Harri Närhi tunnetaan City-lehden kärkkäänä, notkeasanaisena elokuvakriitikkona. Entistä useamman soisi tietävän, että Närhi on myös kiinnostava kirjailija, joka hallitsee aiheensa ja välineensä. Närhi on valmistunut filosofian maisteriksi Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen laitokselta. Hän aloitti kirjailijan uransa 1980-luvulla runoilijana ja novellistina eri antologioissa. Hänen esikoisteoksensa, rikosromaani Vartija voitti Weilin+Göösin romaanikilpailun vuonna 1988. Viiden romaanin lisäksi Närhi on kirjoittanut henkilökuvateoksen Pölönen elokuvaohjaaja Markku Pölösestä sekä käsikirjoituksen televisioelokuvaan Mies pimeästä (1989).
Närhen monipuolista tuotantoa ei voi sanoa ehjäksi. Hän on kirjoittanut niin dekkarin, sukukronikan kuin seikkailuromaaninkin muotoon, usein kirjallisuuden lajityyppejä omaperäisesti sekoittaen. Närhi kirjoittaa vaihtuvia näkökulmia ja useita kertojanääniä hyödyntäen, poikkeuksena hänen neljäs romaaninsa Toisten tähtien tähden, jota kertoo yksi epäluotettava minäkertoja. Närhen kielenkäyttö on oma lukunsa: hän on sanataituri, joka etsii joka kertojalle oman erityislaatuisen ja perustellun kielensä.
Jo esikoisromaani sai kriitikot kiittämään Närhen taitavaa sanankäyttöä. Närhi sijoitti Vartijan tapahtumat Helsingin kaduille, puistoihin ja kapakoihin. Rituaalimurhaaja pitää kesän hidastamaa kaupunkia otteessaan. Rikostutkija Vuohijärvellä on käsissään kolme samankaltaista murhaa: kolme veitseniskuun kuollutta kalmoa, joista jokaisella on yläruumiissaan V:n muotoinen pintaviilto. Sisäisille monologeille rakennettu rikosromaani on nautittavasti ja uskottavasti kirjoitettu, oli äänessä sitten murhatun ystävä, juttua tutkiva Vuohijärvi - tai itse murhaaja, Ilmestyskirjan ennustuksilla tekojaan perusteleva Vartija.
Vartijan jälkeen ilmestynyt Luutnantti Bernerin revolveri kysyy, mikä yhdistää suomalaisia ennen ja nyt. Metsien miehet pysäyttävät kenraali Bobrikovin junan keskellä suomalaismetsää ja vaativat Pietarissa tehtyjen määräysten kumoamista. Bobrikov kiemurtelee pois hankalasta tilanteesta lupaamalla kunnon rahapalkkion sille, joka tuo Helsinkiin nahat kaunottaren kettuturkkia varten. Sukukronikan ja seikkailutarinan muotoon kirjoitettu Luutnantti Bernerin revolveri kulkee kahdella aikajänteellä: vuosina 1898-1899 ja 1977-1998. Historiallinen, postmoderni palapeli on huolella sommiteltu ja kirjoitettu vahvan visuaalisesti. Runsas henkilögalleria on täytetty kärjistetyillä mutta kiehtovilla hahmoilla.
Närhen kolmas teos, Palava pensas, on realistinen ja jylhänsynkeä perheromaani. Närhen otteessa on viileyttä ja tarkkuutta: avatessaan perheyksikön ruumista hän on kuin tiedemies muurahaisyhdyskuntaa havainnoimassa. Tomera, peräänantamaton perheenisä Tarmo pettyy niin Eila-vaimoonsa kuin epäkelpoon poikaansakin ja pakenee saaristomökkiin. Kostoa kaavaileva mies ajautuu saaressa epätoivoiseen taisteluun muurahaisia vastaan. Muille hautaa kaivaessaan hän lankeaa siihen itse.
Närhen alkutuotannon naishahmoja on moitittu ohuiksi ja kliseisiksi. Myös Palavan pensaan Eilasta piirtyy tahdoton, melko naiivi kuva. Moniäänisiä tai ei, Närhen romaanien keskiössä on miltei aina mies. Poikkeuksen muodostaa hänen neljäs romaaninsa, yhdeksän vuoden julkaisutauon jälkeen ilmestynyt Toisten tähtien tähden. Tällä kertaa Närhi antaa yhden naisäänen kertoa koko tarinan.
