Nuoruuden perustunnot pysyvät samoina sukupolvesta toiseen, mutta moniäänisyys ja -arvoisuus ilahduttavat nuortenkirjauutuksissa

Sivupiiri
17.12.2019

Toimitukselta: Ajankohtaista Sivupiirissä

Suomalaisten lasten ja nuorten lukutaito ja vapaa-ajan lukemisen motivaatio ovat puhuttaneet aikuisia jo useamman vuoden ajan. Uutiset otsikoidaan usein huolipuheen kautta, vaikka uusimmassa OECD-maiden 15-vuotiaiden koululaisten PISA-tutkimuksessa suomalaiset sijoittuivat edelleen lukutaidon osalta edelleen mitalisijoille yhdessä Viron, Kanadan, Irlannin ja Etelä-Korean kanssa.

Toisaalta heikkojen lukijoiden määrä on kasvanut edellisiin vuosiin verrattuna: ikäluokasta lähes 14 prosenttia omaa sellaiset taidot lukemisessa, että he eivät selviä jatko-opinnoista ja ovat siten vaarassa syrjäytyä. Lukemiseen liittyvät asenteet ovat sukupuolittuneet: yli 60 prosenttia suomalaispojista sanoo lukevansa vain pakon edessä.

Lasten ja nuorten lukutaidon ja -lukumotivaation hajaantuminen vaatiikin kaikilla luokka-asteilla ja oppiaineissa entistä enemmän ammattikasvattajien paneutumista – sekä kokonaan uusia innovaatioita että vanhojen käytänteiden päivitystä. 

Oleellinen muutos aiempaan on siinä, että lasten ja nuorten lukemisesta eri syistä kiinnostuneiden aikuisten on nähtävä entistä enemmän vaivaa löytääkseen yksittäiselle lukijalle sopivaa ja kiinnostavaa luettavaa.

Enää ei voida ajatella, että tietyn ikäiset hyötyvät tietyntyyppisestä tai -mittaisesta kirjallisuudesta. Kirjallisuuden eri lajityyppien rikas kirjo – esimerkiksi kuvakirjat, lyriikka, lyhytproosa, sadut ja fantasia, romaanit, tietokirjat ja sarjakuvat, unohtamatta selkokirjallisuuttakaan – on hyvä pitää eri ikäisten ja eritasoisten lukijoiden tavoitettavissa. Joskus yksittäinen lyhyt novelli, kertomus, tarina tai runo voi innostaa enemmän yhteiseen keskusteluun ja ajatusten vaihtoon. Tutkimusten mukaan monet aikuisetkin lukevat mielellään YA-kirjallisuutta, eli lukijakuntien aiemmin hyvinkin tiukat rajat liudentuvat molempiin suuntiin!

Entistä tärkeämpää on myös sanoittaa oppilaan huoltajille lukutaidon etenemistä ja iloita yhdessä taitojen ja kirjoja kohtaan heränneen mielenkiinnon lisääntymisestä. Lukeminen pitäisi nähdä yhtenä arkisena asiana, joka rentouttaa ja rauhoittaa lasta, nuorta ja aikuista. Lukemisestakin on tullut entistä monimuotoisempaa ja tämä pitäisi huomioida myös kouluopetuksessa. Lukeminen ei ole nuorille enää yksinäinen ajanviete, vaan siitä on tullut sosiaalista, vuorovaikutuksellista ja yhteisöllistä.

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden tarjonnassa kotimaisuusaste on parin viime vuoden ajan ollut jopa hieman suurempi verrattuna käännöksiin (ks. Lastenkirjainsituutin tilastot). Lapset ja nuoret kiinnostuvat usein monien eri syiden takia kuitenkin enemmän käännetystä tarjonnasta. Siksi tässä artikkelissa keskitytään etupäässä kotimaiseen, suomen- ja ruotsinkieliseen lasten- ja nuortenkirjallisuuteen.

Visuaalisuuden kyllästämä nuoruus

Nykynuoret elävät suoranaisessa kuvatulvassa. He katsovat ja selailevat puhelimiltaan videoita, kuvasymboliviestejä ja Instagramin kuvavetoisia päivityksiä. Silti eri oppiaineissa on syytä kiinnittää enemmän myös kuvanlukutaitoon ja kuvan kriittiseen tarkasteluun ylipäätään.

