Aleksis Salusjärvi
Mikä merkitys kirjallisuudella on ihmiselle, joka elää tarinoiden ulkopuolista elämää? Olen opettanut 10 000 lukemiseen kielteisesti suhtautuvaa nuorta ja aikuista ja löytänyt kirjallisuuden ulkopuolisesta kirjallisuudesta kadonneiden tarinoiden maailman.
Muistatko miltä tuntui, kun tulit juhliin, joista et tuntenut ketään muuta kuin juhlien järjestäjän? Hänellä oli muiden vieraiden kanssa niin paljon puuhaa, että päädyit yksin sohvannurkkaan istumaan. Et oikeastaan tuntenut muusta juhlaväestä ketään. Kädessäsi oli lasillinen kuohuvaa, jota juodessasi katsoit, kun muut juhlavieraat puhuivat iloisesti, nauroivat toistensa jutuille, kysyivät toistensa kuulumisia, halasivat toisiaan. Kukaan ei puhunut sinulle. Kaikki ympärilläsi alleviivasi ulkopuolisuuden tunnettasi, ja huomasit olevasi paljon yksinäisempi tässä joukossa kuin olisit ollut keskellä erämaata, kuin olit karanteenivuosina kotonasi – kuin olisit ollut oikeastaan missään muualla, koska neljän ruuhkan keskelläkin olisit edes jakanut yksinäisyyden kokemuksen toisten ihmisten kanssa, mutta täällä olit ainoana yksin.
Sinulla oli samanaikaisesti ylikävelty ja mitätöity olo, ja sitä alleviivasi tilanteen vaivattomuus muille ihmisille. Et kyennyt tekemään itseäsi ymmärretyksi muille ja ulkopuolisuutesi sai ihon ympärilläsi tuntumaan kireältä. Kukaan ei kysynyt sinulta mitään, tai ottanut sinua millään lailla huomioon – olit heille merkityksetön, yhdentekevä, arvoton olento, jossa ei ollut mitään kiinnostavaa.
Kuva: Grae Dickason / Pixabay
Olen varma, että jokainen ihminen on tuntenut tällaisen tunteen. Suurimmalle osalle meistä se on ohimenevä tilanne, josta keplottelemme ulos jatkaaksemme elämäämme toisaalla, jossain missä läsnäolomme ilahduttaa muita.
Joillekin ihmisille tällaiset tilanteet toistuvat usein. Sitten on vielä sellaisia ihmisiä, joilla ei ole oikein muunlaista suhdetta toisiin ihmisiin kuin tämänkaltainen ulkopuolisuus. Minne ikinä he menevät, he tuntevat olonsa ulkopuolisiksi. Heidän kosketuksensa toisiin ihmisiin johtaa hyljeksityksi ja mitätöidyksi tulemisen kokemukseen. Jokainen kadulle päätynyt päihteidenkäyttäjä elää tällaisessa tunteessa joka päivä ja kaikkialla. Tämä on syrjäytyneen ihmisen kokemus toisista ihmistä.
On kiehtovaa, että juuri tämä tunne on yksi kirjallisuuden perustavia, liikkeelle sysääviä voimia. Kirjallisuuden polttoainetta on ulkopuolisuuden tunne, kelpaamattomuuden tunne, mihinkään mahtumattomuuden tunne. Siitä ovat kirjoittaneet kerta toisensa jälkeen 1800- ja 1900-lukujen suurimmat kirjalliset kyvyt.
Modernin kirjallisuuden näkyvimpiä henkilöhahmoja on nuori maailmasta paikkaansa etsivä mies, joka näkee vain mahdottomia etäisyyksiä itsensä ja maailman välillä. Sellaiset henkilöt kuin Lucien De Rubembré, Mersault tai Rodion Romanovitš Raskolnikov – he ovat juuri sellaisia hahmoja, jotka missä tahansa juhlissa istuisivat nurkassa ja ulkopuolisina.