Suurten kertomusten äärellä
Toisten tähtien tähden -romaanin minäkertoja on Saudi-Arabiassa lapsuutensa viettänyt maailmankansalainen Sinikka Surohar. Omillaan viihtyvä, parikymppinen nainen löytää intohimoilleen kohteen ryhtyessään opiskelemaan Suomessa taidehistoriaa ja kiinnostuessaan muinaisegyptiläisistä alabasteriesineistä. Sinikka alkaa päättäväisesti hakeutua tutkijan uralle ja järjestääkin asiansa niin, että pääsee Egyptiin asumaan. Hän aloittaa työt Luksorin museossa ja ryhtyy museotyönsä ohessa edistämään väitöstutkimustaan.
Sinikka on kotonaan kaikkialla ja ei missään. Perheensä ja läheisensä menettänyt nainen tuntuu kaipaavan ajan ulottumattomiin, kosketuksiin kaikkeuden kanssa. Sinikan tarina sävyttyy ja saa syvyyttä runsaista viittauksista Egyptin mytologiaan. Samalla hänen naiseuttaan sovitetaan mytologisiin, ikuisiin kehyksiin. Sinikka samastuu Karnakin temppelissä majaileviin kulkukissoihin, joita hän pitää Bastetin, kissajumalattaren, perillisinä. Jumalattariin samastumalla ja kiinnittämällä huomiota ikiaikaisiin naisiin liitettäviin symboleihin Sinikka sijoittaa itsensä osaksi suuria kertomuksia. Näin hän lietsoo uskoaan omiin voimiinsa ja selviytymiseensä.
Toisten tähtien tähden on kiehtova ja arvoituksellinen romaani, jonka hienovarainen ironia menee tarkkaamattomalta lukijalta helposti ohi. Pintatasoltaan se on sujuvasti ja kauniisti kirjoitettu, eksoottiseen Egyptiin sijoittuva kevyehkö jännitysromaani, jonka arvattava loppu tuottaa hienoisen pettymyksen.
Moni romaanin heikkous ja maneerilta vaikuttava piirre kääntyy yllättäen edukseen ja saa perustelunsa, kun teos loppupuolellaan alkaa tarjota välineitä salaisuutensa avaamiseen. Romaanin lopulla iäkäs hautamaalari Fahed huomauttaa Sinikalle, miten detaljit menevät monilta ohi. Sinikka pohtii: ”Ihmiset eivät huomaa yksityiskohtia ja siksi niiltä jää kokonaisuuskin tajuamatta, syyt ja seuraukset ymmärtämättä.”
Toisten tähtien tähden sisältää hämmentävän paljon detaljeja, esimerkiksi liki luettelomaisia mainintoja tuotemerkeistä. Oma huomioni alkoi tarkentua yksityiskohtiin vasta siinä vaiheessa, kun havaitsin Sinikan kertomuksessa virheitä ja sisäisiä ristiriitaisuuksia. Miksi Sinikka heinäsirkkojen hyökkäystä kuvatessaan puhuu kaskaasta heinäsirkan synonyymina? Entä missä vaiheessa Sinikka vaihtaa punaisen Victory-polkupyöränsä Crescentiin? Hiotulta ja huolellisesti tutkitulta vaikuttavaan kirjaan tuskin jäisi tuollaisia virheitä, elleivät ne olisi tarkkaan harkittuja ja tahallisia.
Pienet epäloogisuudet ja virheet murentavat Sinikan tarinan pitävyyttä ja uskottavuutta. Sinikka alkaa vaikuttaa kertojana epäluotettavalta ja hänen ”suuri kertomuksensa” pienemmältä ja suhteellisemmalta. Samalla hieman ohuelta tuntunut romaani avautuu toisenlaiseen asetelmaan: aiempaa ironisempaan ja monitasoisempaan.
Toisten tähtien tähden on hyvin taustoitettu, harkittu ja hiottu teos, jonka tulkinnan avaimet on piilotettu yksityiskohtiin. Romaani tekee kunniaa tarinankertomisen perinteelle muistuttaessaan, että koko ihmiskunnan historia on rakentunut tarinoiden varaan. Toisaalta teos nyrjäyttää satiirisella otteellaan suuret kertomukset raiteiltaan ja muistuttaa, miten tärkeää on punnita tarkkaan, millaisia kertomuksia itsellemme ja muille kerromme. Lopulta tarinat palautuvat aina yksilöön: me paitsi kerromme ja rakennamme tarinoita, myös rakennumme niissä.
