”Kaunokirjalliseen muotoon puettu tietoaines saavuttaa toivoakseni vielä suuremman yleisön – ja sellaisia lukijoita, joita tieto ei sellaisenaan kiinnostaisi. En usko, että monikaan lukija innostuisi laillani pelkästä muinaisen nuotan punomisesta tai erilaisista kapakalan kuivatustavoista. Luulen, että kun jännittävään tarinaan lisätään näitä faktatietoja mausteeksi, tarina saa kiehtovan maailman ympärilleen ja lukija oppii kuin huomaamattaan aimo annoksen suomalaista kansanperinnettä. Se ei ole huono asia.”

Tällaista pohtii kirjailija Paula Havaste (s. 1962) artikkelissaan Miltä tuntuu olla kirjailija? (Hyvä kirja, 2006: 240). Suomalainen kansanperinne sekä vanhoja tapoja ja uskomuksia valaiseva faktatieto kietoutuvatkin kiinnostavasti Havasteen neliosaisen Lapinmaa-sarjan tapahtumiin. Teokset ovat historiallisia romaaneja, mutta aikaa ei ole teoksissa määritelty tarkasti:

”Olen yrittänyt olla sanomatta kirjojeni tapahtuma-aikaa tai -paikkaa suoraan, sillä monet lukijat käyvät käsiksi historialliseen romaaniin kuin dekkariin. He haluavat keksiä itse koska ja missä asiat tapahtuvat. Jos selittäisin sen heille valmiiksi, moni pettyisi. On niin kiva keksiä itse! Kaikkia tällainen salapoliisityö ei kiinnosta, eikä tarvitsekaan kiinnostaa. Kirjojanihan voi lukea viihdyttävinä tarinoina tai etsiä niistä tietoa entisaikojen elämästä, mutta jos innostuu kirjan tapahtumiin liittyvistä aikakausista ja tarkoista paikoista, heitä varten kirjoissani on vihjeitä. Ulvarin tausta on yksi, kotieläinten kuvauksesta löytää toisen, ja paikkoja voi hahmotella vaikka kartan avulla...” Kirjailijan Omat sanat Sanojen ajassa

Kymmenen onnen Anna (2003), Kotasavun Marja (2004), Lapinmaan Nilla (2005) ja Maaren, samaanien sukua (2008) muodostavat tiiviin, kehämäisen sarjan. Osat voi lukea itsenäisinä romaaneina, mutta eniten niistä saa rakenteellisesti ja sisällöllisesti irti, jos ne lukee järjestyksessä ja nyt viimeisimmän osan ilmestyttyä yhteen putkeen. Viimeinen osa näet kaartaa takaisin alkuun ja paljastaa Maarenin kautta mistä Lapinmaa-sarjassa pohjimmiltaan on kyse ja miksi sarjan tarina etenee niin kuin etenee. Sarjan keskiössä on Lapinmaan kohtalo. Maarenin tehtävänä on varmistaa kahden suvun synty, jotta ”Aikanaan syntyisi joku, joka auttaisi matkaan sankarin, joka voisi pelastaa tai tuhota koko Lapinmaan”. (Mts. 282.)

Lapinmaan kohtalo on sarjan peitelty ydin, jota kohti tarinaa viedään, mutta koko sarjan läpäiseviä teemoja on muitakin. Päällimmäisiksi niistä nousevat kansanperinteen ja -uskon esittely, oman paikan etsiminen, naisen asema ja äitiys sekä myyttinen susiteema. Kuvaamalla tarkasti kaukaisen historiallisen ajan ihmisten tapoja, uskomuksia ja töitä kirjailija kertoo henkilöistään paljon. Ajan tavat ja toimet, vuodenkiertoon tiukasti liittyvät työt, ruuan hankinnan merkitys ja nälkätalvien uhkat asettavat ihmisten elämälle tiukat rajat ja muokkaavat heidän luonteitaan. Romaaneissa ihminen on osa historiallista aikaansa eikä hän useinkaan voi toimia perinnäistapoja vastaan, vaikka oma järki sanoisi muuta. Elämän raskaus mutta myös onnet ja ilot näyttäytyvät Havasteen kirjoissa vahvasti ja aidonoloisesti. Mystiikka ja myyttiset olennot elävät arjen rinnalla ihmisten mielissä ja tuovat muassaan tuulahduksen toisesta maailmasta.

Oman paikan etsintää

Kymmenen onnen Anna on hyljeksitystä äpärätytöstä parantajanaiseksi kasvavan Annan elämäntarina. Äidin avioiduttua Anna menettää oikeutensa kutsua synnyttäjäänsä äidiksi, tästä tulee emäntä ja Anna joutuu pahaisen piikatytön asemaan. Pelastajaksi ilmestyy Ämmi, joka pitää huolta Annasta ja paljastaa ne kymmenen onnea, jotka Anna elämänsä aikana tulee kohtaamaan. Ämmi myös opettaa Annalle yrttitietoa ja vanhaa uskoa, kasvattaa tytön parantajaksi. Uuden uskon ristin ja mustakaapuisten pappien silmien alla ei vanhasta uskosta ole helppo pitää kiinni eikä Annalle valittu aviomies Ulvar myöskään salli Annan käyttää yrttitietouttaan. Vasta monen tuskan ja onnettomuuden kautta Anna löytää oman paikkansa.

Kymmenen onnen Anna on sarjan perusta, siinä kerrotut yksityiskohtaiset tiedot kansanperinteestä ja -parannuskeinoista, yrteistä ja vuodenkierron töistä luovat pohjaa seuraavien teosten ymmärtämiselle. Kotasavun Marjan sisältämät tiedot Lapinmaan tavoista täydentävät tietoutta, samoin Maaren, samaanien sukua antaa tietoa samaanien tavoista.

