Essee: Näytelmien lukemisen vaikeudesta

Teema
13.9.2019

Toimitukselta: Kirjailija | Teema | Teos | Täky

Näytelmien lukemisen vaikeudesta

 

Heidi Backström


Kuva: Otso Kähönen

Esityskäsikirjoitus näyttämöteokselle ”Suomalaisen näytelmäkirjallisuuden noidankehä”:

Näytelmät ovat kirjoitettu paitsi esitettäväksi näyttämöillä myös luettaviksi > näytelmän lukeminen vaatii toisenlaista taitoa kuin proosan tai lyriikan lukeminen ja tätä taitoa tulee opetella siinä missä mitä tahansa muutakin taitoa > näytelmiä ei opita lukemaan >  näytelmiä ei opita lukemaan, koska näytelmiä ei ole saatavilla > näytelmiä ei ole saatavilla, koska niitä ei kustanneta > näytelmiä ei kustanneta, koska niitä ei lueta > näytelmiä ei lueta, koska niitä ei ole saatavilla > näytelmiä ei kustanneta, koska niitä ei lueta > > näytelmiä ei lueta, koska niitä ei ole saatavilla >>>>>>

***

Essee on siitä mahtava tekstilaji, että ensin kirjoittaja päättää mistä kirjoittaa ja sen jälkeen etsii faktaa ideansa tueksi. Yleensä oudoimmankin väitteen voi osoittaa esseellä toimivaksi ajatukseksi, ja marginaalisimmankin ilmiön saa esitetyksi valtavan kiinnostavana ja kaikkia koskettavana asiana.

Halusin kirjoittaa esseen näytelmien lukemisesta. Suunnittelin otsikkoa ”Näytelmäkirjallisuus on lukemisen seuraava megatrendi”. Kuvittelin maalaavani kuvan siitä, kuinka lukemisen edelläkävijät tällä hetkellä kanniskelevat kangaskasseissaan Shakespearea ja selailevat työmatkabusseissaan uunituoretta nykydraamaa. Olin jostain saanut päähäni, että lukemisen trendeissä 2010-luvulla runobuumia seurasi esseebuumi jota nyt 2020-luvulle tultaessa seuraisi näytelmäbuumi.

Voin kertoa: Ei seuraa.

Harhaani lisäsi se, että omassa sosiaalisen median verkostossani näkyi juuri kirjoiksi kustannettuja, tuoreita kotimaisia näytelmiä, ja Turun Kirjamessujen yhtenä pääteemana ovat vuonna 2019 näytelmät. Olin vaikuttunut ja vakuuttunut ajatukseni kantavuudesta.

Todellisuus osoittautui toiseksi.

Turun Kirjamessuilla teemana onkin teatteri, ei näytelmä. Se kuuluu messujen uuteen poikkitaiteellisten pääteemojen sarjaan. Teeman tavoite ei ole lukemisen laventaminen näytelmäkirjallisuuteen tai sen muistuttaminen, että draama on lyriikan ja proosan rinnalla kolmas kaunokirjallisuuden laji. Teeman tavoite on – sinänsä arvokas – taiteidenvälisyys. ”Ensimmäisenä poikkitaiteellisten teemojemme sarjassa esittäytyy teatteri, kirjallisuutta kenties kaikkein lähinnä oleva toinen taiteenlaji”, kerrotaan Turun Kirjamessujen verkkosivuilla(1. Esittelytekstissä ei ole mainintaa, että teatteriksi näytelmäteksti muuttuu vasta sitä esittäessä. Sitä ennen näytelmä on itsenäinen kaunokirjallinen teksti. Tai että teatteri sinänsä ei vaadi näytelmää, tekstiä, ollakseen teatteria.

Väistelin lannistumista.

Kuuntelin erilaisia podcast- ja radio-ohjelmia, joissa kotimaiset näytelmäkirjailijat ovat äänessä(2. Parikymmentä tuntia keskustelua näytelmien ja näytelmäkirjailijuuden ympärillä jättivät päällimmäisenä mieleeni: 1) näytelmäkirjailijat ovat viehättävän ammattiylpeää väkeä, ja ammattikuntaa vaikuttaa sitovan vahva solidaarisuus; 2) näytelmäkirjailijuus ei lyö leiville Suomessa; 3) näytelmäkirjailijaa ei pidetä kirjailijana; 4) näytelmien kustannustoiminta on olematonta; 5) usko kirjastojen rooliin näytelmien lukemisessa on kova.

Esseeni idea kuivui alkumetreillä kokoon.