Monilukutaidon harjoituttamiseen voisi yläkoulusta eteenpäin hyödyntää paljon nykyistä enemmän laadukkaita kuvakirjoja ja sarjakuvia. Kummassakin lajityypissä kuva saattaa kulkea joko koko ajan samaa tahtia tekstin kanssa tai vaihtoehtoisesti kuva voi välillä ottaa tarinan kuljetuksesta päävastuun, täydentää tekstin aukkokohtia tai tuoda tekstiin uusiakin ulottuvuuksia.

 

Siinä missä kirjoitettu kieli on tarkoitettu luettavaksi peräkkäin määrätyssä järjestyksessä, niin sarjakuvassa kerronnan tasot voivat olla päällekkäin jopa yhdessä ainoassa stripissä. Sarjakuva edellyttää lukijaltaan tavallista perustekstiä haastavampaa lukusuoritusta sekä tulkinta- ja erottelukykyä, sillä usein jotain jää aina kuvien ja tekstin väliin. Tukea ja inspiraatiota sarjakuvan luentaan saa erilaisista oppaista, mm. Ilpo Koskela: Uusi sarjakuvantekijän oppikirja (Arktinen Banaani 2018) ja Tiina Kontila: Lasten sarjisopas (S & S 2018).

Viime vuoden 2018 yksi näkyvimmistä trendeistä olivat lapsille ja nuorille suunnatut sankaritarinat. Niiden vanavedessä tunnetuista historian merkkihenkilöistä kirjoitetut sarjakuvatkin ovat yleistyneet. Ari Folmanin & David Polonskyn Anne Frankin päiväkirja (Tammi 2019, suom. Oona Juutinen) on visuaalisilta ratkaisuiltaan kiinnostava ja inspiroiva selonteko holokaustista ja Anne Frankin elämäntarinasta.

Aino Louhen sarjakuvaromaani Mielikuvitustyttö (Suuri Kurpitsa 2019) on intiimi tytön kasvutarina leikki-ikäisestä nuoreksi aikuiseksi. Se työstää hyvin monen ikäisiä kiinnostavasti ystävyyteen, identiteettiin ja seurusteluun liittyviä asioita.

Kirjat osana muita medioita ja taiteen lajeja

Nuortenkirjallisuus reagoi nykyisin nopeasti yhteiskunnalliseen keskusteluun ja tekee rohkeita avauksia aihepiirien suhteen. Kirjallisuuden genrenä nuortenkirjallisuus ”seurustelee” nykyisin aiempaa enemmän muiden taiteen lajien ja ilmaisumuotojen kanssa. Suosituimmista kansainvälisistä YA-kirjoista tehdään lähes säännönmukaisesti muutaman vuoden viipeellä elokuva, tv- tai suoratoistopalvelusarja. Valitettavasti suurin osa nuorista valitsee mieluummin elokuvaformaatin kirjan sijaan. Elokuvaelämyksen jälkeen harva tarttuu enää alkuteokseen.

Saman aiheen kierrätys eri medioissa tai julkaisualustoilla ja nuorten fanikulttuurin hyödyntäminen näyttävät olevan nyt niitä keinoja, joilla yritetään kiinnittää nuorten huomiota kirjauutuuksiin.

    

Norjalaisen nuorten tv-sarja Skamin suosion nosteessa on Suomessakin julkaistu vuodenvaihteen molemmin puolin neliosainen Skam-kirjasarja (WSOY 2018–2019, suom. Kati Valli), joka sisältää tv-sarjan alkuperäisten käsikirjoitusten lisäksi pois leikattuja kohtauksia, ennen julkaisematonta materiaalia, käsikirjoittaja-ohjaaja Julie Andemin miellekarttoja sekä kommentteja näyttelijöille ja tekijätiimille. Samalla konseptilla julkaistiin syksyllä myös kotimainen vastine, Sekasinjoka perustuu Yle Areenassa esitettyyn Teemu Nikin ja Jani Pösön käsikirjoittamaan tv-sarjaan nuorisopsykiatrisen osaston potilaista. Sarjan ja sen ympärille tehdyn kampanjan tavoitteena on ollut nostaa keskusteluun nuorten mielenterveysongelmat ja poistaa niiden stigma.  