Omaa paikkaansa etsii myös Annan nuorin tytär Marja, joka lähtee kohtaamansa lapinmiehen Jounin matkaan kauas Lapin vaaroille. Kotakylässä vahva ja erilainen etelän nainen on uhka perinteisille tavoille ja Marja kohtaa uudessa suvussaan suurta vihaa. Lohduttajana on kotikylän liepeiltä Marjaa seurannut Ramar, Marjan sisarhahmo tai peilikuva tuonpuoleisesta maailmasta. Niskaan painettu sudenmerkki on Marjan salaisuus, mutta samalla myös hänen tulevan voimansa lähde. Susi on eräänlainen Marjan sielueläin ja nuoren naisen liukumista kohti suden olemusta Havaste kuvaa pienin vihjein. Esimerkiksi aivan kirjan alussa Marja kuvaa kuinka viihtyy ahtaassa pirtissä sisarustensa kyljessä kiinni. Vähitellen vuosien mittaan ihmisten oudot hajut ja ahdas läheisyys alkavat ahdistaa ja Marja jatkaa yöllisiä metsäretkiään. Susiteema kulkeekin vahvana sarjan läpi ensimmäistä osaa lukuun ottamatta.

Sarjan ainoa mieskeskushenkilö Nilla, Marjan langon poika, on perheensä toinen poika eikä kotakylässä toisella pojalla ole suurtakaan arvoa. Nilla ei löydä omaa paikkaansa ja tehtäväänsä uusiksi muotoutuvassa perheessään, mutta vasta kirkon katekeetta herr Henrikin apupojaksi joutuminen sysää hänet syvään identiteettikriisiin. Uuden nimen Isitoorus saanut Nilla roikkuu kahden maailman välissä. Kirkon opit eivät tunnu asettuvan hänen sydämeensä mutta lopullinen paluu kotakylään ja vanhoihin tapihin ei Nillan kohtaamien kauhujen jälkeen tunnu onnistuvan. Lopulta Nillakin löytää oman paikkansa ja tehtävänsä – vaikkei sitä ehkä itse helposti huomaakaan.

Maaren eroaa muista naisista. Hänellä on samanistisia kykyjä, joita hän naisena ei voi totetuttaa. Tietäjänainen leimataan hulluksi, vaikka hänen tietouttaan salaa arvostettaisiinkin. Miesten hallitsemassa ja määrittelemässä maailmassa naisen paikka on siidassa (eli kylässä) naisten töitä tehden ja miehiä palvellen. Tähän muottiin ei Maaren taivu, vaan etsii tietoja salaa. Unimaailmassaan hän kulkee eri eläinhahmoissa, ja myöhemmin saa tuonpuoleisesssa olevalta isoisoäiti Ruthenilta neuvoja mistä tyttö voi hankkia näkijänoppia

Lopulta Lapinmaa-sarjan viimeisen osan myötä jokaisen kirjan päähenkilö asettuu uudella tavalla omalle tärkeälle paikalleen tarinan kulussa, jokainen on täyttänyt tehtävänsä eikä sitä tehtävää olisi voinut suorittaa kukaan muu.

Naisen suurin onni

Ämmin Annalle lupaamista kymmenestä onnesta neljäs eli äitiyden onni näyttäytyy kirjan päähenkilöille onnista suurimpana – myös Nilla kokee veljensä vastasyntyneen silmiin katsoessaan voimakkaan tunne-elämyksen:

”Kun vauvan katse käväisi Nillan silmissä, polvet notkahtivat. Vastasyntyneen katse porautui suoraan läpi Nillan ajatusten, toiveiden ja pelkojen, kosketti kaikkea ja liukui sitten menojaan mihinkään tarttumatta ja silti muuttaen hipaisullaan kaiken. Se oli villi ja pelottava katse, joka piti sisällään muiden taivaiden tapoja. Se ei ymmärtänyt vielä mihin oli tullut ja miksi sen ympärillä oli niin paljon outoa. Nilla tunsi väkevästi tuon katseen jälkeen, miten vähän hän itsekään mistään tiesi ja miten paljon oli maailmassa tietoa, joka oli kätketty muilta kuin näiltä pienimmiltä. Ja nekin unohtaisivat, unohtaisivat silmänräpäys silmänräpäykseltä, kun niiden syvänsiniset silmät muuttuisivat vähin erin ruskeiksi ja saisivat ihmisen ymmärryksen värin.” (Lapinmaan Nilla, s. 135-136.)

Havaste kuvaa äidin ja lapsen yhteyden voimakkuutta ja heidän välistään sidettä paljon imetyksen kautta. Rintojen pakotus, maidon nousu ja vauvan itsetietoinen ote äidin ravintoa tarjoavasta nännistä on kuvattu tarkasti havainnoiden ja samalla erittäin herkästi. Äitiys on kirjan naisille liki myyttisiin mittoihin kasvavaa ja tunnetasolla se ohittaa jopa aistillisen rakkauden intohimon. Äitiys on kyseenalaistamatonta rakkautta ja samasta suuresta tunteesta pääsevät myös vaihdokkaat osallisiksi.

Romaaneissa kuvataan myös rakkautta, mutta miehen ja naisen välisen rakkauden kuvaus ei ole teosten keskeisin anti. Rakkaus vie ihmisiä eteenpäin, johdattaa heitä kohti omaa kohtaloa, antaa mahdollisuuden oman paikan ymmärtämiselle ja löytämiselle, mutta rakkausromaaneja perinteisessä mielessä Havasteen kirjat eivät ole. Teosten keskiössä ovat poikkeusyksilöt, joiden elämänvoima ja traagisetkin kohtalot on asetettu toimimaan laajemman yhteisön, kokonaisen Lapinmaan, hyväksi.

Paula Havaste kirjoittaa vivahteikkaalla kielellä kiinnostavia ja monitahoisia historiallisia romaaneja, joissa tarkasta ajankuvasta huolimatta jätetään lukijalle paljon pureksittavaa ja oivaltamisen iloa. Kolmen ensimmäisen teoksen lopussa olevat sanasto- ja selitysliitteet ovatkin oivallinen apu lukijalle.

