Laaksonen, Heli

En tyk:
EU:st, byrokratiast, protokollast, turhantärkeyrest, ruuan kans kronklaamisest, aamuheräämisest, matkustamisest, viarail kiälil puhumisest, lähiverkost.


Taustoi teksteihi:

Mun kiälelän ei san kukka mittä ? täytty sanno itte
Oman kulttuurin ja kielen merkitys ihmiselle (2002)

Metros
HERTTONIEMI sanno täti jostan kaukka ja kuulosta niim pal fiinilt ruatiks sanota kans HERTONÄS mut mun kiälelän ei san kukka mittä. Mää aja asema ohitte vaa kote kerra munst piret hualtakka. En ehtinyt asua pääkaupunkiseudulla kuin joitakin viikkoja, kun kummallinen, raskas olo tuli luokseni vakituiseksi vieraaksi. Metrossa oli vaikea saada ilmaa.

Raskas olo helpottui vähän, kun ymmärsin sen syyn: minua ympäröivät päivästä toiseen vieras ympäristö, vieraat ihmiset, vieras kulttuuri ja kieli. Aloin tietoisesti ajatella korostetun varsinaissuomalaismielisiä ja -kielisiä asioita ja kirjoitin niitä välillä ylöskin. Muukalaisuuden tunteesta lähti syntymään Pulu uis kokoelmanikin.

Mutta mitä onkaan se oma kieli, mitä on oma kulttuuri ja miksi nämä ovat ihmiselle niin tärkeitä? Miksi työ, katto pään päälle ja lämmin ruoka eivät riitä?

Halusin löytää tutkittua tietoa näistä asioista. Jotenkin Starissa kokemani vierauden tunteen ja kotiseutukaipuun todellisen vakavuuden todistaa se, että parhaat kirjallisuuslähteet löytyivät maahanmuuttajien asemaa pohtivan toimikunnan mietinnöstä?

Kulttuurin ja äidinkielen käsitteet ovat toisiinsa limittyviä, erottamattomasti yhteenkuuluvia. Ne ovat laajoja, monin eri tavoin lähestyttäviä ihmisyyden tunnuksia.

Kulttuuriin kuuluvat ne asiat, joita ihmiset ja kansat ovat aikojen kuluessa oppineet tekemään ja arvostamaan, joihin he uskovat ja joista he nauttivat. Kulttuuri on opittu ja seuraaville sukupolville siirretty tapa tuntea ja reagoida. Ihminen voi kuulua moneen kulttuuriryhmään yhtä aikaa ? länsimaiseen kulttuuriin, vakkasuomalaiseen kulttuuriin, tiedekulttuuriin jne.

Kulttuurista ei olla yleensä tietoisia ennen kuin joku rikkoo sitä vastaan tai kun yhteys siihen katoaa.

Varsinaissuomalaiseen kulttuuriin huomaan itsekin huomaavani silloin, kun joudun toimimaan sitä vastaan. Itsestään ei sovi pitää meteliä, kissan häntä on jätettävä nostamatta ? silti joskus täytyy soittaa kulttuuritilaisuuden järjestäjälle tai lehden toimittajalle ja kaupata itseään: ?Hei, olen Laaksosen Heli ja sain sellaisen pienen palkinnonkin tuossa ja ajattelin, että siitä kertominen voisi kiinnostaa lukijoitanne?? Erittäin vaikeaa on ollut ottaa esille se asia, että kirjojani on myyty hyvin ja että Kirjailijaliitto valitsi minut vuoden esikoiskirjailijaksi, hyvä jos tutuille kehtaa tunnustaa. Helpompaa olisi sanoa joutuvansa vankilaan.

Puhun ja kirjoitan mielelläni varsinaissuomalaisuudesta - ja se on teksteissäni aina läsnä aivan itsestäänkin. Varsinaissuomalainen kansanluonne on melko vähän tunnettua: niukkuus, asiallisuus, vaatimattomuus ja tietynlainen peruspessimismi kuuluvat ihanaan kulttuuriimme.

Hauskasti sanoo kirjailija Petri Tamminen haastattelussaan: ?Olen oppinut napakan ja selkeän kirjoittamistavan pakosta. Sukuni on Varsinais-Suomesta, eivät ne siellä jaksa kuunnella, jollei ripeästi ja kiertelemättä esitä asiaansa.?

