Anneli Kanto – kirjallista laaja-alaisuutta ja pulppuavaa iloa

Kirjallisuuden moniosaaja, toimittaja, kirjailija ja käsikirjoittaja Anneli Kanto on julkaissut yksistään tänä vuonna kolme kirjaa, viime vuonna saman verran. Kun tähän lisätään käsikirjoitustyö televisioon ja näytelmät, ei ole mikään ihme, että Kantoa kutsutaan tuotteliaaksi kirjailijaksi. Anneli Kanto asuu Tampereella perheensä kanssa (joka epäilyttävästi muistuttaa Futistyttö-sarjan Oonan perhettä). Perheeseen kuuluvat aikuinen poika, teini-ikäinen jalkapalloa rakastava tytär sekä kaksi kissaa.

Esikoisteos Piru, kreivi, noita ja näyttelijä ilmestyi vuonna 2007 ja sai Runeberg-palkintoehdokkuuden. Kirja on yhdistelmä historiallista romaania, veijaritarinaa ja kasvukertomusta. Tarina kuljettaa päähenkilön, omaelämäkertaa kirjoittavan Laurentius Bircalensis -nimisen miehen, mukana 1600-luvun vilkkaasti kehittyvään suomalaiseen tiede- ja taide-elämään. Kehityksen alkuunpanijana toimi Turun Akatemian perustaja Pietari Brahe. Laurentius pääsee opiskelemaan Akatemiaan mutta sattuu olemaan kiinnostunut vääristä kirjoista. Noituudesta syytettynä, kuolemantuomion välttääkseen hän lähtee kiertävän näyttelijäseurueen matkaan. Päähenkilö kertoo tarinaansa ja koettaa selvittää itselleen kuka oikein on. Kirjan kieli on uskollista kuvailemalleen aikakaudelle.

Kannon toinen aikuisten romaani Veriruusut on Suomen sisällissotaan ja erityisesti vuoteen 1918 sijoittuva kertomus punaisista naiskaartilaisista. Vuonna 2006 julkaistu novelli Minne neidot kulkeekaan (teoksessa Novellit 2006, Martti Joenpolven kirjoituskilpailun parhaimmistoa) antaa romaanista hieman esimakua. Lukuisten näytelmien lisäksi Kanto on kirjoittanut hurmaavia lastenkirjoja, joista mainittakoon kummitustarinoita ja valokuvia sisältävä Kuollut kulkee sekä jalkapalloa intohimoisesti harrastavasta Oona-tytöstä kertova Futistyttö-sarja. Kesällä 2010 ilmestyivät FC Tytsyt sekä yhdessä Markku Soinnun ja Antti Kannon kanssa kirjoitettu lastenkirja Tehtävä maassa.

Mitä kuuluu Anneli Kannolle hellekesän jälkeen? Kirjailija vastasi ystävällisesti muutamiin kysymyksiin.

Kirjoitat aikuisten romaaneja, näytelmiä, käsikirjoituksia, lehtijuttuja ja lastenkirjoja. Löytyykö sinusta ripaus runotyttöä? Kirjoitatko runoja?

No en! Runotytön ripaus karisi teini-iän jälkeen. Olen kyllä hyvä keksimään riimejä ja haka rakentelemaan limerikkejä, mutta oikeita runoja… ehei.

Mikä aihe tai teema sinua kiinnostaa tällä hetkellä kirjallisessa mielessä?

Poliittiset naiset. Sitä aluetta liippasi myös Veriruusut. Minua näyttää myös jatkuvasti riivaavan väkivallan ja organisoidun julmuuden teema. En tiedä miksi.

Sekä esikoisteoksesi Piru, kreivi, noita ja näyttelijä että Veriruusut ovat paksuja teoksia, joissa ainakin minun mielestäni käsitellään ”ei niin peritavallisia” nykyromaanin aiheita. Kirjat ovat vaatineet valtavasti taustatyötä ja tutkimista. Miten tulit innostuneeksi juuri 1600-luvun kulttuuri- ja tiedemaailmasta ja toisaalta kansalaissodan naiskaarteista? Mikä näiden teosten kirjoittamisessa oli vaikeinta?

Molemmissa tapauksissa olen törmännyt autenttiseen historialliseen tapahtumasarjaan, joka ei ole päästänyt minua rauhaan vaan on vaatinut tulla kirjoitetuksi. Tarinat ovat alun perin tarttuneet silmiini tutkimuksista ja muistelmista. Piru-kirjan idea löytyi Antero Heikkisen mainiosta väitöskirjasta Paholaisen liittolaiset ja Veriruusujen valkeakoskelaistyttöihin sain ensimmäisen kosketuksen Vilho Siivolan muistelmateoksesta Myllykylästä maailmalle. Tämä tapahtui jo 80-luvulla, joten olen hautonut näitä aiheita hyvin kauan.

