Rakel Liehu

Teosesittely
21.2.2013
Toimitukselta: Teos | Kirjailija | Teema

Rakel Liehu ja saavuttamaton Rakel Liehu on yksi viime vuosikymmenien yllätyksellisimmistä suomalaisista kirjailijoista. Hän aloitti 1970-luvulla vahvasti uskonnollisilla teemoilla, joita hän on myöhemminkin käyttänyt hyväkseen, joskin hienovaraisemmin ja hiotummin. Tavanomaisesta sananjulistuksesta Liehun tuotanto on kuitenkin varsin etäällä. Liehu ei ota mitään itsestäänselvyytenä, vaan pohtii ja kritisoi kirkon oppeja, joskus jopa piruilee. Alkutuotannon tematiikka perustuu pitkälti ihmisen yleispätevän murheen ja yksinäisyyden kuvastoille. Murhe kasvattaa maailmankatsomusta ja avaa myös tien valoisampaan tulevaisuuteen.

Runokokoelmat ja romaanit Seth Mattsonin tarina (1976) ja Punainen ruukku (1980) ovat helposti avautuvia, kotikutoisiakin, mutta persoonallisia. Niiden maailmassa kaunis arkinen todellisuus häivähtää kristallinkirkkaana hädän ja epätoivon lomassa. Se mikä tapahtuu kaikille, on tärkeintä: Ovikello soi. Koko maailman häntä seisoo ovella, käsi ojentuneena ja valehtelee. Lampunmyyjä Seth Mattsonin tarina on kuvaus miehen pohjattomasta yksinäisyydestä, jossa jokainen lamppukin saa nimen. Punainen ruukku on tuskainen rakkaustarina, joka päättyy näennäisesti kuolemaan. Luonto on Liehulle idylli, jossa voi kohdata turvallisuuden, mutta nopeasti hän lipuu tämän ohi taivaallisiin korkeuksiin, saavuttamattomaan. Kristillinen symboliikka saattaa joiltakin osin kaventaa sanottavan liikkumavaraa ja tuoreutta, mutta aistivoimaisina kuvat kantavat myös runsaiden taideviittausten ylitse. Visiot ovat voimakkaita ja täynnä tietoista muodonluontia. Ihmiskuvat ovat todellisia ja voimakkaasti läsnä. Liehu näkee ihmisen ikuisena mysteerinä. Eikä yksi ihminen voi milloinkaan tehdä paljoakaan. Teokset käsittelevät näin myös yhteiskunnallista moraalia, osallistumista arvona, mikä oli varsin tyypillinen piirre 1970-luvun voimakkaasti politisoituneessa kulttuurissa. Liehu käyttää hyväkseen myös mainosmaailman iskevyyttä ja myyttien rönsyjä sekä adjektiiveja. Runot lähestyvät aforistiikkaa, romaanit irtautuvat suomalaisen proosan valtavirrasta, realismista. Yhteyksiä voi etsiä romantiikasta ja erityisesti eksistentialismista, mikä kulkee pohjavireenä läpi koko Liehun tuotannon.

Runokokoelma Joki sepittää minulle (1987) on selkeä vedenjakaja Liehun tuotannossa, tilinpäätös varhaistuotannolle. Tämän jälkeen Liehu vapautuu täysin vaaranaan olleesta hartauskirjallisuuden taakasta. Hän jättää omaksutun uskon ja opitun tiedon etäämmälle löytäen toimivan tasapainon älyllisen, abstraktin ilmaisun ja subjektiivisuuden välille. Samaa dualistista etsintää Liehu toteuttaa runojen tematiikassa: optimismi ja pessimismi, valo ja pimeys, elämä ja kuolema, tämän- ja tuonpuoleinen. 1990-luvulla Liehu on usein mainittu vuoden parhaiden runoilijoiden joukossa. Hän on herättänyt huomiota erityisesti loisteliaan kielensä ja uhkarohkeutensa takia. Hän luo kokonaan uutta kieltä turhia selittelemättä, mikä usein johtaa eheän lauseen hylkäämiseen, sana-akrobatiaan tai peräti pelkkien äänteiden nautintoon. Runot syntyvät ikään kuin kielestä itsestään ja pirstoutumisessaan muistuttavat lähinnä kubismin parhaita kollaaseja. Liehun runouden maailma pitäytyy kuitenkin vankasti juuri runouden kielellisissä keinoissa. Näin ollen se ei ole rikkeettömästi johdettavissa maalaustaiteen kubismista, vaikka yhden kokoelman nimeksi onkin tullut juuri Kubisseja (1992). Liehun 1990-luvun kokoelmat, edellisen lisäksi esimerkiksi Murehtimatta! Smaragdinen (1993) ja Readymade (1995) kestävät usean lukukerran, useimmiten myös vaativat sitä avautuakseen. Vaikka runojen visuaalisuus vähitellen vähenee, niiden sanasto on koristeellista, ylitsepursuavaa ja symbolistista. Liehu lähestyy tematiikallaan yhä toiseutta, jonka voi käsittää myös Jumalaksi. Suorat viittaukset kristillisyyteen ovat karisseet, mutta Liehun keskeinen lähtökohta on edelleen elämän antajan pohtiminen. Hän ottaa kiinnekohdikseen buddhalaisuuden ja hindulaisuuden, Skorpionin sydämessä (1997) myös muinaisen Egyptin auringonpalvonnan ja kuningatar Nefertitin. Aurinko on Liehulle "paratiisinkeltainen" antaja, joka ollessaan alati liikkeessä luo valoa koko ihmiskunnalle samaan tapaan kuin hänen ilmaisunsa tulenpalava hurmio lukijalleen. Liehu on kirjoittanut myös pienoisproosa- ja esseevalikoiman Sininen kala (1999), jossa hän ottaa kepeästi kantaa arjen ihmeisiin kirjoittaen äärimmäisissä tilanteissa eläneistä ihmisistä, joista tunnetuimpia ovat Simone Weil, Karen Blixen ja Virginia Woolf.

 

Pia Hyttinen Viimeksi päivitetty 23.10.2008

Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 21.2.2013

Toimitukselta