sen vähän perusteella mitä hän tietää venäläisistä kirjailijoista, hän ei voi käsittää, miksi hänen vanhempansa ovat valinneet hänelle kaikkein omituisimman kaiman. Leo tai Anton, niiden kanssa olisi voinut elää. Alexander lyhennettynä Alexiksi olisi ollut hänelle sanomattomasti mieluisampi. Mutta Gogol kuulostaa hänen korvissaan naurettavalta, se on vailla arvokkuutta ja painoa.”

Rajantakaiset

Elina Loisan (s. 1978) toinen romaani Rajantakaiset (Tammi 2016) kertoo aviokriisiin ajautuneesta pariskunnasta. Salome elää kahden lapsen yksinhuoltajaäidin arkea. Leo on sulkeutunut perheen kellariin ja uppoutunut World of Warcraft verkkopelin maailmaan. Sitä kautta hän on löytänyt todellisuutta mielekkäämmän sosiaalisen elämän. Molempien elämät alkavat kulkea samaan suuntaan, kun elämän ja kuoleman välinen raja alkaa hämärtyä. Salomen vastikään kuollut isoäiti Hilda alkaa vaikuttaa oudolla tavalla lapsenlapsensa elämään ja Leo taas kohtaa virtuaalimaailmassa edesmenneen rakastettunsa. ”Kuoleman taakse kurottelun ja Karjalan lisäksi pyöritellään nuoren perheen vaikeuksia, nykyäitiyden vaatimuksia, rakkaussuhteen eri vaiheita, sukupolvelta toiselle siirtyviä taakkoja, puhumattomuuden kirousta” kirjoittaa Sanna Kangasniemi Helsingin Sanomien arviossaan. ”Katso nyt, miten nämä asiat pitäisi hoitaa, ajattelin. Minä en toistaisi äidin virheitä, vaan osaisin elää elämää niin, että siihen mahtuisi sekä työ että perhe ja kaikki muu. En myöskään uhrannut itseäni, kuten jotkut, en kadonnut perheenäidin roolin taakse, en unohtanut äitiyden ja vaimouden kliseisiin. Ajattelin, että oli mahdollista saada molemmat.”

Ei enää ihminen

Japanilaisen Osamu Dazain (1909-1948) viimeiseksi jäänyt teos Ei enää ihminen (Weilin+Göös 1969, suom. Aapo Junkola) on yksi Japanin kaikkien aikojen suosituimmista ja myydyimmistä romaaneista. Se on ollut erityisesti japanilaisen nuorison suosiossa 1950-luvulta näihin päiviin asti. Alun perin kolmiosaisena julkaistu teos koostuu nuoren miehen Yōzōn jälkeen jääneistä muistikirjoista. Niissä mies kertaa elämänsä tuskallisia tapahtumia lapsuuden häpeällisistä koulumuistoista alkaen, päättyen aikuisuuteen. Teos edustaa japanilaista minä-kirjallisuutta ja sen on tulkittu kertovan Dazain omasta elämästä. Eeva-Liisa Manner kirjoittaa teoksen esipuheessa: ”Yōzōn kolme muistikirjaa kertovat herkästä ja selvänäköisestä ihmisestä, joka tuhoutuu juuri hyveisiinsä: selvänäköisyyteen ja herkkyyteen.” Arvostelevan kirjaluettelon Helena Anhava jatkaa: ”Nyt ilmestyneen romaanin keskeisteemana on epäaitous, lapsena valittu narrin rooli, itsesuojeluvaiston väärinkäyttö; ilmitulon pelon ja itseinhon ristipaine ovat olennaisia syitä sisäiseen tuhoon, ulkoinen seuraa itsestään.” ”Olen aina vavissut pelosta ihmisten edessä. Koska en tuntenut vähäisintäkään luottamusta kykyyni puhua ja toimia ihmisten tavoin, kätkin yksinäiset tuskantunteeni sisimpääni. Salasin alakuloisuuteni ja kiihtymykseni huolellisesti, jottei mitään näkyisi ulospäin. Teeskentelin viatonta hyväuskoisuutta; lopulta opin omalaatuisen ilveilijänroolini täysin. Niin kauan kuin voin saada heitä nauramaan, keinolla millä hyvänsä, tuumin, kaikki sujuu kohdaltani hyvin. Jos onnistun, ihmiset eivät paljonkaan välitä siitä, että olen heidän maailmassaan ulkopuolinen. Minun pitää vain välttää heidän loukkaamistaan. En ole mitään, olen tuuli, taivas.”