***

Tähän väliin haluan lähettää terveisiä siihen osaan tuonpuoleista, missä istuu suomalaisen kirjallisuuden kaanon. Erityisterveiset teille Aleksis Kivi, Minna Canth, Maria Jotuni ja Hella Wuolijoki!

***

Näytelmäkirjailija Heini Junkkaala(3 pohtii näytelmän heiveröisen statuksen suomalaisten lukijoiden keskuudessa johtuvan siitä, että näytelmä vaatii lukijalta totutusta poikkeavaa aktiivisuutta; näytelmä on aukkoista ja lukijan täytyy itse täyttää ammottavat reiät. Olen Junkkaalan kanssa sekä samaa että eri mieltä. Ymmärrän Junkkaalan pointin; näytelmän lukeminen on  erilaista kuin proosan lukeminen. Mutta myös monenlaista proosaa tai runoutta lukiessa lukija joutuu käyttämään aivonystyröitään ja mielikuvitustaan. Ja vaikka väite aukkoisuudesta sinänsä onkin totta (lukijalle kerrotaan harvoin, miltä näytelmän henkilöt tai tila tarkalleen näyttävät, toisinaan näytelmäkirjailija ei anna ainuttakaan määrettä tai vihjettä niistä, vaan jättää visualisoinnin teatterin työryhmän ja/tai lukijan ratkaistavaksi), miksi se pelottaisi lukijoita? Vieläpä suomalaista lukijaa, jonka kirjallinen kaanon nojaa merkittävästi näytelmäkirjallisuuteen.

Jokainen teksti on luettavissa, eikä näytelmä kirjallisuuden lajina ole vaikeampaa luettavaa kuin muutkaan kaunokirjallisuuden lajit. Yksittäinen näytelmä sitä vastoin saattaa olla haastava luettava, mutta niin saattaa olla novelli, runo tai pitkä romaanikin. Vierastan yleisenä totuutena leijuvaa ajatusta, että näytelmän lukeminen olisi vaativampaa ja sitä myötä vaikeampaa kuin muukaan kaunokirjallisuuden. Tämä ajatus luo tarpeettomia luokkia ja arvoasetelmia. Se myös antaa helposti kuvan, että näytelmät olisivat keskenään yhtenevän muotoisia.

***

Perinteinen oletus siitä, miltä näytelmä näyttää on jotakuinkin tällainen:
Alkulehdellä kerrotaan hahmojen nimet, tapahtumien miljöö, ja kenties lyhyt esittely tähän tapaan: Kohtauksia maalaiselämästä neljässä näytöksessä

Jokainen kohtaus alkaa näyttämöohjeella eli parenteesilla, joka on esimerkiksi tällainen:

Puutarha. Talo näkyy osittain ja terassi. Kujalle vanhan poppelin alle on katettu teepöytä. Penkkejä, tuoleja; yhdellä penkillä lojuu kitara. Vähän matkan päässä pöydästä on puutarhakeinu.  – Iltapäivä, jälkeen kahden. Pilvistä.
Marina, turpea, kankeasti liikkuva muori, istuu samovaarin vierellä, kutoo sukkaa, Astrov kävelee lähistöllä.

Sitten alkavat repliikit, usein dialogi, jota välillä katkovat parenteesit ja kohtausvaihdot:

MARINA (täyttää kupin) Juo veikkonen.
ASTROV (ottaa kupin vastahakoisesti) Ei oikein maita.
MARINA Jos ottaisit ryypyn?
ASTROV Ei. En minä ota viinaa joka päivä. Kun on tämä hellekin.
   Tauko.
Njanja, kuinka kauan me olemme tunteneet toisemme?

Tosiasiassa näytelmä voi olla mitä vain. Sen ei tarvitse sisältää yhtään repliikkiä tai vaihtoehtoisesti yhtään näyttämöohjetta, ja se on silti näytelmä. Yhdistävää näytelmille on se, että niiden kirjoittaja on ajatellut ne esitettäväksi, ei pelkästään luettavaksi.

Käytävä

Liukuhihna pitkässä käytävässä (kuin lentoasemalla tai satamassa).
Liukuhihnalla seisoo ja kulkee ihmisiä, kukin omissa mietteissään. Osa seisoo paikoillaan ja antaa hihnan kuljettaa heitä loputtomalta vaikuttavaa käytävää eteenpäin, osa kulkee määrätietoisin askelin ja laite jouduttaa heidän kulkuaan.

Käytävän varrella seisoo viulisti, joka soittaa Johann Sebastian Bachin Sarabanden. Viulistin jalkojen juuressa on virttynyt kertakäyttökuppi.

Kaukana edessä, siellä missä liukuhihna viimein päättyy, ihmiset kaatuvat kuolleina maahan ja siirtyvät ruhoina toista hihnaa pitkin toisaalle.

