15-vuotias Reetta haaveilee näyttelijän urasta ja unelma toteutuu pienimuotoisesti, kun paikallinen nelikymppinen ohjaaja valitsee hänet mukaan lukioikäisille tarkoitettuun itse kirjoittamaansa musikaaliin. Reetta on yksinäinen ja kiusattu tyttö, joka palaa ja elää näyttelemiselle. Kun hänen ihailemansa ohjaaja alkaa huomioida tyttöä erityisesti, hivelee se itsetuntoa ja vie tytön mukanaan, vaikka pieni ääni mielen perukalla aina nostaakin esille ajatusta, että liekö tämä ihan oikein kuitenkaan... Rakkautta janoava tyttö antautuu aikuisen miehen vietäväksi, mutta kannattaako rakkauden ja huomion takia tehdä ihan mitä vain? Elina Kilkun ahdistava ja raastava Ihana tyttö.

Carmen Carlsson går på tredje klassen i skolan. Hon har ett litet problem. Allas mammor och pappor har besökt klassen och berättat om vad de jobbar med. Alla utom Carmens mamma. Carmens mamma hinner inte komma till skolan, för hon är en mycket älskad programledare på TV. Hon kallas Ängeln och har ett TV-program för barn. Ängeln har helt enkelt inte tid att komma och berätta om sitt liv som kändis. Hon reser så mycket. Men Carmen lovar att alla i klassen ska få hennes autograf. 

Tyvärr är Ängeln inte Carmens mamma, även om de liknar varandra väldigt mycket. Carmens riktiga mamma kommer från Chile och övergav Carmen som nyfödd. Nu bor hon bara med sin pappa.

Carmen har dåligt samvete för att hon ljugit för klassen. Hur ska hon lyckas få tag på 25 autografer till sina klasskompisar? Och hur ska det gå när Carmens klass får åka till TV-huset för att delta i inspelningen av Ängelns program? Kommer sanningen att avslöjas då?

Det är Anna-Karin Eurelius som skrivit boken. Hon har även skrivit ett par andra böcker om Carmen. Boken har 60 sidor, utan bilder, men den är ändå ganska lättläst. Den gavs ursprungligen ut 2008. Men jag har läst boken som e-bok i e-biblioteket, där den funnits sedan mars 2020 med en ny pärmbild. Det är en bra bok och man tycker synd om Carmen som ställt till det för sig. Men man ska ju inte ljuga så det är hennes eget fel. Hon borde ha berättat från början att hon inte vet vem hennes riktiga mamma är. Boken har en åldersrekommendation på 6-9 år och passar bra för barn som kommit lite längre i sin läsning. 

Albi lukee ystävilleen kirjaa uimakoulusta, mutta nukahtaakin kesken kaiken ja näkee unta, tietenkin uimakoulusta! Albi menee uimakouluun ja onpa se pinnalla pysyminen helppoa, kun on lumiukko! Albi touhuaa vaikka ja mitä, mm. myy jäätelöä, pelastaa hengenpelastajan ja rakentaa hiekkalinnan. Ja sitten Albi herää ja pettymys on suuri kun se huomaa, ettei olekaan uimamaisteri. No uimakoulua Albille ei löydy, mutta joku muu koulu kylläkin! Mikko Kunnaksen ja Markus Majaluoman hauska Albi lähtee uimakouluun.

Hyvää juhannusta! 
Amerikka on kuningaskunta, jota tähän asti aina on johtanut kuningas. Nyt kuitenkin uuden lain myötä kruunun perii vanhin lapsi, joka tällä kertaa on tyttö, Washingtonin suvun esikoinen Beatrice. Tyttöä on kasvatettu kuningattareksi koko hänen ikänsä, eikä hän muusta polusta tiedä mitään. Beatricen sisarukset, kaksoset prinsessa Samantha ja prinssi Jefferson, taas ovat saaneet elää huomattavasti vapaampaa elämää. Mutta miltä vapaus tai velvollisuus oikeasti tuntuu, millaisia juonitteluja kulissien takana käydään ja voiko kukaan heistä vaikuttaa omaan polkuunsa? Katharine McGeen neljästä eri näkökulmasta kerrottu Amerikan kuninkaalliset on viihdyttävä lukupala, jossa riittää juonittelua, rakkautta ja draamaa.

Nainen panemassa – Paperilla toinen -teoksen uudelleenluentaa

Aura Nurmi

Annoin Emmi-Liia Sjöholmin teokselle uuden mahdollisuuden. Ensimmäisellä lukukerralla kokemukseni oli lattea, toisella kerralla löysin siitä paljon kiinnostavaa. Havaitsin esimerkiksi, että kirjassa nimettömäksi jäävä päähenkilö on tunnustuksellisuuden genressä poikkeuksellinen. Myös teoksen seksikuvasto on virkistävän yksityiskohtaista.

Emmi-Liia Sjöholmin esikoisteos Paperilla toinen (Kosmos, 2020) on säilyttänyt paikkansa myyntilistojen kärkikymmenikössä koko kevään. Huolimatta poikkeuksellisen ajan jatkuvasti heilahtelevista olosuhteista, on se pitänyt asemansa myös hyvänä pöytäkeskusteluiden avaajana. Luin teoksen sen ilmestymispäivänä tammikuussa: osittain provosoivasti kirjoitettu kirja ei jättänyt minuun silloin sen kummempaa tunnetta.

Teoksen keskeiset tapahtumat kiinnittyvät nimettömäksi jäävän päähenkilön kasvuun ja erityisesti naisena kasvamisen kokemukseen. Takaumien avulla rakentuva kertomus paljastaa välähdyksenomaisissa luvuissa, kuinka seksuaalisuus ja seksielämä värittävät – ainakin henkisesti – päähenkilön elämän olennaisia etappeja, kuten synnytystapahtumaa. Kun päähenkilön synnytys lähestyy, hän stressaa päällimmäisenä sitä, ettei sukupuolitauti vain ole siirtynyt lapseen. Äidiksi tullut levähtää vasta, kun saa asiasta selvyyden.

Teoksen alkupuolen kenties painavin sisältö keskittyy 14-vuotiaana tehtyyn aborttiin. Kirjan olennaisimmalta tuntuva sisältö taasen kuvaa päähenkilön totuttautumista äitinä oloon. Näiden tapahtumien välissä teoksessa vilisevät päähenkilölle merkitykselliset tai eivät niin merkitykselliset kumppanit, heilat ja hoidot. Paperilla toinen -teoksen ilmava ja kantaa ottamaton tyyli luo vaikutelman, ettei mistään yksittäisestä tapahtumasta jää keskushenkilöön sen suurempaa jälkeä. Vilkkaasta seksielämästä ei tunnu kerääntyvän henkistä taakkaa, mikä on kirjallisuudessa virkistävä piirre ja tuo hieman mieleen Lena Dunhamin luoman Girls-sarjan, jossa naisten seksielämään suhtaudutaan kauhistelemattomasti ja realistisesti. Sjöholmin kirjassa päähenkilö tuntuu lähinnä pohdiskelevan, sujuivatko asiat niin hyvin kuin ne olisivat voineet sujua.