Vaikeata on ollut opetella maailma, jota henkilöni elävät – kaikki konkreettiset yksityiskohdat. Mutta vielä vaikeampaa on ollut kirjoittaa julmasta väkivallasta. Sitä kuitenkaan ole voinut ohittaa silottelematta todellisuutta.

Eräässä haastattelussasi kerrot, että esikoisteoksesi päähenkilö, hieman ärsyttäväkin Laurentius Petrus Bircalensis, vaati päästä paperille ja alkoi puhua päässäsi. Useat kirjailijat ovat todenneet saman: romaanihenkilöt ilmaantuvat kirjailijan päähän ja alkavat elää omaa elämäänsä. Kirjailija ikään kuin automaattikirjoittaa tekstiä. Osaatko selittää tätä ilmiötä tarkemmin?

Kun kirjoittaja kiinnostuu tarinasta tai henkilöstä, hänen alitajuntansa alkaa tutkia, kehitellä ja pyörittää aihetta samaan tapaan kuin tietokone pyörittää vaikkapa virustorjuntaohjelmaa muiden ohjelmien taustalla. Tästä ei kirjoittaja ole tietoinen. Alitajunta raportoi ponnistelujensa tuloksista sisäisten äänien tai kuvien kautta.

Veriruusujen mietintäprosessi oli samantapainen. Mieleeni pulpahti yhä uudelleen omituinen kuva: arka, hiljainen tyttö, yllään pitkä, tumma hame ja selässään reppu, seisoo Tampereen pääkirjaston Metson parkkipaikalla ja puhuu.

Monet haaveilevat kirjan julkaisemisesta. Miksi kirjoittavalla ihmisellä on tarve julkaista ja toisaalta pöytälaatikkokirjailua säälitellään? Totuuden nimissä, kyllä joskus julkaistaan myös kirjoja, joissa ei ole suurempaa kirjallista arvoa? Toisaalta mikä on kirjallinen arvo? Joka tapauksessa sen määrittävät kustannusyhtiöt, vai olenko väärässä? Kirjoittaminenkin on vähän muotiasia, toisaalta se voi olla puhtaasti terapeuttista.

Aivan. Ja on hyvä muistaa, että kirjojen kustantaminen on bisnestä. Kirjoja on myytävä. Siitä syystä todennäköisesti jää julkaisematta tekstejä, jotka ovat kirjallisesti arvokkaita, mutta joiden oletettava lukijakunta on äärimmäisen pieni. Kustantajat julkaisevat kyllä myös teoksia, esimerkiksi runokokoelmia, jotka tuottavat tappiota. On myös totta, että julkaistaan teoksia, jotka tuottavat hyvin mutta joiden kirjallinen arvo on vähäinen.

Kirjoittaminen on äärimmäisen intiimiä mutta samalla kurottautumista muita ihmisiä kohti. Siksi kirjoittajat haluavat tekstinsä julki. Ehkä myös julkisuudenkipeyttä on toiveessa mukana. On hyvä muistaa, että muitakin julkaisukanavia on kuin kustantamot. Jotkut julkaisevat netin kautta, lavarunous on nykyään ilahduttavan suosittua ja omakustanne on yksi vaihtoehto, jos kustantamojen ovet eivät näytä aukeavan.

Mikä on oleellisin ja tärkein huomioonotettava seikka näytelmän kirjoittamisessa? Onko hyvää aihetta vaikea löytää?

Draama on kiinteä, tiivistetty, jyrkkä, lyhyt. Dramaattinen. Näyttämöllä mikään ei ole realistista vaan kaikki on kuviteltua. Draamassa ei olennaisinta ole aihe vaan näkökulma ja lähestymistapa. Niitä on vaikea löytää. Minullakin on jo kymmenen vuotta ollut mielessäni hyvä aihe, johon en ole löytänyt lähestymistapaa. Niinpä näytelmä on edelleen kirjoittamatta.

Oliko lähempänä sydäntäsi oopperamusiikki vai oopperalaulaja kirjoittaessasi näytelmää Talvela.

Oopperalaulaja tietysti. Näkökulman ja tyylilajin löytäminen oli vaikeaa. Olen kyllä oopperafani, siitä huolimatta, että klassisten oopperoiden juonet ovat niin naurettavan hölmöjä.

