Mitä lukisin seuraavaksi? Kirjastojen Kirjasampo.fi auttaa sinua löytämään kiinnostavat kirjailijat, kirjat ja lukukokemukset.

Rujosta runollisuudesta seesteisempään Utopiaan

Teosesittely
9.11.2011

Toimitukselta: Kirjailija | Teema | Teos | Täky

Groteskius, absurdius, surrealismi, julmuus, myyttisyys, aistivoimaisuus, naiseus, seksuaalisuus, hyväksikäyttö, rujous, hurjuus, runollisuus – siinä sanoja, jotka tulevat Hanna Haurun (s. 1978) tuotannosta mieleen. Hauru on omaääninen kirjailija, jonka teoksissa kaikki edellä mainitut asiat yhdistyvät vahvan persoonallisella tavalla. Kirjailija on julkaissut viisi teosta, kolme novellikokoelmaa ja kaksi romaania. Esineinä pienet ja kevyet kirjat sisältävät raskasta asiaa.

Esikoiskokoelman nimi Eivätkä he koskaan hymyilleet (2002) paljastaa yhden oleellisen osan kirjailijan tuotannosta uusinta teosta Utopia eli erään kylän tarina lukuun ottamatta. Hänen henkilönsä eivät juuri hymyile, koska heillä ei elämässään ole siihen syytä. He eivät ole onnellisia, elämä heidän ympärillään on absurdi ja julma eikä siinä useinkaan tunneta oikeudenmukaisuuden käsitettä. Henkilöt pakenevat mielikuvitukseen, myyttisiin maailmoihin, kuolemaan, tuhoon, lähipubin kaljaporukoihin, lampiin, lumeen, välinpitämättömyyteen. Synnyttäneet äidit unohdetaan vuosiksi saunanlauteille, humalaansa nukkuvat taiteilijat lumihankeen, halvaantuneet vanhukset pissaisiin lakanoihin ja lapset alta myytyihin kotitaloihin.

Toisista välittäminen ei ole varsinkaan novellikokoelmissa (Eivätkä he koskaan hymyilleet, Raaka punainen marja, Muuttoliike) Haurun henkilöiden vahvuus. Naiseksi kasvaminen - vartalon muutokset, seksuaalisuuden herääminen, kuukautisveri - syöksee nuoret tytöt vanhempien mielivallan ja pikkutarkkojen kieltojen alle. Esimerkiksi Raa’an punaisen marjan (2004) lapset ja nuoret ovat teoksen nimen mukaisesti raakileita, mutta heissä virtaa voimakas aistillisuus, joka hämmentää heitä ja heidän vanhempiaan. Kirjailijan teoksissa naiset ja lapset ovat keskeisimpiä henkilöitä. He ovat uhreja, tuomittuja, tuomitsijoita, syntisiä ja väärintekijöitä ja usein myös nimettömiä. Insestisiä suhteita ylläpitää poikaansa tai tyttäreensä yleensä äiti. Äitien ja tyttärien välit ovat tulehtuneita ja vihan sävyttämiä. Tytöt haluavat pois vanhempiensa luota, omaan elämäänsä jonnekin kauas, jossa vanhempien valta ei heihin enää ulotu.

Kaikkea tätä Hauru kuvaa rujon lyyrisellä kielellä. Hänen ilmaisunsa on taipuisaa ja persoonallista, kahden ensimmäisen kokoelman kertomuksissa usein lähellä proosarunoutta. Kirjailija ei myötäile lukijan tunteita vaan kirjoittaa tinkimättömästi omalla tyylillään.