Tarkemmin pitäisii perehtyä myös varsinaissuomalaiseen pessimismiin. Ei täällä toivottomia olla, mutta jotenkin vain on luontevinta ottaa asiat esille EI-sanan avulla, vähän epäillen
?Ei Tanu koto ol??
?Ei sul ol huame aikka tulla remonteeramises auttama??
?Emmää tair enä mukka mahtukka.?
Näi annetan kohteliast toisel mahrollisus kiältäytty ja toisaltas säilytettä omak kasvo. ?Sitä mää ajattelinki, ettei Tanu koto ol, muut kon kysysi vaa.? Ei voi kukka luulla, et mee ei jottan tiäret taik et meijän tarttis muilt appu anel.

Kaikki tähänastiset varsinaissuomalaisiksi piirteiksi väittämäni ilmiöt voidaan kyllä kumota sanoen niiden olevan vain minun omakohtaisia kokemuksiani, ehkäpä vain lähipiiriini päteviä. Monet kulttuuriin kuuluviksi miellettävät asiat ovatkin sellaisia, joista on vaikea sanoa, kuuluvatko ne loppujen lopuksi kulttuuriin vai ovatko ne yksilökohtaisia taipumuksia.

Voidaan ajatella, että ihmisen toiminnan motiivit muodostuvat kolmesta eri kerroksesta. Yhtenä kerroksena ovat yleisinhimilliset, ihmislajille tyypilliset toiminnot, kuten tarve syödä, juoda, viihtyä, kiintyä vastakkaiseen sukupuoleen, lisääntyä ja koristautua, taipumus rakastaa ja vihata sekä kielikyky. Toisena kerroksena ovat kullekin kulttuurille tyypiliset tavat, arvot, säännöt ja käyttäytymismallit. Näiltä kohdin eri ihmisryhmät voivat erota toisistaan paljonkin.
Kolmantena kerroksena ovat yksilölliset tekijät. Jokainen ihminen on omanlaisensa, hän on muovautunut geeniensä ja ympäristönsä vaikutuksesta ainutlaatuisesti. Siitä, että ihminen kuuluu johonkin kulttuuriin, ei voida vetää suoria johtopäätöksiä hänen luonteenpiirteistään tai käyttäytymistavoistaan. Tämän ymmärtäminen on suvaitsevaisuuden ja erilaisuuden hyväksymisen lähtökohta.

Vielä on puhuttava kielestä ? se sekä heijastaa että ylläpitää kulttuuria.

Kaikkein tärkein kieli ihmiselle on hänen äidinkielensä. Senkin merkityksen tajuaa konkreettisesti vasta silloin, kun se otetaan pois. Oman murteeni merkityksellisyyden huomasin Helsingissä asuessani. Erittäin harvoin kuulin omaa kieltä. Vieläkin on niin, että hoidan joitain asioita tarkoituksella puhelimitse, vaikka sähköpostikin olisi mahdollinen: kun piti selvittää erään Uudenkaupungin kulttuuritapahtuman yhteyshenkilöä, olin koko päivän hyvällä mielellä saatuani puhua neljän-viiden ihmisen kanssa oikke leviä kotomurret.

Toisaalta ihan yleissuomikin on minulle tärkeämpi kieli kuin ulkomaan kielet. Huomasin sen kouriintuntuvasti, kun jouduin pitämään yhden kokonaisen kurssin englanniksi. Sen jälkeen mikä tahansa, sentään suomeksi puhuttava kurssi, on tuntunut kevyeltä!

Mikä sitten on ihmisen äidinkieli? Voinko sanoa, että minun äidinkieleni on sekä Lounais-Suomen murre että suomen kieli? Voin. Äidinkielen määritelmiä on useita, ja sama henkilö voi ilmoittaa äidinkielekseen eri kielen riippuen määritelmästä, jota hän käyttää.

Äidinkieli on
Kieli, jonka on ensin oppinut.
Kieli, jonka hallitsee parhaiten.
Kieli, jota käyttää eniten.
Kieli, johon itse samastuu.
Kieli, jonka syntyperäisenä puhujana muut henkilöä pitävät.