Lastenkirjasi päähenkilön, futistyttö Oonan persoona ja perhe ovat valloittavia. Teksti on luontevaa, toden tuntuista ja aikuisellekin miellyttävää luettavaa. Monikulttuurisuus, perheiden monimuotoisuus ja elämän kimuranttius positiivisella pohjavireellä yhdistyvät mutkattomasti. Uusin Oona-kirja FC Tytsyt ilmestyy syksyn aikana. Vieläkö Futistyttö-sarja saa jatkoa?

Kun aikanaan sain sarjaidean – kuinka ollakaan, seisoessani jälleen kerran kentän laidalla koiran kanssa katsomassa tyttären jalkkisharjoituksia – idea hahmottui heti viisiosaiseksi tarinaksi. Sarja kertoo myös tietystä ikävaiheesta: Oona kasvaa 11-vuotiaasta 14-vuotiaaksi. 15-vuotiaana hän olisi jo liian teini päähenkilö 10-12-vuotiaille tarkoitettuun kirjasarjaan. Joten kaksi osaa on vielä tulossa, jos asiat menevät niin kuin toivon.

Mitä mieltä olet viime aikojen ”kirjailijat vastaan kustantajat” -kohusta? Pitäisikö kirjailijan nykyaikana osata ja haluta myydä itseään yhtä tärkeänä tuotteena kuin kirjoittamansa teokset? Monet kirjailijat luokittavat itsensä yksityisyyttä vaaliviksi erakoiksi. Suostuisitko sinä julkkikseksi?

Kohtuus kaikessa. Minulla ei ole mitään julkisuutta vastaan, koska se on tapa saada kontakti lukijoihin. Olen itsekin toimittaja, joten suhtaudun toimittajiin sympaattisesti ja haastattelut ovat toki juhlahetkiä. Menen myös mielelläni esiintymään lukijoille, koska lukevien ihmisten tapaaminen on virkistävää.

Olen itsekin epäsosiaalinen erakko ja todella eksyksissä kirjamessuilla. Kustantajan syyskauden avajaisissa pelkään kuollakseni halauksia ja poskisuudelmia, hiiviskelen pitkin nurkkia ja ahdistun, mutta tekee hyvää mennä epämukavuusalueelleen.

Mediajulkisuus kohdistuu kirjailijoihin, joiden persoona jostain syystä kiehtoo ja joiden kasvot ovat riittävän kauniit kansikuvaan tai tv-ruutuun. Sanavalmiuteen yhdistyneenä tämä voi tehdä kirjailijasta brändin. Kehityskulkua on kuitenkin erittäin vaikea ellei mahdoton tietoisesti ohjailla.

Minun kohdallani julkkiskysymys on teoreettinen: vanhana akkana en ole ainesta, josta julkisuus kiinnostuisi. Stailattavaksi en menisi, mutta esittelen kyllä mielelläni vaatekaappini eli kaikki viisi Nanson t-paitaani, jos ne jotakuta sattuisivat kiinnostamaan.

Mikä on viime aikojen vaikuttavin lukuelämyksesi? Teatterielämyksesi?

Kuinka sattuikaan, viimeisimmät lukuelämykset ovat molemmat spekulatiivista fiktiota: Cormac McCarthyn hyytävä Tie ( suom. Kaijamari Sivill) ja David Mitchellin rakenteeltaan ja kieleltään loistokas Pilvikartasto (suom. Vesa Suominen). Molemmissa on muuten hieno suomennos. Vesa Suominen on Pilvikartastossa jopa luonut uuden, maailmanromahduksen jälkeisen kielen.

Viimeisimmät teatterielämykset ovat Tampereen Teatterikesästä: Rovaniemen Kaupunginteatterin Leiri maailman laidalla, jossa Taava Hakalan ohjaus on nerokas, kevyt ja tuore, KOM-teatterin Odotus, jossa Pirkko Saisio ja Marja Packalén kertovat suoraan ja hauskasti ikäisteni naisten elämästä (ohjaus ja tekstin koostaminen ovat Heini Junkkaalan) sekä lahtelaisen vapaan teatterin Vanhan Jukon raju tulkinta Kahdeksasta surmanluodista. Ohjaus oli Juha Luukkosen, jonka yhteiskunnallista ohjaajanotetta olen seurannut jo vuosia.

Välillä tuntuu, että kirjailijoille esitetyt kysymykset ovat varsin kliseisiä ja aina ”niitä samoja”. Millaiseen kysymykseen kirjailija haluaa vastata? Millainen on hyvä kysymys?

Tämä kirjailija tuntee suurta riittämättömyyttä, jos pitää vastata kysymyksiin kirjallisuuden tarkoituksesta, syistä tai merkityksestä. Näihin oli mukava vastata.
Lämmin kiitos kirjailijalle vastauksista!
– Satu Vähämaa –

Viimeksi päivitetty 6.9.2010
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 13.10.2011