Seksuaalisuuteen linkittyvien asioiden sarjamainen rinnastaminen voi toisaalta synnyttää lukijassa monia mielleyhtymiä, kuten kysymyksen sanoittamattomasta kivusta, tai juuri naisruumiin kantamasta ikuisesta taakasta sekä lisääntymisen että parittelun yhteydessä. Lakoninen, vain vähän päähenkilönsä pään sisään päästävä kirja on kokonaisuutena paljastava, vaikka siinä ei tapahdukaan mitään moraalisesti kyseenalaista; juuri tämä tuskattomuus on näkemieni arvioiden perusteella ehkä häirinnyt joidenkin lukijoiden mieltä. Päähenkilö on leimattu pinnalliseksi.

Kun kirjailija kirjoittaa asioista, joiden voi aavistaa herättävän ristiriitaisia tunteita ja varsinkin arvokeskustelua, voi olla helpompaa esiintyä neutraalina. Nyt kirjaa toista kertaa lukiessani ymmärrän, että teoksen jopa hieman haihattelijamainen luonto on tosiasiassa ollut tarkoituksellista tilan jättämistä lukijan omalle mielikuvitukselle. Tällaisella, nimenomaan ilmavalla tyylillä saatetaan ehkä madaltaa keskustelua asioista, joiden ympärillä leijuvat satavuotiset stigmat.

Poikkeuksellinen esikoisteos poikkeukselliselta tekijältä

Vertaan itseäni syystäkin Emmi-Liiaan: minäkin kirjoitan kohtalaisen avointa autofiktiota, mutta minua suojelee rooli pitkäaikaisena taiteen tekijänä. Ystäväni koostuvat kriittisesti lukevasta kirjallisuuskermasta, jolla on kykyä analysoida kökköä, ilkeää ja törkeääkin tekstiä taiteen kontekstissa. Minulla on suojaviitta, koska olen ”kreisi taiteilija”.

Sjöholm on kirjallisuuspiireissä auttamattomasti tuntematon, eikä myöskään monesti helpolla pääsevä nuori, kipuileva mies. Päinvastoin, hän on juuri sellainen tekijä, jonka kiiltävään pintaan saatetaan jossain määrin toivoakin säröä: kaunis ja itsenäinen nainen, jonka kotikin vaikuttaa sosiaalisen median perusteella siltä, että siellä voisi koska tahansa järjestää sisustuslehden kuvaukset.

Toisin sanoen, Sjöholm on yksin. Esikoisteos on hurja paketti, jossa kirjailija on laittanut itsensä, ruumiinsa ja perheensä likoon. Sjöholmin olisi ollut ehkä turvallisempaa julkaista jokin kädenlämpöinen ja visuaalisesti viehättävä matkakirja, jossa hän kevyesti käsittelisi omaa häpeäänsä jonkin erillisen anekdootin kautta (kuten tekee esimerkiksi Late Bloomers, joka on myös ilmestynyt Kosmokselta). Sen sijaan Sjöholm on kuitenkin päättänyt julkaista kirjan, jossa asettuu kuvaannollisesti hajareisin yleisön liattavaksi.

”Mutta minäkertoja on vastenmielisin hetkeen kirjallisuudessa kohtaamani hahmo. Kyseessä on itsekeskeinen ja hemmoteltu varakkaan perheen tyttö, helsinkiläishipsteri, jolla ei ole pulaa rahasta, miehistä tai lomamatkoista ja jonka isäpuolen isännöimillä illallisilla on aina hienoimpia viinejä tarjolla. Helsinkiläishipsteri saa munaa – ja paljon saakin. – – En voi mitään sille, että mieleeni piirtyy naispuolisen, omasta viehätysvoimastaan pökertyvän kiusaajan arkkityyppi.”

Goodreads-käyttäjä

Kun lähdin tutkimaan Sjöholmin saamaa palautetta, ajatukseni tästä rohkeasta heittäytymisestä sen kuin vahvistuvat. Ne osittain myös inspiroivat minua kirjoittamaan tämän ”puolustuspuheen” – koen, että osa palautteesta osallistuu johonkin kiusaamisen kaltaiseen.

Ne, jotka kiittävät kirjaa, kiittävät siitä syystä, että se on nopealukuinen ja samaistuttava. Toiset kirjoittavat selkeästi synkässä vitutuksessa, johon usein sekoittuu suoraa inhoa myös kirjailijan edustamaa maailmaa kohtaan. Pidän itse ongelmallisena, jos kirjallisuus ei millään tavalla reflektoi omaa etuoikeutetun asemaansa. Sjöholm kuitenkin analysoi teoksessaan esimerkiksi sitä, kuinka helpolla päähenkilö on päässyt, kun esimerkiksi oma äiti soittaa kouluun ja keksii tyttärensä eduksi jos jonkinlaista tekosyytä.

Löysin myös nyt näemmä ylläpidon jo poistamia keskusteluja vauvapalstalta, ja voinen olettaa, että ovet ja ikkunat ovat paukkuneet myös juoruiluun täydellisesti sopivassa Jodel-sovelluksessa. Goodreadsin arvioissa on otettu myös Sjöholmin toimittajatausta esille. Sjöholmin puolijulkinen persoona ja kirjan päähenkilö on yhdistetty yhdeksi ja samaksi.

Tämä yhteys on toisaalta perusteltua: kirjassa käsitellään ainakin yhtä tapahtumaa, josta hän on kirjoittanut julkisesti Helsingin Sanomiin. Sjöholm on kuitenkin itse linjannut, etteivät hän ja hänen nimettömäksi jäävä päähenkilönsä ole yksi ja sama henkilö. Toinen Goodreadsin käyttäjä on järkyttynyt teoksen yksityiskohtaisista panokuvauksista. Kolmas miettii, miksi kirjassa harrastetaan ylipäätään pelkästään seksiä.

Jo näiden arvioiden perusteella voisin sanoa, että Paperilla toinen on yksi kirjavuoden tapauksia.

Sen lisäksi, että kirjailija on altistanut itsensä odotetulle, moralistissävytteisellekin keskustelulle hyläten vanhan ja sisäsiistin blogiminänsä, on kirjassa toinenkin poikkeuksellinen ominaisuus.

Kirjailija kirjoittaa päähenkilönsä varsin suoraan jossain määrin inhottavaksi. Arveluttava naishenkilö, jonka voisi tulkita melko itsekeskeiseksi, on autofiktion genressä harvinainen, enkä nyt puhu mistään Sinkkuelämää-sarjan cocktail-tyylistä. Päähenkilö muun muassa revittelee sillä, että on ottanut nukkuvan miehen peniksestä kuvan. Paljon rikotaan tabuja myös, kun yhdistetään taaperoikäiset lapset ja seksi samassa tilassa: minua häkellytti, kuinka kirjassa lyödään vain ovi kakaralta kiinni, kun halutaan päästä vessaan tai viereiseen huoneeseen panemaan. Monille lukijoille omien vanhempien harrastama äänekäs tai muulla tavalla näkyvä seksi on kuitenkin asia, josta ei puhuta perheen sisällä eikä ulkona. Se on synnyttänyt jopa traumoja. Lapsen ja minkään seksuaalissävytteisen ajatteleminen aiheuttaa minussa ainakin inhon väristyksiä, vaikka kunnioitan teoksen valitsemaa linjaa normalisoida tämäkin puhe.