Elokuva-, tv- tai näytelmäkäsikirjoitusten lukeminen vaatii keskittymistä, hyvää hahmotuskykyä ja tietämystä draaman pelisäännöistä sekä vakiintuneista käytänteistä (esim. dialogi ja parenteesit). Näitäkin lukutaidon osa-alueita voidaan harjoitella äidinkielen ja kirjallisuuden oppitunneilla.

  

Realistinen nuortenkirjallisuuskaan ei enää tyydy todellisuuden verbaaliseen jäljentämiseen sellaisenaan: nuortenkirjoihin haetaan katu-uskottavampaa samastumispintaa digilaitteiden kanssa jo taaperosta kasvaneen nuorisosukupolven käyttämiltä alustoilta. Tietokonepelit, podcastit, vlogit ja muut some-alustat näkyvät nuortenkirjoissa eri tavoin. Kustantajat ovat havahtuneet jo siihen, että nuoria kannattaa houkutella lukijoiksi sillä alustalla, jolla he viettävät suurimman osan vapaa-ajastaan. YA-kirjallisuudessa ilmiö yleistyi jo muutama vuosi sitten. Skotlantilainen Estelle Maskame julkaisi esikoisteoksensa osia alun perin Wattpadissa. DIMILY-trilogia (Gummerus 2016–2017, suom. Sirpa Parviainen) ilmestyi kirjoina hänen ollessaan vasta 16-vuotias.

Tammi julkaisee ensi vuonna ensimmäisen kotimaisen nuorille suunnatun Veera Ojolan chatfiktion Pientä säätöä, jossa lukija pääsee lukemaan kolmen lukiolaistytön WhatsApp-ryhmän keskusteluja. Teos ei ilmesty lainkaan paperikirjana, vaan lukukokemus eli video ladataan älypuhelimelle ja luetaan puhelimen ruudulta. Lukijalle syntyy tunne siitä, että hän on osa tarinaa. Nähtäväksi jää, mikä on tämän digialustalle ladattavan elämyksen lisäarvo verrattuna teinien arkiseen chattailuun. Ojola on testannut konseptia aiemmin Demi-lehden Instagram-palvelun kautta.

Courtney Summersin YA-romaanissa Sadie (Karisto 2019, suom. Leena Ojalatva) ratkotaan syrjäisessä pikkukaupungissa tapahtunutta teinitytön kuolemaa radiotoimittajan podcast-ohjelmasarjan kautta. Vaihtuvat kertojaäänet, näkökulmat ja motiivit vaativat melko harjaantunutta lukijaa ja tulkitsijaa.

 

Kustantajat hyödyntävät tubettajien mediasuosiota ja julkaisevat nykyisin yhä enenevässä määrin nuorten suosikkien fanikirjoja (mm. Miklu: Paras kirja ikinä, Otava 2019; Mmiisas: Inspiskalenteri, Otava 2019; Mansikkka: Itke minulle taivas, Otava 2016).

Puheenvuoro myös muualta tulleille

    

Nuoruuden äänenpainot ovat tulleet viime vuosina monipuolisemmiksi, mikä on linjassa koko yhteiskunnan moniarvoistumisen kanssa. Entistä useammin annetaan ääni myös muualta tulleille, joskin maahanmuuttajataustaisten kirjailijoiden omakohtaisen näkökulman sijasta saadaan vielä lukea kantasuomalaisten kirjailijoiden romaaneja, joissa eläydytään maahanmuuttajan tuntoihin (esim. Juuli Niemi: Et kävele yksin, WSOY 2016; Esko-Pekka Tiitinen: Neljän tuulen paita, Aula & Co 2016; Seita Vuorela: Lumi, WSOY 2016; Marja-Leena Tiainen: Kahden maailman tyttö, Tammi 2011 ja Alex-sarja, Tammi 2006–2008).