Tien laidalla Waterloo

Kauko Röyhkän esikoisromaanin Tien laidalla Waterloo (Weilin+Göös 1980) ilmestymisestä tuli viime vuonna kuluneeksi 40 vuotta. Romaani kertoo kahdesta nuoresta miehestä Marasta ja Artosta. He joutuvat viettämään kokonaisen helteisen lauantaipäivän ojassa makaavaa autonromua vahtien. Auto on tienlaidassa keskellä ei-mitään, mutta he kohtaavat silti päivän aikana joukon erikoisia tyyppejä. Kohtaamisten kautta muodostuu jännä pienoiskuva aikakauden juntti-Suomesta. Romaani kumpusi Röyhkän sanoin ”tapahtumattomuuden ahdistuksesta”, halusta irtautua vanhempien sukupolven tylsästä elämästä ja halusta tehdä asioita, lukea hyviä kirjoja ja kuunnella rokkia. Airi Vilhunen kirjoittaa Kirsin Book Club -blogissa, että ”romaani on kestänyt aikaa hyvin. Teksti ja tarina ovat tuoreita. Markat ovat muuttuneet euroiksi eivätkä kaverit enää lainaa toisiltaan levyjä, mutta nuoren miehen etsintä ja tulevaisuuden tuskat ovat jäljellä” ”vaikka ei Arto mikään minun kaveri ole, tuttava vain, se on joskus ollut samalla luokalla minun kanssa, mutta sitten tuplannut. Se on kaiken kaikkiaan sellainen paskamainen pintakiiltokundi, jonka aivot koostuvat autonosista ja tennispallon täytteestä, ja jos sillä joskus on jotain sanottavaa, se tulee ulos sadan watin volyymillä sen kitarakamoista kun niiden bändi ulkomaisia heavy-bändejä apinoiden soittaa jossain maaseutulavoilla. Nyt viime aikoina olen joutunut melko paljon olemaan Arton kanssa, kun kaikki minun varsinaiset kaverit on kesätöissä eikä minulla ole mitään tekemistä päiväsaikaan.”

Suloinen sairaus

Psykologisen jännityskirjallisuuden mestarin Patricia Highsmithin (1921-1995) syntymästä tulee tällä viikolla kuluneeksi 100 vuotta. Yhdysvaltalaisen Highsmithin tunnetuimpien romaanien varjoon on jäänyt useita hienoja teoksia kuten Suloinen sairaus (Tammi 1961, suom. Panu Pekkanen). Romaani kertoo miellyttävästä ja työssään hyvin menestyvästä nuoresta miehestä David Kelseystä. David on rakastunut lyhyen kohtaamisen jälkeen palavasti erääseen Annabelleen, mutta ei saa tunteilleen vastakaikua. Nainen päätyy tahollaan naimisiin toisen miehen kanssa, mutta David on varma että asiat saadaan vielä järjestykseen. Hän valmistelee tulevaa avioliittoa ostamalla Annabellelle ja itselleen yhteisen talon, jonka hän kalustaa ja sisustaa Annabellen makuun sopivaksi. Hän viettää talolla viikonloput yhteisestä tulevaisuudesta haaveillen ja kirjeitä kirjoitellen, mutta lopulta hänestä tuleekin murhaaja. Arvostelevan kirjaluettelon (8/1961) Sirkka Sarkola piti romaania sairaana: ”Psykopaatti, joka hellii mustasukkaisuuttaan suloisena sairautena ja rakentaa sen varaan valheellisen kaksoiselämän, on säälittävä. Jännitysromaanin sankarina hän sen lisäksi on vastenmielinen. Keinotekoisessa valaistuksessa ja monessa kohdassa epäuskottavasti esitetty psykopatologinen kuvaus kuuluu kirjallisuuden sairaus ilmiöihin. Tarpeeton yleisissä kirjastoissa." Sarkola ei arviossaan hyväksynyt Highsmithille tyypillisiä samaan aikaa ihastuttavia ja kauhistuttavia päähenkilöitä, joista Antti Nylén kirjoittaa Vihan ja katkeruuden esseissään: ”Highsmithin henkilöt ovat halpamaisia tunareita, koska he ovat ihmisiä”. ”Yksinkertaisen mutta asianmukaisesti katetun päivällisen jälkeen David makasi taljalla hiipuvan hiilloksen ääressä käsivarret ristissä rinnan päällä. Niiden paino oli Annabellen pää joka lepäsi siinä, ja savun ja kuusenoksien tuoksun seasta hän erotti tutun hajuveden leimahduksen. Annabellen kanssa hän suunnittelisi matkoja maapallon ympäri, kiistelisi etukäteen heidän lapsiensa koulunkäynnistä (hänestä oli mieluisaa kuvitella että heillä oli jo neljän vuoden ikäinen tyttö ja kaksivuotias poika), harkitsisi Brasiliasta tai Meksikosta saapunutta palkkatarjousta, pohdiskelisi avolieden sijoitusta takapihalle ja kysymystä olisiko heillä varaa hankkia pieni purjevene seuraavaksi kesäksi.”