Teoksen vähemmän puhuttuihin osuuksiin kuuluu myös päähenkilön äidin tarina. Kuten aiemmin kirjoitinkin, tämä pieni kokonaisuus rakentaa päähenkilöstä entistä etuoikeutetumman kuvan. Hänen äitinsä on lellinyt lastaan niin paljon, että alkaa arvella, onko sillä ollut vaikutusta tyttären psyykeen: lapsi on esimerkiksi voinut surutta lintsata koulutunneilta.

Harva meistä kirjailijoista on valmis katsomaan elämäänsä yhtä kriittisesti. Aluksi ihastuttavana esitetty äitihahmo alkaa näyttäytyä konfliktisena, jonain, josta on tervettäkin irrottautua. Kirjassa kerrotaan, kuinka symbolinen napanuora katkaistaan vasta silloin, kun päähenkilö tulee itse äidiksi.

Tässä yhteydessä olen pohtinut itse, millä tavalla omat henkilöhahmoni ovat perustelleet arveluttavan käytöksensä, ja havaitsin, että päähenkilöitäni ovat ohjailleet aina erilaiset traumat, joiden takia heidän ongelmallinen käytöksensä voidaan kuitata. Kirjalliset hahmoni ovat viimeiseen asti syyntakeettomia. Sjöholmin kirjassa on jokseenkin toisin: hänen hahmonsa ovat aina olleet kiistatta rakastettuja. Tämän takia heidän tulisi ottaa tekemisistään vastuu.

Palaan vielä Sjöholmin oletettuun yksinäisyyteen kirjailijana, vaikka aihe saattaakin tuntua tekijästä vähintään tungettelevalta. Periaatteessa voisi ajatella, että Sjöholmilla on kyllä oma julkimostatuksensa, oma bloggariyhteisönsä (en aidosti tiedä): tätä päätelmäähän tukisi jo kirjan osto- ja lainaussuosio.

Paperilla toinen ei silti parhaalla yrittämälläkään ole mikään neutraali kirja, joka olisi yksinkertaista hotkaista brunssin aikana. En voi mitenkään nähdä jonkun Minttu Räikkösen mainostavan kirjaa Instagramissaan. Tekstiotteita ei kuvissa myöskään näy, kirja näyttäisi ig-kuvien perusteella säilyvän jonkinlaisena lukijan omana salaisuutena. Sitä ei kehdata siteerata. En millään usko, että moni perheestä tai resepteistä bloggaava haluaa lopulta esiintyä kirjan kanssa; kirjan, joka revittelee anaaliseksillä ja lapsen saamisen äärimmäisellä uuvuttavuudella.

“Kun ystäväni päättää pitää vahinkolapsen, en kerro hänelle – – miten väsynyt olen, miten joskus kaipaan omaa rauhaa niin paljon, että haaveilen joutuvani onnettomuuteen.” (Paperilla toinen, s. 96)

Viattomien oranssinpurppuraisten karkkikansien sisään mahtuu ilahduttava määrä melko rohkeaa tavaraa. Jokainen kirjablogikekkereille saapuva joutuu käymään sisäistä monologia siitä, voisivatko hekin avautua kuukautisten aikana harrastetusta seksistä.

Too much information ja valmiiksi brändätty kirjailija

Kirjoittaminen on sinua varten, sinä olet itseäsi varten, ruumiisi kuuluu sinulle, tartu siihen.

Hélène Cixous: Medusan nauru

Tutkin uudelleenlukemisen lisäksi laajasti Paperilla toinen -kirjan vastaanottoa.

Yksi vastaanotossa eniten minua hämmästyttäneitä seikkoja oli lukijoiden kyvyttömyys erottaa päähenkilöä kirjailijasta. He ovat tulkinneet kirjailijan etiikan osaksi hahmon arvoja. Vaikka autofiktio genrenä sekoittaakin pakkaa, järjestys on edelleen tämä: kaunokirjallisuus luo aina oman fiktiivisen versionsa todellisuudesta.

Pelkästään Goodeads-lukupalvelussa arviot ovat kiinnostavan ristiriitaisia. Useita arvion kirjoittaneita painavat henkilökohtaisilta tuntuvat syyt. He eivät voi samaistua kirjaan. Useat pitävät kirjaa liian yksityiskohtaisena: ”too much information” -lause toistuu. Osa palautteesta on varsin rajua, ja toivon, että Sjöholm ammattitoimittajana osaa suhtautua siihen vähemmän neuroottisesti. Myös kirjallisuuden lajilla on väliä. Runous on niin kiemuraista, että yhteenvetoja tekijän ja teoksen välillä tehdään harvemmin – tämäkin seikka, joka on suojellut itseäni minkäänlaisilta skandaaleilta.

Emmi-Liia Sjöholmin teoksessa ei lopulta ole mitään omituista tai arveluttavaa. Tapahtumat, joita tekstissä kuvataan, kuuluvat elämään. Se, että tekee abortin, kuuluu elämään. Se, että ”saa paljon munaa”, kuuluu elämään. Epänormaalina pidän sitä, että moni lukija suhtautuu tällaiseen porvarillisen ahtaasti. Mielestäni kyse on realismin lisäksi estetiikasta: nainen panemassa on lopulta aika helvetin hyvä kirjan aihe, oli tarinalla suurempaa funktiota tai ei.

Pian julkistusjuhlallisuuksien jälkeen Ylioppilaslehdessä kirjoitettiin ilmiöstä, jossa kustantamot julkaisevat vain valmiiksi persoonana kiinnostavien ihmisten kirjallisuutta. Influensserit ovat jo valmiiksi brändättyjä, ja sitä kautta helpommin markkinoitavissa (Iida Sofia Hirvonen: Rakasta minua, YL 30.1.2020). En kiellä ilmiötä, jota seuraan omien intressienikin takia hiukan huolestuneena, mutta juttu on yksi esimerkki siitä, kuinka Paperilla toinen lokeroitiin kevytjulkkiskirjallisuudeksi ilman sen syvällisempää analyysiä.

Myönnän ensilukemisen jälkeen olleeni itsekin vähän hämmentynyt. Sjöholmin päälausevoittoisen tekstin kieli tuntui aluksi siltä, että lehtien otsikoita olisi silputtu mosaiikkimaiseksi proosaksi. Jatkuva seksin kuvauksen juju ei oikein auennut minulle, vasta nyt se alkoi riemastuttaa.