Suomeen käännetään maailmalta entistä enemmän YA-kirjallisuutta, joiden päähenkilöt tulevat valtakulttuurin ulkopuolelta. Usein nämä nuoret joutuvat nuoruuteen kuuluvan peruskipuilun lisäksi tasapainoilemaan valtakulttuurin ja omaan kieli -ja kulttuuriperimään liittyvien paineiden, odotusten tai ennakkoluulojen puristuksessa. Esimerkiksi Tahereh Mafin Rakkaus suurempi kuin meri (Otava 2019, suom. Leena Peltomaa) kertoo muslimitytön ensirakkaudesta.

YK:n alkuperäiskansojen kielten teemavuosi näkyi jo viime vuonna lastenkirjallisuudessa. Saamelainen nykynuoruus tulee kiinnostavasti esille norjalaisen Siri Broch Johansenin alun perin pohjoissaameksi ilmestyneessä nuortenromaanissa Minä olen hiihtäjä (Atrain & Nord 2019, suom. Irene Piippola).

  

Malala Yousafzain Meidän oli paettava (Tammi 2019, suom. Annukka Kolehmainen) antaa puheenvuoron kymmenelle tytölle, jotka ovat eri syistä joutuneet jättämään kotinsa ja lähtemään pakoon joko kotimaassaan tai ulkomaille. Pakolaistyttöjen tarinat kytkeytyvät Lähi-Idän, Bangladeshin, Latinalaisen Amerikan slummien, Kongon sisällissodan ja Ugandan uutisiin. Tyttöjen pakolaistarinoiden ohessa on tietoa kyseisen alueen historiasta ja poliittisesta tilanteesta. Yläkouluun ja lukioon sopii myös mainiosti Steve Tasanen Lapsi 1 (Otava 2019, suom. Outi Järvinen). Se perustuu pakolaisleirin paperittomien lasten todellisiin kokemuksiin, jotka kirjailija on yhdistänyt yhdeksi juonelliseksi tarinaksi. Tasanen romaani rikkoo myös totuttuja käytänteitä kirjasta esineenä, sillä tarina alkaa jo etukannesta!

Aitoja, tuntevia nuoria

Kehoon ja sukupuoleen liittyvät pohdiskelut osana nuoren identiteettiä ovat vuosituhannen taitteen jälkeen vakiintuneet nuortenromaanien aiheisiin. Seksuaalisuuttaan pohdiskelevia nuoria ei enää esitetä takavuosien tapaan marginaaliseen rooliinsa sopeutuneina friikkeinä, vaan sukupuolen moninaisuudesta puhutaan jo normaalina ja jokaisen henkilökohtaisena asiana.

Johanna Hulkon Suojaava kerros ilmaa (Karisto 2019) kertoo ylipainoisesta 14-vuotiaasta Kertusta eli Kepasta, joka kuvaa hyvin konkreettisesti kehonsa erilaisia tuntemuksia ja esimerkiksi ihmisjoukossa tai ahtaissa sisätiloissa liikkumiseen liittyviä haasteita. Toisaalta Kepa ei suostu olemaan kehopositiivisuuden sanansaattaja. Lukija luottaa siihen, että tyttö pärjää elämässä, sillä hän on – ajoittaisesta kipuilustaan huolimatta – sinut itsensä kanssa.

Realistisissa nuortenromaaneissa kyseenalaistetaan virkeästi perinteisiä, sukupuoleen aiemmin sidottuja toimijarooleja. Arja Puikkosen Liitopoika (Karisto 2019) kertoo yläkoulun aloittaneesta koulukiusatusta Akusta, joka uudessa koulussa löytää oman yhteisön keppihevosia harrastavien tyttöjen keskuudesta. Tytöt ottavat Akun varauksetta yhteisön jäseneksi ja arvostavat Akun kädentaitoja ja tilaavat häneltä kepparivarusteita.

Jukka-Pekka Palviaisen nuortenromaanissa Opeta minut lentämään (Karisto 2019) Vertti käy kotikoulua autismin kirjoon kuuluvien oireiden ja käytösjumiensa vuoksi. Vertillä on huoneessaan lentosimulaattori: hänen ei siis tarvitse poistua kotoaan päästäkseen matkustamaan ympäri maailmaa. Hieman odotusten vastaisesti poika ystävystyy sosiaalisen, ilmaisutaitopainotteista lukiota käyvän tytön kanssa. Nuortenromaaneissa ei enää ratkota isoja kriisejä tai traumoja kädenkäänteessä: niinpä ystävyys ei karaise Verttiä pois neljän seinän sisältä eikä Vertin tyttöä kohtaan osoittama ihastus herätä vastakaikua.