Mies muistitta
Itsekin aivoinfarktin läpikäynyt Närhi käsittelee tuoreimmassa romaanissaan Apinamorsian sairaskohtauksen jälkeistä koettelevaa toipumisprosessia. Valokuvaaja Lauri Kurki etsii mielensä ja muistinsa sameista sokkeloista minuutensa rakennuspuita tilanteessa, jossa luotua maailmaa ja raakaa todellisuutta on liki mahdotonta erottaa toisistaan. Romaani on symboleista, kulttuurihistoriallisista viittauksista ja merkitystasoista raskas, mutta jälleen varsin vetävästi kirjoitettu.
Viidennessä romaanissaan Närhi kuljettaa rinnakkain kahta eri aikakausiin sijoittuvaa tarinatasoa, jotka punoutuvat yhteen tarinoiden ja myyttien kautta. Muinaisen maya-kansan ajanlasku päättyy vuoteen 2012. Tämän on väitetty tietävän joko maailmanloppua tai uuden ajan alkua. Apinamorsian-romaanissa vuosiluku säilyy kiehtovan monitulkintaisena.
Romaanin historiallinen tarinataso seuraa Toiaa, 15-vuotiasta maya-nuorukaista, joka etsii miesjoukon mukana ketsaalilintuja niiden arvokkaiden pyrstösulkien toivossa. Pyyntiretki saa uuden suunnan, kun pilvimetsässä Toian syliin putoaa sinisilmäinen, tatuoinnilla merkitty pieni tyttö. Apinoiden kasvattama nelivuotias on uuden maailmanvuoden airut, Sulkakäärmeen morsian. Närhi kuvaa muinaisen kansan elämäntapaa yksityiskohtaisesti, aistillisesti ja runollisesti.
Vuonna 2012 kuusikymppinen valokuvaaja Lauri Kurki herää sairaalan sängystä muistamatta, kuinka on sinne päätynyt. Äkillinen aivoinfarkti on vienyt mieheltä puhekyvyn ja muistin. Kaikki on alettava alusta, niin maailman kuin minuudenkin määrittäminen. Kurki katsoo todellisuutta hämmentyneenä ja ulkopuolisena ja ymmärtää kaiken sopimuksenvaraisuuden. ”Hän käsittää, että on oltava paljon mittareita, päivämääriä, kalentereita ja toistuvia toimintoja, jottei tajunta ajautuisi jäiselle, kaltevalle katolle. Ettei mitään oikeaa ajantajua olekaan, on vain kuvitelma jonkinlaisesta perättäisestä tapahtumisesta, yhteisiä sopimuksia sen merkityksestä. Itse aikakin vain muutoksen suure…”
Kunnianhimoinen Apinamorsian pohtii ihmisenä olemisen ydintä, muistin ja minuuden merkityksiä. Kirjallisuuden lajityyppejä sekoittava romaani yhdistää jännittävästi menneen ja tulevan, ikuisen ja hetkellisen. Teos saa kysymään, kuinka erottaa tosi kerrotusta, itse koettu kulttuurituotteista. Kuinka pitkälle muistiin voi luottaa? Entä mitä on ihminen ilman muistojaan? Olemmeko sittenkin pohjimmiltamme pelkkää biologiaa, silkkaa halua ja vaistoa?
Sairaskohtaus tuntuu vieneen Kurjen jonkinlaiseen zeniläiseen ajattomuuden ja olemattomuuden tilaan, yhtä aikaa kauhistuttavaan ja riemastuttavaan. Persoonattomassa sairaalahuoneessa hän oivaltaa, että ”myös kaikki ne tuokiot kun pettyy, kokee kipua tai joutuu häpeään ovat silkkaa onnea. Niistä tietää olevansa yhä olemassa. Se on kaikkein tärkeintä – olla olemassa. Vain se merkitsee. Mutta mitä merkitys merkitsee, sitä hän ei osaa vielä sanoa.” Mielen peilin tuolla puolen kaikki on kiihottavasti auki, mutta Närhen romaani osoittaa, että ihmisen ydintarpeisiin kuuluu halu määritellä, hakea yhteyksiä, merkityksiä ja sanoja.
- Niina Holm -
Viimeksi päivitetty 25.9.2009
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 15.11.2011