                                                         Pimeys.
                                                         Korvia huumaava jyly.

Ensimmäinen esimerkki on pätkä Anton Tšehovin klassikko Vanja-enon alusta, jälkimmäinen ensimmäinen kohtaus Pipsa Longan näytelmästä Toinen luonto. Niitä ei yhdistä muodossa juuri mikään. Kumpikin on äärimmäisen luettavaa kirjallisuutta.


Kuva: Otso Kähönen

***

Moni mieltää näytelmän esityksen materiaaliksi, jonkinlaiseksi esiesitykseksi.

Näytelmäkirjailija E.L. Karhu on määritellyt näytelmän kirjalliseksi teokseksi, joka voidaan myös esittää näyttämöllä(4. Hän näkee näytelmän aina näyttämöstä irrallisena teoksena. Karhu huomauttaa, että ihmiset usein puhuvat menevänsä teatteriin katsomaan näytelmää, vaikka tosiasiassa menevätkin katsomaan esitystä. Esitys pohjaa esityskäsikirjoitukseen. Karhun mukaan perustavanlaatuinen ero esityskäsikirjoituksen ja näytelmän välillä on se, että näytelmän voi ohjata monina eri aikoina, ja ohjaajana voi toimia joku muukin kuin henkilö joka sen on kirjoittanut. Esityskäsikirjoitus puolestaan syntyy kirjoittajansa/kirjoittajiensa toimesta tiettyyn tilaan, aikaan ja kontekstiin.

Karhu on tiivistänyt näytelmän määritelmän myös ”kirjalliseksi teokseksi, johon on kirjoitettu sisään mahdollisia esityksiä”(5. Pidän tästä mielikuvasta. Se pätee myös jokaiseen lukukokemukseen, ei pelkästään näyttämöllepanoon ja esityskokonaisuuteen: Joka kerta kun näytelmä luetaan, sisältää se mahdollisen esityksen lukijansa mielikuvituksessa.

***

”Tietoisuus siitä, kuka saa teoksessa äänen, nousee tärkeäksi. Uudet näytelmät ovat usein moniäänisiä ja moninäkökulmaisia (…). Lukijallekin on helpottavaa, kun kirjailija ei ole valinnut moralistista positiota ja helppoa vihollista, vaan teoksessa saa tilaisuuden asettua tai olla asettumatta useampaan positioon. (…), myös itsetietoinen yksiäänisyys, tendenssimäisyys, pamfletin keinot saattavat olla täysin harkittua sisältöä.
Tyypillistä on myös teoksen tietoinen suhde lukijaan, sen viittaaminen mahdolliseen esitystilanteeseen, tekstin maailman ja esitystilanteen ulkopuolella olevan maailman keskinäiseen suhteeseen (…)”, näytelmäkirjailija-dramaturgi Elina Snicker kirjoittaa tekstissään ”Välineitä uuden näytelmän lukemiseen”, joka on osa vuonna 2018 ilmestynyttä Uuden näytelmän antologiaa (Teatteri 2.0: UNO & Kulttuuri- ja teatteriyhdistys Kaksikko ry).

”Kirjoitettua näytelmää voi verrata rakennukseen, joka kutsuu käymään taloksi, kuljeskelemaan sen huoneissa. Kulkija voi katsoa, mistä aineksista talo on rakennettu, minkälaisesta elämästä talo kertoo tai minkälaiseen elämään se houkuttaa. Näytelmällä on kyky koskettaa ja kiihottaa ajattelemaan.” Näin kirjoittaa puolestaan Teatterin tiedotuskeskuksen johtaja Hanna Helavuori E.L. Karhun kokoelman Prinsessa Hamlet ja muita näytelmiä (Into, 2017) jälkisanoissa.

Miten hienot kutsut lukea näytelmää!

***

Luin tätä kirjoitusta varten läjäpäin näytelmäkirjallisuutta. Kysyin lukuvinkkejä sosiaalisen median kanavissa ja kahvipöydissä. En ollut kiinnostunut ihmisten lempinäytelmistä vaan halusin kuulla, mikä näytelmä on ollut antoisin lukukokemuksena. Rehellisyyden nimissä en usko, että ihan kaikki ymmärsivät mitä tarkoitin. Luulen, että osa kertoi minulle ikimuistoisimmista teatterielämyksestään. Moni vastanneista myös työskentelee näyttämön parissa ja lukee näytelmiä enemmän tai vähemmän potentiaalisena näyttämösovituksena, mikä on erilainen lähtökohta lukemiseen kuin kaunokirjallisuuden nautiskelijalla eli niin kutsutulla peruslukijalla.