Realistiset nuortenromaanit eivät enää ole tarjonnassa enemmistönä: valtaosa nuortenkirjoista ammentaa nimittäin inspiraationsa reaalitodellisuuden ulkopuolelta. Fantasia on edelleen suosittua, mutta dystopiat sen sijaan ovat jo vähenemässä.

  

Vuoden 2019 kotimaisessa nuortenkirjatarjonnassa hyödynnetään aikamatkailua. Peräti kolmessa romaanissa (Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli, WSOY 2019, Sanna IstoSirpale, WSOY 2019 ja Mikko Koiranen: Nauhoitettava ennen käyttöä, Myllylahti 2019) siirrytään nykyhetkestä menneisyyteen ratkomaan erilaisia pulmatilanteita. Rasi-Koskisen romaanin päähenkilö Emilia työstää äitisuhdettaan ja Koirasen päähenkilö Miro isäsuhdettaan. Sanna Iston romaanissa päähenkilö tekee aikamatkoja Berliinissä nykyhetkestä 1930-luvun lopulle ajankohtaan, jolloin toinen maailmansota on juuri syttymässä. Kaikissa kolmessa romaanissa päähenkilöt pelkäävät aiheuttavansa tuhoa jättäessään sormenjälkensä historiaan.

Lasten ja nuorten Finlandia -palkinnon saaneessa Rasi-Koskisen romaanissa rinnastetaan yksilön henkilökohtaisten ratkaisujen heijastuminen koko yhteisön tulevaisuuteen. Emilian ulkopuolisuuden tunne ikäisiinsä verrattuna on tuttua jo vanhoista tyttökirjoista:

Isoisä opetti minulle, että jokainen luo itse oman maailmansa. Joskus todellisuus on sellainen, että se syö tarinoita. Silloin omia juuriaan on vaikea säilyttää. Kun historiankirjoituksia muutetaan, muuttuvat tarinatkin ja kun tarinat muuttuvat, muuttuvat muistot. Kielikin voi olla kuin nielu, siinä ei välttämättä ole edes sanoja, joilla kuvata tärkeitä asioita. On aika ajatella sellaista, millä ei ole nimeä.

Silmäniskuja klassikoihin

  

Eri maiden nuortenkirjallisuudessa on yleistymässä trendi, jossa viitataan maailmankirjallisuuden klassikoihin tai tietyn maan tai alueen kulttuuriperintöön entistä avoimemmin. Timo Parvelan Sammon vartijat -trilogia (Tuliterä, Tiera ja Louhi, Tammi 2007–2009) oli näiltä osin aikaansa edellä. Trilogian juhlapainoksen (Tammi 2019) toivoisikin löytävän kymmenen vuotta sitten ilmestyneitä ensipainoksia enemmän lukijoita. Parvela kirjoitti trilogian omalle pojalleen tilauksesta: isä kysyi, minkälainen kirja kiinnostaisi penseästi lukevaa poikaa. Tämä toivoi kirjaan paljon taistelukohtauksia ja jännittävää juonta, ja isä teki työtä käskettyä. Kalevalan tapahtumat nykyhetkeen tuova toiminnallinen seikkailu sopii mainiosti äidinkielen ja kirjallisuuden tunnille pohjustamaan kansalliseepoksen työstämistä.