Sivun–kahden mittaiset lyhyet luvut ovat sinällään hyvinkin käyttökelpoinen formaatti. Pidän itse todella paljon kirjallisuudesta, jossa hyödynnetään päiväkirjamaista, boheemia assosiatiivisuutta. Minut varmaan lynkataan, kun ilmoitan lukevani Kafkan päiväkirjamerkintöjä hänen novellejaan mieluummin. (Huomatkaa, kuinka vaivihkaisesti pelastin maineeni ripustautumalla johonkin hankalaksi miellettyyn ukkoon.)

Lähilukua ja koluamista

Rinnastan Simone de Beauvoirin psykoanalyyttistä ajattelua seuraavissa kappaleissa hieman epäpyhästi Paperilla toinen -teoksen tapahtumiin, ja tunnustan vertailun huteruuden ja oman epävarmuuteni. Toisaalta Beauvoir tuo luentaani historiallista syvyyttä erityisesti tabuina pitämiemme aiheitten käsittelyssä, joita hän on tutkinut mutkattomasti. Tarkoitukseni ei ole päästä kirjailijan pään sisään, vaan esimerkiksi ihmetellä sitä, kuinka abortista kantaa raskaimman vastuun edelleen nainen ja kuinka vaiettu asia se on. Ja kuinka hyytävän ajankohtaisilta Beauvoirin ajatukset abortin stigmasta tuntuvat:

“Porvarillinen yhteiskunta suhtautuu harvaan aiheeseen yhtä tekopyhästi kuin aborttiin. Se on vastenmielisin rikos, jonka mainitseminenkin on säädytöntä. Kirjailija saa kernaasti kuvailla synnyttäjän iloja ja kärsimyksiä, mutta jos hän puhuu raskauden keskeyttäneestä naisesta, häntä syytetään loassa rypemisessä ja ihmiskunnan esittämisestä ikävässä valossa. – – Abortti on niin yleinen ilmiö, että sitä on pidettävä tavanomaisena naisen asemaan kuuluvana riskinä. Laissa se silti jatkuvasti määritellään rikkomukseksi, ja siksi tämä arkaluontoinen operaatio on pakko suorittaa salassa.” (Toinen sukupuoli II, s. 350.)

Paperilla toinen -teoksen abortti sentään tuntuu siltä kuin sen kuvittelisi ja tavallaan, nyt subjektiivisesti puhuen, toivoisikin tuntuvan: lääketieteelliseltä operaatiolta, eikä miltään muulta. Teoksen kulminaatiota ajatellen yllätyin, ettei abortin synnyttämiä ajatuksia ollut kirjassa enemmän, vaikka kirjan nimi on hieno tiivistys byrokratiasta, kaksinaismoralismista ja surrealistisista yhteyksistä, jotka liittyvät äitiyteen ja raskauden keskeytykseen.

Teoksen fragmentaarinen AnalSlut-luku (s. 93) tuo mieleen pidemmän proosarunon. Siinä on runoudelle tyypillinen tehokeino, lauseen aloittava toisto. “En koskaan… En koskaan”. Luvussa päähenkilö on kirjautunut seksichattiin. Juuri tässä osiossa Sjöholmin tyyli pääsee oikeuksiinsa, aiemmin mainitsemani lakonisuus, melankolinen ilmaisu, toimii erityisen hyvin fetissien, masturboimisen ja pornosta nauttimisen normalisoinnissa.

You have to be punished for that. 
In what way?
You forgot something.
I apologise. In what way, Sir?
(s. 49)

Näitä lukuja olisi ollut tärkeä syventää, sillä Sjöholmin ilkikurinenkin kynäminä kirjoittaa seksistä mieltäylentävän kitkattomasti. Samalla kuva kertojasta jää yllättävän ohueksi. Vaikka teoksen tapahtumat ja niiden kuvaus ovat sekä liikuttavan että hermostuttavan intiimejä, nimettömän päähenkilön tunteista ei saa selvyyttä.

Äitiydestä kertovat luvut on kirjoitettu varmaotteisesti ja hyvin. Tuntuu kuin seksikuvauksiin olisi niiden suoruudesta huolimatta jäänyt ripaus kiusaantuneisuutta, minkä takia niiden oheen ei ole liitetty yhtä syvällisiä ja hienosti kirjoitettuja huomioita kuin oman lapsen rintaruokintavaiheessa kasvattamiseen.

En voi olla ajattelematta kirjan synty- ja tekoprosessia. Onkohan kirjailija miettinyt jo ennakkoon, minkälaisen arvokeskustelun taifuuniin hän joutuisi? Näkyykö erityisesti seksiä koskevissa luvuissa lopulta jonkinlainen varovaisuus ja pelko leimatuksi tulemisesta? En siis yhtään ihmettele, jos huoli tekstin vastaanotosta olisi kesken prosessia yllättänyt, ja siksi rohkeammat kuvaukset ovat jääneet makuuni tyngiksi.

Anekdoottimaiset yhden tai kahden sivun päiväkirjamaiset luvut eivät juuri sisällä oivalluksia, mutta lukeminen sujuu tästä huolimatta. Kyseessä on kuin onkin muistiomainen, vaivaton tuotos. Lopulta lyhyistä kappaleista rakentuu teemojensa kautta suhteellisen eheä kokonaisuus.

Monesti mainitsemani päähenkilön äitisuhde on yllättävän hieno pikkutarina. Lellivää ja ylihuolehtivaista äitiä koskevat luvut tai kappaleet alkavat vaatimattomasti, mutta kasvavat tärkeäksi psykologiseksi taustatarinaksi.

Ekshibitionismi – ei häveliäisyyttä

Vastoin Beauvoirin ihanteita, Paperilla toinen edustaa pitkälti heteronormatiivista parittelukulttuuria. Huolimatta runsaasta itsetyydytyksen kuvauksesta, jota sekä Beauvoir että Cixous ylistävät ”naisen villinä ja patriarkaatilta piilotettuna toimintana” omalta suojellulta utopian puutarhalta, on Sjöholmin tekstissä keskeistä penetraation akti. Päähenkilön “eroottisuus” – tässä de Beauvoirin kontekstoimana aistikkaana toisena todellisuutena – keskittyy penetraatiosta haaveksimiseen ja kumppanin tyydyttämiseen. Rohkenen myös luentani pohjalta ehdottaa, että päähenkilön fantasiaan kuuluu alistuminen, jonka luonto ei ole mitenkään epäfeministinen, mutta kun se yhdistetään miellyttämiseen ja palveluun, syntyy käsitys omanarvontunnon asteittaisesta häviämisestä. Aihetta käsittelee muuten erinomaisesti Tove Jansson teoksessaan Näkymätön lapsi.

Toisaalta ranskalainen feministi-ikonini muistuttaa, että ”– – objektiksi asettuminen, passiiviseksi asettuminen on täysin eri asia kuin passiivisena objektina oleminen.” (s. 165).

