Jännitteistä voimaa - Satu Manninen

Runoilija ja valokuvaaja Satu Manninen (s. 1978) avaa runokokoelmissaan Sateeseen unohdettu saari (2007) ja Sydänfilmi (2009) maailman kokemisen tasoja, yksinäisyyden ja kohtaamisen sekä elämän ja kuoleman jännitteisiä vastavoimia.

Manninen kirjoittaa proosamuotoa lähenevää, kirkasta ja vahvan kuvallista runoa, jossa kuvan ja kuvattavan suhde on kaikkea muuta kuin yksiselitteinen. Sydänfilmissä hän kirjoittaa: ”Leikkaan potilaan anatomian kirjan kaavakuvista,/ paperinohuen ihon alla veri ei kierrä./ Piirrän virtaavan suoniston, leikkaan kasvaimet/ ja umpisuolen. Potilaat taittuvat kivusta origameiksi.” Manninen ei käytä kuvia kyselemättä, vaan näkee syvälle esittämisen ongelmaan.

Hiljaisen kapinan runoilija kirjoittaa valmiita muotteja ja malleja vastaan. Manninen ulottaa vastarintansa myös esikuviinsa, kirjailijoihin, joiden tuskaiset haamut kummittelevat varmasti jokaisen sukupuolestaan tietoisen naiskirjailijan mielessä.

Mannisen esikoiskokoelma Sateeseen unohdettu saari liikkuu kahden maan ja kahden aikakauden välisessä aika-tilassa. Kokoelma on sisäisen ja ulkoisen rajaa häivyttävää, moniulotteista vuoropuhelua kirjailija Virginia Woolfin kanssa. Runojen Virginia on oppiäiti, jonka työtä runojen minä jatkaa. ”Ja vaikka sanot: ei saa häiritä, istuudun kirjoituspöytäsi ääreen,/ jatkan siitä mihin jäit.”

Dialogin toisena osapuolena on nykyisyydessä elävä nuori nainen, joka ahdistuneena etsii omaa kuvaansa. ”Kasvoni paperiarkki vailla omakuvaa,/ vailla pohjapiirustusta tai nuotteja/ tanssin koivikossa kunnes askeleet repeävät.” Oppiäitiä ja runojen puhujaa yhdistää kipeä erillisyyden ja ulkopuolisuuden kokemus: “sinäkin pelkäät ettet ole olemassa kenellekään”.

Teoksen otsikko viittaa paitsi Virginia Woolfin masennuksen synkentämään elämään myös klassikkokirjailijan kotimaahan Englantiin. Ikuisen tihkusateen sumentamasta saaresta muotoutuu Virginian metafora.

Kuka puhuu?

Mannisen toinen kokoelma, Sydänfilmi, ammentaa olemassaolosta itsestään: ihmisyksilön välittömästä ja välillisestä kokemusmaailmasta. Kokoelma on yleistunnelmaltaan itseensä käpertynyt, vaimea ja vieraantunut. Esikoisesta kirjoitetuissa arvosteluissa peräänkuulutettiin huumoria, joka valaisee Sydänfilmiä hädin tuskin havaittavana mutta hienovaraisen ironisena.

Neljään osastoon jakautuva Sydänfilmi löytää runojen puhujan neljästä mahdollisesta paikasta tai asemasta. Tiiviin, jopa suppean teoksen keskeisiksi teemoiksi nousevat vallan ja hallinnan kysymykset sekä kokevan ja tuntevan puhujan paikat ja paikantumattomuus kulttuurin pakottavissa ja mahdollistavissa rakenteissa.

Tehty ja keinotekoinen, vaikkakin turvalliseksi tarkoitettu aines tahtoo hiljentää alleen kaiken kesyttömän, alkuperäisen ja luonnollisen. Ei siis ihme, että runojen puhujan suhde itseenkin on oudon häilyvä. Mannisen tarkkanäköiset runot osoittavat, että jokapäiväisten valintojen ylläpitämä tunne jatkuvuudesta ja hallinnasta on usein vailla pohjaa.   

Ruumiinkuvia

Kokoelman avaavan osion nimi on Sairaala. Kylmäävien, unenomaisten runojen minä puhuu hillityllä äänellä paikalta, joka voisi kuulua potilaalle. ”Potilaiden leikkausjono valvontakameran ruudulla,/ vaimennettu maailma, en tunne sen pulssia./ Olen ruutua vasten suriseva kärpänen.” Identifioitumisen ongelmasta huolimatta runot tuntuvat ja liikuttavat: niitä sävyttää kipu ja huoli. Runot ovat kriittisesti tätä päivää.

Kokoelman toinen osasto, Ruumis, jatkaa kuvaamisen ongelman pohdintaa ja kyseenalaistaa ruumiillisen ja aistillisen kokemisen välittömyyttä. ”Mikä tahansa voi olla kuva meistä, olemme kiiltokuvista/ leikeltyjä, saumat ovat menneet vinoon./ Olemassaolo kuin puristaisi mehua muovihedelmästä,/ ravistaisi talvea lasipalloon.” Kulttuurinen ruumis astuu biologisen tilalle heti, kun kehollisuudesta tullaan tietoiseksi. Usein kuvattu ja esitetty ihmiskeho alkaa toistaa, uusintaa itseään.

Sydänfilmin kolmas osasto, Perhe, kuvaa perheyksikön sopimuksenvaraisuutta, ihmisten väistämättä hankalaa mutta tarpeellista yhteisöllisyyttä. Mannisen runoissa perheessä oleminen on yhtä keinotekoista ja banaalia kuin sosiaalinen todellisuutemme muutenkin. ”Talo rakentuu perheen ympärille, makaan likaisella/ patjalla tai ulvon posliinikoirana kirjahyllyssä, ihan sama./ Auton ovet lyödään kiinni, jätetään vauva autoon/ kunnes se ei pyristele, suljetaan muovipussiin.” Tästä perhekuvauksesta ovat idyllit kaukana.

Kokoelman päättävän Leikki-osaston huumori on hiljaista ja ironista, alakuloista ja alistunutta. Mutta kuka alistaa? ”Meidät on viivottimella mitattu, kopioimme luontoa/ millimetripaperille, tunnistamme mielessä rönsyilevät/ kasvit, litistämme ne kirjan väliin.” Manninen ravistaa meitä runoilijan oikeudella ja muistuttaa, että me itse pakotamme itsemme - varhain omaksuttujen ja hyvin sisäistettyjen oppien kautta - turhan ankariin olemisen malleihin. 

– Niina Holm –

Viimeksi päivitetty 24.1.2011
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 15.12.2011