Kuitenkin, lopputuloksena sain luettavakseni pinon, jossa oli paljon eurooppalaisia klassikoita sekä 2010-luvun kotimaista draamaa.

Kärkihavainto näytelmien lukemisesta: Kaikki näytelmät eivät ole kiinnostavaa luettavaa. Yhtenä syynä on yksinkertaisesti maku, mutta huomioon on otettava myös näytelmätekstin monipuolinen tarkoitus. Kun sanon, että jokainen näytelmä ei ole kiinnostava lukukokemuksena, en tarkoita, että ajattelisin lukemismielessä tylsän/kömpelön/lattean näytelmän olevan huonoa teatteria. Näytelmäteksti palvelee useampaa tarkoitusta; se on sekä yksi komponentti teatteriesityksessä että itsenäinen teksti, jota voi lukea kirjallisuutena.

Lukiessani näytelmiä olin jo valmis tekemään yleistyksen, että tekstit, jotka pohjaavat lähinnä dialogiin, ovat lukemiseen raskaita. Kunnes törmäsin näytelmiin, jotka ovat pelkkää dialogia ja vetivät mukaansa täydellä teholla. Taivun väitteeseen, että näytelmä vaatii lukijaltaan mielenlujuutta toisinaan enemmän kuin proosa. Perinteiseen lukuromaaniin uppoutuessa lukijan katse ja mieli saattavat harhailla mutta sivut etenevät siten, että juonessa pysyy mukana. Dialogiin pohjaavassa näytelmässä pitää monesti pysyä kartalla siitä, kuka puhuu, ja katsoa sanojen taakse tarkemmin. Näytelmästä puuttuu sellainen kertoja, joka proosassa on aina läsnä. Näytelmässä voi olla hahmo nimeltä kertoja, mutta se on eri asia kuin mikä proosassa koetaan kertojan ääneksi, muistuttaa näytelmäkirjailija-dramaturgi Heini Junkkaala(6.

Teatterin tiedotuskeskus Tinfon johtaja Hanna Helavuori on osuvasti todennut, että näytelmän lukemisessa on jotain runojen lukemisesta tuttua: ”Jokaisella näytelmällä on oma kielellinen hahmotuksensa. Muoto ja sisältö toteutuvat kielessä, joka ei voi olla mitä tahansa kieltä. Tällaisina näytelmät vertautuvat runoihin, joissa joka sana painaa.” (E.L. Karhu, Prinsessa Hamlet ja muita näytelmiä, jälkisanat, Into-kustannus, 2017)

Toinen osuva vertaus runon oheen voisi olla kokeellinen proosa. Teatterintekijä-kirjailija Saara Turunen jakaa tämän näkemyksen: ”On käsittämätöntä, että niin suuri osa kokeellista kirjallisuutta jää kustantamatta vain sen takia, että se on muodoltaan näytelmä.”(7 Näytelmän muoto voi olla omassa lajissaan perinteinen, mutta proosan lukemiseen tottunutta lukijaa se ohjaa toisenlaiseen lukemisen rytmiin ja tapaan. Tämä tosin saattaa olla vaarallinen vertauspiste, sillä kokeellinen –  tai kokeileva – kirjallisuus tuntuu olevan Suomessa usein synonyymi vaikealle kirjallisuudelle ja se taas synonyymi mahdottomalle lukea.

***

Lempinäytelmä ei välttämättä tuota luettuna iloa tai ihastusta lainkaan. Inhokki näyttämösovitus voi puolestaan aueta kirjallisuutena aivan toisella tapaa. Minä en esimerkiksi nauti lainkaan William Shakespearen lukemisesta, vaikka hyvien näyttelijöiden tulkitsemina hänen klassikkotekstinsä hurmaavat minut kerta toisensa jälkeen. Sitä vastoin Veikko Nuutisen Pasi Was Here -näytelmä imi mukaansa, vaikka näyttämöllä sen hienovireisyys ja osuva ajankuva jäävät helposti karun, uhoavan huumorinsa jalkoihin.

***

Suomalaiset näytelmäkirjailijat tuntuvat olevan yksimielisiä siitä, että näytelmä ansaitsee tulla paitsi esitetyksi, myös luetuksi. He muistuttavat, että lukeminen on mahdollista ainoastaan, jos näytelmiä kustannetaan kirjoiksi ja näitä kirjoja saatetaan paikkoihin, joista ihmiset voivat niitä hankkia luettavakseen. Tällaisia paikkoja ovat ensisijaisesti kirjastot ja kirjakaupat, eivät vain pienkustantamoiden nettikaupat ja teattereiden lämpiöt.