Jonkinlaisena käännekohtana voi pitää kirjailijan ensimmäistä romaania Tyhjien sielujen saari (2005), jonka keskiössä on eristetylle saarelle lähetetty lepraan sairastunut nimetön nainen. Romaani koostuu naisen salaa kirjoittamille muistiinpanoille, joihin lomittuvat saaren papin, sairaita hoitavan sisar Signen sekä saarella vierailevan tohtorin ajatukset. Kirjan lopussa äänen saa naisen aikuiseksi kasvanut poika, josta nainen on erotettu pian synnytyksen jälkeen. Romaanissa Haurun tyyli kirjoittaa on ilmaisullisesti tiukempi ja vähäkuvaisempi. Tämä ei vähennä tarinan vahvuutta, vaan pikemminkin korostaa traagisen naiskohtalon kovuutta. Saaren hoitolassa spitaaliset ja mielenvikaiset elävät rinnan tiukkojen säädösten rajaamassa maailmassa, jonne ei tunnu ulottuvan ihmisten eikä Jumalan armo. Tarina aukeaa myös myyttiseen maailmaan naisen pohtiessa kuoleman jälkeistä elämää. Kristinusko ei tuo pohdintoihin helpotusta, koska spitaalin katsotaan olevan rangaistus tehdyistä synneistä. Nainen tietää, että hänet on tuotu saarelle kuolemaan. Oman lapsen kaipuu, hetkittäiset menneeseen vievät ajatukset, seksuaalisuuden tukahduttaminen, vuodenaikojen tarkkailu ja taudin etenemisen tarkat kuvaukset rakentavat kuvaa naisesta, jolle lopulta jää vain kuolemanodotus ja jolle armo ja armahtaminen muuttuvat sivuseikoiksi jatkuvan kivun ja rappeutumisen rinnalla.

Novellikokoelma Muuttoliike (2006) on jälleen askel uuteen suuntaan. Sen henkilöt haluavat muuttaa, tarttua uuteen elämään, ja kokoelman kertomuksissa heille myös tarjoutuu siihen tilaisuus. Uusin romaani Utopia eli erään kylän tarina (2008) on kirjailijan tutuille aiheille pohjautuva mutta selkeästi uuteen ponnistava teos. Pohjoisessa sijaitsevassa autioituneessa kylässä on enää viisi asukasta, nelihenkinen perhe ja naapurin Birgitta. Perheen isä, äiti ja poika juopottelevat päivät pitkät Birgitan kanssa. Parikymppinen nimettömäksi ja kastamattomaksi jäänyt Tyttö tarkkailee sivusta, hoitaa kotia, marjastaa ja kaipaa pois. Salaperäinen poro ilmestyy säännöllisesti houkuttelemaan tyttöä jättämään kylän kertomalla suuren maailman elämästä.

Syrjäinen kylä, yksinäisyys, juopottelu, pohjoinen maisema, tytön nimettömyys ja naiseksi kehittyminen ovat tuttuja aihelmia Haurun aiemmista teoksista, mutta Utopiasta (ehkä nimensä mukaisesti) puuttuu ahdistus ja suru. Kylän jäljelle jääneet asukkaat ovat omassa elämässään onnellisia ja tyytyväisiä, he osaavat hymyillä ja usein heillä on myös aihetta hymyyn. Heitä ei rasita ihmisten vähyys, hurja alkoholin käyttö, luontaistaloudesta eläminen, työttömyys, rahan puuttuminen. Heidän elämänsä ei ole ankeata eivätkä he ole sairaita, ahdistuneita ja masentuneita. Ainoastaan Tyttö kaipaa pois, mutta samalla hän tuntee vetoa rauhalliseen elämäänsä kylässä. Romaanin loppuratkaisu ja henkilöiden osoittama uskomaton muuntumis- ja sopeutumiskyky saa miettimään kirjan nimen Utopiaa enemmänkin. Onko kyseessä kylän nimi vai viittaako kirjailija ennemminkin yleisiin kirjallisiin tai elämänkatsomuksellisiin utopioihin? Joka tapauksessa Utopia eli erään kylän tarina on kirjailijan tähänastisen tuotannon seesteisin teos.

- Tuija Lassila -

 

Viimeksi päivitetty 8.12.2008
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 9.11.2011