Lumikadun kertoja

Katja Kaukosen kolmannen romaanin Lumikadun kertojan (WSOY 2017) alussa nimetön kertoja saapuu puolalaiseen Gwiazdan kaupunkiin tarkkailemaan sen asukkaiden elämää. Kertoja asettuu pikkukaupunkiin toukokuussa 1937 ja hän toimii talonmiehenä elämää kuhisevalla Lumikadulla. Seuraavan viiden vuoden aikana hän näkee sodan syttymisen ja Puolan miehityksen. Lumikadulla asuvien ihmisten pieni ja kohtuullisen hyvä elämä mullistuu täysin ja päällimmäiseksi tunteeksi nousee suru ja ahdistus. Henri Nerg kirjoitti teoksen arviossa Keskisuomalaisessa näin: ”Teos avaa lukijalle oven maailmaan, jossa tarinat ovat tärkeämpiä kuin todellisuus, sillä ilman niitä emme pysyisi järjissämme.” ”Kysyin uusilta ystäviltäni Lumikadusta. He kertoivat, että leipäkaupan Olgalla oli ollut mies, Dymitr, joka oli kadun sielu, hyväntuulinen sokeripaakari jo toisessa polvessa. Eräänä talvena lunta ei kuulunut, vaikka lapset kuinka tähyilivät taivaalle. Oli siunaus saada ylleen ensilumi, sillä hiutaleet olivat tilkkuja Neitsyt Marian kehräämästä ja enkeleiden kutomasta taivaallisesta hahtuvahuovasta. Dymitrin kävi palelevia lapsia sääliksi, joten hän kutsui heidät leipomon eteen kadulle, kiipesi rakennuksen ylisille, avasi säkin ja ikkunan, alkoi pöllyttää jauhoja lasten ylle. ”Lunta, lunta!” he riemuitsivat.”

Tornitalo

Brittiläisen kulttikirjailija J.G. Ballardin (1930-2003) scifi-romaani Tornitalo (Loki-Kirjat 1999, suom. Ville Keynäs) on kertomus Lontoon lähellä sijaitsevasta 40-kerroksisesta huippumodernista tornitalosta ja sen asukkaista. Talo tyydyttää kattavilla palveluillaan ihmisten kaikki tarpeet ja halut. Utopistisen täydellinen pienoismaailma muuttuu kuitenkin vähitellen kaoottiseksi dystopiaksi, jossa asukkaat alkavat muodostaa kuppikuntia ja riidellä keskenään. Teos on julkaistu alun perin vuonna 1975, mutta se kuvaa tarkkanäköisesti myös 2020-luvun sosiaalisen median sumentamaa todellisuutta. Putte Wilhelmsson kirjoitti teoksesta Helsingin Sanomissa vuonna 2000 näin: ”Ballardin tieteistarinat eivät varoittele kehityksen suunnista, kuten lajin tyypilliset sepitteet. Crash ja Tornitalo luonnehtivat jo tapahtuneen riisuttua olemusta. Oudon tulevaisuuden sijasta ne kuvaavat sitä virtuaalista outoutta, jossa me juuri nyt elämme.” ”Laing katsoi neljänsadan metrin päässä kohoavaa toista tornitaloa. Odottamaton sähkökatko oli pimentänyt koko seitsemännen kerroksen. Taskulamppujen valokeilat liikkuivat pimeässä kun asukkaat yrittivät haparoiden selvittää olinpaikkaansa. Laing katseli kaikkea tuota tyytyväisenä, valmiina toivottamaan heidät tervetulleiksi uuteen maailmaan.”