Vaikka käytänkin ainakin tässä elämäntilanteessa yleissuomea enemmän kuin lounaismurretta, niin ainakin silloin, kun yritän kirjoittaa esseetä ihkasuomeksi, minulla on todella sellainen olo, etten todellakaan hallitse sitä parhaiten.

Millaisia ominaispiirteitä kuuluu siihen äidinkieleen, johon tunnun samastuvani? Sanasto on tietysti omanlaisensa, siffelit, rinkeplummat ja fläkit tuukilla kuuluvat siihen. Sävelkulku, Kalevi Wiikin mukaan ruotsalaislähtöistä, on yksi piirre. Selvästi korvaan ja mieleen jäävä piirre on kielemme lyhyys: Siitä voidaan napsia ylimääräisiä, häiritseviä vokaalia sekä sanan lopuista että keskeltä. Myös sananloppuinen n ja t ovat kovia katomaan. Ravintola Sualaspuarin kylttiä Ove ova auk olen kuullut monen ulkopaikkakuntalaisen tavaavan.

Tällainen lyhyys kuvaa hauskalla tavalla hätäisyyttä. Turhaa energiaa ei tuhlata pidempiin ilmaisuihin. Kun vein kirjaani painoon, sen otti vastaan sihteeri. Hän sanoi kutsuvansa pomon paikalle ja tekikin niin: väänsi numeron, sanoi Tuleksää ja laittoi luurin kiinni. Varmaankin ulkopuolisen korvin varsinaissuomalainen puhetyyli on epäystävällistä ja tylyä, meistä se on täysin luontevaa. Jääpä aikaa vaikka imuroida, kun ei kuluta sitä turhan jauhamiseen.

Runojeni syntytavoista täytyy puhua vielä erikseen.

Usein tulee mieleen kysyä kirjoittavalta, säveltävältä tai maalaavalta ihmiseltä, mistä saat aiheesi? Aiheet löytyvät ympäröivästä elämästä ja ajasta: muistoista, nykyhetkestä, unelmista. Aiheiden löytymistä en pidä mitenkään vaikeana ? ongelmallisempaa on saada muotoiltua ne omintakeisesti ja kiinnostavasti ? niin että ne ovat ymmärrettävissä, mutta eivät itsestään selvyyksiä.

Toinen hyvin yleinen kysymys kirjoittajalle on, kuinka paljon kirjoitat omasta elämästäsi? Parhaimman vastauksen, johon täydestä sydämestä yhdyn, on antanut runoilija Merja Virolainen. Hänen mukaansa runoilijan suhde runoihinsa ei ole sama kuin kirjoittajan suhde päiväkirjaansa, vaan enemmänkin kuin unennäkijän suhde uniinsa. Jokaisen ihmisen unethan ovat hänen omaa tuotostaan ? jotakin järjestellään alitajunnassa, ja syntyvät kuvat saattavat olla kuinka kummallisia ja hulluja hyvänsä. Samalla tavalla tekstiä luodessa alitajunnasta kumpuaa ajatuksia, joista ei ollenkaan osaa sanoa aina, mistä ne ovat tulleet ja miten ihmeessä ne ovat juuri minun päähäni joutuneet. Kirjoittamani runot ovat siis omiani, mutta eivät yksi-yhteen kerro elämästäni, vaan sulattavat yhteen kuultuja, nähtyjä, unohdettujakin elämyksiä.

Runoni ovat usein pitkän ajan tiedostamattoman kypsymisen tuloksia. Osa asioista on sellaisia, jotka ovat vaivanneet minua pienestä asti, kuten Kroloform:

Mukulanas mää ajatteli et jos käy nii et mummu kuale

mää säilö häne iankaikkisiks ajoiks suuren klasipurkki, sinisse liäme
ninko see rantkäärme piolokises museos

mää tykkäsi et hänel vois ol pääl
see vihri poluesterpait ja eläkeläissinise housu
ja mukan lillusis see peessi matkalauk misä on Kuntorannan tarroi kyljes.

See jäi sit hunteraukseks.
Ninko o jääny moni muuki assia täsä elämäs

juna ova menne vaik mää ole juassu niittem peräs ko nuar Loiri
kioski ova jo kii
etusetel o vanhettunu
kuponk ei kelppa.