- Tuija Lassila -
 

Viimeksi päivitetty 28.4.2008
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 20.10.2011

Lakeus

Tyrnävän lakeuksilla kasvanut ja Oulun lyseosta ylioppilaaksi valmistunut Väinö Kirstinä (1936-2007) aloitti opiskelut Helsingin yliopistossa vuonna 1957. Aloitteleva runoilija osallistui opiskeluaikana aktiivisesti nuorten runoilijoiden ja kirjailijoiden illanviettoihin ja muuhun kirjalliseen toimintaan. Esikoisteoksen runot kypsyivät vähitellen näiden vuosien aikana ja viimein ilmestyessään vuonna 1961 oli selvää, että suomalaiseen runouteen oli tullut uusi virkistävä nimi. Lakeuden runot nojaavat voimakkaasti 50-lukulaiseen modernismiin, mutta mukana on myös vahvaa omakohtaisuutta, joka tekee teoksesta raikkaan suhteessa moniin muihin modernisteihin. Teoksen alkuosa koostuu Pohjanmaan lakeuksien kuvauksista, joissa ulkoinen ja sisäinen autius rinnastuvat. Lakeus kuvataan maailman laidalla olevana melankolisena paikkana, joka on silti tuttu ja turvallinen. Kokoelman loppuosassa mukaan tulee myös ruuhkainen Helsinki:

Raiteiden teräskäärmeet sitovat kaupungin kireään
                                                    päivään
ja meteliin. Kaiken kieltävä väsymys on raitiovaunun ilme,
kun on kylmä sinertävä talvi-ilta. Vaunu palaa halliin,
muutaman vuoden kuluttua sitä ei enää ole. Tarkoitus
                                                   kuljettaa
ihmisiä sinne ja tänne pitää romua koossa. Niin pian kuin
tarkoitus loppuu, ei rautaosia enää yhdistä mikään.

Runossa helsinkiläisten kiireinen elämä rinnastuu raitiovaunuun, jonka ainoa tarkoitus on kulkea ennalta määrättyjä polkuja eli maahan iskettyjä raiteita pitkin. Kaupunkilaiselämän konemaisuutta korostaa kuolleeseen metalliin liittyvät ilmaisut teräskäärme, kireä, meteli, romu ja rautaosat. Kirstinä näkee Helsingissä vieraantuneisuutta ja kylmyyttä, jonka yleisilmettä kuvaa hyvin ”kylmä sinertävä talvi-ilta”.

Hitaat auringot

Kirstinän toinen runokokoelma Hitaat auringot (1963) oli edeltäjäänsä leikkisämpi, ajoittain groteskin puolella liikkuva anarkistinen teos. Nyt Kirstinä sanoutui viimeistään irti niin koskenniemeläisestä ylevyydestä kuin myös Anhavan piirin muodon ja rakenteen palvonnasta. Kokoelman runot ovat irtonaisia ja täynnä vapautuneen ronskeja kielikuvia, joissa runouden perinteiset kuvat (linnut, pilvet, puut) ovat epätavallisissa yhteyksissä, kuten kuuluisissa säkeissä: ”Linnut karjuvat puissa. Hyvä hyvä, huutavat lapset.”. Teoksesta löytyvät myös Kirstinän ensimmäiset avantgardistiset kokeilut. Teoksen viimeisessä runossa hän hyödyntää aleatorisen musiikin (esim. John Cage) periaatteita sekoittamalla hautajaisiin ja kuolemaan liittyviä sanoja mielivaltaiseksi kokonaisuudeksi. Kokeilevimmissakaan runoissa Kirstinä ei kuitenkaan koskaan sorru helppoon mielettömyyteen, vaan erilaiset lähestymistavat ja tekniikat palvelevat aina runon merkityksen välittymistä. Teoksen vaikuttavimpia runoja onkin ns. luetteloruno erilaisista tavoista kuolla:

Puukotus, kuristus, tappelu kadulla, raitiovaunut,
sininen bussi ajaa yli, saat myrkkyä.
Kannibaali syö, joudut sähkötuoliin syyttömänä.

Olet intialainen leskinainen,
maa sortuu, salama iskee, syöt Hiroshiman kalaa,
talo kaatuu, alkaa sota, polkupyörä kaatuu.

Liukastut, kivitetään, ristiinnaulitaan,
ruoskitaan hengiltä,
juokset pakoon, mutta jalkasi eivät liiku.

Putoat pimeässä hyvin kauan,
kuolet nälkään ja janoon, sinut kaasutetaan,
muutut saippuaksi ja lampunvarjostimiksi.

Äitisi tappaa sinut, ammut kuulan aivoihisi,
auto suistuu sateiselta tieltä,
kurkkusi leikataan, astut miinaan.

Seisot seinää vasten, äkkiä joku heittää jotakin kohti.

Tämä hengästyttävä runo on itse asiassa vaikuttava poliittinen kannanotto, sillä sen viimeisessä säkeessä kylmä luettelomaisuus muuntuu omakohtaiseksi kokemukseksi; yleinen muuttuu siis yhtäkkiä yksityiseksi.

Puhetta

Kirstinän kolmas kokoelma Puhetta ilmestyi nopeasti edellisen jälkeen vuonna 1963. Tässä kokoelmassa arkipuhetta muistuttava kieli ja dadaistiset kokeilut ovat etualalla. Kokoelman tunnetuin runo lienee ”Rector magnificus”, joka on suomalaisen kuvarunon suurimpia klassikoita. Runossa Helsingin yliopiston rehtori Edwin Linkomies käy kauppatorilla ostamassa suuren hauen itselleen. Yliopiston portaat, kellonaika, hauen leuat ja Linkomiehen kroppa on kuvattu sanoista ja lauseista muodostuvina graafisina kuvina. Runossa ”Ote” Kirstinä kokeili ready made -tekniikkaa leikkaamalla Helsingin puhelinluettelosta lyhyen katkelman puhelinnumeroineen. Tavallisten rutiinien ja sattumusten pyhyyttä Kirstinä kuvaa Aki Kaurismäen lakonisuudella arkikielisessä proosarunossa näin:

     Astun kauppaan. Myyjätär katsoo minua, minut, minä
myyjätärtä. Hänellä on toinen silmä ruskea, ja toinen on
myös.
    Sanon: ”Saisko yksi päärynä.” Hän vastaa: ”Meillä
löytyy suuria ja pieniä, kumpaa sais olla?” Sanon: ”Tuo
tuossa.” Ja maksan sanoen: ”Olkaa hyvä”, ja hän sanoo:
”Olkaa hyvä.”
    Niin sitä mennään. Juoksen käytäviä, tulen kotiin.
Otan päärynän povesta kuin piilotetun sydämen.