Myös Maria Laakson Taltuta klassikko (Tammi 2019, kuv. Johanna Rojola) innostaa kirjallisuuden pariin perinteistä tuputtamista ja pakkoluettamista paremmalla konseptilla. Laakson mukaan klassikoiden taltutukseen tarvitaan ennen muuta reipasta retkimieltä ja hyviä istumalihaksia. Teoksessa esitellään kronologisessa järjestyksessä kahdeksan keskeistä kotimaista klassikkoa: taltutus aloitetaan Kalevalasta, josta siirrytään Kiven Seitsemään veljekseen ja Minna Canthin Työmiehen vaimoon. 1900-luvulta käsittelyyn tulevat Edith Södergranin runous, L. Onervan Mirdja, Aino Kallaksen Suden morsian sekä Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen ja Väinö Linnan Tuntematon sotilas

Säeromaaneja, sankaritarinoita ja selkomukautuksia

Osa syksyn kotimaisesta kaunokirjallisuudesta – aikuisille tai nuorille suunnatusta – näyttää keskittyvän elämän yleisinhimillisiin perustuntoihin yli ikärajojen. Parhaimmillaan niissä häivytetään keinotekoisia raja-aitoja eri kirjallisuudenlajien ja lukijoiden oletetun iän sekä elämänkokemuksen väliltä.

    

Koulukiusaamisesta kertovia romaaneja voidaan käsitellä ryhmätöissä siten, että jokainen ryhmä tutustuu yhteen teokseen. Antti Röngän aikuisten romaanin Jalat ilmassa (Gummerus 2019) rinnalla voidaan analysoida Tuula Kallioniemien syksyn uutuutta Verkot (Otava 2019). Myös hieman vanhemmat nuortenromaanit, Jay Asherin Kolmetoista syytä (Otava 2014, suom. Annika Eräpuro), Annika Thorin Totuus vai tehtävä (Tammi 2000, suom. Marja Kyrö) sekä Johanna Nilssonin Älä usko, älä toivo, älä rakasta (Otava 1999, suom. Katriina Kauppila), sopisivat saman teeman käsittelyyn. Jos valitaan luettavaksi sekä aikuisille että nuorille suunnattuja teoksia, päästään vertailemaan vaikkapa kertojan näkökulmia, kirjailijan tekemiä ratkaisuja tai kiusaamisen kauaskantoisia vaikutuksia pitkälle aikuisuuteen asti.

     

Säeromaani on vähitellen vakiintumassa osaksi nuortenkirjavalikoimaa, joskaan varsinaisesta buumista ei muutaman kotimaisen ja käännetyn teoksen perusteella voi vielä puhua. Käännetyt nuorten säeromaanit (Sarah Crossan: Yksi, S&S 2018, suom. Kaisa Kattelus ja Elizabeth Acevedo: Runoilija X, Karisto 2019, suom. Leena Ojalatva) eivät sivumäärältään juurikaan eroa perinteisistä nuortenromaaneista. Niihin verrattuna Kirsti Kurosen kolme nuorille suunnattua säeromaania (Paha puuska; Pönttö ja Merikki, Karisto 2015, 2017 ja 2019) ovat kaikki lyhyen, noin 100 sivun, mittansa perusteella ilmaisultaan huomattavasti latautuneempia.  

Crossanin ja Avecedon säeromaanit ovat kiinnostaneet Suomessa myös vähän lukevia tyttöjä. Kurosen tiivis ilmaisu vaatii kuitenkin erittäin keskittynyttä, herpaantumatonta lukemista. Merikki kuvaa tarkkapiirteisesti kahden tytön, Merin ja Ruusun, jo varhaislapsuudessa solmitun ystävyyden jännitteitä teini-iän kynnyksellä ja lopulta ystävyyden rikkoontumista. Kirsti Kuronen jättää paljon tulkinnanvaraa eri lukujen ja toisinaan jopa rivien väleihin.

Kurosen lisäksi säeromaanit eivät ole – vielä – innostaneet muita kotimaisia nuortenkirjailijoita. Tilausta olisi varmasti myös pojille sopivista teoksista! Myös käännöksinä ilmestyneet säeromaanit kertovat tytöistä. Kirsti Kuronen on kirjoittanut Jano-verkkolehteen kiinnostavan ja lajityyppiä avaavan artikkelin.

