Issakainen, Sakari

Synnyinaika

Synnyinpaikka

Asuinpaikkakunta tai -paikkakunnat

Tekijän käyttämä kieli

Kansallisuus

Maakunta-alue

Teokset

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Kirjailijan omat sanat

KIRJOITTAMISESTA, LUKEMISESTA, PAGANINISTA

Selviä teknisiä ohjeitakin on, esim. Hemingwaylta: "Yritä muistaa äänet ja se, mitä sanottiin. Etsi se elementti, joka liikutti sinua, ja se toiminta, joka kiihotti sinua. Sitten kirjoita kaikki muistiin niin selvästi, että myös lukija näkee ja kokee saman kuin sinä."
Viime kevättalvella sain Matti Pulkkiselta neuvon: "Kirjoita kaltaisellesi".
Tästä on hyvä alkaa. Eihän viisaammalleen pysty kirjoittamaan, tyhmempiä taas ei periaatteessa ole.
Kirjoita kaltaisellesi, eli hyväksy itsesi, taustasi, materiaalisi ja työnnä ne mankelin väliin. Sillä snobismiin tuo oivallinen lause ei vapauta, korkeintaan raivaa hiukan tilaa kirjoittaville kyynärpäille ja opastaa kohtuuteen: kaikkia et voi miellyttää. Jännitystä ja toivoa silti jää, tekijästään irtautunut kirja näet etsii herkeämättä lukijaa, vieläpä ihanteellista lukijaa, jolloin "kaltaisuudessa" kohtaaminen saattaa lähennellä sataa prosenttia.
Mutta sitä ennen kaikki tavara mankelin väliin, tekstiksi muuttuva minuus on suhteutettava ympäröivään todellisuuteen. Se merkitsee oman subjektiivisuuden voittamista, tasapainottavien vastavoimien luomista, koska mankeli, maailman, on kaksinapainen.
Ehdotuksia:
1. Kirjoittaja valitsee itsensä.
2. Kirjoittaja mankeloi itsensä tekstiä varten.
3. Kirjoittaja jatkaa itsensä mankeloimista ja suostuu suojelusenkelin valvontaan (itse palkattu tai virallinen kriitikko, mahdollisimman ammattitaitoinen, joka sanoo ne kaksi sanaa: on on, tai: ei ei!).
Nyt syntyy.
4. Se mikä syntyy, mankeloitu minä, on täysin tekijänsä näköinen. Ei yhtään litteä. Uskomatonta! Pelkkää paradoksia koko homma.
En usko "oman äänen" varjeluun, vaan mahdollisimrnan hyvään tradition hallintaan. Miksei kirjoittaminen voisi alkaa lukemisesta, jatkaa sitä? Mielestäni vanhan himolukijan sopii huoleti tarttua kynään. Lukiessa tulee hetkiä, jolloin assosiaatiot vilisevät. "Tämän olen kokenut" -tunteesta voi kehittää jopa tehokkaan harjoituksen kirjoittamalla rinnakkaistekstiä esikuvan tapaan; matkimisyritys pitää tyylin kurissa, mutta plagiaattia siitä ei tule. Se irtoaa esikuvastaan ja alkaa toimia itse. Alitajunta luo kuvia, jotka välitetään lukijalle. Tiettyjen alkusiirtojen jälkeen mahdollisuudet ovat rajattomat. Syntyy uusi juttu, uusi variaatio jostain ikivanhasta teemasta, sillä kaikkihan on jo kirjoitettu.
Ei mitään uutta, vain variaatioita: viha ja rakkaus, tuho ja selviäminen, pettymys ja toivo...
Ihminen on paha, ehdotan. Myös-sanan voi lisätä. Kun kaikki on latistettu alistettu pilattu, ihminen keksii vielä yhden tempun. Kukkoillakseen. Kiekaistakseen tunkiolla viimeisen sanan. Ihminen on niin paha että haluaa kirjoittaa hyvin. Ja silloin syntyy huonoa tekstiä ihmisestä, ellei peräti "uusi opetussuunnitelma". (Vanha huomioi pahan?) Fiktio kertoo ihmisestä, siksi sen luonne on kiero. Ainakin se tarvitsee ristiriidan. Ilmeisesti hyvää fiktiota ei edes periaatteessa synny hyvistä aikomuksista, "hyvästä" tekstistä.
Ehdotan:
Kirjoita itsesi kaltaiselle, älä opetussuunnitelman.
Kirjoittaminen ei maailmaa kaada, jos ei pelastakaan. Tällaisten vähättelevien tokaisujen avulla kirjoittaja raivaa välttämätöntä lisätilaa kyynärpäilleen. Rentous ja voima...siis lisää. Kirjallisuus, pelinä. Shakkia: Tuleeko Mikon on seuraavasta romaanista matti? Kuka voitti finlandiaturnauksen vuonna x? Minkä eläimen hoito-opas kaatoi pelilaudan viime viikolla? Ja kuka mahtanee ensi viikolla lausua Jälkisanat suomalaiskirjalliselle pelityylille? Romaanin ainekset kirjapelin nappuloina. Romaanit ja kirjoittajat lukijoiden ja kriitikkojen pelinappuloina. Viiden miljoonan kielialue nappulana viiden miljardin pelilaudalla...
Rentous ja voima...
Paganini syntyi sivutuotteena. Olen harjoitellut kirjoittamista tietoisesti kymmenisen vuotta, puuskittain, alituisen aikapulan piinaamana (lehtien luku, TV, nukkuminen, purjehtiminen ... ), ja hylännyt puolenkymmentä parisatasivuista, pariin kertaan kirjoitettua romaaniluonnosta, viitsimättä palata asiaan. Kun ensimmäinen lukija ei ole syttynyt, niin ei sitten... Puolustan hylkäämistä, isoa tekstimäärää. Martti (velipoika) sanoi kerran: "Ammattilaisen erottaa harrasteIijasta vain se, että ammattilainen vie työn päätökseen". En ole aivan varma. Tulee mieleen renki ja kirvesvarsi; jos ei synny ei synny; loputtomasta vuoleskelusta saattaa siitä tupakkasyljen kuorruttama tönkkö kapula, ellei peräti hammastikku. Mutta talteen, isoon pahvilaatikkoon tuotokset pitää panna, onhan niissä spontaaneja pätkiä, kirkkain aivoin ideoituja. Joskus, ehkä jo ensi vuonna avaat...
Mutta ei vielä.
Tiiliskivi jota päätöikseni tein, fantasiamaailma jonka rustasin, oliot joilla sen kansoitin, jäi sivutuotteena syntyneen Paganinin varjoon, kun ulkopuolinen kriittinen silmä asiaa arvioi.
Paratiisissa ei soi Paganini -romaanin rakennuspuita.
1. Harjoitelma, novelli viulistista jättipuun alla, lapsuudenmaisemassa, nuolemassa haavojaan epäonnistuneen konsertin jälkeen.
2. Edelliseen liittyen, kiinnostukseni ramppikuumeen anatomiaan.
3. Selkeä mielikuva: Helteinen peilityyni järvenselkä. Pieni vene elottomin purjein. Ärtynyt purjehtija mela koholla, vastavaloon, juuri lyömäisillään kaveriaan...
Paganinin luonnoksen kirjoittamisen aloitin veneessäni, Savonlinnan Oopperajuhlilla. Kehittelin lisäideoita romaanikuvioon, irrotin köydet. Ankkuroin Haapaveden Syvälahteen ja kirjoitin ja nauhoitin tiiviin viikon aikana jutun kertaalleen läpi. Pari kertaa käväisin rannalla, mustikoita syömässä. Naurettavaa intoiluako parin kivenheiton päässä Putkinotkosta, jossa Lehtosen haamu pyöreine silmälaseineen ja Böcklin-kalliot ja hevosenpääkivi ja Käkriäisen riekkuva nauru: Paskia, paskia..."? Ei, vaan tyypillinen, hikinen, totinen harrastajakirjoittajan yritys koota juttunsa sirpaleet, maisemasta huolimatta. Yksinäistä puuhaa. Kukaan ei auta. Sinuakaan.