Luonnollinen tanssi

Vuonna 1965 ilmestynyt Luonnollinen tanssi oli Kirstinän varsinainen läpimurtoteos, joka toi hänet myös suuremman yleisön tietoisuuteen. Kokoelman materiaali on vaihtelevaa, mukana on perinteisiä runoja, lauluja nuottikuvineen, taulukko joka koostuu yksi- ja kaksitavuisista äänteistä/sanoista, luettelo sanapareista, kuvarunoja, ready made –runo, äännerunoja, proosarunoja ja pitkä resitatiivikokoelma Atomipompotusta. Kokoelman voisi määritellä fragmentaarisuuksista koostuvaksi kollaasiksi, jossa korkea ja matala, ylevä ja alhainen sekä yleinen ja yksityinen ovat rinta rinnan tasapuolisina. Teos on joukkotiedotusvälineiden kyllästämästä kulttuurista kumpuavaa runoutta, jota nykyään kutsuttaisiin postmoderniksi runoudeksi. Aistihavainnot, muistot, unet, mainokset, viihde ja taide sekoittuvat niissä maailmaksi, jossa yksilön on vaikea enää rakentaa eheää identiteettiä:

Kuka kukin on?

Nelijalkainen rakastavainen pari
käveli
tuhatjalkaisessa kansanjoukossa.
Viserryskone viserteli.
Pilvet vaikenivat hienotunteisesti,
bimvalkoiset bamsinisessä.

Vihreä torstai seurasi mustaa perjantaita.
Minä olen runo sinä olet runo, hän on runo.
Kuka minä olen? missä minä olen? kuka kukin on?

Pitkän tähtäyksen LSD-suunitelma

Seuraavan teoksen valmisteluun ehti mennä pari vuotta, mikä johtui pitkälti Kirstinän työkiireistä Yleisradion radioteatterin dramaturgina. Vuonna 1967 ilmestynyt Pitkän tähtäyksen LSD-suunnitelma jatkoi siitä mihin edellisessä teoksessa oli jääty. Teos koostui vuosien aikana kertyneistä runofragmenteista, jotka Kirstinä oli järjestänyt kirjastojen UDK-luokituksen mukaisiin luokkiin. Runo, kuten kaikki muukin inhimillinen, ei kuitenkaan tottele mitään luokituksia tai valmiiksi annettuja ajatusmalleja, totuuksia:

Tuuliöinä
86. (=Kirjallisuushistoria)

Talot huojuvat tuuliöinä,
runo toimii hammasrattaana
vallankumouksen koneistossa.

Kokemus on toista kuin tosiasiat.
Sosiologi ei tavoita sitä,
ja historioitsijaa se tuskin kiinnostaa.

Kirstinä näkee Roland Barthesin (Leena Kirstinä tunsi Barthesin ajattelua syvällisesti jo 60-luvulla) tavoin arkisissa käyttöesineissä ja käyttäytymismalleissa myyttisen merkitysten tason:

Mobile
73. (=Kuvanveistotaide)

Vessan pönttö,
monistettu veistos,
valkoinen,
korahteleva mobile,
miljoonia kertoja monistettu,
arkipäivän taideteos,

joka julistaa
ihmisten ruumiillisten tarpeiden
hyväksyntää, maallisesta
huolehdintaa: mukavuutta.
Se on aktivoiva ja tuoksuva,
joutsenkaulainen, vedenhenkinen
veistos.

Kirstinät muuttivat pois Helsingistä toukokuussa 1968 ensin Puutikkalaan ja myöhemmin Tampereelle. Runoilijan ja kirjallisen aktiivin ura jatkui entiseen malliin, mutta Helsingin kauden leikillinen avantgardistisuus oli muuton myötä taaksejäänyttä. Hän ilmiselväsi tunsi itsensä ulkopuoliseksi Helsingin monotonisessa konemaisemassa, joka kuitenkin samalla kiehtoi ja stimuloi häntä. Helsingin runoissa onkin nähtävissä Kirstinän oppi-isän Charles Baudelairen ristiriitaista ja ikävystynyttä asennetta (spleen, ennui) suhteessa modernistuvaan maailmaan:

Baudelaire
69. (=Kauppa, liikenne)

Mitä Baudelaire sanoisi nykyisestä mainonnasta;
saatanallista, niin inhimillistä,
keinotekoisia paratiiseja;
julmuutta ja orjuutta unissakävelijöille,
vulgaaria, inhottavaa ja huumaavaa;
perisynnin ja lankeemuksen kieltä;
perkeleellistä hieroglyfiaa ja huumausainetta.
Mutta ylellisyyden lupaus ja ylistys
saisivat lankeamaan myös hänet,
ah, miten hän kulkisi merkkien metsiköissä,
ikävystyneenä ja nauttien, pilkallisesti
mustiin pukeutuneena, ruokokeppiä heiluttaen,
silmät kuin kaksi kahvipisaraa.

- Jukka Uotila -

Viimeksi päivitetty 1.10.2007
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 13.10.2011

Kirjasampoon on aloitettu kirjailijatietojen ja artikkeleiden siirto Sanojen aika -kirjallisuuspalvelusta. Sanojen aika on Helsingin kaupunginkirjaston ja Hämeenlinnan kaupunginkirjaston ylläpitämä tietokanta, joka esittelee suomalaisia nykykirjailijoita. Tiedot on koottu sekä kirjailijoilta itseltään että julkisista lähteistä.