Tästä samasta tunteesta omassa elämässään on myös moni kirjailija puhunut suoraan. Virpi Hämeen-Anttila on kertonut nuoruudessaan tunteneensa niin voimakasta ulkopuolisuutta toisia ihmisiä kohtaan, että elämä tuntui hänelle ylitsepääsemättömältä yksinäisyyden haasteelta. Kirjallisuuden myötä hän löysi yhteyden toisiin ihmisiin, kirjallisuus sai hänet tunnistamaan itsensä kaltaiset ihmiset maailmanhistoriasta. Se oli ainoa väylä, joka synnytti hänessä ymmärretyksi tulemisen tunteen. Ventovieras ihminen vuosikymmenten tai -satojen takaa näki hänet ja kykeni pukemaan sanoiksi, miltä hänestä tuntuu; kykeni poistamaan sen ulkopuolisuuden tunteen, joka oli hänen vallitseva tunteensa ulkomaailmaa kohtaan.
Lähes samalla tavalla kirjoittamisesta puhuu Marguerite Duras kirjassaan Kirjoitan (Like, 2005):
Olla kuopassa, kuopan pohjalla lähes täydellisessä yksinäisyydessä ja huomata, että vain kirjoittaminen voi pelastaa. (s. 23)
Kyse on elämästä ja kuolemasta. Mitään suurempaa kuin kirjallisuus ei tällaisille ihmisille – ehkä koko ihmisyydelle – ole olemassa. Se voittaa ajan ja etäisyydet, se voittaa ulkopuolisuuden meissä. Se voittaa olemassaolon edellytykset. Se kykenee puolustamaan ihmisyyttä meissä sellaisinakin hetkinä, kun jäljellä ei ole enää mitään muuta kuin sydämenlyönnit ja hengitys.
Tämä on se joukko, johon myös minä itse kuulun. Tämän kokemuksen takia kutsun lukutaitoa eloonjäämistaidoksi. Jotain on kuitenkin viimeisten vuosikymmenten myötä mennyt Suomessa rikki: yhä suuremmalle joukolle nuoria ihmisiä kirjallisuus pysyy mykkänä. He eivät löydä sieltä itseään ja tarinaansa, ja siksi kirjallisuus jää heistä samanlaisen välimatkan päähän kuin vieraat ihmiset juhlissa.
Minkälaiset polut päätyvät vankilaan?
Suomen kaltaisessa maassa alle 18-vuotias nuori ei päädy vankilaan oikeastaan mitenkään muuten kuin tahallaan: toistamalla samoja rikoksia kerta toisensa jälkeen. Suurin osa alaikäisistä vangeistamme on poliisin vanhoja tuttuja. He ovat jääneet kiinni samoista rikoksista niin monta kertaa, että huostaanoton ja lastenkotikierteen jälkeen heille ei ole jäänyt muuta sijoituspaikkaa kuin vankila. Vankilaan passittamista halutaan välttää viimeiseen asti, koska on tiedossa sen olevan kriminalisoiva laitos. Vankilaan päätyvän ihmisen ennuste on huono, tällaiset nuoret ovat yhteiskunnan silmissä tältä osin toivottomia tapauksia.
Nämä nuoret eivät ole tyhmiä. Heille on tietysti kerrottu, että he päätyvät vankilaan, jos he jatkavat rikosten tekemistä. Heille on kerrottu, että pitkä lista rötöstelyä tulee kumuloitumaan tuomioistuimissa, mikä tarkoittaa ehdotonta vankeustuomiota. He ovat tienneet tämän kaiken jo kauan ennen sitä viimeistä rikosta, joka katkaisee kamelin selän. Moni tapaamistani nuorista kertoo tietäneensä jo 13-vuotiaana tulevan kohtalonsa.
Heidät on suljettu poliisivankilaan ja sen jälkeen tutkintavankilaan syyttäjän kerätessä aineistoa oikeudenkäyntiin, minkä jälkeen he ovat päätyneet istumaan jäljelle jäänyttä tuomiotaan kuka minnekin. Mikä on johtanut rikoskierteeseen? Minkä takia ihminen, joka tietää hänelle käyvän huonosti, jatkaa samaa polkua?
