Essee: Luokalle jääneitä

Luokalle jääneitä

Veera Kiurujoki

Muutama vuosi sitten odotin innolla jokaista uutta autofiktiivistä romaania, joista luin kustantamoiden katalogeista. Kirjoittajat olivat millenniaaleja, akateemiseti koulutettuja silpputyöläisiä, kirjoittajia – kaikkea mihin halusin samastua. Odotin innolla ja odotin paljon. Nämä kirjoittajat ovat saaneet mahdollisuuden ja heillä on sanottavaa – tuoreita ajatuksia työstä, elämästä ja toimeentulosta.

Autofiktiota kritisoidaan nuorten naisten kevyenä lifestyle-kirjallisuutena. Vaaditaan tärkeitä aiheita oman navan kaivelun sijaan. Mutta napojen sisältö kiinnostaa minua samoin kuin lajityypin uudistuminen. Tunnustuskirjojen miehet ovat jo tuttuja: Tikkaset, Kihlmanit ja muut – viinanjuonti, seksi, taiteilijuus, kivemman keskiluokan kulttuurikodit.

Paperilla olen millenniaaliautofiktion ideaalilukija: olen kirjoittava millenniaali, entinen työtön, silpputyöläinen ja freelancer, valmiina samastumaan. Minäkin haluaisin kuulua joukkoon ja käyttää autofiktiota identiteettini vahvistamiseen. Tukeuduin romaaneihin kuin oppaisiin: salaa odotin, että ne kertoisivat minulle kuinka elää urbaania kirjoittavan ihmisen elämää.

Tuoreet autofiktiot ovat herättäneet keskustelua samastumisesta teoksen vastaanottoa määrittävänä tekijänä. Lukijat etsivät itseään tunnustuksellisista teoksista, jolloin muut ansiot ja piirteet jäävät sivuosaan. Samastuttavuutta vaativa lukutapa on ongelmallinen – kirjallisuuden laatu tai arvo ei tietenkään pelkisty siihen, että siihen samastutaan. Minua jäi kuitenkin kaivelemaan se, miksi en löytänyt samastumispintaa. Miksi sukupolven ääni ei tuntunut tutulta?

Aikuistuneet millenniaalit on todettu ensimmäiseksi vanhempiaan köyhemmäksi sukupolveksi länsimaissa. Tämän voi havaita myös kirjallisuudessa, sillä monet millenniaaliautofiktiot käsittelevät työtä, toimeentuloa ja odotuksia elämältä. Kokemus maailmasta on muuttunut turvattomammaksi, joten se heijastuu myös kokemukseen omasta yhteiskunnallisesta asemasta. Ikään kuin tuttuihin keskiluokkaisiin arvoihin ei enää voisi luottaa.

Millenniaaliautofiktio toi sukupolven kurjistumisen kirjallisuuteen – itsejulistettu luuserius, köyhyydellä flirttailu ja todelliset mielenterveysongelmat toimivat identiteettikriisin ja minuuden analysoinnin lisämausteina. Ennen kuuminta autofiktiobuumia suomalaista nykykirjallisuutta syytettiin köyhien unohtamisesta ja keskiluokkaiseen maailmantuskaan keskittymisestä. Mutta tarjosiko millenniaaliautofiktio tästä näkökulmasta mitään uutta? Mitä keskiluokkaisuus kirjallisuudessa edes tarkoittaa?

Tämä essee sai alkunsa hämmentyneisyydestä autofiktion äärellä. Miksi tämä ei kosketa minua, vaikka niin kovasti uskoin ja halusin? Jos halutaan spekuloida käsitteillä, voisin sanoa, että tämä essee käsittelee luokkaisuuden tiedostamatonta representaatiota enimmäkseen tuoreessa suomalaisessa autofiktiossa. Tarkastelen teemaa kuitenkin myös muiden kuin kirjoittajan omaan elämään perustuvien teosten kautta.

Juha Siltala määrittelee teoksessaan Keskiluokan nousu, lasku ja pelot keskiluokan keskeisiksi piirteiksi turvallisuuden, osallisuuden ja kokemuksen siitä, että työ kannattaa.

Lähtökohtani on se, että keskiluokkaisuus muodostuu tietyistä arvoista ja normeista, jaetusta kokemusmaailmasta. Kun oletusasetuksena ovat keskiluokkaiset arvot, puhutaan työn arvosta, eteenpäin menemisestä ja itsensä kehittämisestä. Elämänhallinta, luottamus, osallisuus, turvallisuus ovat keskeisiä olosuhteita, jotka ovat olemassa taustalla, ja joihin liittyvää problematiikkaa pohditaan. Esteettiset ihanteet taas liittyvät jaettuun käsitykseen hyvästä mausta.