Jenni Pääskysaaren Hetki ennen kuin maailma muuttui (Otava 2019, kuv. Matti Pikkujämsä) hämää kirjan dramaattisen nimen lisäksi myös Matti Pikkujämsän kannella, joka antaa ymmärtää, että kyse olisi nuoremmille lapsille suunnatusta sankaritarinakokoelmasta. Pääskysaari venyttää tietokirjansa formaattia ja on näin onnistunut tekemään hyvin monen ikäisille sopivan ja hakuteoksen, johon on koottu tositarinoita rohkeista ihmisistä – ja muutamasta eläimestä – sekä eri tieteen tai taiteen alojen uranuurtajien elämän käännekohdista. Näkökulma on henkilöhistorian, vuosilukuluetteloiden sekä muiden detaljien ja historiankirjoituksen sijaan enemmän tarinallisuudessa ja nuoren lukijan puhuttelussa. Ratkaisu on toimiva: nykynuoret eivät välttämättä tiedä kuka oli Elvis Presley, mutta he voivat kiinnostua tämän elämäntarinasta kuultuaan rockin legendan poteneen pienenä esiintymisjännitystä. Monet tarinat puhuvat humaanisti moniarvoisuuden, seksuaalisen moninaisuuden, kulttuurisen rikkauden, tasa-arvon, luonnonsuojelun ja maailmanrauhan puolesta. Tietystä henkilöstä, ilmiöstä tai tapahtumasta innostunut nuori lukija voi harjaannuttaa tiedonhakuaan kirjan lopusta löytyvien verkkolähteiden avulla.

Vilja-Tuulia Huotarisen Heistä tuli taiteilijoita (Tammi 2015, kuv. Riikka Sormunen) on fiktiivinen teos 12 suomalaisesta naistaiteilijasta (näyttelijä Ida Aalberg, oopperalaulaja Aino Ackte, kirjailijat Minna Canth, Aino Kallas, Anni Swan ja Fredrika Runeberg, runonlaulaja Mateli Kuivalatar, säveltäjät Helvi Leiviskä ja Ida Moberg, kuvanveistäjä Essi Renvall, tanssija Maggie Gripenberg ja kuvataiteilija Ellen Thesleff). Huotarinen on eläytynyt naistaiteilijoiden herkkiin lapsuus- ja nuoruusvuosiin. Niistä löytyy varhaisia leimahduksia, vahvan tiedostuksen hetkiä, jotka ovat siivittäneet heitä myöhempään menestykseen. Naistaiteilijoiden ”luomiskertomukset” peilaavat myös nykytyttöjen tunnekuohuja.

Vuonna 2019 ei ilmestynyt lainkaan perinteisiä nuorille suunnattuja novelli- tai tarinakokoelmia. Eppu Nuotion, Sanna Pelliccionin & Maami Snellmanin Salasana: rakkaus (Lasten Keskus 2019) innostaa kirjoitustehtävineen rakkauden ja ihastumisen tunteiden koko kirjoa esitellessään nuoria myös omaan itseilmaisuun.

Selkokirjojen osalta nuorille on jo entistä enemmän monipuolista tarjontaa. Kirjojen kansikuvatkin ovat voittopuolisesti katu-uskottavia ja viestivät lukijoille, että selkokirjallisuuskin on vakavasti otettavaa kirjallisuutta. Toivottavasti tulevaisuudessa saataisiin enemmän kirjapareja, eli alkuteoksia ja selkomukautuksia, jotka ilmestyisivät joko samanaikaisesti tai pienellä viipeellä. Marja-Leena Tiaisen useammasta nuortenromaanista on jo ilmestynyt rinnalle selkoversio. Toivottavaa olisi niin ikään se, että selkomukautuksessa olisi alkuperäisen teoksen kansikuva samaan tapaan kuin Kari Hotakaisen Kimi Räikkös-kirjassa (Siltala 2018), jotta selkoversion valitseva lukija ei tuntisi itseään eriarvoiseksi.

 

Päivi Heikkilä-Halttunen

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden kriitikko, tutkija ja asiantuntija Päivi Heikkilä-Halttunen on ollut vuoden 2019 aikana kouluttajana Lukilokissa, Jyväskylän yliopiston opettajien täydennyskoulutushankkeessa lasten- ja nuortenkirjallisuuden ja sanataiteen valinnaisessa lähiopetuspäivässä. Monet artikkelin kirjavinkit ovat kiinnostaneet varhaiskasvattajia, ala- ja yläkoulun sekä lukion ja ammatillisen opettajia.