Lähes jokainen vanki, jonka kanssa olen tehnyt työtä, on kertonut saman peruskokemuksen elämästään: heillä ei ole koskaan ollut sellaista tunnetta, että he olisivat onnistuneet tekemään itsensä ymmärretyksi, että he olisivat onnistuneet pukemaan sanoiksi sen, mitä ja keitä he ovat. He eivät ole kokeneet tulleensa hyväksytyksi, he eivät ole saaneet rakkautta sellaisina kuin he ovat – he eivät ole tunteneet edes vilpitöntä ystävyyttä.
He ovat perustavasti yksin.
Heidän peruskokemuksensa toisista ihmisistä on se sama tunne, jota me koemme juhlissa, joissa kukaan ei puhu meille mitään. He ovat jokaisessa tilanteessa elämässään ulkopuolisia, muita huonompia, toisten sivuuttamia.
He eivät pärjää koulussa tai harrastuksissa ja siksi heiltä puuttuu onnistumisen kokemuksia. He ovat päinvastoin epäonnistumisen veteraaneja. Heillä ei ole syvien ihmissuhteiden tuottamaa turvallisuuden tunnetta, he eivät ole saaneet tukea vanhemmiltaan, naapureiltaan, kavereiltaan tai opettajiltaan. He ovat aina olleet niitä, jotka jäävät viimeisiksi. He ovat niitä, joita ei haluta, jotka eivät mahdu minnekään.
Ihminen, joka elää tällä tavalla, alkaa ajatella – ansaitusti ja aivan ymmärrettävästi – että hänellä ei ole mitään hävittävää. Tällainen ihminen tekee rikoksen piittaamatta juurikaan siitä, jääkö hän kiinni – ja jos jää, on melko yhdentekevää, mitä seuraamuksia siitä tulee. Jos ihminen tuntee itsensä mitätöidyksi, perustunne maailmaa kohtaan on vihamielisyys, sekin aivan ymmärrettävästi. Se purkautuu mielivaltaisesti ja itsekkäästi. Syntyy juuri sellaista jälkeä, kuin voi olettaa ihmiseltä, jolla ei ole mitään hävittävää.
Tärkeintä, mitä voimme toiselle ihmiselle antaa, on säilyttämisen arvoiset asiat. Sellainen ihminen, jolla on vaikkapa rakkaussuhde tai työpaikka hävittävänään, tuskin tekee mitään piittaamatonta. Vankilaan päätyminen olisi hänelle katastrofi.
Kuva: Lukas_Rychvalsky / Pixabay
Meriselitykset ja eloonjäämiskirjallisuus
Olen etsinyt kadonneita tarinoita melkein 10 000 nuoren ja aikuisen parissa. Nämä ihmiset ovat voittopuolisesti sellaisia, joilla ei ole itsenäistä suhdetta tekstien tekemiseen tai lukemiseen. He saattavat tuntea kirjallisuutta tai lyriikkaa, mutta eivät juurikaan työstä kirjallisuuden avulla ajatuksiaan tai elämäänsä.
Juuri kukaan heistä ei kuitenkaan suhtaudu kielteisesti oman tarinansa kertomiseen tai kokemustensa kirjalliseen työstämiseen. Joillain ihmisillä on kirjoittamisen sijaan muita itseilmaisun tapoja, mutta ylivoimainen enemmistö ihmisistä tuntee tarvetta oman tarinansa sanalliseen kertomiseen. Se voi tapahtua kirjoittamisen sijaan myös lukemalla: Jos vanha luokkakaverisi, tai serkkusi kirjoittaisi autofiktiivisen romaanin, tuntisit todennäköisesti suurta halua lukea, mistä hän kirjoittaa. Koska olet osa tarinaa, kirja koskisi sinua henkilökohtaisesti. Se pukisi myös sinun elämääsi sanoiksi.