Luokista on vaikea puhua. Ihannetta yhtenäisestä hyvinvointikansasta, yhdestä suuresta keskiluokasta, on tuotettu niin pitkään, että luokista puhuminen tuntuu paluulta menneille vuosikymmenille tai vaihtoehtoisesti hankalalta marinalta. Toisin sanoen luokista puhuminen hävettää. Ongelmana on myös se, että luokista puhumisesta puuttuu sanasto. Työmarkkina-asemaa on totuttu pitämään yhteiskuntaluokkaa määrittävänä tekijänä – näissä romaaneissa ei kuitenkaan yleensä käydä töissä. Luokka tulee esiin muilla tavoin.

Keskiluokkaisuus on yleensä näkymätön normi, mutta millenniaaliautofiktio toisensa jälkeen alkoi tuntua samankaltaisten päähenkilöiden kädenlämpöiseltä itsetutkiskelulta. Sukupolvikirjallisuutta leimaavat urbaanin millenniaalin ahdistus, neuroottisuus ja tyhjyyden tunne. Ongelmat ja niiden ratkaisuyritykset ovat siinä määrin toistuvia, että tein jo juomapelin. Loputon minuuden analysointi muodostaa keskeisen sisällön teoksissa, joiden autofiktiiviset päähenkilöt haluavat asemoitua epäetuoikeutettuun rooliin, luopumatta kuitenkaan pääomistaan. Keskiluokkainen tragedia tuntuu olevan sitä, kun elämä ei ollutkaan sellaista kuin piti, eikä sinusta tullut sitä mitä isä odotti ja äiti lupasi.

Hukassa olevat nimettömät päähenkilöt

Päämäärättömyys ja ajelehtiminen vaivaavat millenniaaliautofiktion nimettömiä päähenkilöitä. Päähenkilöt voivat kokea köyhyyttä, mutta he ovat sivistyneitä ja keskiluokkaisia. Päähenkilöitä yhdistävät tavoitteet ja pyrkimys elämänhallintaan. Nämä romaanit ovat usein yhtä pyristelyä: töitä etsitään, kotia hoidetaan ja aina on tavoitteena päästä jaloilleen. Teoksia leimaa osattomuuden kokemus, joka perustuu epäonnistumiseen ihanteiden ja tavoitteiden saavuttamisessa. Kun Saara Turusen Sivuhenkilön kirjailijapäähenkilö makaa patjalla isänsä omistamassa asunnossa Ullanlinnassa ja miettii, ettei elämä ollut ollenkaan sellaista kuin sen piti olla, sitä on vaikea ottaa tosissaan muuten kuin suhteuttamalla sitä tietynlaisiin tavoitteisiin ja saavuttamatta jääneeseen asemaan.

Aino Vähäpesolan Onnenkissan päähenkilö ei ole hukassa eikä kyyninen. Se tuntuu virkistävältä. Päähenkilön varmuus näyttäytyy itsensä tuntemisena. Hän puhuu omista vahvuuksistaan, hän tietää, että osaa. Hän tietää myös, mitä haluaa. Keskiluokkainen tausta tukee tätä kaikkea. Tausta paljastuu helposti tarinan yksityiskohtien avulla. Päähenkilö asuu mukavassa yksiössä Helsingin keskustassa, eikä käy töissä opintojen ohella. Äidillä on kansainvälisiä feministiystäviä ja sukujuhlissa täytyy osata kertoa omista tavoitteista. Onnellisuutta tuottavat laadukkaat vaatteet, korealaiset itsensä hoitamiseen markkinoidut ihonhoitotuotteet, joogatunnit ja suolatankkikäynnit. Teos on siisti ja kaunis, huolellinen, älykäs ja tiedostava. Turvallinen.

Kaikkein kurinalaisin elämänhallinta löytyy ideologisesti työttömältä päähenkilöltä Ossi Nymanin romaanista Röyhkeys. Päähenkilö noudattaa säntillistä päivärutiinia, käy lenkillä ja valmistaa itse eväänsä työkkärin kurssille. Ajattelen, että tällä henkilöllä ei ole varaa olla päämäärätön ajelehtija. Ensinnäkin se olisi kestämätöntä yhdessä sen häpeän kanssa, jota päähenkilö työttömyydestään ja hyödyttömyydestään kokee. Hänellä ei olisi varaa siihen myöskään taloudellisesti: jos työtön jäisi kurssipäivänä patjalle makaamaan, häneltä vaadittaisiin selvitystä ja pahimmassa tapauksessa tuet voitaisiin katkaista. Taloudellisesti TE-keskuksen päätöksistä riippuvaisen työttömän asemassa ei ole neuvotteluvaraa.

Tahroja Futonilla

Luokkaeroja kuvataan nykykirjallisuudessa hyvin usein maun kautta. Erityisesti ruoka ja musiikki nousevat millenniaaliromaaneissa suurimmiksi erontekijöiksi keskiluokan ja alempien luokkien välille. Tuntuu, että se on ainoa erontekijä, jonka keskiluokkainen kertoja kykenee havaitsemaan. Se on myös kevyin: makuasioista voi tehdä pilkkaa. Esimerkiksi Natalia Kivikon Punavuoriefektissä lähiön ja Punavuoren asukkaat erotellaan toistaan maun avulla: toiset ostavat olvia ja oltermannia. Kivikon romaani tosin ironisoi autofiktiivisiä millenniaalikertomuksia ja puhuu tarkoituksellisesti klisein.