Sanojen aika –sivustolta siirrettyjen kirjailijoiden tietoja täydennetään jatkossa suoraan Kirjasampoon. Artikkelit ja haastattelut löydät Kirjasammon Toimitukselta -osiosta. Artikkelit ovat jaoteltu seuraavien luokkien mukaan: Teos, Kirjailija, Teema.

Boksampo kommer att berikas av redaktionellt material från Ord i Tiden, en databas över nutida finländska författare, som upprätthålls av Helsingfors stadsbibliotek och Tavastehus stadsbibliotek. Redan nu kan du läsa några texter om skönlitteratur, som förts över från Ord i Tiden till Boksampo. Texterna hittar du under fliken ”Från redaktionen”. På Boksampos startsida, under rubriken ”Om litteraturen”, hittar du alltid den nyaste artikeln. Artiklarna presenterar ett tema, en författare eller ett verk och texterna är antingen hämtade från Ord i Tiden eller skrivna av Boksampos redaktion.

Naantalilaisen Pirkko Arhipan dekkarikirjailijaura on Suomen pisimpiä. Hänen esikoisteoksensa Murha on sydämen asia julkaistiin vuonna 1968 ja kaiken kaikkiaan Arhipalta on ilmestynyt yli 25 dekkaria. Uusin on vuonna 2006 ilmestynyt Kyyn punainen maito. Pitkään uraan mahtuu päähenkilöiden vaihdoksia ja lukemattomia erilaisia teemoja.

Arhipan jännitysromaaneiden keskeisiä tunnusmerkkejä ovat perinteinen dekkarirakenne ja ajankohtaisiin aiheisiin pureutuvat aiheet. Aiheita ovat esimerkiksi politiikka, työttömyys, perheväkivälta, kauneusleikkaukset, lasten hyväksikäytön vaikutukset, eläimiin kohdistuva julmuus, nuorten syrjäytyminen ja vanhusten asema. Arhippa hallitsee perinteisen dekkarin tyylilajin sujuvasti ja usein kerrontaa värittää huumori.

Ensimmäisten dekkarien päähenkilö on turkulainen komisario Erkki Saarto. Kolme ensimmäistä ovat perinteisiä arvoitusdekkareita (Murha on sydämen asia, Komisarion kirjelaatikko, Salat on aaltoihin saneltu). Esikoisessa viehättää etenkin kuusikymmenlukulaisen sisustus- ja pukeutumistyylin kuvaus, aitoa kuvausta suoraan värikkäältä vuosikymmeneltä!  Neljättä teosta Kuolleet eivät äänestä (1970) voi pitää käännekohtana. Siinä tulee ensimmäisen kerran esille Arhipalle tyypillinen kantaaottavuus ja ajankohtaisiin aiheisiin tarttuminen. Kuolleet eivät äänestä käsittelee politiikkaa ja puolueiden salaisia rahoituksia. Myöhemmissä Saarto-dekkareissa aiheina ovat urheilumaailma ja homoseksuaalisuus (Jo katkee maalinauha, 1971) sekä 1970-luvulla tapahtunut peruskoulu-uudistus (Poikien joukossa tyttöjen joukko tyhjä, 1973).

Erkki Saarron jälkeen Arhipan päähenkilöitä ovat olleet siivooja Helena Aronen, työtön naantalilainen merkonomi Pia Pohjakallio ja Turkuun asettunut komisario Varpu Ahava. Naiskolmikko on pääosassa eri teoksissa, mutta Arhippa yhdistelee henkilöt taitavasti yhteen. Teoksien Kuolema kuuntelulla (1985) ja Kuvassa kuolema (1987) keskushenkilö Helena ja komisario Ahava tutustuvat toisiinsa teoksessa Mustat jyvät (2000). Unet ansaa asettaa -teoksessa (2004) tulee esiin molempien näkökulma. Pian ja Varpun puolestaan yhdistää toisiinsa Pian miesystävä komisario Sami Mattila.

Helena Arosen kautta Arhippa tarkastelee keski-ikäisen naisen monenlaisia valintoja sekä ihmisten asenteita. Helena siivoaa työkseen, mutta hän myös tekee menestyksekkäästi radiotoimittajan työtä sekä myöhemmissä teoksissa opiskelee avoimessa yliopistossa. Yhdistelmä ei ole helposti sulatettavissa. Pia Pohjakallio -dekkareissa lähtökohtana on työttömyyden ja pätkätöiden vaikutus nuoren naisen itsetuntoon ja parisuhteeseen. Teoksissa on mukana letkeää huumoria, mutta se ei peitä vaikeaa aihetta.

Verta veitsen terällä (1998) esitteli Arhipan viimeisimmän ja pitkäaikaisimman päähenkilön, jo kahdeksassa dekkarissa esiintyneen komisario Varpu Ahavan. Ahavan myötä teoksiin on tullut uusi sävy. Ne ovat sävyltään tummempia, Arhipalle ominaista huumoria niissä on minimaalisen vähän. Varpu Ahava on menneisyytensä vammauttama hahmo, jonka eheytymistä ja toipumista teoksissa seurataan rikostutkintojen ohessa. Ahava-dekkareiden toistuvana aiheena on henkinen ja fyysinen perheväkivalta. Aihe nousee esiin Varpu Ahavan taustasta: hän on itse ollut naimisissa väkivaltaisen miehen kanssa, mutta ei ole kyennyt estämään ainoaa tytärtään ajautumasta väkivaltaiseen suhteeseen. Tyttären kuolema perheväkivallan uhrina ja muut traumaattiset kokemukset ovat sysänneet Ahavan kaltevalle pinnalle, alkoholismiin. Verta veitsen terällä -teoksessa tapahtuva muutto Turkuun on Ahavalle mahdollisuus uuteen alkuun. Perheväkivalta ja alkoholismi tulevat esiin kaikissa Ahava-dekkareissa tavalla tai toisella, Ahavan muistoina ja useiden sivuhenkilöiden kautta.

