Essee: Paluu Putkinotkoon

Paluu Putkinotkoon

Veera Milja Koivaara

Talvella 2010 istuin työpöydän ääressä uppoutuneena Helsingin yliopiston verkkosivuihin. Kuljetin sormea valintatilastoja sisältävän excel-taulukon sarakkeessa ja etsin oppiainetta, johon minun olisi mahdollista päästä sisään. Halusin hakea opiskelemaan, mutta en tiennyt yliopistossa opiskelemisesta mitään. Sormeni seisahtui riville, jolla oli korkea sisäänpääsyprosentti. Aiemmassa sarakkeessa tuolla rivillä luki kotimainen kirjallisuus. 

*

Ensimmäisenä syksynä kannoin lukemattomia painavia kangaskasseja kirjastosta. Istuin Ateneumin näyttelyssä Aino-maalausten edessä penkillä pläräämässä pokkari-Kalevalaa ja kahviloissa ja puistojen penkeillä lukemassa milloin mitäkin: Papin rouvaa, Isänmaata, Elsaa, Sudenmorsianta. Iltapäivisin palasin painavien kassieni kanssa yksiöön Lauttasaareen, painoin posken vasten ikkunaa nähdäkseni edes aavistuksen merestä. Ehkä luin vielä lisää vuoteessa ennen kuin nukahdin. 

En muista, missä ensimmäistä kertaa sain tietää, että on olemassa Joel Lehtonen ja hänen Putkinotko-romaaninsa. Ehkä näin kirjan nimen kurssimme lukulistalla. Ehkä menin raitiovaunulla Töölön kirjastoon. Siellä olin tottunut käymään edellisenä keväänä, kun luin pääsykokeisiin, vaikkei se ollut lähikirjastoni. Ehkä kiipesin kierreportaat, ehkä vilkaisin lukusaliin, jonka ikkunoista aukesi näkymä Topeliuksen puistoon. Ehkä puiden lehdissä oli jo keltaista. Ehkä hapuilin hetken, kun sormeni kulkivat selkämyksiä myöten ja pysähtyivät sitten. LEH. Punainen selkämys. Putkinotko. Voi ei, se on valtavan paksu. Ehkä vein pehmeäkantisen kirjan kangaskassissa kotiin, ehkä kuorin omenan ja istuin keittiön pöydän ääreen. Ehkä avasin heti ensimmäisen sivun:

“Savon eteläosassa, lähellä Karjalan heimon asuinseutujen rajaa, on kaunis ja karu paikkakunta.”

Putkinotko kuvaa yhtä päivää laiskanpulskean viinakauppiaan Juutas Käkriäisen, tämän vaimon Rositan ja heidän monilapsisen perheensä elämässä. Keskellä tätä kaunista ja karua paikkaa perhe asuu saunassa, koska saamaton Käkriäinen ei ole korjannut vuokramökin seinää. Kirjan alkukohtauksessa kuvataan saunassa nukkuvaa perhettä, ja heidän kasvoillaan juoksentelevia pulleita luteita.

*

Olin kuin ihmeen kaupalla päässyt kirkkaasti sisään yliopistoon, vaikka en edes tiennyt, mitä siellä opiskellaan ja miksi. Kun luin Putkinotkoa, opettelin samalla lukemaan. Kirjallisuudenopinnoissa minulla ei ollut aikaa ystävystymiselle hahmojen kanssa tai hytinälle kirjan äärellä – ei mihinkään, mihin olin tottunut. Minulla oli kiire analysoida teoksen lajityyppiä, fokalisaatiota, kertojaa, kronologiaa ja motiiveja. Minulla oli varsinkin liian kiire huolehtia, mistä kirjoista kuuluisi pitää ja mitä niistä kuuluisi ajatella. Täytyi myös oppia tunnistamaan aikakausia ja tyylejä. Alkusyksyn fuksiaisissa oli rasti, jolla meidän piti arvuutella runon kirjoittajaa vanhempien opiskelijoiden arvostelevan katseen alla. Runo oli Pentti Saarikosken, mutta häpeäksemme kukaan meistä ei sitä tiennyt.