Opettaja 26.2.1988

Elämäkertatietoa

vanhemmat: maanviljelijä Pekka Issakainen ja emäntä Helmi Issakainen (o.s. Jääskeläinen)

toimet: peruskoulunopettajana Heinävedellä 1960-87 ja Helsingissä 1987-92
kanttoriurkurinsijaisuuksia Heinävedellä

opinnot: keskikoulu 1953, Heinolan seminaari 1959, Sibelius-Akatemian kirkkomusiikkiosaston ja yleisen osaston päästötutkinnot 1965

palkinnot: J.H.Erkon palkinto (Paratiisissa ei soi Paganini), 1987
Kirjallisuuden valtionpalkinto (Jos nimeltä kutsut), 1991
Gummeruksen Kaarlen päivän palkinto (Valaskalan unta), 1992

harrastukset kirjallisuus, musiikki ja purjehdus

(Sanojen aika)

- - -

Luonnehdinta

Heinävedellä syntynyt kirjailija Sakari Issakainen toimi aiemmin kansakoulunopettajana ja kanttori-urkurina. Kirjoihinsa hän ammentaa vaikutteita niin purjehtimisesta kuin musiikistakin, joiden muotoja hän jäljittelee rakenteen sommittelussa. Issakaisen teoksissa miehet kilvoittelevat kiihkeästi taiteellisissa pyrkimyksissään ja naisten saavuttamisessa. Sakari Issakaisen esikoisromaanin päätapahtumat sijoittuvat Etelä-Savon maisemiin.