Tai ehkä olet tutkimusretken viimeinen eloonjäänyt, ainoa joka tietää, mitä muille retkikunnan jäsenille kävi. Kaiken tapahtuneen kertominen voi silloin tuntua jopa velvollisuudelta. Jotta voi päästä kokemuksesta eteenpäin, jotta voi aloittaa jotain uutta, on kaikki tapahtunut saatava jonkinlaiseen päätepisteeseen. On tehtävä jonkinlainen testamentti kaikelle tapahtuneelle, jonkinlainen selvitys. Sana ”meriselitys” kantaa nykyään sepittämisen ja vääristelemisen kaikuja, mutta sanan alkuperä viittaa juuri tällaiseen tilanteeseen: Jos merellä tapahtui haveri, siitä ei yleensä jäänyt muita todisteita kuin onnettomuudesta selvinneiden kertomus. Meriselitys oli siis miehistön yhteenveto, joka tehtiin varustamolle sen omaisuuden vahingoista. Meriselitys saattoi tietysti pitää sisällään mitä tahansa, ja miehistön jäsenillä oli usein pelastumistaan odottaessa viikkokausia aikaa laatia kertomustaan. Karilleajot ja laivojen kaatumiset johtuivat siksi hyvin harvoin inhimillisestä erehdyksestä ja vielä harvemmin kapteenin tekemästä virheestä. Tärkeämpi rooli meriselityksellä olikin henkilökohtainen: onnettomuudesta selvinneiden mahdollisuus kertoa yhteinen tarinansa, pukea se kirjaimiksi ja sanoiksi.
Meillä kaikilla on tällaisia elämäntapahtumia, mutta vankilassa niitä on vielä paljon enemmän kuin muualla. Monet vangeista ovat viimeisiä selviytyjiä. Joku on joskus uhrautunut heidän puolestaan, joku on antanut omastaan ja jäänyt ilman. Joku on saanut veitsestä, joku toinen on vienyt kengät ystävänsä jalasta. Näitä kadonneita tarinoita ei yleensä kerrota kirjallisuudessa, koska niille ei yksinkertaisesti ole kertojia.
Ulkopuolisuuden tunne synnyttää myös lamaannuksen, jonka voittaminen tuntuu ylivoimaiselta. Syrjäytynyt ihminen on syrjäytynyt juuri siksi, että ketään ei kiinnosta, mitä hänelle tapahtuu. Hän näkee vain oman haitallisuutensa. Hän kuulee, kun valtiovarainministeri puhuu hänestä haitallisena kulueränä, hän näkee kaiken, mistä on osaton – kaiken, mikä ei kuulu hänelle. Kenelle hän kertoisi tarinansa? Miksi sillä olisi mitään arvoa muille? Miksi hänen tarinansa kiinnostaisi ketään, jos hänen koko elämänsä on ollut yhtäjaksoinen ulkopuolisuuden tunteen ja epäonnistumisen kokemus?
On kiehtovaa, että 2000-luvun vahvimpia tekstejä on kirjoitettu juuri näistä kokemuksista. Koko räppi-ilmiö kantaa kyljessään suomalaista rataräpin poetiikkaa, jota ei juuri esiinny muissa maissa. Ne ovat päihteiden ongelmakäytön ja mielenterveyden horjumisen ja arvottomuuden tunteen kertomuksia, joiden polttoaineena on eriarvoistuva yhteiskunta, jonka kyytiin kiipeämisen askelmat alkavat vuosi vuodelta yhä korkeammilta portailta. Jos synnyit pohjalle, tätä yhteiskuntaa ei vain ole tarkoitettu sinulle.
Kirjallisuuden suhteen on kiinnostavaa, että tätä kokonaista lyriikan todellisuutta ei ole ymmärretty kirjallisen kulttuurin osaksi tai kirjallisuutena, vaikka muita kaunokirjallisia tekstimuotoisia todistuksia näiden ihmisten ulkopuolisuudesta on vain harvoin missään nähtävillä.
Kun pyörii nuorten keskuudessa, tämä todellisuus on yhtä kaikki osa yleissivistystä. Nuoret siis viittaavat Kirkkonummeen ja Malminkartanoon samalla tavalla kuin me muumiot puhumme Impivaarasta tai Tuonelasta. Ne ovat niin syvään uurtunutta kirjallista kulttuuria, että ilman räppilyriikan lähdetekstejä suomalaista hyvinvointivaltion syrjäyttämää ihmistä tuskin voi enää edes yrittää ymmärtää.