Onnenkissassa keskiluokkainen kuluttajuus näyttäytyy sukupuolta ja yhteiskunnallista asemaa rakentavana tekijänä: päähenkilö ostaa uskottavuutta hillityllä pukeutumisella, kevyellä meikillä ja silkkipaidalla. Emmi-Liia Sjöholmin Paperilla toinen kertoo ruumiillisuushäpeästä kalliin statuspatjan avulla: vanha Futon on niin tahrainen, että hävettää viedä sitä taloyhtiön roskakatokseen. Tahrainen patja korvataan tietysti uudella Futonilla. Maulla merkitään myös Tuomas Kokon Tosi kivojen juhlien päähenkilöä, joka ymmärtää kalliiden juustojen ja kotimaisten tomaattien päälle, eikä osta esimerkiksi lihapiirakoita. Hän käy Flow-festareilla ja ajattelee purkkapussin potentiaalia design-tuotteena. Hän matkustaa Berliiniin, matkarahoista ei puhuta.

Tosi kivojen juhlien päähenkilö kiinnittää usein huomiota miehiin, joilla menee ns. huonosti. Bileiden kasuaali huumeläppä ja muut havainnot eksotisoivat päihteidenkäytön sävyttämää elämää. Päähenkilö yltää suorastaan myyttisen spurgatoryn äärelle nukahtaessaan suihku päällä (ei kuitenkaan suihkuun, se olisi liiallista). Hän rinnastaa itsensä päihdeongelmaisiin miehiin, jotka varastavat kaupasta ja täyttävät sosiaalitoimiston lisäselvityspyyntöjä paremmin kuin koulutettu päähenkilö, ainakin hän uskoo niin.

Sen on tietysti tarkoitus olla hauskaa. Näennäisesti samassa tilanteessa olevat täysin eri maailmoista tulevat henkilöt kohtaavat, ja toinen näkee toisen pelkästään oman kehyksensä kautta.

Teoksessa flirttaillaan huono-osaisuudella: päähenkilö vertaa itseään rantojen miehiin ja haaveilee salaa lihapiirakkamiehen innovatiivisuudesta, joka pohjautuu selviytymistaisteluun, jota ei nähdä. Tilapäinen kurjuus, jonka vertailukohtana on elämä, jossa harvinaisten juustojen syöminen oli normaali asia, on kuitenkin eri juttu kuin huono-osaisuus. Päähenkilön kärsimys kulminoituu pitkähihaisen puseron pukemiseen päälle hellepäivänä, jotta avustustyöntekijä ei huomaisi suhteilla hankittua Flow-ranneketta. Teoksessa turvaverkot jätetään mainitsematta ja fokus on yksilön ongelmissa. Yksilön hukattu potentiaali on tragedian ydin. Luokkatietoisuutena pidetään rahan puutetta.

Päähenkilön etuoikeuksia: yksityisyys.

Se on minun henkilökohtainen tragediani eikä kuulu kenellekään muulle. (TKJ)

Muita tragedioita ovat esimerkiksi epäonninen työnhaku ja potkut puhelinmyyjän työstä.  Toimeentulotukea hakevalla päähenkilöllä ei kuitenkaan ole varaa tällaiseen yksityisyyteen, mutta sitä päähenkilö ei joudu kohtaamaan. Köyhyys tuntuu olevan hänelle itsestään selvästi vain outo, ohimenevä vaihe, jota määrittää ainoastaan rahan puute.

Teoksen viesti tuntuu olevan, että päähenkilö ei ansaitse tätä ja näin hänellä silti menee. Ehkä todellinen tragedia onkin keskiluokan kelkasta putoamisen uhka: voit menettää ne juustosi ja pudota maailmaan, jossa saatat joutua luopumaan vanhoista haaveistasi ja yksityisyydestäsi. Se maailma on ahdistava paikka, ja sinne kuuluvat vain katkokävelevät päihdeammattilaiset ja huumeveikot, en ainakaan minä, etkä sinä rakas keskiluokkainen lukijani.

Ossi Nymanin röyhkeys

Äiti kulkemassa yhä syvemmälle risteilijän sisuksiin on viimeinen muistikuva meistä kahdesta yhdessä. Niin kauan kuin näkee meren, voi elää vielä yhden päivän, hän sanoo. (Leijonapatsailla)

Risteilylaivan sisuksiin katoava äiti Aura Nurmen teoksessa Leijonapatsailla tiivistää jotain olennaista työstä ja luokasta – miltä tuntuu, kun työ on pakollista raatamista ja miten se tunkeutuu perhesuhteisiin. Myös Raisa Omaheimon romaanissa Sydän päähenkilö tekee raskasta työtä ostoskeskuksen siivoojana. Työtä kuvataan tarkasti, ja siitä tulee niin ruumiillista kuin sen kuuluukin olla.