Puhuttiin, että kotimaisen kirjallisuuden ensimmäisen syksyn Klassikot-kurssiin kuului noin 10 000 sivua luettavaa kaunokirjallisuutta. En koskaan laskenut, mutta ei liene ihme, että monet kirjoista jäivät minulta ja uusilta opiskelutovereiltani kesken, tai että niiden sisältö tuli opiskeltua Wikipediasta. Oli sitä paitsi kiire muutakin: käydä istumassa Wanhalla ylioppilastalolla, juoksennella syksyisellä kaupungilla liian ohuissa sukkahousuissa, ihastua.
Luentosalissa muistan kuulleeni, kuinka Pekka Tarkka oli väitöskirjassaan tulkinnut Putkinotkon lopun ampumiskohtauksen (jossa Käkriäisen lanko melkein ampuu Käkriäisten vuokrantajan, varakkaan kirjakauppias Aapeli Muttisen), enteilevän sisällisotaa ja kansan kahtiajakautuneisuutta.

*

Putkinotkon sivuilla näin häivähdyksiä siitä, miltä tuntuu tuntea omat juurensa. Ei sillä, että minulla olisi niitä Itä-Suomessa, ei nimittäin ole. Enkä sitä paitsi tiedä, onko esivanhemmissani Juutas Käkriäisen kaltaisia laiskoja viinanpolttajia lapsikatraineen. En tunne hyvin sukuni vaiheita, hädin tuskin edes oman perheeni lähihistoriaa. Olimme jo vuosia aiemmin muuttaneet pois lapsuudenkodistani. Mutta kirjallisuudenopintojen alussa ajattelin usein, että näistä vanhoista kirjoista voisi tulla minulle tapa luoda itselleni juuret. Tai sitten aavistin, että kymmenen vuotta myöhemmin muuttaisin tuohon kauniiseen ja karuun paikkakuntaan, ja että oppisin katseella paikantamaan, missä kohden Putkinotko vastarannalla sijaitsee. Ehkä en lukemalla kuvitellut itselleni menneisyyttä, vaan tulevaisuuden.

Kerroin kaikille, että pidin Putkinotkosta, vaikka oikeasti kirja jäi minulta kesken. Se jäi minulta kesken siinä kohtaa, kun varakas kirjakaupanpitäjä Aapeli Muttinen saapuu Putkinotkoon nuorikkonsa Lyydian kanssa. Käkriäisen vanhin tytär Saara auttaa heitä kantamaan tavaransa ylös huvilalle. On jo ilta, romaanin loppupuoli. Muistan ajatelleeni, että Muttisen tulo maisemaan oli liikaa. Se rikkoi suhteen, jonka olin ehtinyt juuri luoda Käkriäisiin. En varsinkaan halunnut katsoa Käkriäisten perhettä Muttisen katseen läpi.

En kertonut kenellekään, että en lukenut kirjaa loppuun, koska olin saanut päähäni, että kirjaa ei voi arvostella, ellei sitä ole lukenut kokonaan. Vasta myöhemmin ymmärsin, että koko opintoni perustuivat kyvylle olla mieltä ja kirjoittaa pitkiä esseevastauksia kirjoista, joita en ollut lukenut. Ennen kirjallisuudenopintoja olin kai lukenut niin kuin monet ihmiset, jotka lukevat ihan vaan huvikseen: kokonaisen tarinan tai juonen vuoksi, tullakseni vedetyksi mukaan johonkin, joka ei ollut oma elämäni.

Kymmenen vuotta myöhemmin ajamme vanhan opiskelutoverini kanssa laina-autolla Inhan tilalle, joka myöhemmin on nimetty tunnetuimman kirjan mukaan Putkinotkoksi. Tila sijaitsee nykyään Savonlinnassa, johon olen tänä kesänä muuttanut hetkeksi asumaan. Lehtonen asui Inhassa kesäisin ja viihdytti siellä monia tärkeitä vieraitaan. 