Kaiken takana on ihmisyyden lävistävä yksinkertainen oman tarinan kertomisen halu. Halu tulla kuulluksi – ja se mekanismi, jonka tekstin julkinen vastaanotto synnyttää: Kun joku osaa pukea kokemuksensa sanoiksi poikkeuksellisen hyvin, sana alkaa levitä. Sitä toistetaan ympäriinsä, kunnes koko kielialue on siitä tietoinen ja siitä lohkotaan termejä arkikieleen. Sellaisia kuin ”pöhinä” tai ”sampo” tai ”juusto katolla”.
Kyky muistaa ja nähdä maailma toisen silmin
Tätä kirjoittaessa Suomen paras romaani on vielä Iida Rauman Hävitys. Romaani voitti vuoden 2022 kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon ja sai ylistävän vastaanoton lukijoiltaan. Se kertoo autofiktiivisesti Rauman kokemuksista pienen kyläkoulun kiusattuna tyttönä. Hän vietti lapsuutensa poljettuna ja mitätöitynä, nujerrettuna. Kun luin kirjan, tunsin sisälläni raivoa. Näin maailman teinitytön silmin, näin pienen kyläkoulun, näin sen kaiken taakan, jota hän joutui aikuisuuteen saakka kantamaan ilman mitään omaa syytä, viattomana tuomittuna. Lapsena, jonka piti kasvaa aikuiseksi ohi niiden aikuisten, jotka häntä piinasivat.
Hävitys totta vieköön, nimensä mukaisesti, kertoo, mitä kiusaaminen ihmiselle tekee. Kokemus on kipeä ja häpeällinen. Rauma epäilemättä on tuntenut sen myös omissa nahoissaan: ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden, tunteen arvottomuudesta – jotakin sellaista, jonka ihminen haluaa ehdottomasti ja täydellisesti unohtaa menneisyydestään.
Kirjallisuuden ihme on, että se voi tehdä näistä kokemuksista arvokkaita. Kirjallisuus voi muuttaa arvottomat asiat elämästämme arvokkaiksi ja säilyttämisen arvoisiksi. Kun luen Hävitystä, ihailen sitä kaikkea, mitä Rauma on pystynyt kertomaan kokemuksistaan. Se otti aikansa, hänen lapsuudestaan on vuosikymmeniä, ja ajallinen etäisyys on epäilemättä tuottanut satuttaviin kokemuksiin näkökulmia, joiden myötä romaani on niin tyhjentävä.
Se, mikä elämässä tuntuu arvottomalta ja kipeältä, voi juuri kirjallisuudessa synnyttää jotakin arvokasta. Kuten Duras kirjoittaa: olla kuopan pohjalla ja tietää, että vain kirjoittaminen voi pelastaa.
Runoilija ei ole ihminen, joka julkaisee runoja. Runoilija ei ole ihminen, jolla on runoilijan pätevyys ja tutkinto (kuten minulla) – runoilija on ihminen, jolta tullaan pyytämään runoja, jolta pyydetään uusia runoja. Runoilija onnistuu pukemaan sanoiksi kokemuksensa sellaisella tavalla, että hänen yleisönsä tunnistaa sen itsessään ja elämässään, sisällään ja mielessään, ja se vähentää yksinäisyyden tunnetta meissä.
Kirjallisuuden ihme on sen kyky voittaa kaikki etäisyydet. Kirjallisuus on ihmisen harvoja keinoja voittaa kuolema. Se, mikä on tehnyt meistä osattomia ja arvottomia, mikä on työntänyt meidät yksinäisyyteen ja eroon toisista ihmisistä, on juuri kirjallisuudessa mahdollista muuttaa kollektiiviseksi kokemukseksi. Sadan vuoden yksinäisyydestä tulee silloin yhteinen yksinäisyyden kokemus, yksittäisen ihmisen alhosta tulee osa ihmisyyttä, jonka me kaikki jaamme ja tunnistamme. Sivistys on viime kädessä tätä. Se on kykyämme nähdä maailmaa toisten silmin ja kykyämme muistaa.