Olin joitakin vuosia sitten kuuntelemassa kirjallisuuskeskustelua, jossa kulttuuritapahtuman lukupiiriin kutsutut jäsenet olivat lukeneet Noora Vallinkosken romaanin Perno Mega City ja Ossi Nymanin Röyhkeyden. Perno Mega City kertoo työväenluokkaisesta lähiöelämästä kasvavan lapsen näkökulmasta ja Röyhkeys päähenkilönsä ideologisesta työttömyydestä.

Perno Mega City herättää sympatiaa, sillä henkilöt tekevät sentään jotain. Epämääräinen toimeentulo on samastuttavampaa kuin lainkuuliainen toimettomuus. Kulttuurikeskiluokka eläytyy tarinaan ja ottaa sen omakseen. Kunnes lopun traktorikuolema shokeeraa. Röyhkeys herättää keskustelijoissa pelkkää vastenmielisyyttä. Vapaaehtoinen työttömyys on kerta kaikkiaan liian röyhkeää, vaikka Nymanin päähenkilö ei näekään passiivisuuden vallankumouksellista potentiaalia toisin kuin Onnenkissan passiivisuutta ja joutilaisuutta juhliva etuoikeutettu nuori nainen. Keskustelu siirtyy perinteisille harhapoluille: “aina puhutaan rahallisesta köyhyydestä, mutta entäs sitten järjen köyhyys tai sydämen köyhyys?” Kirjoitan muistikirjaani: Yleensä ne esiintyvät yhdessä. Vanhempien suhtautuminen lapsiinsa – ei sinusta mitään tule. Huomaan, että köyhyys on epämukava aihe ja köyhien romantisointi pelastaa liian epämukavilta tunteilta.

Työväenluokkaisuutta ja köyhyyttä kuvataan kirjallisuudessa usein ongelmien kautta, mutta todellisuudessa niistä rakennetaan myös keinotekoista idealisoitua kuvaa. Tässä kuvassa esiintyvät ahkerat ja työteliäät köyhät, jotka hallitsevat elämänsä ja yrittävät parhaansa. Kuvassa ei näy päämäärätöntä patjalla makoilua, eikä vastuutonta rahankäyttöä, jotka toimivat mausteena millenniaaliautofiktioissa ja saavat ne tuntumaan “aidoilta ja elämänmakuisilta”. Sellaiseen ei ole varaa, eikä niin toimiva köyhä olisi enää sympatiaa ansaitseva köyhä.

Rappeutuneen yläluokan ongelmat ovat toinen osa köyhyyskeskustelun perinteisiä harhapolkuja. Edward St Aubynin omaelämäkerrallinen viisiosainen Patrick Melrose -romaanisarja näyttää englantilaisen yläluokan raadollisen maailman. Parempien piirien järkyttävätkin ongelmat, kuten Patrick Melrosen tapauksessa, nähdään kiinnostavina ja syvällisinä psykologisina taustatekijöinä. Kukaan ei kysy, miksi tällaista pitää kirjoittaa. Yläluokan ongelmat viehättävät tirkistelijää – ei rikkaillakaan hyvin mene! Patrick Melrose -sarja on kiinnostavaa, mutta raskasta luettavaa järkyttävien tapahtumien ja ikävien henkilöiden vuoksi. Alaluokkaisessa kontekstissa samaa tarinaa olisi syytetty ankeudesta ja kurjuudella mässäilystä. Yläluokkaisuus ja materiaalinen yltäkylläisyys tarjoavat kauheuksille kontrastia, turvarievun, johon lukija voi tukeutua.

Sen todistaa Eduard Louisin romaanin Ei enää Eddy vastaanotto.

Otteita keskusteluista erinäisissä kanavissa: Miksi tällaisesta pitää kirjoittaa? Miksi pitää kirjoittaa näin kauheista asioista? Eihän kellään voi olla tällaista. Eivät ihmiset voi elää näin! Teoksen vastaanotto paljastaa kuvitelman jaetusta kulttuurista. Romaanista puhuttiin karmeana köyhälistökuvauksena, jossa kaikki on hirveää. Kurjuudessa piehtaroinnilla nähdään yhteiskunnallisia tarkoituksia, mutta muista ansioista ei juuri puhuta. Vastaanoton kauhistelunäkökulma perustunee osittain tietämättömyyteen – keskiluokkakuplaa ei rikota kirjallisuudessa, eikä mediassa kovin syvällisesti, joten jos omaan elämänpiiriin kuuluu vain saman yhteiskunnallisen aseman ihmisiä, voi toisenlainen elämä tuntua vaikeasti kuviteltavalta. Ei ole mitään syytä olettaa, etteikö tämä tarina olisi voinut tapahtua myös Suomessa. Ei enää Eddy on luokkakuvaus, joka tavoittaa autenttisesti tietyn mentaliteetin. Siinä on jotain tuttua – lapsuudesta, koulusta ja naapurustosta. Kauhistelulla tyrmäävä vastaanotto tuntuu oikeastaan aika pahalta. Sen viesti kuuluu, että joidenkin ihmisten kokemukset ja kotikulttuuri ovat niin kauheita, että keskiluokka ei halua edes kuulla niistä, eikä näe kertomuksissa juuri kulttuurista arvoa. Kauhistelunäkökulma voi syntyä myös esteettisistä arvotuksista: mistä oikeastaan puhumme, kun puhumme kauniista ja rumasta, inhottavasta ja ihanasta?