Näytelmien lukemisen ongelma on siis verrattain helposti paikannettavissa jo käytännön esteisiin. Pääsemme esseen alussa esittelemäni noidankehän äärelle. Kustantajat eivät kustanna, koska ei ole lukija- eli ostajapohjaa, ja lukijat eivät lue, sillä ei ole luettavaa.

Tosin.
Ei ole luettavaa on liioittelua. Uutta kotimaista draamaa kustannetaan kirjaksi muutaman teoksen vuositahdilla, ja klassikoita löytyy niin kirjakaupoista kuin kirjastoistakin.
Todenmukaisempi väite olisi, ettei yksikään iso kustantamo harjoita tällä hetkellä säännönmukaista näytelmäkustannustoimintaa. Lukiessani näytelmiä huomaan, että moni kustantamo on jossain vaiheessa 1900-lukua ja vielä 2000-luvun alussakin julkaissut yksittäisiä näytelmiä tai näytelmäantologioita. Useimmiten vanhempien näytelmän selkämyksessä lukee WSOY ja 2000-luvusta eteenpäin Kirja kerrallaan, ntamo tai Noxboox. Kirja kerrallaan ja Kansallisteatteri aloittivat vuonna 2010 Kansallisteatterin kirja -hankkeen, joka julkaisi uutta draamaa säännöllisesti. Hanke siirtyi sittemmin ntamon ja Kansallisteatterin välille ja toimii edelleen epäsäännöllisen säännöllisesti. Into-kustannus on alkanut kustantaa suomalaisten nykynäytelmäkirjailijoiden antologioita, Suomalaisen kirjallisuuden seura julkaisee klassikoita tutkimuksen ryydittämänä, ja osa isoistakin kustantamoista herää hetkittäin näytelmien olemassaoloon. Lisäksi näytelmiä tai näytelmän ja proosan fuusioita julkaistaan toisinaan myös kirjallisuuslehdissä kuten Nuori Voima.

”Suomessa on tapana julkaista hyvin harvoin näytelmiä. Onko niin, että näytelmän esittämistä pidetään riittävänä, että näytelmää ei tarvitse kirjaksi painaa? (…) Näytelmäantologia vuodessa ei olisi lainkaan paljon.” kirjoitti Pekka Kyrö Ramppi palaa -näytelmäantologian (Otava) esipuheessa vuonna 1983. Paljon ei ole muuttunut vajaassa neljässäkymmenessä vuodessa.


Kuva: Otso Kähönen

***

Helsingin kaupunginkirjaston alueella on lainattavissa yhteensä noin 4000 näytelmänimekettä. Niistä suomenkielisiä on noin 2100, ruotsinkielisiä 800, englanninkielisiä 700 ja muilla kielillä ilmestyneitä yhteensä jotakuinkin 700.

Jotta mittakaavaa on helpompi hahmottaa, otti Helsingin kaupunginkirjaston suunnittelija Marjut Puominen vertailuun suomenkielisten näytelmien rinnalle  jännitysgenren lainat viime vuodelta. Vuonna 2018 näytelmiä lainattiin Helmet-alueella 11 418 kertaa, kun taas suosikkigenreä, jännitystä, lainattiin 171 440 kertaa. Vuonna 2017 Helmet-kokoelmiin hankittiin 35 suomenkielistä, 6 ruotsinkielistä ja 2 englanninkielistä nimikettä näytelmiä. Tämä vastaa Puomisen mukaan melko tavanomaista vuosiostoa näytelmien kohdalla.

Teatterikorkeakoulun kirjastosta puolestaan löytyvät lähestulkoon kaikki Suomessa kirjoitetut ja suomennetut näytelmät. Miksi samat teokset eivät ole myös kaupunginkirjastoissa kautta maan? Kyse on näytelmien fyysisestä muodosta: kirjastoissa ei ole tapana pitää esillä monistenivaskoita, ja se on  – .doc-tiedoston rinnalla – perinteisin näytelmäkirjallisuuden olomuoto.

Voisivatko e-kirjat olla tässä ratkaisu? Näytelmät ovat valmiiksi kirjoitettua ja useimmiten varsin editoitua kirjallisuutta – ikään kuin kustannustoimitettua materiaalia jo sinänsä. E-kirja ei toki poistaisi kaikkia esteitä näytelmien ja lukijoiden väliltä, mutta olisi roima kehitys saatavuuden kannalta.