Nykyisen suomenkielisen maailman suurin epäonnistuminen on sivistyksen ohuudessa, siinä että keskellämme kävelee jopa 100 000 sellaista nuorta, jotka eivät koe kuuluvansa meihin, jotka katsovat maailmaa sivullisen silmin ja joiden tarinoista ei kuulla kuin kaikuja. Kun ihmisten väliset erot kasvavat niin suuriksi, että sivistykseen repeää railoja, kadulla vierekkäin seisovan kahden ihmisen välillä ei enää vallitse minkäänlaista yhteisymmärrystä, vaikka he olisivat saman ikäisiä, puhuisivat samaa äidinkieltä ja olisivat käyneet samaa peruskoulua. Tämä on asia, joka horjuttaa Suomea eniten, ja se tapahtuu juuri nyt.
Kuva: Melk Hagelslag / Pixabay
Kirjallisuuden ulkopuolinen kirjallisuus
Kun aloin opettaa lukutaitoa ja kirjallisuutta siihen kielteisesti suhtautuville nuorille, en osannut odottaa, miten paljon se muuttaisi minua. Kuvittelin että työni olisi rinnakkaista kaikille äidinkielen opettajille ja kirjastonhoitajille ja kirjailijoille: että voisin jakaa nuorille kirjallisuuden sisältöjä tavoilla, joista he saisivat kopin.
Oma suhteeni kirjallisuuteen on aina ollut eloonjääminen, aivan konkreettisesti. Olen koko elämäni etsinyt kirjallisuudesta syitä jatkaa elämääni, löytää sille edes jotain merkitystä. Olen ollut kuin ihminen katolla, joka etsii kirjallisuudesta kuumeisesti syitä olla hyppäämättä alas. Jokainen masennusta sairastanut tunnistaa tämän: Triviaalien arkisten ponnisteluidemme tyhjyyden ja haitallisuuden. Jokainen meistä kykenee näkemään sen haitan, joka pelkästä elämisestämme syntyy. Jokaisella vessareissulla tuhlaamme juomavettä. Jokainen syömämme kalori köyhdyttää biosfääriä. Joka kerta, kun käytämme rahaa, teemme sen maapallon kestokyvyn kustannuksella. Pelkästään hengittäminen tuottaa gramman hiilidioksidia minuutissa.
Elämisen jatkaminen pelkästään itsekkäistä syistä tuntuu turhalta. Jos hengitän ja syön vain itseäni varten, en ymmärrä, mitä hyötyä olemassaolostani on. Ekosysteemin jokainen organismi on osa kokonaisuutta, joka perustuu yhteistoimintaan, mutta mitä yhteistoimintaa se on, jos minä menestyn vain itseni vuoksi? Vien enemmän tilaa ja resursseja ja menestyn poltetun maan taktiikalla, kuten itseensä sairastuneet nousukkaat.
En ole koskaan valinnut kirjallisuutta ”ammatikseni”, en vain ole löytänyt mitään muuta yhtä merkittävää. Olisin hypännyt katolta ilman sitä.
Nuorille nämä asiat kuitenkin näyttäytyvät eri valossa. Heille ulkopuolisuus on lähtökohta, eikä päätepiste. Heille ulkopuolisuus on automaatio, sillä maailma näyttää kilpajuoksulta, jossa hitaimmat karkotetaan aavikolle ja voittajaksi synnytään. Nuorten ulkopuolisuuden tunteet toki vaihtelevat tapauskohtaisesti, mutta 2020-luvun kertomuksissa yhä useampi löytää itsensä ulkopuolisen roolista. Tällaisille ihmisille kirjallisuus on hieno ilmiö, mutta se on muiden kuin meidän kirjallisuutta. Se on voittajien ja oikeassa olijoiden koottuja kertomuksia.
Ja onhan se totta: suomalaisista kirjailijoista enimmällä osalla on korkeakoulututkinto. Jos vaikeuksia onkin elämässä ollut, ne on voitettu ja niistä on noustu entistä vahvempina. Kirjallisuus ei onnistu manifestoimaan ulkopuolisuutta muuten kuin taustakertomuksena. Tämä on amerikkalaisesta kulttuurista tuttu kehys, jossa elähdyttävimmät menestystarinat ovat aina toisintoja Tuhkimosta. Ryysyistä rikkauksiin, ei milloinkaan toisinpäin.
