Piru, kreivi, noita ja näyttelijä

Luomisen tuskaa

Kirjoitin kuin riivattu. Henkilöt ponnahtivat olemattomuudesta eteeni. Näin heidät niin elävästi, että olisin osannut sanoa, mitä heillä oli yllään ja lukea joka hiuskarvan. Kuulin heidän äänensä, kun he puhuivat päässäni. Kynäni tuskin pysyi perässä, kun kirjasin paperille heidän lauseensa. Riimit pompsahtivat päähäni yllättävästi ja iloisesti kuin kilipukit kivelle ja kopsauttivat pienet sarvensa yhteen.
Suutarinleski katseli minua huolestuneena, kun nauroin ääneen vuorosanoille, jotka korvissani kaikuivat. Arvelin olevani jumalaisen innoituksen vallassa ja melko suuri nero.
Tarinani liittyi paljon paremmin yliopiston perustamiseen kuin Ericuksen typerä Tuhlaajapoika. Kuvailin, miten Negligentia ja Diligentia eli Laiskuus ja Ahkeruus houkuttelevat opiskelijoita puoleensa. Ahkerat ja köyhät etenevät ponnistellen askel askeleelta korkean opin kivistä tietä ja saavat maisterin laakerinsa, mutta ylimieliset ja laiskat tuhlaavat hyvien vanhempiensa lähettämät rahat. Vanhemmat anovat lopulta kuoleman vapautusta, kun eivät kestä pojan tuottamaa häpeää. Laitoin mukaan opettavaisia kohtauksia, joissa laiskat opiskelijat juopottelevat, viettelevät neitoa, puhuvat sopimattomasti, mutta hauskasti ja lopuksi säälittelevät kohtalonsa kovuutta.
Ahneesta ja huijaavasta kapakanisännästä tuli mehevä henkilö. Minua oikein nauratti, kun keksin hänelle vuorosanoja. Olimme triviaalikoulussa lukeneet latinaksi Terentiuksen komedioita ja sieltä sain useamman hyvän konstin omaan draamaani. Jotta tekstini nousisi Terentiuksen tasolle, lisäsin henkilöluetteloon taiteiden suojelijan, jumala Apollon sekä Philosophican seitsemän tyttärensä kanssa: Metaphysica, Physica, Rhetorica, Mathesis, Ethica, Politica ja Logica. Se antoi tekstille oppineen sävyn. Jottei tendenssiäni epäiltäisi pakanalliseksi, otin puhtaan opin ja varmuuden vuoksi mukaan vielä enkelin.
Jaakko Matinpoika oleili saman suuren pöydän tienovilla ja oli kovin utelias kirjoitukseni suhteen. Hän vuoroin pyysi saada tekstiä nähtäväkseen, vuoroin kertoili näkemiään hullunkurisia käräjäjuttuja, haukkui kruunua talonpoikien nylkemisestä ja vaati minua kirjoittamaan näytelmän, jossa tämä vääryys paljastettaisiin. Ilmoitin hänelle vakavasti, ettei kahden juopuneen talonpojan riita karanneesta emakkosiasta ollut sopivaa ainesta draamaan, jonka aihe oli ylevä ja käsitteli korkeinta sivistystä. Rahvaanomaisuuksia en aikonut draamaani sijoittaa. Toisekseen olisi hulluutta arvostella kruunua, kun maan korkein käskynhaltija olisi näytelmää katsomassa.
En näyttänyt kirjoitustani kenellekään. Mieltäni hykersi ajatus, miten he ällistyisivät ja ihmettelisivät, kun kuulisivat nerollisen tekstini ensimmäisen kerran. Kuvittelin mielessäni, miten kiusanhenkieni suut putoaisivat auki, heidän silmänsä pyöristyisivät ja he saisivat hävetä tunnistaessaan oman kuvansa näytelmäni hulttioiden joukosta. Tämä antoi minulle uusia voimia, ja muste roiskuen kävin taas kurittamaan paperia.
Iskin draamaani viimeiseen pisteen ja olin hurmiossa jokseenkin iltaan asti. Luin tekstiäni, häikäistyin ja hämmästyin: kuka tämän oli kirjoittanut, minäkö? Nyt tiesin, että olin jotain muuta kuin tyhmänpuoleisen talonpojan poika. Tämänkaltainen nerollisuus ei voinut syntyä mitättömistä vanhemmista. Sain sisäisen varmuuden, että lahjakkuuteni imi voimansa jalommasta syntyperästä.
Yöllä tuskin maltoin nukkua. Päässäni suhisi ja kuvat välkähtelivät silmissäni. Aamulla ensimmäiseksi sieppasin paperit ja aloin lukea tekstiäni, mutta surukseni huomasin, että jokin ilkeä demoni oli yön aikana pyyhkinyt siitä nerokkuuden. Vuorosanat kuulostivat jankuttavilta ja kankeilta. Riimini olivat tyhmiä. Näytelmä kulki eteenpäin kuin laiska hevonen, mutta ei ollut kiinnostava eikä yllättävä. Siitä puuttui jotain. Mitä, sitä en osannut sanoa. Tulin epätoivoiseksi, sillä näin ongelman, mutta en osannut sitä ratkaista.
Yritin keksiä, mitä näytelmäni tarvitsi. Päivisin olin puhumaton ja ärhäkkä, öisin näin levottomia unia. Heräsin aamuyöllä sydän jytkien enkä saanut enää unta. Tuijotin kirvelevin silmin vaalenevaa kevättaivasta ja kärsin luomisen tuskaa, sillä näytöskappale piti antaa luettavaksi vuorokauden kuluttua. Eikä ollut ketään, jolta olisin voinut kysyä neuvoa. Yksinäisyys on neron osa. Synkkyydessäni minua lohdutti vain ajatus, että mahdollisesti Ericus Kyrkslättensis kirjoittaisi vielä huonommin kuin minä.