Pirkko Arhipasta ei voi puhua mainitsematta Naantalia, jonne monet hänen dekkareistaan sijoittuvat. Teostensa Naantalin kautta hän käsittelee pisteliäästi pikkukaupungin kunnallispolitiikkaa ja sen kummallisia ratkaisuja. Hersyvimmillään Arhipan huumori onkin hänen kuvatessaan Naantalin kaupunginjohtajan, tuttavallisesti Koojiin, tasapainoilua äänestäjien miellyttämisen ja virkamiesratkaisujen välillä. Arhipan ensimmäinen Naantaliin sijoittuva dekkari Osta aikaa Naantalista (1972) ei kuitenkaan ole huumorilla silattu teos, vaan tiivistunnelmainen jännitysromaani entisestä sensaatiolehtimies Lasse Ahtolasta, joka saapuu Naantaliin haastattelemaan salaperäistä, julkisuutta karttavaa teollisuusjohtajaa.

Esittely ilmestynyt alun perin vuonna 2005.
- Tuija Lassila -

Viimeksi päivitetty 11.6.2007
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 10.10.2011

På torsdag klockan 13.00 svensk tid är det återigen dags för en av årets mest spännande litteraturhändelser. Då riktas världens blickar mot Börssalen i Stockholm, i väntan på att Svenska Akademiens ständige sekreterare Peter Englund skall öppna dörren och tillkännage 2011 års nobelpristagare inför en grupp ivrigt väntande journalister. Bland de favorittippade finns bl.a. Tomas Tranströmer, Haruki Murakami, Adonis och Joyce Carol Oates.

Mer info:

Svenska Akademien

SvD - Kulturbloggen

Litteratur från de nordiska länderna är ett av årets teman på Åbo bokmässa. Vid bokmässan deltar två norska författare som är välkända för de finländska läsarna: Karl Ove Knausgård och Erlend Loe. Knausgård har rönt stora framgångar med sin autofiktiva, självutlämnande romansvit Min Kamp. Sviten utgörs av sex delar, varav den tredje utkommer på svenska under hösten.

Erlend Loe slog igenom med romanen Naiv.Super och har sedan dess återkommit med romaner som kännetecknas av samma ironiska humor och naiva tilltal, ofta med en satirisk ton. Den senaste romanen Stilla dagar i Mixing Part är en humoristisk berättelse om en semesterresa till Tyskland och om att vara besatt av Nigella Lawson.

Knausgård och Loe i all ära, men vad vet vi om norsk samtidslitteratur i övrigt?

Mord på norska

Norge är rikt på duktiga deckarförfattare. Liksom de svenska deckarförfattarna har många även haft stora internationella framgångar. En av de mest populära författarna är Jo Nesbø, med sina prisbelönta thrillers i Oslomiljö. Huvudperson är antihjälten Harry Hole, en medelålders polis med relations- och alkoholproblem. I övrigt är det framför allt de kvinnliga deckarförfattarna som blivit uppmärksammade, med namn som Kim Småge, Unni Lindell, Anne Holt och Karin Fossum. För den som vill läsa deckare med kvinnliga huvudpersoner, rekommenderas t.ex. Anne Holts serie med kriminalkommissarie Hanne Wilhelmsen i huvudrollen.

Vardag och mänskliga relationer

Vill man läsa om komplicerade familjerelationer på den norska landsbygden bör man låna hem Anne B. Ragdes roman Berlinerpopplarna, som inleder hennes omtyckta trilogi. Berättelsen utspelar sig på en släktgård utanför Trondheim och skildrar en familjesammankomst i samband med ett dödsfall. Romanen beskriver relationerna mellan de vuxna sönerna och hur familjen hanterar sorgearbetet.

Hanne Ørstavik skriver lågmälda vardagsskildringar och passar bra för den som föredrar lite kortare romaner. Hennes roman Kärlek handlar om en mor och en son, som flyttat till en liten ort i Nordnorge mitt i vintern. En annan kvinnlig författare, som liksom Ørstavik har rötterna i Nordnorge, är Herbjørg Wassmo. Hon har ofta skildrat utsatta men starka kvinnokaraktärer. Mest känd är hon för trilogin om Tora, som inleds med romanen Huset med den blinda glasverandan. Tora-trilogin inleds i en nordnorsk by på 50-talet. Hennes andra stora trilogi handlar om Dina och utspelar sig under 1800-talet.

Lågmäld humor och lekfullt språk

För den som gillar humoristiska romaner à la Erlend Loe, finns flera andra norska författare att bekanta sig med. Ingvar Ambjørnsens serie om Elling är en sorglustig berättelse om en lite udda karaktär som levt i en skyddad tillvaro, först tillsammans med sin mamma och senare på ett psykiatriskt sjukhus. Vad händer när Elling och hans nya vän Kjell Bjarne ska återanpassas till ett normalt liv?

Humor är också en av ingredienserna i Tore Renbergs roman Mannen som älskade Yngve. Berättelsen är förlagd till 90-talets Stavanger och handlar om Jarle som går i gymnasiet, spelar i punkband och blir förälskad i Yngve. Elling-böckerna och Mannen som älskade Yngve har också blivit omtyckta filmer.

En roman som också fått stor uppmärksamhet är Gunnhild Øyehaugs Vänta blinka, som bl.a. valdes till årets bok i Norge 2008. Romanen innehåller många karaktärer och flera korta berättelser som vävs in i varandra. Språket är lekfullt och fullt av populärkulturella referenser.

Norge har kort sagt mycket att erbjuda och det finns många spännande författarskap att bekanta sig med: Jan Kjaerstad, Beate Grimsrud, Ari Behn, Frode Grytten, Per Petterson, Lars Saabye Christensen, Erik Fosnes Hansen, Jostein Gaarder, Bjørn Sortland, för att ännu nämna några.

Anna Gripenberg/ Boksampo.fi

Esikoisrunoilija ja Kallion kirjaston kirjastonhoitaja Silene Lehto kirjoittaa kokoelmassaan Hän lähti valaiden matkaan leikkisiä ja tarinallisia runoja vedestä ja vedenelävistä. Valasretkiä harrastava runoilija pitää kirjastoa inspiroivana työpaikkana.