Kallis elämä

Alice Munron viimeinen novellikokoelma Kallis elämä (Tammi 2013, suom. Kristiina Rikman) sisältää 14 novellia, joista neljä on omaelämäkerrallisia kertomuksia. Kokoelmassa elämä hahmottuu Munrolle tuttuun tapaan julman kauniina, yllätyksellisenä ja lohdullisena. "Hän kuvaa monessa novellissa sitä, miten ihminen itse tietoisesti unohtaen tai muistaen väärin muovaa omaa menneisyyttään itselleen mieleiseksi. Elämä saattaa yllättää ja muokattu menneisyys tuleekin eteen toisenlaisena kuin itse on halunnut", kirjoittaa Juha Pikkarainen Ylellä teoksesta. Munro sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 2013. "Ongelmani palasivat tietysti yöllä. Demonit saivat minut jälleen valtaansa. Opin pian nousemaan sängystäni heti jäämättä odottamaan, että tilanne paranisi ja että vaipuisin uneen, jos vain tarpeeksi yrittäisin. Hiivin talosta niin kuin olin tehnyt aikaisemminkin. Opin liikkumaan vaivattomasti, talo muuttui sisältäkin näkyvämmäksi, vielä oudommaksi." (kertomuksesta "Yö")

Joulupukin päiväkirja

Kirjailija Jorma Etto (1931–2016) tutustui Joulupukin vuodenkiertoon päiväkirjamuotoisessa teoksessaan Joulupukin päiväkirja (Karisto 1963). Pukki haluaisi viettää kesälomaa rauhassa, mutta turistit ja muut kulkijat häiritsevät. Vuoden loppua kohden kiire tietysti kasvaa. "Nokkela ja mielenkiintoinen idea", totesi Arvostelevan kirjaluettelon Kauko Kula, vaikka ei ollut kirjan loppupuolesta niin vakuuttunut. Teos on aikuisten satiiri, harmitonta arkipäiväisten ilmiöiden kuvausta, mutta silti kerronnassa on mukana oikean Joulupukin henkeä. Hyvää joulua kaikille! "Ensimmäiset kirjeet ovat työpöydälläni, avaamattomina tosin vielä. Mutta niiden sisältö on minulle jo etukäteen tuttua. Samanlaisia ne ovat olleet vuodesta toiseen, ja ensimmäiset koskevat minuun joka kerran niin, että sydämeni on pysähtyä."

Täällä Pohjantähden alla

Väinö Linnan syntymästä tulee 20.12. kuluneeksi sata vuotta. Hänen suurteoksensa, Täällä Pohjantähden alla -romaanikokonaisuus, ilmestyi kolmessa osassa vuosina 1959–1962 (WSOY). Hämäläiskylän elämää seurataan helmikuun manifestia edeltäneeltä vuosikymmeneltä torppariperheiden tragedian kautta sisällissotaan ja sieltä aina 1950-luvulle saakka. "Mehevä murrekieli ja kansan suusta siepatut sutkaukset antavat kerronnalle voimaa ja ihmerikkautta. Linnan sympatiat ovat vähäväkisten ja sorrettujen puolella, mutta vankasti jäsennetyssä kerronnassaan hän pyrkii kiitettävästi objektiivisuuteen", luonnehti Kauko Kula Arvostelevassa kirjaluettelossa 1959 ensimmäistä osaa. Palkintojakin kertyi jo aikalaisilta: kaksi valtion kirjallisuuspalkintoa ja Pohjoismaiden neuvoston palkinto. "Lopulta hän lähti, mutta suon reunassa hän vielä pysähtyi ja jäi katselemaan. Vakava, arvioiva katse kiersi vielä kerran vuosituhantiseen hiljaisuuteensa vaipuneen suon, ja sitten hän kääntyi ja lähti, eikä enää katsonut taakseen. Hän käveli pitkin vanhan talvitien pohjaa, kolmissakymmenissä oleva, vakavakatseinen ja tiukkailmeinen mies."

