Mitä lukisin seuraavaksi? Kirjastojen Kirjasampo.fi auttaa sinua löytämään kiinnostavat kirjailijat, kirjat ja lukukokemukset.

Hannu Vuorio, yhteiskuntakriittinen dekkaristi

Kirjailijaesittely
13.12.2011

Toimitukselta: Kirjailija | Teema | Teos | Täky

Hannu Vuoriota voi luonnehtia useilla määreillä: häntä voi sanoa rikoskirjailijaksi, yhteiskunnalliseksi kirjailijaksi tai humoristiksi. Kuitenkaan mikään määre yksinään ei sovi luonnehtimaan Vuoriota, sillä hänen romaaneissaan ovat kaikki kolme piirrettä yhtä aikaa läsnä.

Vuorion esikoisromaani Nyman (1995) antoi suuntaa kirjailijan myöhemmälle tuotannollekin. Vuoriolle ominaiseen tapaan päähenkilönä on yhteiskunnan reunamailla liikkuva henkilö: vankilasta juuri vapautunut Nyman. Kovaksikeitetyn dekkarin tai perinteisen arvoitusdekkarin tuntua tuo kirjaan se, että Nyman pyrkii selvittelemään, miksi hänet oli vuosia sitten lavastettu syylliseksi. Vuorion esikoisromaani palkittiin Suomen dekkariseuran jakamalla Vuoden johtolanka -palkinnolla 1996, ja perusteina mainittiin perinteisten lajien kehittäminen kliseitä välttäen. Vuorion onkin nähty luoneen aivan omalaatuisen tyylinsä suomalaisessa rikoskirjallisuudessa.

Vuorio on ehtinyt vuosien aikana käsitellä teoksissaan hämmästyttävän määrän yhteiskunnallisia aiheita, jotka ovat olleet kirjan ilmestymisen aikana erityisesti pinnalla. Kirjoissa esiintyneitä teemoja ovat mm. työttömyys, köyhyys, parisuhdeongelmat, huumeet, uusnatsit, vankien sopeutuminen yhteiskuntaan, alkoholismi, korruptio, veronkierto, prostituutio, terrorismi, rasismi, maahanmuuttajien sopeutuminen ja työuupumus. Yleensä useampi teema yhdistyy kirjassa, joten esimerkiksi Heil! (2001) käsittelee sekä uusnatsien toimintaa ja terrorismia että poliisin korruptiota.

Vuoriolle on tyypillistä valottaa asioita useasta eri näkökulmasta. Niinpä vaikkapa romaanissa Miami (2003) annetaan suunvuoro maahanmuuttajille, heitä vastustaville nahkatakeille ja poliiseille. Tapahtumia kuvataan vuorotellen kunkin päähenkilön näkökulmasta. Monista dekkarikirjailijoista poiketen Vuoriolla ei ole vakiopäähenkilöä, vaan kussakin uudessa kirjassa esiintyy myös uusi hahmogalleria, jonka jäsenet ovat persoonallisia yksilöitä jäämättä pelkiksi karikatyyreiksi. Vaikka hahmot eivät ole mitään yhteiskunnan mallikansalaisia, heissä on usein jotakin sympaattista tai säälittävää. Millään muotoa ei voi sanoa, että Vuorio kuvaisi maailmaa mustavalkoisena.

Kenties vakiohahmon puute on verottanut Vuorion suosiota, sillä lukijakunta seuraa mielellään yhden ja saman hahmon edesottamuksia kirjasta toiseen. Vakiohahmosta muodostuu helposti suorastaan kirjallinen brändi, kuten vaikkapa Henning Mankellin Kurt Wallanderista. Vuorio ei myöskään kirjoita poliisiromaaneja, joita useimmat menestyneimmät dekkarikirjailijat tuottavat, vaan Vuoriolla poliisit ovat yleensä paljon vähäisemmässä roolissa kuin rikolliset ja muut yhteiskunnan laidoilla elelevät miehet.

Suurin osa Vuorion hahmoista on miehiä, joten hänen tuotannossaan korostuu miesten näkökulma. Vuoriota voikin hyvällä syyllä pitää jonkinlaisena ”miesasiakirjailijana”. Siinä hän muistuttaa miehistä kirjoittavaa Marko Leinoa, joka hänkin liikkuu kirjoissaan usein rikollisten parissa. Silti Vuoriolla esiintyy romaanissa Hyvästi, Monika (2009) myös nainen yhtenä päähenkilöistä, ja hän on selvästi valmis kokeilemaan uutta. Aviorikosromaani (2005) ja Syvä matala (2007) ovat avauksia uuteen suuntaan, sillä niissä rikosteema on hyvin pienessä roolissa, kun taas pääosaan nousevat työelämän kovuus ja ihmissuhdeongelmat. Kirjastosta ne löytyvätkin tavallisen kaunokirjallisuuden eivätkä dekkarien joukosta, jonne Vuorion muut romaanit on laitettu.

Varsin synkkiäkin aiheita Vuorio keventää huumorilla ja ironialla, jotka ovat erityisen vahvoina läsnä hänen toisessa romaanissaan Friman (1997). Sen nimihenkilö on alkoholisoitunut pätkätyöläinen, jonka Sosiaali- ja terveyshallituksesta käyttämä nimitys Suolakaivos on vain yksi osa virastokulttuurin ironista kuvausta. Frimanissa ilmenee erityisen vahvana Vuorion kriittinen asenne yhteiskunnan valtarakenteita kohtaan. Laman ajan leipäjonoja kuvataan arkisessa realistisuudessa, mutta Vuorio välttää silti kirjoissaan kohtuullisesti liikaa osoittelevuutta, johon yhteiskunnalliset kirjailijat välillä sortuvat. Hän ei myöskään sorru yliampuvaan, itsetarkoitukselliseen huumoriin vaan pitää kiinni realistisesta kuvauksesta. Siinä hän muistuttaa Staffan Bruunia, joka myös pystyy yhdistämään huumorin ja realismin.

Vuorio on vahvasti helsinkiläinen kirjailija, sillä hänen kirjansa sijoittuvat pääasiassa Helsinkiin ja erityisesti Käpylän, Kallion, Kumpulan, Hakaniemen ja Malmin kaltaisille työväenluokkaisille alueille. Yksi Vuorion kirjoissa viehättävä piirre onkin paikallisuus, sillä Helsinkiä tunteva lukija voi nauttia aidosta kaupunkikuvauksesta. Vuorio viljelee myös Stadin slangia tai puhekieltä henkilöhahmojensa suussa, mikä luo aitouden tuntua verrattuna monien kirjakielisempien kirjailijoiden luomuksiin. Jos Reijo Mäki on leimallisesti turkulainen kirjailija, Hannu Vuorio on varmasti yhtä suuressa määrin Helsingin taitava kuvaaja.

– Matti Järvinen –

 

Viimeksi päivitetty 22.8.2010
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 13.12.2011