Sioi-runo (ks. Pulu is) on sellainen, joka syntyi pilkkopimeässä autossa matkalla Hämeenlinnasta kotiin. Haparoin laukustani ensimmäisen paperin ? sattui olemaan erään sanaston etusivu ? ja kirjoitin sinne sokkona ylös runon hahmon, etten unohtaisi sitä. Itse porsimisaihe on minua vaivannut 9-10-vuotiaasta asti, kun vietin lomia Laitilassa sukulaisten sikatilalla.

Joskus runon syntyyn vaikuttaa sattuma. Olin kauan miettinyt, miten kuvaisin sellaista ihmissuhdetta, jossa elävät suorasanainen ja herkästi loukkaantuva. Raparpermehu-runon (ks. Raparperisyrän) alun olin saanut Rauman murteen tutkijan Tauno Koskelan puheesta, jossa hän kuvaili kyllästyneen armeijakaverinsa huutaneen tuvassa: Mää en kest, mää en kest! Juuri oikean sysäyksen sain runooni erään lähikaupan ikkunassa olleessa mainoksessa, jossa luki: Irtomunat 13 mk/kilo. Mieleeni välähti, että sehän on oikein haurauden perikuva ? kananmunat paperipussissa.

Joskus runoni syntyvät siinä silmänräpäyksessä, Maanviljelijä-runo on sellainen. Se syntyi taaskin liikkeellä ollessa: katselin bussin ikkunasta Vehmaan ohitse mentäessä peltoa, jolle oli ajeltu traktorilla kehä. Aloin heti kuvitella, millaisessa tilanteessa se on syntynyt, kirjoitin runon, ja lähetin sen saman tien tekstiviestinä isälleni.

Maaviljeliä

Maaviljeliä on tänä hyväl pääl.
Ajele traktorilas suuri kaunei ympyröi pellol ja hakke vaimon kattoma.

Parhaiten runoni syntyvät liikkeellä ollessa ? se on olotila, jossa ei voi puuhailla muuta, on pakko kuunnella omia ajatuksiaan. Ihmisjoukossa tai kiireessä niitä ei ole saanut alkunsa yhtään. Rauha oman pään sisäisten äänien kuulemiseen täytyy olla.
Värkkäämiäni laulunsanoja halikkolaisen kansanmusiikkiyhtye Vissingin Kiviairan sammal -pitkäsoittoon (julk. elokuussa 2005)

Kiviairan sammal

Nii mää sinu varrosin ko sarelintu saret,
nii mää sinu orotin ko kevätkana kevät.

Avame jätin nuukaste mu oven taa,
avames ol punane nauha,
akkunal palo valkki.

Nii verka sää tulit ko kiviairan sammal,
nii hittasten kulk aik ko sisäluku meijä mammal.

Avame jätin nuukaste mu oven taa,
ko hilja sää ove avasit,
akkunal sammus valkki.

Niin kaua sää olit, mut pitäny sunt olissin viäl kaua.
Kuin kukoka meil tänäpä juur näi varha laula.

Sika nai naaprist

Sitä ko otais ikä ei saa,
sitä ei hual ko tarjota,
ilma ei saa ollukska.

Sika nai naaprist,
mää en eres tiattom pist,
et naaprin trenk on kaunis miäs.

Haje Ruatist topparoik,
haje pirttis Virompoik,
haje vahvajalka-Vanja Venäjämaalt.

Hinnerjoelt hirvpää,
Katihännäst kraatar,
Turust tulisuutar,
Kestrikist kellosepänkisälli.

Haje mont kerral, ikä ei ol liikka.



Puhemiäs

Ota sää toi vanhemp veljist, mää ota nuaremma.
Sill on silmät meremustat, sillon pitkät kiharat.

Oi ko kevjäst vähäpoik astu yli laattia,
mu syrämest lyä kipuna,
mu silmä vallam palava.

Mensää emmää mensää emmää emmää.
Kump meist nyy mene?
Mensää emmää mensää emmää emmää.
Laitan pappan sanoma,
korjal kukol kertoma
ete noi
meijä flika ol mittä niin kaunei,
mut nee ova nii luanikkai.