Uskon, että tämä tapa voisi toimia ensisijaisesti indikaattorina kustantamojen suuntaan; keiden näytelmät herättävät luettuna kiinnostusta? E-kirjat eivät kuitenkaan poistaisi sitä ongelmaa, että näytelmiin ei voi vain törmätä kaupan tai kirjaston hyllyllä, samalla viivalla muun kirjallisuuden kanssa. Pahimmassa tapauksessa ”ongelma koettaisiin ratkaistuksi” ja näytelmien vähäinenkin kustantaminen kirjaksi loppuisi.

***

Suomentaja Jukka-Pekka Pajunen ja Goethe Institut Finnlandin informaatio- ja kirjastopäällikkö Alexandra Stang kertovat Peruskivet – kuusi näytelmää saksankielisiltä näyttämöiltä -kokoelman (Goethe Institut Finnland, 2012) esipuheessa, että teatterilla on saksankielisissä maissa edelleen merkittävä rooli yhteiskunnallisen keskustelun herättäjänä, ja näytelmäkirjailijan rooli on sen vuoksi hyvin keskeinen. Suomessa puolestaan kirjailija on saattanut kirjoittaa useita näytelmiä – vieläpä sellaisia joita on julkaistu kirjoissa ja kansissakin – ja silti häntä tituleerataan esikoiskirjailijaksi, kun hän julkaisee proosaa. Yleinen kysymys näytelmäkirjailijoille on: milloin aiot kirjoittaa kirjan? Ikään kuin näytelmä olisi harjoittelua, joka edeltää prosaistiksi ryhtymistä.

Näytelmäkirjallisuus on samaan tapaan marginaalista luettavaa kuin valtaosa runoudesta tai jopa novellit. Silti runoja ja novelleja kustannetaan vuodesta ja kustannusohjelmasta toiseen. Kustantamoissa osataan varautua siihen, että niistä harvoin tulee bestsellereitä, mutta ne nähdään oleellisena osana kirjallista kenttää. Epäilen, että harva kaunokirjallisuutta julkaiseva kustantamo kehtaisi sanoa, ettei aio kustantaa ainuttakaan novellikokelmaa ikinä, mutta voisi ongelmitta todeta ettei kustanna näytelmiä. Syynä täytyy siis olla muukin kuin oletettu huono kaupallinen menestys. Ehkä kustantamoissakaan ei osata lukea näytelmiä? Ehkä kustantamot ovat julkaisseet näytelmiä, jotka eivät ole lukemiseen parhaita, ja saaneet huonoja kokemuksia? Ehkä kustantamoissa ei ole löydetty oikeaa kohderyhmää ja markkinointireittiä sen luokse?

***

Olen kuulunut R.E.A.D. – Reading European Drama -lukudraamafestivaalin raatiin parin vuoden ajan. Sen kautta olen päässyt lukemaan viime vuosina ulkomailla kirjoitettua nykydraamaa laajasti. Raatityöskentelyssä olen havainnut, että suomalainen nykynäytelmäkirjallisuus on todella korkeatasoista. Samalla olen huomannut, että kuten muunkin käännöskirjallisuuden kohdalla, olisi tärkeää tuntea myös muiden maiden näytelmäkirjallisuutta.
Shakespearea ja Tšehovia löytyy monina käännöksinä useimmista suomalaisista kirjastoista, niiden saatavuus on taattu, kuten myös muiden kanonisoitujen näytelmäkirjailijoiden, esimerkiksi Samuel Beckettin tai Georg Büchnerin. Uutta eurooppalaista draamaa pääsee käännettynä Suomessa lukemaan eniten saksankielisiltä alueilta. Goethe Institut tukee aktiivisesti saksalaisen nykydraaman kääntämistä. Myös muilla kieli- ja kulttuuri-instituuteilla on satunnaisia antologioita oman kielialueensa kiinnostavimmista näytelmistä. Antologiat kuratoituine sisältöineen ja kontekstoivine esipuheineen ovat oiva tapa tarjoilla näytelmiä lukijoille. Vielä pitäisi keksiä, miten nämä löytäisivät tiensä lukijoiden kangaskasseihin ja yöpöydille!

***

Vähäisen kustantamisen ja hankalan saatavuuden oheen nostaisin näytelmäkirjallisuuden vähäisen luettavuuden syyksi suosittelun puutteen. Mistä lukija löytää itselleen mielekästä näytelmäkirjallisuutta? Mistä sellaisen tunnistaa? Tarvitsemme enemmän keskustelua kiinnostavan näytelmäkirjallisuuden ympärille.