Kirjallisuuden luokkakeskustelussa korostuu kahtiajako: valtavirtaa edustavat urbaanin keskiluokan ahdistus, jonka vastakohtana on kurjalistokuvaus. On kuin vastaanotto jakaisi teoksia kirjallisuuteen ja kurjallisuuteen. Ehkä autobiografinen tai -fiktiivinen kirjallisuus on erityisen elitistinen laji? Suomessa sitä on kirjoitettu suomenruotsalaisesta kulttuurieliitistä ja keskiluokasta käsin. Esseistinen tyyli, oman elämän analyyttinen jäsentäminen ja estetisointi ja rohkea tunnustuksellisuus ovat kaikki piirteitä, jotka yhdistetään vankkaan sivistystaustaan. Nämä piirteet ehkä edellyttävät kirjoittajaltaan kulttuurissa kotonaan olemista, perittyä rohkeutta – perustaa, jolla tehdä taidetta omasta elämästään, tai nähdä yrityksessä ylipäätään mitään arvoa.

Kun luemme etuoikeutettujen tunnustuksia, haluammeko me lukijat löytää itsemme hyväosaisten tarinoista? Kyllä meilläkin on tuollaisia ongelmia! Ainakin haluaisimme, että ongelmamme olisivat sellaisia: tyhjyyden kokeminen tuntuu suorastaan luksusongelmalta.

Tunnustaminen nähdään usein voimaannuttavana reflektointina. Autofiktio kertoo kurjuudesta niin kuin me sitä siedämme: on tapahtunut putoaminen ja siihen on syitä, kuten mielenterveysongelmat ja epävarma työtilanne. Sopivatko autofiktio ja huono-osaisuus erityisen huonosti yhteen? Keskiluokkaisen pohdiskelijan tunnustaminen saa erilaisen vastaanoton kuin huono-osaisen tunnustus, joka herättää epämukavia tunteita ja vaivaantuneisuutta – köyhyys on rumaa eikä siitä ole lifestyle-esikuvaksi.

Arki, koti, naiset, miehet

Emmi-Liia Sjöholmin teoksessa Paperilla toinen eletään ihan tavallista elämää. Päähenkilö tekee abortin nuorena, seurustelee ja harrastaa seksiä. Teos on autofiktiivinen, kerronta on kevyttä ja kieli kaunista. Päähenkilö on välillä myös ikävä tyyppi. Teoksen vastaanotto on ollut ristiriitaista. Päähenkilön avoimuutta ja rohkeutta on kiitetty, mutta teosta on myös kritisoitu liiallisesta seksillä mässäilystä. Seksuaalinen aktiivisuus, itsetyydytys julkisessa tilassa, tahrat ja eritteet ovat toista kuin keskiluokkaiselle naiselle perinteisesti oletettu seksuaalisuuden toteuttaminen. Paperilla toinen menee lopulta kauniiseen ja normatiiviseen pakettiin: nanen seikkailee, kokee, panee, mutta löytää lopulta paikkansa kivemmasta keskiluokasta vaimona ja äitinä.

Arjen kuvaus on oleellista kirjallisen luokkaelämän tulkitsemisessa. Etenkin naisista kertovissa teoksissa arki ja koti häälyvät aina taustalla ja herättävät usein ristiriitaisia tunteita. Arjesta ja kodista otetaan paineita, on odotuksia ja arvioinnille altistumista. Kodin tila merkitsee elämänhallinnan mittaria, jonka perusteella naiset arvioivat nykyteosten kontekstissa lähinnä itse itseään. Arjen ja kodin hallinta merkitsee elämänhallintaa ja keskiluokkaisen naisen roolin hallintaa. Miehistä kertovat teokset eivät problematisoi kotia yhtä johdonmukaisesti.

Sivuhenkilö maalaa esiin hyvin perinteisten sukupuoliroolien hallitseman kulttuurielämän ja arjen. Miesten ja naisten työt ja roolit ovat selkeästi erilaiset. Päähenkilö pyrkii irtautumaan jaotteluista: taiteilijuus tuo väljyyttä porvarillisen arjen raameihin. Silti vähän mietityttää, jäävätkö huonekasvit eloon ja miltä näyttää se, ettei katossa ole lamppua. Sänkynä on pelkkä patja, ja siitä tulee sivullisuuden ja vaikean vuoden symboli.