Faktaa

Sakari Issakainen syntyi 6.5.1938 Heinävedellä maanviljelijäperheeseen. Hän kävi Kerman kansakoulun ja sen jälkeen keskikoulun. Hän hakeutui opiskelemaan Heinolan seminaariin, josta valmistui kansakoulunopettajaksi vuonna 1959. Sibelius-Akatemian kirkkomusiikkiosaston ja yleisen osaston päästötutkinnot hän suoritti 1965.

Sakari Issakainen toimi vuosikymmeniä opettajana Heinävedellä ja Helsingissä sekä kanttorin sijaisena Heinävedellä. Vuodesta 1988 lähtien hän on ollut päätoiminen kirjailija. Musiikki ja purjehdus ovat aina olleet hänelle tärkeitä. Hän on rakentanut omin käsin kolme purjevenettä ja purjehtinut niin Saimaalla, Turun saaristossa kuin Välimerelläkin. Nykyään Issakainen asuu Helsingissä.


Kirjailijaura

Sakari Issakaisen kirjailijaura alkoi lukemisesta. ”Alakoulun toisella luokalla ope avasi pulpetin kannen ja löysi paksun romaanin. – Kuulehan, älä nyt tällaisia… Tulinkin järkiini. Minusta tuli intiaanihullu”, kuvailee Issakainen. Siitä lähtien seikkailu, jännitys ja tuntemattomat maailmat kiinnostivat nuorta lukijaa. Kaunokirjallisuuden lukemisesta tuli hänelle elinikäinen harrastus.Tarzan- ja Mars-kirjojen jälkeen innostuksen aiheita olivat mm. amerikanjuutalaiset kirjailijat Saul Bellow ja Philip Roth.

Käänteentekevä vaihe kirjailijauralle päätymisessä oli 1970-luvun lopulla perheen kanssa tehty purjehdusmatka Heinävedeltä Välimerelle. Sapattivuotensa aikana Sakari Issakainen kirjoitti Savon Sanomille matkaraportin kerran kuussa. Purjehdukselta palattuaan hän käytti lomansa ja vapaa-aikansa tietoiseen kirjoittamisen harjoitteluun. Syntyi novelleja ja epäonnistuneita romaanikäsikirjoituksia. Tukihenkilönä toimi veli, kirjailija Martti Issakainen. Ratkaiseva tekijä oli Gummeruksen romaanikilpailuun osallistuminen. Kirjailija Matti Pulkkinen löysi käsikirjoitusten joukosta Sakari Issakaisen lupaavan käsikirjoituksen ja tarjosi hänelle mahdollisuutta hioa sitä ohjauksessaan valmiiksi saakka. Issakainen pani siinä vaiheessa kaikkensa likoon. Esikoiskirja Paratiisissa ei soi Paganini ilmestyi 1987 kirjailijan ollessa tuolloin 49-vuotias. Kirja valittiin vuoden parhaaksi esikoisteokseksi ja se oli myös Finlandia-ehdokkaana. Issakaisen myöhemmätkin teokset ovat romaaneja.

(Etelä-Savon kirjailijat)

Kirjailijan tuotantoon liittyvää lisätietoa

Paratiisissa ei soi Paganini. Romaani. Gummerus 1987.

Vesimiehen fuuga. Romaani. Gummerus 1989.

Jos nimeltä kutsut. Romaani. Gummerus1990.

Valaskalan unta. Romaani. Gummerus 1991.

Lasikuitumies. Romaani. Gummerus1994.
Giovannin poika. Romaani.Gummerus1996.

Sitkeä rakastaja. Romaani. Gummerus1998.

Espalmador. Romaani. Gummerus 2001.

Mitä pilvet puhuvat. Gummerus 2009.



J.H.Erkon palkinto vuoden parhaasta esikoisteoksesta 1988.

Finlandia-palkintoehdokas 1988, 2001.

Valtion kirjallisuuspalkinto romaanista Jos nimeltä kutsut 1990.

Gummeruksen Kaarelan päivän palkinto 1992, 2002.

Savonia-palkintoehdokkaana kolme kertaa.