Tässä olisikin ollut mielestäni tuhannen taalan paikka syventää päähenkilön sisäistä kamppailua ja näyttää, minkälaista passiivisuutta hän performoi. Teoksesta jää nimittäin lukukertojen jälkeen käsitys, että sen tärkein taistelu käydään juuri miellyttämisen halua vastaan; tämä ymmärtääkseni jollain tasolla on myös kirjan pääjuoni. Valitettavasti lunastusta ei synny, vaikka pientä katarttista komeron puhdistusta tehdäänkin. Teoksen toteava ja vähän tekijänsä pään sisään päästävä yleisilmaisullinen kerronta ei paljasta, mikä muutos syntyy kirjan viimeisten lukujen aikana.

Onneksi koen, että kirjan julkaisu itsessään osallistuu anarkistisen voiman lailla naisen ja naisruumiin stigmatisoinnista irtautumiseen, siitä kieltäytymiseen. Kirja on kappale tekijänsä liian myöntyväistä sisintä, jolle sanotaan nyt hyvästit. Tunnustuksellisen kirjan julkaisun motiivina voi olla oman häpeänsä voittaminen, josta tekijä myös puhuu kirjailijahaastattelussaan (Mari Koppinen, HS 16.1.2020).

Arveluttavaksi tunnustautuminen

”Uskallan vetää mekkoni viltin alla ylemmäs. Muut ympärillä makaavat jo silmät kiinni, osa kuorsaa jo. Hieron itselleni orgasmin, joka jää pehmeän äänettömäksi heräilyn ja haukottelun ja venyttelyn suojiin, eikä kukaan kai arvaa mitään.” (s. 168)

Kuvaus on kohtauksesta, jossa päähenkilö tyydyttää itseään täydessä joogasalissa. Miehen kirjoittamana tämä kohtaus olisi minusta vähintäänkin ahdistava, naisen päästän helpommalla, ja päädyn sovittelevampaan adjektiiviin, arveluttavaan. Esimerkki on kirjoittajalle tyypillinen tapa osoittaa päähenkilön pidäkkeettömyyttä: tämä tuntuu kuin kiemurtelevan tuskissaan ellei saisi orgasmia, mikä on tavallaan ihanan valoisa tapa suhtautua naisen seksuaalisuuteen, joka on niin pitkään lymyillyt traumojen, kipujen ja epätietoisuuden varjoissa. Samalla teko on törkeä, tavallaan jotain mistä ei pitäisi ylpeillä, ja silti päähenkilö ylpeilee, teko kiihottaa myös hänen puolisoaan, jonka kanssa tilanteesta kertynyt adrenaliini täytyy päästä purkamaan vielä useamman kerran samana päivänä.

En tiedä teistä, mutta minulle äitiyden ja seksin yhdistäminen tuntuu välillä säpsähdyttävältä syistä, joista kerroin aiemmin. Vaikka seksi kuuluu luonnollisena osana kenen tahansa elämään, minusta on oikeasti äitimyytin purkamista kirjoittaa seksistä raskauden aikana ja seksistä lapsen toljottaessa lauseen tai parin päässä.

Ehkä luen vääriä kirjoja, ehkä en ymmärrä, mitä on olla äiti, ehkä minäkin pidän kiinni äidin kuvasta madonnapatsasmaisena, vaikka tiedän sen olevan vaarallista naissukupuolen jo vakavasti rajoitetuille seksuaalisille mahdollisuuksille. Tässä kohta, joka teki vaikutuksen päästäessään lukijan niin likelle kertojan ruumista:

”Raskauden aikana vatsalihakseni antoivat tilaa vauvalle, siirtyivät pitkin kasvavan mahan muotoa. Ja kun ne jälleen kuroivat välimatkan kiinni, asettuivat ne aavistuksen vinottain takaisin yhteen. Kun olen illalla mieheni päällä sohvalla, nuo lihakset lopulta kramppaavat ja väsyvät, supistuvat jokaisella lantion liikkeellä. Hän katsoo rintojani ja minä katson ensin hänen tummia ripsiään ja sitten seinää ja lopulta tultuani katson kelloa.” (s. 169)

Huomioita naiskirjailijoiden autofiktion vastaanotosta verrattuna miesten vastaavaan

Autofiktion vaaka on epäsuhdassa naisten kirjoittamien kirjojen kohdalla.

Käsi ylös, jos pidät Philip Teirin uutuutta Neitsytpolku (Otava, 2020) vivahteikkaana perhedraamana ja Emmi-Liia Sjöholmin esikoista bucket list -blogikirjallisuutena. Vastaanoton perusteella nimittäin enemmistön mielikuvat muodostuvat näin. Eniten minua nappaa se, että naisten kirjoittaman autofiktion kohdalla pysähdytään ilmiöön ja ajankohtaisuuteen, kun taas jokin Neitsytpolun kaltainen, puhdas viihderomaani (vaikka yrittääkin tosissaan ja vitsikkäästi seurata 60-luvun raakaa mieskirjallisuutta) vertautuu Bergmaniin ja Strindbergiin (HS, 4.4.2020) kun taas naisille on tarjolla pyhä kaksinaisuus: Saara Turunen ja Sisko Savonlahti (esimerkiksi Nuori Voima, 25.3.2020). Facebookin uutissivulla huomaan ilkeän päivityksen, jossa aikalaiskirjailija haluaisi ”ravistella” näitä nuoria naisia hereille puhuen juuri Savonlahden ja Sjöholmin päähenkilöistä (tai kirjailijoista itsestään, puuh). En itse löydä näistä kirjoista juuri samankaltaisuuksia, ne ovat jo kerrontaratkaisuiltaan kaukana toisistaan. Myöskään päähenkilöitä ei yhdistä muu kuin suhteellisen nuori ikä. Yhdestä ainoasta blogista löydän teosten vertautuvan Tuomas Kokon esikoiseen, Tosi kivoihin juhliin (myös Kosmos, 2019). Epäilen, että Kokon synkänkepeää nuoren sydämen haahuilua kutsuttaisiin koskaan viihdekirjallisuudeksi, Instagram-ajan kirjallisuudeksi tai chick-litiksi. Jotenkin miesten kirjoittamien kirjojen päällä leijuu aina vakavavaksi mielletyn sumu, tai sitten toisen vitsauksen, eli ironisen. Toivon olevani väärässä ja otantani vain kapeaa, mutta yritin todella ruopata verkkoa.

Eroottisen kirjallisuuden airut ja päiväkirjailija Anaïs Nin tuntuu minusta hyvältä vertailukohdalta Paperilla toinen -teoksen joihinkin lukuihin. Sjöholmin kuvauksessa on Ninille tyypillistä päivien ohi virtaamista sekä fokuksen terävöitymistä aina, kun keholliset tuntemukset asetetaan pääosaan.

Vaikka Ninin aistillisuus puuttuu, on naisruumis, sen kaltoin- ja hyvin kohtelu yhteistä. Eroottiset kohtaukset sähköistävät tekstin hetkessä. Molemmille on ominaista vierailevien mieshahmojen häivyttäminen. Tämän voi toki nähdä myös rankkana objektivoimisena, ja tekstin heikkoutena.