Sara Vallinojan runoteoksessa Vatsahuuhtelun jälkeen olen puhdas pyristellään kohti järjestystä, suunnitellaan tiskaamista ja koristetyynyt ovat siististi sängyllä. Onnenkissan koti on viihtyisä, mukava ja turvallinen, ja loppuhuipennuksena on tahranpoiston onnistuminen: täydellinen valkoinen t-paita on jälleen täydellinen valkoinen t-paita.

Millenniaalikertomukset ovat tarjonneet erityisesti naisille uutta tilaa. Keskiluokkainen nainen voi olla passiivinen ja saamaton, siitä voi tehdä voimauttavan viestin. Ne ovat luoneet tilaa myös naisten röyhkeydelle. Monissa teoksissa pyristellään irti miellyttämisestä ja liiallisesta kiltteydestä. Mutta kenelle tila luodaan? Nainen saa olla mulkku, mutta kenellä on varaa olla mulkku? Hyväosaisuus auttaa: on helpompaa olla välittämättä muiden mielipiteistä, kun oma toimeentulo ja asema on turvattu – niin turvattu, ettei sitä tarvitse erikseen pohtia.

Pää pois perheestä

Alkoholismikuvaus tarjoaa keskiluokassa ainekset syvälliseen perhetarinaan, työväenluokkaisessa kontekstissa se määritellään toisin. Paremmissa piireissä juoppous on tragedia, lähiössä se kuuluu asiaan. Keskiluokassa ongelmalliset kasvuolosuhteet ovat aina ensisijaisesti perhedraamoja, sukupolvitarinoita tai esimerkiksi taiteilijakertomuksia. Alempien luokkien elämästä kertovat tarinat leimataan yleensä kurjuudeksi tai selviytymiskertomuksiksi, vaikka problematiikka olisi samankaltainen. Perhe jää toiseksi. Keskiluokkaisen perheen tarinan voi kertoa niin, että siitä tulee korkeakirjallisuutta. Mutta joitakin tarinoita ei voi kertoa ja joitakin tarinoita ei ole.

Kun ajattelen autofiktiivisiä tai kirjoittajan omaan elämään pohjautuvia perhetarinoita, tuntemistani teoksista muodostuu kaksijakoinen kuva. On tunnustuskirjoja, joita ovat kirjoittaneet vahvassa asemassa olevat miehet, kuten Tikkanen ja Knausgård. Toisenlaisia tarinoita ovat kirjoittaneet naiset, joilla ei ole sitä etuoikeutta, että heidät nähtäisiin keskiluokkaisina. Kaikki esimerkkiromaanini eivät ole omaelämäkerrallisia, mutta näkökulma pysyy samankaltaisena.

Ajatusleikki: mitä jos Kreeta Onkelin Ilonen talo, Susanna Alakosken Sikalat tai Karin Smirnoffin Lähdin veljen luo markkinoitaisiinkin koskettavina perhedraamoina sen sijaan että niistä puhutaan selviytymistarinoina.

Smirnoffin romaanin lauseet ovat lyhyitä ja asiapitoisia. Romaania on sanottu tylyksikin. Siinä ei käytetä pilkkuja, vaan piste on ainoa välimerkki. Kirjailija itse on kertonut muodon ja rytmin syntyvän alueen ilmaisusta. Yksi erikoisimmista ratkaisuista lienee se, ettei edes nimissä käytetä isoja alkukirjaimia. Se korostaa merkityksettömyyttä – yksittäinen ihminen ei ole kukaan, kukaan ei erotu joukosta, eikä kenenkään pidä. Päähenkilö on nimeltään Jana – paitsi äidille hän on Jaana. Veljen nimi on Bror.

Jana on tekevä ja toimeen tarttuva. Se on jotain, mitä kotikulttuurissa arvostetaan ja se tekee Janan paluusta kotiseudulle helpompaa. Romaani nakkaa lukijan eteen yllättäviä tapahtumia ja järkyttäviä muistoja. Tässä tarinassa voi tapahtua mitä tahansa, ja se tuntuu oudolla tavalla hyvältä.

Lähdin veljen luo tasapainoilee menneisyyden ja nykyhetken välillä. Jana muistelee lapsuuttaan ja perhettään, joka on nyt jo hajonnut: äiti on hoitokodissa, isä kuollut ja veli asuu yksin vanhalla kotitilalla. Lapsena Janalle luvattu kuoleman jälkeinen ikuinen elämä yhdessä perheenä tuntuu helvetiltä. On kuvaavaa, että Jana ajattelee äitinsä syntyneen munasta keskellä jänkää, sillä äiti ei ole koskaan kertonut mistä on kotoisin. Jana ei oikeastaan tiedä äidistään mitään. Ylisukupolvinen köyhyys ja huono-osaisuus näyttäytyvät usein juuri tällä tavalla. Vanhemmista, isovanhemmista ja edelleen vanhemmista polvista ei ole jäänyt jäljelle mitään. Ei omaisuutta, ei kirjeitä, ei päiväkirjoja – ei vahvistavaa henkistä perintöä. Janan äidin hahmo on verhottu kirjontaan ja Kirjaan. Romaanin lopussa Jana tuo äidin kotiin. Yhtäkkiä äiti alkaa puhua äidinkielellään. Pari yksinkertaista meänkielistä sanaa asettaa uuden horisontin Janan koko tarinalle. Äidinkielen myötä perheen tarina oikeastaan vasta alkaa.