Huone

Irlantilaiskirjailija Emma Donoghuen romaanissa Huone (Tammi 2012, suom. Sari Karhulahti) viisivuotiaan Jackin maailma on yksi pieni huone. Jack ei tiedä, että he ovat hänen äitinsä kanssa vankeina. Ulkomaailmaa on mahdoton uskoa todelliseksi, mutta äiti opettaa Jackille kaikenlaista – jonakin päivänä heidän on päästävä ulos. "Huone tuntuu luissa ja ytimissä. Ihmisen pahuus ja julmuus saavat lopulta rinnalleen myös lohdutusta ja hyvyyttä", kuvaa Nannan kirjakimara -blogi Donoghuen romaania. Huone oli Booker- ja Orange-palkintojen ehdokkaana, ja siitä tehty elokuva sai ensi-iltansa 2015. "Silitän Pöydän naarmuja jotta ne paranisivat. Pöytä on pyöreä ja valkoinen mutta naarmut on harmaita, ne on tulleet ruokaa pilkkoessa. Me leikitään aamiaisella Hyräilyä koska siihen ei tarvita suuta."

Mies joka laski miljardiin

Kalevi Jäntin palkinnot jaettiin tällä viikolla. Kolme vuotta sitten palkittujen joukossa oli Olavi Koistisen novellikokoelma Mies joka laski miljardiin (Kosmos 2017). Teoksen kertomuksia yhdistävät eri tavoin pakkomielteiset mieshenkilöt, joiden keskittymisen kohteena saattaa olla esimerkiksi pankin puhelinrobotti tai Australian muotoinen pöly. Lohtua etsitään niin verkkomaailmoista kuin kyyttöneidiksi pukeutumisestakin. "Silloinkin, kun novellien aiheet ovat tavanomaisia, Koistisen vahvuus kirjoittajana näkyy tunnelman ja ympäristön kuvauksessa. Novellimuoto ja tiivis ilmaisu nostavat yksinkertaiset mutta tarkat havainnot hyvin esille", kirjoittaa Sanni Purhonen Nuori Voima -lehden arvostelussa. "Kello tuli kuusitoista kymmenen. Nyt se oli viisi. Pankista ei soitettu, eikä kotipalvelukaan tullut käymään. Hänet oli varmaan leikattu. Voiko niin käydä tuosta vain, kyllä kai, eivät ne ehtineet kaikille soitella. Julkinen sektori oli leikannut hänet. Paha siitä oli ketään moittiakaan, jos leikata pitää niin leikata pitää." (Novellista "Jos asianne koskee säästämistä")

Dorian Grayn muotokuva

Oscar Wilden (1854–1900) kuolemasta tulee 30.11. kuluneeksi 120 vuotta. Hänen ainoaksi romaanikseen jäänyt Dorian Grayn muotokuva (alkuteos 1890, useita suomennoksia) on yhä paljon luettu, sillä sen pohdinnat taiteesta ja ihmisyydestä ovat säilyneet ajattomina, kuten voi huomata lopun sitaatista. Dorian Graysta maalattu taulu puolestaan vanhenee sitä mukaa, kun hän itse tekee uusia moraalittomia tekoja... "Wilden ironia, kepeys ja tietoinen pinnallisuus tekevät hänestä helposti lähestyttävän kirjailijan nykylukijalle, mutta Dorian Grayn muotokuva muistuttaa myös oman aikansa estetiikasta. Dekadenssi on lopultakin vain pinnallinen naamio, jonka takaa paljastuu hyvin perinteinen opetus: paha saa lopulta palkkansa", kirjoittaa Sanna Nyqvist romaanista Kiiltomato-lehdessä. "Taiteilijan tulisi luoda kauneutta, mutta panematta siihen mitään omasta elämästään. Elämme aikoja, jolloin taidetta käsitellään kuin se olisi tarkoitettu jonkinlaiseksi omaelämäkerraksi. Olemme kadottaneet abstraktin kauneudentajumme. Jonakin päivänä minä näytän maailmalle, mitä se on; ja siksi maailma ei saa milloinkaan nähdä Dorian Graystä maalaamaani muotokuvaa." (s. 24 vuoden 2009 painoksesta, suom. Jaana Kapari-Jatta)

Jonain keväänä herään

Mielenterveysviikkoa vietetään parhaillaan. Katri Rauanjoen romaanissa Jonain keväänä herään (Atena 2016) perheenäiti Kerttu vaipuu talven tullessa masennukseen. Kerttu on pärjääjä, elämässä ovat perusasiat hyvin, mutta jokin tuntuu silti menevän vikaan. Mistä kaikki alkoi? Lopulta Kerttu pääsee terapian avulla masennuksensa lähteelle. Oman näkökulmansa saa romaanissa myös puoliso Lasse. "Rauanjoki kirjoittaa vaikeasta aiheestaan kauniisti ja täsmällisesti mutta ei kuitenkaan turhantärkeänä, vaan huumoriakin on mukana", kuvaa teosta Kirjavinkit-blogi. "Talosta oli pakko päästä ulos. Se jäi katsomaan perääni ihmetellen, kun haukoin henkeä pihakadun päässä ja yritin päättää, mihin sännätä. Rimpuilevaa palleaa vyöttivät paikalleen krapula ja häpeä – syytös siitä, etten ollut enemmän tai väkevämmin vastaan."