Juuri tämän takia syntyi kirjallisuuden ulkopuolinen kirjallisuus, kuten rataräppi ja sen sisarilmiöt. Ne ovat realismin mukaisia kertomuksia osattomuudesta, josta puolet on ihan omaakin syytä. Maailma näyttäytyy valossa, jossa subjekti säilyttää toimijuuttaan uskottavissa rajoissa. Hän on sekä syyllinen että uhri, sekä ylikävelty että mokannut, lyhyen korren vetänyt ja mielenterveydeltään liian heikko sitä kestämään.
Kun olen katsonut näiden kertomusten valossa omaa elämääni ja tätä suomenkielistä maailmaa, jonka kulttuuria me kaikki rakennamme, olen ymmärtänyt yhtenäiskulttuurin murroksen todelliset vaikutukset. Kun kenellekään ei pakkosyötetä yhteisiä kokemuksia ja identifikaation reittipisteitä löytyy yhä laajemmissa konteksteissa, ulkopuolisten määrä lisääntyy hallitsemattomasti. Kun luokattomia lukioita ja avoimia oppimisympäristöjä ja kurssitarjottimia ja opintopolkuja lisätään, eksyneiden ja väliinputoajien määrä lisääntyy hallitsemattomasti.
Kaiken tämän sirkuksen keskellä juuri väliinputoajista näyttää syntyneen Suomen suurin vähemmistö. Heidän onnettomuuttaan lisää sekä syyllisyys että etäisyyksien kasvaminen. Opetussuunnitelmien ja hyvinvointialueiden remontit lisäävät byrokratiaa, jossa ihmisen on yhä hankalampi orientoitua.
Minun ei ole tarvinnut opettaa tapaamilleni nuorille sitä, miten kirjallisuus voi auttaa itseensä sairastunutta ihmistä olemaan hyppäämättä katolta. Heidän onnettomuutensa ei ole eksistentiaalinen tyhjyys. Heidän onnettomuutensa on paljon konkreettisemmin näköalattomuus ja ulkopuolisuus luokkayhteiskuntamme kastijärjestelmässä, jossa he samastuvat paarialuokkaan.
En väitä, että eläisimme luokkayhteiskunnassa tai kastijärjestelmässä. Suomi on edelleenkin toimiva meritokratia. Runouden työtä on kuitenkin toimia tuntosarvien tavoin ja pukea sanoiksi sitä kaikkea, mihin olemme menossa. Tämän vertauksen tehnyt Ezra Pound kirjoittaa Lukemisen aakkosissa, että olennolta, joka ei kuuntele tuntosarviaan, vaaditaan hyvin suurta kestävyyttä.
Juuri tässä pisteessä me olemme. Tuntosarvet viestivät, että suuntamme on epätasa-arvoisempi ja kovempi yhteiskunta. Nuoret fiksuina ihmisinä tuntuvat sopeutuvan tähän ajatukseen mieluummin omaan tahtiinsa ja siihen kasvaen kuin pakotettuna parin vuoden kuluttua.
Tässä onkin kenties tärkein asia, jonka olen nuorilta oppinut: minkään asian opettaminen ei onnistu indoktrinaationa. Jos olen onnistunut muuttamaan muutamia tapaamistani tuhansista nuorista, he ovat vähintään yhtä paljon onnistuneet muuttamaan minua.
Muutos tarkoittaa sitä, että koko sosiaalinen elämämme muljahtaa ja kääntyy uuteen asentoon – ja siinä samassa jokainen sen kappale on muutoksen jälkeen aivan toinen kuin ennen. Se, minkä ihminen muussa elämässä ajattelee henkilökohtaisena asiana yksikön ensimmäisessä, on kirjallisuutena yhteistä ja aina monikon ensimmäisessä. Keitä me olemme? Mistä me tulemme? Minne me olemme menossa? Jokainen meistä vastaa näihin kysymyksiin itsenäisesti. Yhtä lailla jokainen meistä jää vastaustensa kanssa yksin, jos hänen tarinansa ei tule kuulluksi ja osaksi toisten ihmisten tarinoita.
---
Aleksis Salusjärvi, lukutaidon opettaja ja kirjallisuuden ammattilainen