Monet ei-keskiluokkaiset perhetarinat on kerrottu lapsen näkökulmasta. Suora ja analysoimaton kerronta antaa vapauden kertoa kaikesta, myös siitä, minkä katsotaan edustavan huonoa makua. Lapsikertoja saa kertoa vilpittömästi omasta näkökulmastaan käsin, oman logiikkansa mukaan. Kerrontaratkaisu tarjoaa näin myös reseptejä tyylille.

Perheen herättämät tunteet ovat usein paljastavia luokkaisuuden kokemusta jäljitettäessä. Millainen voima perhe on? Onko perhe jotain, jolta pyydetään rahaa, jonka asunnossa asutaan, jonka turvaan kaivataan? Muistellaanko perhettä nostalgisoiden ja vaalitaanko muistoja? Mitä perhe odottaa ja vaatii? Vaatiiko perhe liikaa? Mikä tekisi perheen tyytyväiseksi? Ei-keskiluokkaisissa teksteissä perhe on usein problemaattinen. Keskiluokkaiset perheet voivat myös olla ongelmaisia, mutta usein ne muodostavat enemmän tai vähemmän vahvan yksikön, jota leimaa tietynlainen kommunikaatio ja kulttuuri. On odotuksia, perinteitä ja tapoja, ja niitä sanallistetaan varmasti.

Keskiluokkainen katse

Autofiktiivisten nykyromaanien kohdalla erikoista on se, että alaluokkaisuuden kanssa flirttaillaan näkyvästi. Esimerkiksi Tosi kivojen juhlien päähenkilö peilaa omaa tilannettaan ja itseään huono-osaisten kautta, vertaa itseään miehiin joilla menee huonosti.

On tärkeää huomioida, kuka löytää itsensä kirjallisuudesta ja miten erilaisia ihmisiä esitetään. Kenelle on tarjolla positiivisia ja syvällisiä samastumisen kohteita? Keiden näkökulmasta tarinoita kerrotaan? Ketkä ovat katseen kohteena? Ketkä toimivat vastavoimina tai vertailun kohteina?

Käsittelemissäni autofiktioissa toimijoita ovat sivistyneet millenniaalit kivoissa kodeissaan miettimässä elämäänsä. Katseen kohteena on lähiöasukkaita, päihderiippuvaisia miehiä, maalaisia sukulaisia, opiskelukavereita ja poikaystäviä, jotka eivät täytä päähenkilöiden odotuksia.

Keskiluokkaisuuteen liittyvät odotukset ja ihanteet värittävät kerrontaa monella tasolla. Päähenkilö voi esimerkiksi kipuilla riittämättömyyden tunteen kanssa, kun urakehitys ei olekaan nousevaa, kuten piti. Odotukset ja ihanteet voivat näyttäytyä myös ahdistavina. Muiden tarkkailua merkittävämmässä roolissa on itsensä tarkkailu. Miksi en onnistu, mikä minussa on vialla? Miksi minusta ei tullut sitä mitä äiti toivoi ja isä odotti? Häiriötekijöitä elämänkulussa ovat usein mielenterveysongelmat, yksinäisyyden tunne, työttömyys ja rahapula. Vanhoja arvoja ja ihanteita rikotaan rohkeasti satunnaisen seksin kuvauksilla, päihteidenkäytöllä ja harkitulla hyvän maun rikkomisella (ne sipsit ja pakastepitsat).

Joskus tuntuu, että tarvitsee sukeltaa narkkarikaanoniin, jotta romaanihenkilöille tulee jotain tärkeämpää ajateltavaa (usein heroiini) kuin toisten katse ja oma minuus. Sitten ollaankin jo polvia ja kyynärpäitä myöten paskassa.

Toisin kuin keskiluokkaiset päähenkilöt, Röyhkeyden työtön ja muutenkin kaikin puolin ei-keskiluokkainen päähenkilö ei elä arjenhallinnan ongelmien keskellä. Hän lenkkeilee, nukkuu yönsä säännöllisesti, tekee kotityöt ja elää tasaisessa parisuhteessa. Mutta sekään ei riitä – ei lukijoille, eikä päähenkilölle itselleen. Röyhkeydessä toisten katse ja keskiluokkainen arvomaailma odotuksineen konkretisoituu päähenkilön kokemana häpeänä.

Argentiinalaisen Mariana Enriquezin novellikokoelman Mitä liekit meiltä veivät avaavassa novellissa Likainen poika keskiluokkainen katse tehdään näkyväksi.