Olen lukenut Paperilla toisen uudestaan ja muuttanut käsitystäni siitä. Olen havainnut, että kohdat, joihin suhtauduin aluksi jonkinlaisella välinpitämättömyydellä, tuntuvat nyt sen parhaimmalta annilta. Useimmille lukijoille oli julkisen keskustelun perusteella käynyt samalla tavalla kuin minulle: ihon alle liukuneet kohtaukset ovat aiheuttaneet tarvetta etäännyttää itsensä teoksesta.

Mitä jos olisinkin tällä lukukerralla kirjan radikaali ihannelukija, ajattelin, ja yritin samaistua Instagramista löytämäni naisen profiiliin, joka kertoi jotenkin ujon näköisenä kirjan olevan itselleen mielettömän tärkeä. Kuinka voisin ohittaa juuri tämän ihmisen kokemuksen? Miksi juuri hän on pitänyt sitä arvokkaana? Ja kuinka kävisi, jos tunnistaisin hänen tavallaan teoksesta itseni?

Ja mitä jos olisikin tärkeää, että me kaikki seisoisimme yhtenä rintamana runkkaavan naisen rinnalla? Tai mitä jos olemme runkkareita kaikki?

Tätä tekstiä kirjoittaessa maailmassa velloo rasistisen epäoikeudenmukaisuuden aiheuttama oikeutettu viha. Koronakriisi on ainakin hetkellisesti arpeuttanut suhteeni koskettamiseen ja läheisyyteen.  Oma kirjani ilmestyi myös keväällä, ja olen stressannut toimeentuloni ja tulevaisuuteni vuoksi enemmän kuin koskaan. Kaiken epävarmuuden keskellä olen pitänyt oranssia kirjaa kädessäni kuin jonkin sortin taikakalua, joka maadoittaisi minut ja veisi takaisin niin kutsuttuun yksinkertaisempaan aikaan. Totisesti. Nyt seksistä ja irtosuhteista lukeminen tuntuu luksukselta. Kirjaan suhtautuminen on jatkuvassa liikkeessä, fluxuksessa.

Sjöholmin luoma maailma on sekä rauhallinen että meluisa. Talo, johon astun, on sekä hyvällä maulla sisustettu että vinksallaan. Ja omituinen, kuin painajaisissa. Sjöholm tarjoaa lukukokemuksen, joka on kerta kaikkisen intiimi, mutta toteavan tyylinsä vuoksi kuitenkin kaukana intensiivisestä. Sen kantaaottavin puoli on lopulta sen olemassaolossa.

Olen lukenut Paperilla toinen -kirjaa jokseenkin ristiriitaisissa tunnelmissa. Miksi annan huomioni teokselle, joka ei käsittele kulkutautia tai sorrettujen ihmisten todellista piinaa? 

Samanaikaisesti olen mielessäni kiittänyt kirjailijoita, jotka tarjoavat puhdasta eskapismia. Paperilla toinen on kirja, joka on helppo- ja nopealukuinen, jos sen antaa olla sellainen. Se on kirja, jota voi lukea uima-altaassa kellukkeiden varassa tuntien samanaikaisesti halua tärvellä kirja vedellä. Tällainen kutina ja ärtymys on itselleni ollut aina hyvän taiteen merkki. (Ja sukupuolitaudin. Ehheh.)

Teksti ja kuva: Aura Nurmi

Lähteet:

Beauvoir, Simone de: Toinen sukupuoli (Tammi 2009 ja 2011, suom. Iina Koskinen, Hanna Lukkari, Erika Ruonakoski)
Cixous, Hélène: Medusan nauru ja muita ironisia kirjoituksia (Tutkijaliitto 2013, suom. Heta Rundgren ja Aura Sevón)
Hirvonen, Iida Sofia: Rakasta minua, Ylioppilaslehti 30.1.2020 https://ylioppilaslehti.fi/2020/01/rakasta-minua/
Kokko, Tuomas: Tosi kivat juhlat (Kosmos 2019)
Koppinen, Mari: Emmi-Liia Sjöholm tunsi olevansa liian keskinkertainen ja halusi eroon siitä – Nyt hän kertoo abortistaan ja seksuaalisuudestaan kohutussa kirjassa, jolla hän haluaa poistaa häpeää, HS 16.1.2020 https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006373592.html
Koskelainen, Jukka: Philip Teirin Neitsytpolku osoittaa, että kulttuurikerman jäsenet eivät kykene parisuhteissa sen parempaan kuin stereotyyppinen lähiöperhekään, HS. 4.4.2020 https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006464124.html
Paperilla toinen Goodreadsissa https://www.goodreads.com/book/show/49884523-paperilla-toinen
Pitkänen, Maiju-Sofia: Kehon rikkumaton orjamoraali, Nuori Voima 25.3.2020 https://nuorivoima.fi/lue/arvio/kehon-rikkumaton-orjamoraali-arviossa-emmi-liia-sjoholmin-paperilla-toinen
Sjöholm, Emmi-Liia: Paperilla toinen (Kosmos 2020)
Teir, Philip: Neitsytpolku (Otava 2020, suom. Jaana Nikula)

Mikä on novelli?

Novelli on lyhyt kertomus, joka tiiviissä muodossa kertoo tarinan. Siinä, missä romaanit ovat satojen sivujen pituisia kirjoja, novelli on vain noin 1000-8000 sanaa pitkä. On myös erilaisia novellin alalajeja, joiden sanamäärä on vieläkin suppeampi – esimerkiksi raapale koostuu tarkalleen 100 sanasta.

Koska novellin pituus on niin rajattu, edellyttää se kirjailijalta suunnitelmallisuutta – lyhyeen mittaan ei voi mahduttaa niin paljon hahmoja, paikkoja, tilanteita ja tapahtumia kuin täysimittaiseen romaaniin, mutta novellin pitäisi silti kertoa täysi tarina, jossa on alku, keskikohta ja loppu. Monet novellit keskittyvätkin vain muutamaan henkilöhahmoon ja muutamaan hetkeen näiden hahmojen elämässä, vaikkapa yhteen tapahtumaketjuun.

Joskus novellit voivat olla pitkiäkin, jopa monilukuisia, mutta silloin kyseessä on novelli, joka lähestyy mitoiltaan jo pienoisromaania. Raja näiden välillä varsinkin suomalaisessa kirjallisuudessa on häilyvä, sillä pidemmät suomalaiset novellit saattavat hyvinkin ylittää tyypillisen 8000 sanan rajan, mutta pienoisromaani on varmasti kyseessä, jos tekstin pituus alkaa olla lähempänä 20000 sanaa – pienoisromaanin tyypillinen pituus on 20000-40000 sanaa.

Novelleja julkaistaan usein novellikokoelmissa ja antologioissa. Mikäli novellit ovat saman kirjailijan kirjoittamia tai novellikokoelmalla ei ole selkeää määrättyä teemaa, puhutaan yleensä novellikokoelmasta, ja mikäli taas novellit ovat eri kirjoilijoilta ja ne on koottu jonkin tietyn teeman ympärille, on kyseessä antologia.