Nyt parkkipaikalta on vaikea löytää huvilan pihaan. Polku talolle lähtee opastekyltin takaa, ja aluskasvillisuus melkein kätkee kulkureitin. Tila piharakennuksineen näyttää siltä, että se voisi koska tahansa lähteä pitkään luisuun rinnettä alas, kohti Saimaata. 

Olemme ystäväni kanssa valmistuneet jo vuosia aiemmin, ja yliopisto on vähitellen muuttunut nykyisyydestäni joksikin, jota en enää edes ajattele kovin usein. Vasta maisterin tutkinto antoi luvan kyyristelemättä kuljeskella käytävillä, mutta silloin oli jo liian myöhäistä.

Kun olemme Putkinotkossa, siis Inhan tilalla, on myöhäinen heinäkuun iltapäivä, ja taivas enteilee sadetta. Putkinotkon romaanin kuvaama yksi päivä ajoittuu näille samoille viikoille, kun kesä ikkunoiden takana on jo raskas.  

Huvilan suuressa tuvassa on yllätyksekseni hempeän vaaleanpunaiset seinät. 

“Onpas hienot seinät! Olivatko ne vaaleanpunaiset jo silloin, kun Lehtonen oleskeli täällä?” tiedustelen oppaalta. Mitään järkevämpää kysymystä en keksi.

Samaa kuulemma kysyvät kaikki, mutta eivät ne olleet.

Tässä nykyään vaaleanpunaisessa huoneessa asui Lehtosen velipuoli runsaslapsisen perheensä kanssa. Kerrotaan, että Joel Lehtonen häpesi tätä perhettä, josta tuli myöhemmin esikuva Juutas Käkriäisen perheelle Putkinotkossa. Muttinen lienee sitten Lehtosen oma kirjallinen minä, tuo Tolstoita ihaileva, nostalginen ja apea kirjakauppias. 

Kiertelemme ystäväni kanssa jonkun aikaa hiljaisissa huoneissa. Seison kuistilla katsomassa kaiken huojuntaa. On kuin olisin tullut käymään jossain tutussa paikassa, jonka melkein muistan. Silloin vuosikymmen sitten Putkinotkon lukeminen saattoi olla poseeraamista tai vaikutuksen tekemistä, mutta Inhan kuistilla seisominen ystäväni kanssa on kokovartalokokemus. Kuistilla päätän, että lukisin vielä Putkinotkon loppuun. 

*

Lähes koko kirjallisuudenopintojeni ajan luin kahdesta syystä: tenttien vuoksi tai tehdäkseni vaikutuksen. Ehkä siksi en edes seitsemän vuoden opintojen aikana oppinut olemaan kirjoista kunnolla mieltä tai puhumaan niistä, saati sitten kirjoittamaan. 

Vielä maisteriaikoina googlasin, mitä mieltä minua viisaammat olivat lukemistani kirjoista olleet, ennen kuin uskalsin olla niistä mieltä. Opinnot eivät jättäneet jälkeensä itsevarmaa ja rentoa lukijaa, vaan lukijan, joka pelkäsi aina lukeneensa väärin. Arkuuden kirjoittaa ja puhua kirjoista. Ehkä kokemus on tyypillinen perheensä ensimmäiselle yliopistossa, tai ehkä kaikille jotka syventyvät vuosia johonkin: mitä enemmän oppii, sitä paremmin näkee oman tietämättömyytensä. 

Kotimaisen kirjallisuuden ainejärjestön nimi oli Putkinotko, ja järjestön julkaisema lehti oli Käkriäinen. Myöhempinä vuosina minusta ehti tulla sekä ainejärjestön puheenjohtaja että lehden päätoimittaja. Miten naurettavaa, ajattelin silloin, kun yliopistossa niin usein tunsin olevani Käkriäinen Muttisten keskellä. Tuntui, että kaikki opiskelukaverit asuivat isovanhempiensa tai vanhempiensa omistamissa asunnoissa, harrastivat klassista musiikkia ja olivat kasvaneet kohti yliopistoa kehdosta saakka. Minä toivoin koko Putkinotkon ajan, että Juutas Käkriäinen ryhdistyisi ja rupeaisi työhön, tai että edes jollekin perheen lapsista kävisi joku onnenpotku. Vihasin Käkriäistä itsessäni: itsepintaista ylpeyttä, taipumusta laiskuuteen ja selittelyyn.  