Kirjoittaminen on ollut Silene Lehdolle (s. 1979) ominainen ilmaisutapa niin kauan kuin hän muistaa. Runous vahvistui omimmaksi ilmaisumuodoksi, kun hän vietti lukion jälkeen välivuotta Oriveden Opistossa, sanataiteen linjalla. Kirjoittaminen jäi vuosiksi sivuun kirjallisuudenopintojen ja muun elämän tieltä, kunnes graduvaiheessa into kirjoittamiseen palasi. Hän purki Helena Sinervon Ihmisen kaltainen -kokoelman runoja osiin ja alkoi miettiä samalla, että voisi taas itsekin kirjoittaa.

”Silloin kun kirjoittamisessa oli pitkä tauko, elämä tuntui jollakin lailla tyhjältä. Kesti kauan tajuta että tyhjyys johtui nimenomaan siitä että en kirjoittanut. Kirjoittaminen on osa minua, parhaimmillaan siitä saa hirveästi voimaa − siksi kirjoitan”, Silene kertoo.

Runoileva kirjastonhoitaja

Vuonna 2009 Silene lähetti kolmisenkymmentä runoa J.H. Erkon kilpailuun, jossa hän saavutti toisen sijan. Esikoiskokoelma lähti kehkeytymään kilpailurunojen ympärille. Runoja syntyi kirjastotyön ohessa. Kirjastonhoitajan ja runoilijan työt sopivat hänen kokemuksensa mukaan hyvin yhteen, sillä kirjasto on inspiroiva työpaikka.

”Kirjastossa on helppo seurata uutta kirjallisuutta ja saa olla kaiken tiedon äärellä”, Silene perustelee. ”Aiheita runoihin voi pulpahdella asiakkaiden tekemistä tietopalvelukysymyksistä, käteen osuvista kirjoista, mistä vain. Lisäksi vuorotyö on ihanteellinen kirjoittajan kannalta, aamut ennen iltavuoroja ovat hyvää kirjoitusaikaa, sekä viikonlopputöistä syntyvät arkivapaat. Tietysti kirjoittamisen ja kokopäivätyön yhdistäminen vaatii aikamoista oman elämän aikatauluttamista, joka ei aina ole ihan helppoa.”

Kirjoittaja kaihtaa koulukuntia

Vaikka kotimaisen runouden kenttä on näinä päivinä varsin moninainen, puhutaan nykyrunon kohdalla usein kokeellisuudesta. Hän lähti valaiden matkaan on leikkisää mutta vähemmän kokeellista, puhekielenomaista proosarunoa. Silene kertoo seuraavansa koko ajan monipuolisesti runouden kenttää ja siellä käytäviä keskusteluja, joten hän on niistä hyvin tietoinen. Kirjoittaessaan hän ei kuitenkaan mieti runojen sijoittumista mihinkään suuntaukseen tai runouskäsitykseen, sillä hän kirjoittaa vain sitä mikä tuntuu omimmalta.

”Kirjoittamiseeni ei liity mitään missiota tai pyrkimystä uudistaa runoutta kirjallisuuden lajina, tutkiskelen kirjoittamisessani sellaisia aiheita ja tyylejä, joista itse satun olemaan kiinnostunut,” Silene sanoo. ”Esikoiskirjani kirjoittamisen aikaan olin hirmu kiinnostunut runouden puheenomaisuudesta, puhetilanteista, puhujista ja puhutelluista, roolirunoista ja tarinallisuudesta – ja se tietysti näkyy teoksessa.”

Silenellä ei ole runoudessa varsinaisia esikuvia. Hän innostuu eri aikoina vähän erilaisista jutuista. Joskus innostus voi syntyä mitä kummallisimmista yhteyksistä.

”Joskus vaikka jonkun runoilijan yksittäinen teos voi kolahtaa lujaa, mutta muut saman tekijän teokset eivät välttämättä ollenkaan. Puhuisinkin esikuvia mieluummin minua erityisesti inspiroineista runoilijoista, joita ovat esimerkiksi Helena Sinervo, Carol Ann Duffy ja T.S. Eliotin tuotannosta hänen roolirunonsa, nyt vain muutaman tässä mainitakseni.”

Darwinin jäljillä

Silenen runoissa esiintyy kiistelty Herra D. eli evoluutioteorian kehittäjä Charles Darwin. Esikoiskokoelmasta löytyy myös osasto ”Olen ajatellut sinua paljon, Herra D”. Ei siis tule yllätyksenä, kun Silene kertoo olleensa kokoelmaa kirjoittaessaan innostunut luonnonhistoriasta ja eläintieteestä sekä Charles Darwinista henkilönä.

”Lueskelin noihin aikoihin kaikenlaista asiaan liittyvää sen kummemmin kirjoittamista ajattelematta. Esimerkiksi Robert Paddlen kulttuurihistoriallinen teos Tasmanian pussihukasta (The Last Tasmanian Tiger: The History and Extinction of the Thylacine) teki suuren vaikutuksen. Tietysti luin myös Darwinin Beaglen matkan, sekä elämäkerrallista kirjallisuutta hänen perhe-elämästään ja niin edelleen.”

Silenen mukaan Darwin on henkilö, jota on vaikea ohittaa jos on vähänkin kiinnostunut luonnonhistoriasta. Beaglen matkasta välittyy kuva humaanista ja oikeamielisestä miehestä, joka kritisoi eläinten huonoa kohtelua sekä orjuutta. Lisäksi Darwinin kerrotaan olleen hyvin rakastava, hyvä isä ja puoliso.

”Darwinin lapset olivat varmasti onnellisia kuljeskellessaan vapaasti suuressa talossa, luurankojen ja siimajalkaisten keskellä, tutkiskellessaan pihaluonnon ihmeellisyyksiä. Darwinin koti olikin ehdottomasti nähtävä omin silmin. Kokoelman kirjoittamisen aikaan vierailin Lontoossa käydessäni Darwinin kotimuseossa, Downeyn kylässä,” Silene kertoo.