John Green, Maureen Johnson ja Lauren Myracle: Let It Snow 

Let It Snow on monella tapaa epätyypillinen novellikokoelma. Ensinnäkin kaikki kolme novellia, joista antologia koostuu, ovat poikkeuksellisen pitkiä, lähempänä pienoisromaania. Toisekseen, on tavallista, että antologioiden novellit liittyvät joskus hyvinkin tiiviisti yhteen teemoiltaan, mutta tästä antologiasta tekee poikkeuksellisen se, että kaikki kolme novellia itseasiassa kertovat kaikki yhden ja saman tarinan eri kohtia.

“Jubilee Express” kertoo Jubilee nimisestä teinistä, joka joutuu yllättäen lähtemään jouluaattona isovanhempiensa luokse junalla. Junassa hän tutustuu Jebiin, joka yrittää epätoivoisesti tavoittaa ex-tyttöystäväänsä, jonka kanssa oli sopinut tapaavansa ja yrittävänsä selvitellä parisuhdesotkut. Juna juuttuu lumimyrskyyn, ja Jubilee suuntaa kylmästä seisovasta junasta lumipenkan toisella puolella olevaan Waffle Houseen. Sinne päätyvät myös junassa olleet cheerleaderit.

“Lumienkeli-ilmiö” kertoo Tobinista ja hänen kahdesta kaveristaan, jotka viettävät leffailtaa lumimyräkän iskiessä. Kolmikon leffailta päättyy kuin seinään, kun Tobinin Waffle Housessa työskentelevä ystävä soittaa Tobinille – paikka on täynnä cheerleadereita, joiden junamatka on keskeytynyt, ja kolmikon pitää tulla heti paikalle Twisteri mukanaan. Kolmikko ampaisee sen kummemmin säätilaa miettimättä matkaan.

“Sikojen suojelupyhimys” kertoo Addiesta, jolla on kriisi – hän on hiljan eronnut poikaystävästään Jebistä, mutta oli jo kertaalleen saanut tämän kanssa sovittua tapaamisen, jotta kaksikko voisi selvitellä parisuhdesotkunsa. Jebiä vain ei näy eikä kuulu. Kaiken kukkuraksi Addie päätyy pahaan riitaan ystäviensä Dorrien ja Teganin kanssa, jotka syyttävät häntä itsekkääksi. Addie haluaa pelastaa maineensa, ja päättää hakea Teganille eläinkaupasta pienen lemmikkipossun, johon tämä on hullaantunut – ulkona raivoavasta lumimyrskystä viis.

Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertonmuksia 

Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia on Tove Janssonin novellikokoelma, johon hän on kerännyt yhdeksän Muumilaaksoon sijoittuvaa novellia. Tarinat kertovat Muumilaakson asukkaiden tempauksista ja edesottamuksista. Miltä näyttää joulu Muumiperheen silmin, he kun eivät ole koskaan joulusta kuulleetkaan? Mitä tapahtuu, kun Muumipeikko löytää pienen lohikäärmeen? Entä mitä siitä seuraa, kun toiseksi pienin Homssu saa maistaa omaa lääkettään ja joutuu pikku Myyn perusteellisen narrauksen kohteeksi? Entä kuinka sujuu Muumipapan matka hattivattien seurassa. 

Kokoelman nimikkonovellissa “Näkymätön lapsi” kerrotaan, että lapsi voi muuttua näkymättömäksi, jos häntä tarpeeksi kauan kohdellaan ikävästi. Kun Tuutikki tuo näkymättömäksi muuttuneen Ninnin Muumitaloon, löytyy Muumimamman isoäidin muistiinpanoista onneksi ohje, kuinka näkymättömäksi muuttuneen saa palautettua näkyväksi. Mutta vaikka koko muumiperhe kuinka yrittää, ei Ninni muutu kuin osittain näkyväksi. Mikä voisi olla se asia, jolla Ninnin kasvot saadaan jälleen näkymään?

Tusina – novelleja 

Tusina – novelleja on Päivi Haanpään ja Marika Riikosen toimittama antologia, johon on kerätty, nimensä mukaisesti, kaksitoista novellia. Niiden teemat ovat monipuolisia: novelleista löytyy niin steampunkia, kauhua, jännitystä kuin romantiikkaakin, mutta myös realistista kuvausta erilaisten nuorten arjesta.

Erityisen onnistunut on Magdalena Hain novelli “Elisan huone”, joka on kirjoitettu blogipostauksen muotoon. Siinä poika kertoo muutostaan uudelle paikkakunnalle, Uhriniituntakaiseen, ja siitä, kuinka hän nopeasti tajuaa, että heillä kummittelee. Blogipostauksen lopussa on tarinan kommentointiosio, kuten oikeissa blogeissa – juuri kun lukija luulee niskavilloja nostattavan tarinan päättyneen, se jatkuukin yhä, tavallaan.

Tuija Lehtinen: Lemmikkilyhärit

Lemmikkilyhärit on Tuija Lehtisen kirjoittama novellikokoelma, jonka pääteemana on, kuten nimestä voi arvata, lemmikit. Jokaisen novellin keskiössä on jokin lemmikki, mutta muuten tarinat eroavat paljonkin toisistaan. Osa novelleista on kerrottu eläimen näkökulmasta, osa omistajan, ja osa jopa “ulkopuolisten” näkökulmasta. Osa tarinoista on sydäntälämmittäviä kertomuksia ihmisen ja eläimen välisestä lämmöstä ja rakkaudesta, osassa taas ongelmista ihmisen ja lemmikin välillä – tosin näissä tarinoissa välinpitämätön tai paha ihminen yleensä lopulta saa ansionsa mukaan, joskin välillä hyvin yllättävillä ja julmillakin tavoilla. Kaikkia tarinoita yhdistää pieni ilkikurisuus, välillä jopa pahanilkisyys.

Yksi tarina, jossa sekä lämpö että vihamielisyys eläimiä – ja ihmisiä – kohtaan yhdistyy, on “Stella”. Se kertoo Stellasta, suloisesta bichon frisé -rotuisesta koirasta ja tämän lukioikäisestä omistajasta, Elsasta. Novellissa Stella kertoo, kuinka hän ja emäntä tekevät kaiken yhdessä, kuinka hän palvoo emäntäänsä, ja kuinka emäntä palvoo häntä – eikä Stella koskaan aio jakaa emäntäänsä kenenkään kanssa, ei varsinkaan niiden epämiellyttävien otusten, joita emäntä kutsuu “pojiksi”. Stella esitteleekin erilaisia ovelia juoniaan, joilla hän on yksi toisensa jälkeen tuhonnut Elsan poikaystävien mahdollisuudet ja siirtänyt heidät kategoriaan ex-poikaystävät – useimmiten kylläkin varsin ansaitusti.

Salla Simukka: Sammuta valot! / Sytytä valot! 