En lukenut enää niin kuin olin lukenut vielä ennen yliopistovuosia, kansanopiston teatterikurssilla, jossa aika tippui hitaasti kohti viikonloppuja, jolloin pääsin vastarakkaani luo Helsinkiin. Makoilin sisäoppilaitoksen puisessa sängyssä ja luin yölampun valossa Barack Obaman Unelmia isältäni kirja lähellä kasvoja. En muista kirjasta mitään, mutta muistan sen hetken, kun olin käpertyneenä lakanan alle, yövalo suunnattuna kirjan karhealle sivulle, muistan kirjaston tuoksun, ja että rinnassa läikkyi ikävä.

*

Putkinotko on yhdenpäivänromaani. Pidän tuosta yliopistossa oppimastani termistä, koska on helppo ymmärtää, mitä se tarkoittaa. Yhdenpäivänromaanilla on kyky näyttää, miten yksi päivä on yhtä aikaa loputtoman pitkä ja toisaalta ohi yhdessä vilauksessa. Inhan tilalla ajattelen, että nämä kymmenen vuotta opintojen alottamisestani tai siitä vielä aiemmasta, kun luin kirjaa kansanopiston sängyssä, ovat tuntuneet Putkinotkon yhden päivän mittaiselta. Miten helposti kaikki välähtää ohi. 

Tulevana syksynä luen Putkinotkon, ja tällä kertaa luen sen vaivatta loppuun. Luen sen pokkarina, samanlaisena, jonka hain Töölön kirjastosta kymmenen vuotta aiemmin. 

Putkinotkoa luetaan usein suurena humoristisena teoksena, mutta kun nyt luen Putkinotkon, luen rakkaudesta. Luen ihmisen rakkaudesta luontoon, eläimiin, lapsiin ja omaan keskeneräisyyteensä. Luen rakkaudesta, koska luen ilman vaatimuksia. En vaadi itseltäni sitä, että ymmärtäisin täysin, tai että osaisin myöhemmin sanoa kirjasta mitään tärkeää. Enkä vaadi Putkinotkolta sitä, että se olisi lyhyempi tai vetävämpi, tai että sen hahmot kehittyisivät minulle mieluisaan suuntaan. Ja kun väsyn lukemiseen, katselen ikkunasta sumuiselle Kyrönsalmelle. Savonlinnassa on jo syksy. Viimeisiä veneitä keinuu vielä kiinni laiturissa. Kauankohan niillä kestäisi tästä Putkinotkoon? Ehkä puoli tuntia. Sillä matkalla näkisimme, että Saimaan rannat eivät enää ole yhtä kesyttämättömät kuin ennen. Paikka on yhä kaunis, mutta nyt avohakkuuaukeat laikuttavat maisemaa siellä täällä. Monilla rannoilla ja saarissa on prameita kesämökkejä. Käkriäisten maailma – se sivistystä uhkaava, sotkuinen ja kesyttämätön maailma – on loppunut. Sitä ei ole enää missään täällä, paitsi Putkinotkon sivuilla ja ehkä siellä Inhan tilan hiljaisessa vaaleanpunaisessa kamarissa.

*

“Ai niin, sullahan oli joku juttu, että sä pidit Putkinotkosta”, ystäväni muistaa, kun olemme jo palaamassa autolla Inhasta Savonlinnaan.

“Tiedätkö, mä en oikeesti tainnut edes koskaan lukea sitä loppuun. En kehdannut sanoa sitä”, vastaan hetken hiljaisuuden päästä. 

Ystäväni ei sano mitään. Hänen mielestään on kai ihan tavallista pitää kirjoista, vaikkei olisi lukenut niitä kokonaan.

Teksti: Veera Milja Koivaara
Kuva 1: freestockphotos / Unsplash
Kuva 2: Veera Milja Koivaara