Riihiukko, eli, Marraskuu

Virolaiskirjailija Andrus Kivirähkin romaanin Riihiukko, eli, Marraskuu (Otava 2002, suom. Kaisu Lahikainen) tapahtumat sijoittuvat marraskuuhun kylässä, johon on iskenyt ahneus. Riihiukolla on konsti vaivaan kuin vaivaan, mutta tälle taudille hänkään ei mahda mitään. Voudeista karjapiikoihin kyläläiset kähveltävät omaisuutta toisiltaan, ja mukana kertomuksessa kulkevat myös kansantarinoiden hahmot, kuten horkka ja ihmissusi. "Ensikatsomalla Riihiukko sijoittuu maaorjuuden aikaan. Syvyys kuvaan syntyy oivalluksesta, että romaani kertookin nykyisistä virolaisista, suomalaisista, meistä, minusta. Varkaita vilisee kaikkialla", kirjoittaa Tuula Uusi-Hallila Helsingin Sanomien arvostelussa. "Alati tuli olla varuillaan, jottei oma omaisuus joutunut toisten ahnaisiin käsiin. Vain tuonnempana komeilevan kartanon herrasväet eivät tyhmyyksissään osanneet konsteja kratteja ja paroja vastaan, ja siksipä he olivatkin armottoman ryöväyksen kohteena. Mutta sitten he taas hankkivat Saksasta uusia kapineita, niin että se lähde ei milloinkaan ehtynyt."

Että hän muistaisi saman

Tällä viikolla julkistetaan taas Finlandia-ehdokkaita. Elina Hirvonen oli vuonna 2005 ehdolla esikoisromaanillaan Että hän muistaisi saman (Avain). Teos käännettiin sittemmin monille kielille, ja englanninkielinen käännös sai laajaa näkyvyyttä New York Timesia myöten. Yhdenpäivänromaani kertoo perheestä, jännitteistä, rikkinäisyydestä ja sotien vaikutuksista. "Hirvosen kuvakieli on rikasta ja hienovireistä. Se ei paisuttele melodramaattisesti vaan antaa historian puhua puolestaan. Rinnastukset kotimaisesta ja yhdysvaltalaisesta väkivallan kierteestä tuovat tarinaan perspektiiviä ja avaruutta yli kotoisen aikalaisromaanin", kirjoittaa Heidi Strengell teoksesta Kiiltomato-lehdessä. "Hänen puheensa nosti kurkkuuni kireän palan. Halusin nostaa käteni ylös ja sanoa, että muistamisessa ei ole mitään hyvää. Muisti on yksi elämän kohtuuttomuuksista, jonka edessä olemme voimattomia. Halusin nousta seisomaan, pysäyttää muistiinpanoja kirjoittavat kynät ja innokkaasti nyökkäilevät kasvot ja huutaa, että minä en muuta tahdo kuin keinon, jolla muistista pääsee eroon."

Haarakonttori

Tällä hetkellä monet ihmiset ovat jakautuneet omiin pieniin haarakonttoreihinsa. Sergei Dovlatovin (1941–1990) romaanissa Haarakonttori – radiojuontajan muistiinpanoja (Idiootti 2014, suom. Pauli Tapio) keskeiset henkilöt ovat neuvostoemigrantteja, jotka kokoontuvat symposiumiin kiistelemään Venäjän tulevaisuudesta. Mukana on myös radiotoimittaja Dalmatov, jonka elämään palaa yllättäen nainen menneisyydestä... "Haarakonttorin dialogi on hauskaa, älykästä ja nokkelaa. Radiotoimittaja Dalmatovin muistiinpanojen perusmausteina ovat sarkasmi, ironia ja itseironia. Lukija on päässyt kärpäseksi kattoon kuhisevassa tilassa, missä joukko kovakalloisia älykköjä esittää mielipiteitään", kuvaa Annelin kirjoissa -blogi teosta. "Meidän teemamme on Venäjä ja sen tulevaisuus. Menneisyys on aivan selvä. Nykyhetki vielä selvempi: elämme dinosauruksien aikakautta. Mutta tulevaisuudesta sitä vastoin on kaikenlaisia mielipiteitä. Monet sanovat jopa, että tulevaisuutemme on takanapäin kuten ravuilla."