Vesi kannattelee kokoelmaa

Vesi on Silenen kokoelmassa keskeinen, vähän kaksijakoinen elementti. Toisaalta se on ihmiselle välttämätön, onhan ihminen tullut vedestä, alkukodista. Toisaalta se on pelottava, vieras elementti, josta ihminen on etääntynyt – veteen voi vaikka hukkua. Kokoelman henkilöhahmot tuntuvat kaipaavan jotakin. Kenties se on jonkinlaista alkukantaista vedenkaipuuta.   

Vedenelävät, erityisesti valaat, nousevat Silenen runoissa tärkeälle sijalle, mutta hän ei ole kiinnostunut valaista ainoastaan runollisina tai myyttisinä hahmoina. Hän harrastaa valasretkiä, ja on nähnyt valaita Norjassa, Skotlannissa, Walesissa ja Venäjän Vienanmerellä.

”Valaat ovat kiehtovia eläimiä siinä, että alun perin ne nousivat merestä maalle, kuten ihmisten ja muiden maanisäkkäiden kantamuodot, mutta palasivat sitten takaisin ja sopeutuivat niin täydellisesti vesielämään, että ne tuskin enää muistuttavat maalla eläviä serkkujaan. Valaiden älykkyys on kiistatonta. Niillä on esimerkiksi havaittu kulttuurista käyttäytymistä ja oma kieli. Joillakin valaslajeilla on jopa vaihdevuodet ihmisten tavoin”, Silene kertoo.

”Valaiden näkeminen luonnossa on kokemus joka menee tunnetasolla syvään. Oma elämä tuntuu äkkiä hyvin pieneltä ja merkityksettömältä, samoin kuin koko ihmisten maailma, jonkin niin ikiaikaisen rinnalla.”

Huoli ympäristöstä

Silenen mukaan valaiden bongailu ei kuitenkaan ole ihan ongelmaton harrastus, sillä joissakin turistirysissä valasturismi on kasvanut niin suureksi bisnekseksi, että keskenään kilpailevat venefirmat saattavat häiritä valaita mennessään liian lähelle eläimiä. Siksi onkin oltava tarkkana että osallistuu vastuullisten, valaiden suojelua ensisijaisena tavoitteenaan pitävien operaattoreiden retkille tai etsii sellaisia kohteita, joissa valaita voi katsella maista käsin.

Joka tapauksessa valasturismi osaltaan edistää valaiden suojelua: valaita ei kannata pyytää jos ne ovat elävinä taloudellisesti tuottoisampia. Silenen runojen vakavana pohjavireenä on huoli ympäristöstä, mutta hän ei usko pystyvänsä vaikuttamaan runoillaan kovin moniin ihmisiin.

”Runous on niin marginaalista ja lukijakunta on hyvin pieni. Taiteenlajeista ehkä elokuvan vaikutusmahdollisuudet olisivat tähän tarkoitukseen huomattavasti hedelmällisemmät”, Silene arvelee. ”Mutta on sanottava se, mikä täytyy sanoa, niillä kyvyillä ja keinoilla, mitkä itselle on annettu. Jos edes joku herää ajattelemaan, niin sekin on jo voitto.” 

Uudet aiheet

Silenen kokoelma tuli kirjakauppoihin toukokuussa ja on nyt siis kaikkien saatavilla ja luettavissa. Esikoisrunoilija kokee julkisen kritiikin kohteeksi joutumisen äärimmäisen jännittäväksi. Teoksen saama vastaanotto on ollut pääosin kiittävää, mistä Silene on helpottunut ja iloinen.

Kriitikko Mervi Kantokorpi kirjoitti Helsingin Sanomien arviossaan: “Nykyrunossa tapaa tänä päivänä usein kyynistä keppostelua, joka ei tunnu uskovan sen paremmin kieleen kuin ihmiseenkään. Sen tähden Lehdon esikoinen tuntuu yllättävältä: se hakee mittasuhteita nihiloidun maailman tyhjyydelle.”

Mutta oli kritiikkien laita sitten miten tahansa, on vanha teos Silenen mukaan työnnettävä mielestä syrjään. Se on nyt tehty ja julkaistu, se elää omaa elämäänsä, johon hän ei kirjoittajana enää pysty vaikuttamaan. On käännettävä katse uuteen suuntaan, uusiin aiheisiin.   

Silene työstää jo toista runokokoelmaansa, muttei halua vielä paljastaa teoksen teemoja tai työnimeä, koska tekeillä oleva kokonaisuus voi muuttua vielä hyvinkin paljon. Sen verran hän kuitenkin paljastaa, että painopiste on uudessa kokonaisuudessa enemmän ihmisessä, ihmisten maailmassa. Roolirunoistakin on nyt siirrytty ulkoisempaan näkökulmaan.

”Tarinallisuus kiehtoo edelleen, joten se aspekti uudessakin kokonaisuudessa tulee säilymään”, Silene lupaa.

- Niina Holm –

Teksti on julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.

Viimeksi päivitetty 29.8.2011

Lisätty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 29.9.2011
 

Kirjasampo esittäytyy Turun kirjamessuilla Pinella-lavalla 30.9. klo 13.55. Meidät löydät myös messuosastolta A 80. Tervetuloa tutustumaan palveluumme!

Den internationella bokmässan i Åbo ordnas 30.9-2.10. Bokmässan startade för 20 år sedan och besöks årligen av fler än 20 000 människor och flera hundra författare. Årets tema är litteratur från de nordiska länderna och Japan. Bland de författare som besöker mässan kan nämnas Henrik Berggren (Sverige), Jonas Jonasson (Sverige), Lotte och Sören Hammar (Danmark), Erlend Loe (Norge) Maria Amelie (Norge) samt Karl Ove Knausgård (Norge). I samband med bokmässan ordnas även en matmässa med samma tema samt en släkt- och hembygdsmässa.

Boksampo kommer också att finna med på mässan. Kom gärna förbi och hälsa på oss!

Läs mer om programmet här.

Programmet (på finska)