Yhtä lailla kuin mikä tahansa kirjallisuus, myös näytelmä tarvitsee puolestapuhujia ja suosittelijoita. Mihin tarttua? Onko se Shakespeare aidosti paras näytelmäkirjailija, kun hänen teoksiaan on tarjolla niin paljon? Jos pitää Sofi Oksasesta tai Juha Hurmeesta prosaistina, kannattaako tarttua hänen näytelmiinsä? Mistä oppisi kaikkien niiden kirjailijoiden nimet, jotka kirjoittavat vain näyttämöille eivätkä paistattele lehtien palstoilla prosaistien lailla?

Ensin pitäisi tietää, mitä haluaa lukea. Mikä on minun makuuni sopiva näytelmä?

Itse luen näytelmiä a) jotka olen nähnyt näyttämöllä ja joiden tekstiin haluan paneutua vielä tarkemmin; b) kirjailijoilta, jotka tunnen muiden näkemieni näytelmien kautta; c) kirjailijoilta, jotka tunnen heidän proosa- tai runotuotantonsa puolesta; d) jotka ovat klassikoita; e) jotka kiinnostavat kannen perusteella.

Toki tämä on taas yhdenlainen noidankehä: mistä tietää, mitä haluaisi lukea, jos sitä ei ole saatavilla.

***

Tutustuessani näytelmien lukemiseen huomasin, että siihen annetaan mielellään ohjeita.
”Näytelmäteksti on kerroksinen, tiivis ja taloudellinen kirjallisuudenmuoto. Näytelmä kannattaa lukea ja kokea yhdeltä istumalta kokonaan, jotta sen ehdottaman säännöstön havaitsee ja pääsee näin mukaan sen ehdottamaan maailmaan. Kirjallisuutena näytelmäteksti on huokoista, aukkoista ja lukijan aktiivista tulkintaa vaativaa, mutta kun löytää käyttökelpoiset välineet sen lähestymiseen, lukeminen palkitsee”, Elina Snicker kirjoittaa Uuden näytelmän antologiassa tekstissään ”Välineitä uuden näytelmän lukemiseen”.

Netistä löytyy Wade Bradfordin(8 lista opetusalan ihmisille, joka kehottaa 1) lukemaan näytelmää kynän kanssa eli tekemään muistiinpanoja lukemisen varrella teoksen teemoista, juonesta ja henkilöistä; 2) luomaan visuaalisen kuvan näytelmän henkilöistä, sillä teksti harvemmin tarjoaa kokonaiskuvaa hahmon ulkomuodosta; 3) miettimään miljöötä ja sen merkitystä – onko esimerkiksi ajankuvalla todellista merkitystä itse tekstiin ja sen aiheeseen; 4) tutustumaan historialliseen kontekstiin, jos ajalla ja paikalla on väliä näytelmän sisällön kannalta; 5) leikkimään ohjaajaa ja mielikuvittelemaan näyttämön tapahtumat eläväksi.

En ole varma, onko kukaan pyytänyt näitä ohjeita ja jos on, niin minkälaisessa tilanteessa. Jos tarkoitus on rohkaista lukijaa tarttumaan mielenkiintoiseen kirjallisuuteen, erilaiset säännöt ja koodistot tuntuvat enemmän rajoittavilta kuin houkuttelevilta. Toisaalta erilaiset How to read poems -oppaat ja Runonlukemisen alkeet -teokset ovat suosittuja, miksei näytelmän lukemisen opaskin siis olisi paikallaan.

Tässä yksi tiivis opas näytelmien lukemiseen:
1. Hanki näytelmä, jonka aihe tai kirjoittaja puhuttelee sinua.
2. Lue näytelmä. Lue se sillä tahdilla kuin sinulle ja teokselle on ominaista.
3. Kerro muillekin, mitä pidit siitä.

Oppaan tuotot voi ohjata minun pankkitililleni.

***

Palaan vielä ajatukseen, ettei jokainen näytelmä ole kiinnostavaa luettavaa. Esitykset, jotka ovat hurmanneet lavalla, voivat näyttäytyä tekstiä lukiessa yksioikoisina ja/tai sisällyksettöminä. Tarvitaan kustantamojen, kirjastojen ja kirjakauppiaiden ammattilaisia tunnistamaan sellainen näytelmäkirjallisuus joka puhuttelee omillaan.

Sen lisäksi näytelmä kaipaa lukijoita: Lainaajia, ostajia ja puhetta näytelmäkirjallisuuden ympärille lukevien ihmisten joukossa.

Heini Junkkaala muistuttaa, että näytelmien julkaiseminen myös kirjana on tärkeää siksikin, että kirjalla on erilainen kaari kuin esityksellä; esityskausi on aina rajallinen ajallisesti, mutta kirja voi elää sukupolvelta toiselle. Mietitään nyt vielä kerran Aleksis Kiveä ja Minna Canthia. Jos heidän näytelmiään ei olisi kustannettu, olisivat monet kirjallisuudellemme ja jopa kulttuurillemme oleelliset ajatukset ja näkemykset painuneet esityskausien myötä historiaan.