Kuka vartijoita vartioi

Leena Landerin (s. 25.10.1955) romaani Kuka vartijoita vartioi (Siltala 2015) vie myrskyävälle Irlanninmerelle ja jouluaattoon 1895. Suomalainen fregatti on joutunut merihätään, ja apuun lähtenyt pelastusalus kaatuu traagisin seurauksin. Ison mediahuomion saanutta tapausta ja sen tutkimusta alkaa seurata Irish Timesin toimittaja. Vuoden 2012 aikatasossa nainen kirjoittaa tapahtuneesta historiallista romaania ja perehtyy laajaan lähdeaineistoon. Käänteet alkavat kehittyä trillerimäisiksi. "Syiden ja seurausten merimerkit osoittavat lukuisiin ihmisiin, salattuihin ja paljastuviin rakkauksiin ja suhteisiin eikä vähiten ristiriitaisuuksiin laivanvarustajan, kauppakamarin, pelastusseuran ja muiden omistavien ryhmien itsekkäiden hyötynäkökohtien sekä köyhien dublinilaisten välillä", kirjoittaa Teppo Kulmala Savon Sanomien arviossa. "Lapsi oli järkkymättömän varma asiastaan: heti kun myrsky laantuisi, isä tulisi rantaan, ja he menisivät yhdessä veljien kanssa junalla Dubliniin katsomaan nukketeatteria."

Onni™

Mitä jos kaikista tulisi äkkiä täydellisen onnellisia? Kanadalaisen Will Fergusonin satiirisessa romaanissa Onni™ (Otava 2003, suom. Markku Päkkilä) kyyninen kustannustoimittaja Edwin löytää käsikirjoituspinosta kaikkien elämäntaito-oppaiden äidin. Erinäisten kommellusten jälkeen teos julkaistaan, sen opit leviävät kaikkialle, ja ne toimivat – on syntymässä katastrofi. Edwinin on yritettävä pelastaa tilanne. "Vaikka Onni™ saa lukijansa nauramaan ääneen, se myös herättää häiritseviä kysymyksiä siitä millä tavalla me elämme ja miksi", on Sunday Herald kuvannut romaania. "Oli H-hetken aika. Viimeinen näytös oli alkamassa. Mead oli palannut ties miltä pakolliselta kokousmatkalta, jolle hän oli itse itsensä sponsoroinut, ja Edwinin oli määrä tavata hänet heti päivän aluksi 'uuden ja jännittävän elämäntaito-oppaansa' esittelyn merkeissä. Ainakin Edwin kaatuisi saappaat jalassa, jos ei muuta."

Lokakuun iltana soudin järvelle

Tua Forsströmin runot tutkivat minuutta ja ihmisten kaipausta toistensa luo vähäeleisellä tyylillä, joka jättää asiat vaivihkaa kytemään lukijan mieleen. Kokoelma Lokakuun iltana soudin järvelle (Siltala 2013, suom. Caj Westerberg) tarkkailee elämän pieniä mutta ihmeellisiä hetkiä: jäisiä katuja, tuulen puhaltamia rakeita ja soraa, tähtien hämmästyttävää suuruusluokkaa. "Runojen viisaus ja puoleensavetävyys on kuitenkin juuri siinä, että niiden hillityn ulkoasun takaa aistii olennaisen tuskaisen ilmaisupyrkimyksen. Forsströmin ilmaisu kytkeytyy mannermaiseen modernismiin ja ruotsalaiseen traditioon hyvin vahvasti – ehkä tästä syystä hän on niin suosittu Ruotsissa", kirjoittaa Jaakko Mikkola Turun Sanomissa. "Me niin mielellämme sanoisimme jotakin todellista, / niin me sitten matkimme jotain liikettä. Säveltä / Soudin järvelle hukuttaakseni ne kalat, tiedäthän, / ne jotka olin torilla ahneuksissani kerjännyt itselleni. / Me uskomme rauhoittuvamme, mutta kaaos yltyy."