Salla Simukan novellikokoelma Sammuta valot! / Sytytä valot! leikittelee novellikokoelmien tarjoamilla mahdollisuuksilla. Kirja on kääntökirja, ja sen ensimmäinen puoli, Sammuta valot! kertoo “pieniä kauheita tariniota”, ja jälkimmäinen puoli Sytytä valot! “pieniä kauniita tarinoita”. Koska kirja on kääntökirja, voi sen toki lukea toisinkin päin. Novellien teemat ovat monipuolisia; scifiä, kauhua, arkisen elämän kuvausta, romantiikkaa, dystopiaa. Jokaisella tarinalla on myös pari kirjan toisessa puoliskossa. Joskus tariniota yhdistää teema, joskus sama tai samaan viittaava nimi – esimerkiksi novelleja “Huvipuisto” ja “Ranneke” yhdistää huvipuistoteema.

Vaikka novellit ovat pareja, ne voivat silti olla hyvin erilaisia sisällöltään. Tästä hyvänä esimerkkinä on novellikokoelman nimikkopari, novellit “Sytytä valot!” ja “Sammuta valot!”. “Sytytä valot!” on koskettava kuvaus nuoren epävarmuudesta ulkonäöstään – hän hermoilee niin paljon, ettei anna seurustelukumppaninsa nähdä itseään alastomana valot päällä. Novelli onkin matka epävarmuudesta varmuuteen, siihen hetkeen, kun lopulta uskaltaa sanoa: “Sytytä valot!”. “Sammuta valot!” on puolestaan dystooppista scifiä – ulkoilma on muuttunut myrkylliseksi, ja kaikki vanhat kerrostalot on kytketty toisiinsa kellarien välityksella. Kellareihin ei ole alle 15-vuotiailla mitään asiaa, joten kun päähenkilö täyttää 15, hän ensimmäiseksi suuntaa kellariin; mutta kuka kuiskaa hiljaa kellarissa terävästi “Sammuta valot!”?

Teksti: Satu Nikander

Här kommer del 4 av mina tips på e-böcker som kan läsas online. Dessa finns åtminstone vid e-biblioteket som används i Vasa och av Fredrikabiblioteken. Kolla om de finns även vid ditt e-bibliotek. Kom ihåg att lånekort med pinkod behövs och att e-biblioteken har en begränsning på hur många böcker som får lånas. Böckerna är indelade enligt den åldersrekommendation som finns på e-biblioteket. Men kom ihåg att det bara är en rekommendation. Du kan även läsa böcker som inte hör till din egen åldersgrupp.

Nu har biblioteken öppet igen, så om du hellre vill läsa böckerna som en vanlig bok att bläddra i kan du söka vid ditt bibliotek om de finns på plats. Men det är också skönt att bara slappna av på verandan, i trädgården eller på balkongen och läsa från sin läseplatta. 

Den här gången har jag tagit med böcker om fotboll, cheerleading, lite fantasy och sci fi och annat. Säkert hittar du någonting spännande eller intressant att läsa! Många av författarna har skrivit flera böcker, så om du gillar en författare kan du se vad han eller hon har skrivit för andra böcker. Trevlig läsning!

6-9 år:

Vi är superstars! (av Malin Stehn)

Revanschen (av Mats Wänblad)

Bästisar ibland (av Kajsa Gordan och Sofia Nordin)

Carmen Carlssons coola morsa (av Anna-Karin Eurelius)

Kartkatastrofen (av Ingelin Angerborn)

9-12 år:

Flickan från andra sidan (av Anna Helgesson)

Skuggbilder (av Malin Stehn)

Max Mikkel och de döda fåglarna (av Olov Svedelid)

Porten till Kamilien (av Elisabeth Moglia)

Bara David (av Lina Stoltz)

12-15 år:

Att trösta Fanny (av Gunnel Beckman)

Lita på mig! (av Monica Vikström-Jokela)

Ensamma på sommarön (av Eva Swedenmark)

Bersbogruvans hemlighet (av Ann-Mari Tormalm)

Vännerna (av Tom Paxal)

15+ (unga vuxna):

Närmar du dig mjukt (av Jacqueline Woodson)

Homo Primus (av Ingrid Paavo)

Ganska nära sanningen (av Anna Ahlund)

Balladen om sångfåglar och ormar (av Suzanne Collins)

Universums mörka hemlighet (av Malin Veronika Olsson)

Signe är en flicka som tycker sig se spöken i sitt sovrum när hon ska sova på nätterna. Hon tycker inte om det. Hon blir rädd. Signes föräldrar ska åka bort och Signe får en barnvakt som heter Hanna. Först tycker Signe inte om Hanna, men när Hanna säger att hon tror på Signe blir det roligare. De bestämmer sig för att göra en fälla och försöka fånga spöket som kommer om nätterna. Ska de lyckas lura spöket i fällan och få det att sluta skrämmas? Vad tycker spöken egentligen om att äta? Både Hanna och Signe är trötta på kvällen. Tänk om de inte vaknar när spöket kommer.

Signe och spöket är en rolig bok av Maria Burman med fina illustrationer av Jenny Ohlsjö. Jag rekommenderar den varmt. Boken har en åldersrekommendation på 3-6 år. Boken har 32 sidor och lämpar sig även för lite större barn som kan läsa själv. 

Mukavaa juhannusviikkoa! Kesällä lomaillaan ja joskus lomalla voi jopa olla tylsää, kun ei keksi mitään tekemistä. Siinä tapauksessa kannattaa etsiä käsille Mysi Lahtisen ja Virpi Pennan hurmaava Villikan kesä, sillä se on täynnä hauskoja vinkkejä ja ohjeita erilaisiin puuhiin ja leikkeihin kaikille tekemisen puutteessa oleville. Kirjan avulla tutuksi tulevat niin juhannustaiat kuin kalastusvinkitkin ja löytyypä siitä ohjeet mm. pajupillin ja voikukkaseppeleen tekoon, erilaisiin peleihin sekä vaikkapa perunan kasvattamiseen.

Hyvää dekkariviikkoa! Kesäisiin tunnelmiin sopii Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen romaani Nainen parvekkeella (Bazar 2016), joka kietoutuu Albert Edelfeltin taulun ympärille. Nuoren dokumenttiohjaajan ja iäkkään taidekeräilijän välille syntyy vilkas kirjeenvaihto. Dokumentaristi matkustaa Pariisiin, mutta pian alkaa tapahtua outoja. Toisessa aikatasossa seurataan Edelfeltin elämää Pariisissa 1884. "Kokonaisuus on viihdyttävä: näppärästi juonilankoja punova, ei hiuksia nostattava dekkari, vaan jännitysaineksinen ihmissuhderomaani taidemaustein. Kahden aikatason kuljetus kirjeenvaihdon lisäksi sujuu mainiosti, ja tapahtumien katsominen eri kanteilta virkistää", kirjoittaa Tuijata-blogi teoksesta.

"Pariisi on kesäisin kuin liian kuumaksi lämmitetty sauna, joten Nizza ja Välimeri sopivat minulle paremmin kuin hyvin. Vuokraamassani huvilassa on kätevää tavata. Giulia viettää luonani päivät, kun hänen lapsensa ovat koulunsa ja miehensä töissä. Välillä hän on ollut 'työmatkoilla', ja on pystynyt olemaan kanssani pidennetyn viikonlopun, viikon, pari päivää. Ja usein iltoja."