 

LINKIT:

1) Turun kirjamessut, Teemat (haettu heinäkuussa 2019)
3) Puhetta taiteesta-podcast, toim. Minna Sirnö, jakso 8: Tietäisimmekö Canthia, Jotunia & Kiveä ilman painettuja näytelmiä?, vieraana Heini Junkkaala
4) F/Symposium: Emmyn Ja Sasin feministinen kirjakerho, jakso 2, E.L. Karhu & Saara Turunen
5) Nuoren Voiman Liiton podcast Toinen tila, toim. Inna Perheentupa, jakso 2 Näytelmäkirjailija E.L. Karhu: Speak your truth!
6) Sama kuin 3)
7) Sama kuin 4)
8) 5 Tips to Help You Read a Play Script, toim. Wade Bradford (12.3.2018, haettu heinäkuussa 2019)
 

PODCAST-LUETTELO, johon viitataan kohdassa 2) ja josta 99% tämän esseen ajatuksista on peräisin:

Puhetta taiteesta-podcast, toim. Minna Sirnö
– jakso 7: Olla näytelmäkirjailija, vieraana Heini Junkkaala
– jakso 8: Tietäisimmekö Canthia, Jotunia & Kiveä ilman painettuja näytelmiä?, vieraana Heini Junkkaala
F/Symposium: Emmyn Ja Sasin feministinen kirjakerho -podcast
– jakso 2, E.L. Karhu & Saara Turunen
Nuoren Voiman Liitto: Toinen tila -podcast, toim. Inna Perheentupa
– jakso 2 Näytelmäkirjailija E.L. Karhu: Speak your truth!

UNO – Uuden Näytelmän Ohjeman podcast
– UNO podcast 2/2019, vieraina Okko Leo ja Maria Säkö
– UNO podcast 5/2018 // Iira Halttunen & Pipsa Lonka
– UNO podcast 4/2018 // Marie Kajava & Laura Valkama
– UNO podcast 3/2018 // E.L. Karhu & Otto Sandqvist
– UNO podcast 2/2018 // Tekstin ja näyttämön suhde
– UNOn ja SARV:n podcast 1/2018 // Taija Helminen & Katri Tanskanen
– Ammattina Näytelmäkirjailija 3/2017 // Helminen & Salminen
– Ammattina Näytelmäkirjailija 2/2017 // Leo & Nurmelin
 

Lähteinä myös:

Lonka, Pipsa: Toinen luonto, 2019, ntamo
Numminen, Katariina; Kilpi, Maria 
& Hyrkkänen, Mari (toim.): Dramaturgiakirja – Kaikki järjestyy aina, 2018, Helsinki: Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu
Pajunen, Jukka-Pekka & Stang, Alexandra: Peruskivet – kuusi näytelmää saksankielisiltä näyttämöiltä, 2012, Goethe Institut Finnland
Puominen, Marjut, sähköpostihaastattelu 16.8.2019
Salminen, Paula & Snicker, Elina (toim.), Jumalainen näytelmä ­– Dramaturgisia työkaluja, 2012, Helsinki, Like Kustannus
Tšehov, Anton: Neljä näytelmää (Lokki, Vanja-eno, Kolme sisarta ja Kirsikkapuisto), suom. Eino Kalima, 1960, WSOY
Turunen, Saara, keskustelu 14.8.2019, Oodissa, Helsingissä
Ramppi palaa, suomalaisia näytelmiä 1974-1981, 1983, Helsinki, Otava

Aloita näytelmien lukeminen vaikka näistä kotimaisista nykydraamoista:

(kaikki saatavilla Helmet-kirjastoista)

Helminen, Taija; Kajava, Marie; Lonka, Pipsa; Pantzar, Jonni; Timonen, Tuomas; Snicker, Elina & Rautavuoma, Saara: Uuden näytelmän antologia, 2018, Kulttuuri- ja teatteriyhdistys Kaksikko ry
Karhu, E.L.: Prinsessa Hamlet ja muita näytelmiä, 2017, Into-kustannus
Lonka, Pipsa: Toinen luonto, 2019, ntamo
Nuutinen, Veikko: Pasi Was Here, 2017, Noxboox
Turunen, Saara: Tavallisuuden aave ja muita näytelmiä, 2019, Into

Ja Tšehov, se toimii aina.

Teksti: Heidi Backström
Kuvat: Otso Kähönen