Novelli kertoo keskiluokkaisesta naisesta, joka asuu sukunsa omistamassa suuressa ja vanhassa perintötalossa alueella, joka on köyhä, rähjäinen ja vaarallisena pidetty. Vastapäätä hänen taloaan nukkuvat kadunkulmassa narkomaaniäiti ja likainen poika. Poika on ehkä viisivuotias ja kaupittelee pyhimyksenkuvia metrossa. Päähenkilö ei tiedä heidän nimiään, joten poika on koko novellin ajan likainen poika ja äiti yleensä vain äiti, tai narkkarityttö. Molemmat edustavat päähenkilölle vierasta ja vastenmielistä maailmaa.

Kun likainen poika eräänä iltana koputtaa päähenkilön ovelle, hän päästää pojan sisään ja tarjoaa hänelle ruokaa. Poika ei ole herttainen lapsi, kuten päähenkilö mainitsee ja lopuksi hän pitää poikaa kiittämättömänä. Poika ei täytä hänen odotuksiaan siitä, millainen lapsen tulisi olla: hyväkäytöksinen, hyväntuulinen ja sosiaalinen. Kun poika on syönyt, päähenkilö ajattelee sitä, ettei hänellä ole jälkiruokaa, aivan kuin poika olisi tavanomainen illallisvieras.

Seuraavana päivänä poika ja äiti ovat kadonneet kadunkulmasta. Kun läheiseltä parkkipaikalta löydetään ritualistisesti murhattu lapsi, on päähenkilö varma siitä, että kyseessä on likainen poika.

Päähenkilön keskiluokkainen asema käy ilmi hänen ajatuksissaan, odotuksissaan ja tunteissaan poikaa kohtaan. Hän pitää tärkeinä asioita kuten käytöstavat, puhtaus ja leikki, ja uskoo, että rakastava perhe olisi voinut adoptoida pojan. Hän olisi tahtonut pelastaa pojan, josta on katulapsiin turtuneelle päähenkilölle tullut henkirikosepäilyn kautta todellinen lapsi. Yhteiskunta näkee hänet kuitenkin yhä toisin. Tätä alleviivaa myös novellin nimi – Likainen poika. Likaisella pojalla ei ole keskiluokkaisena nähdyksi tulemisen etuoikeutta.

Kerronta korostaa luokkaristiriitaa: Päähenkilö puhuu huolestaan poikaa kohtaan kampaamon tuolissa. Poliisikuulustelun jälkeen hän nukkuu sikeästi, vaikka koko alue valvoo turvattomuuttaan. Hänen suuri ja mukava kotinsa tarjoaa hänelle turvallisuuden tunnetta ahdistuksen hetkinä. Lopussa hän miettii, voiko alue muuttaa hänet kaltaisekseen, kuten hänen huolestunut äitinsä pelkää.

Teoksessa luokkaerot ovat näkyviä ja tunnustettuja tosiasioita. Tässä lukija ei voi luottaa keskiluokkaisen odotushorisontin näkymättömään turvaverkkoon. Likaisen pojan ja päähenkilön elämät ovat äärimmäisellä tavalla erilaiset, kuitenkin molemmilla on oma kokemuksensa tavallisesta elämästä. Päähenkilön tavallinen on samastuttavaa, katseen kohteena olevien pojan ja äidin ei. Päähenkilön huolestunut pohdiskelu tekee eron näkyväksi.

Mitä tarkoittaa tavallinen elämä? On kuvaavaa, että juuri ulkopuolisuus ja häpeä ovat yleisiä tunteita, joita kirjallisuudessa liitetään köyhiin ja huono-osaisiin. Röyhkeydessä päähenkilön työttömyydestä kumpuava häpeä tunkeutuu hänen läheisimpiinkin ihmissuhteisiinsa. Sara Stridsbergin Rakkauden Antarktis kuvaa absoluuttista ulkopuolisuutta: ihmisiä, joilla ei ole mitään, ei edes elämää. Kuolleella kertojapäähenkilöllä ei ole oikeastaan edes ruumistaan, jonka kappaleet on piilotettu ympäri Tukholman aluetta. Juuri mitään hänellä ei ollut eläessäänkään: ei rahaa, työtä, kotia, turvaverkkoa, aitoa vapautta valita, uskottavuutta yhteiskunnan silmissä.

Lukemamme tarinat perustuvat tarinoihin, joita kerromme itsellemme – eli miten elämän kuuluu mennä ja mikä voisi mennä pieleen? Ihanteellinen elämä nähdään usein projektina tai nousevana käyränä: on merkkipaaluja, jotka tulisi saavuttaa. Monet liittyvät varallisuuteen ja ydinperheihanteeseen. Köyhyys nähdään välivaiheena, josta monilla on jonkinlainen kokemus. Usein pidetään itsestään selvänä, että köyhyydestä päästään pois koulutuksen tai ahkeruuden ansiosta. Kuinka tämä odotus vaikuttaa siihen, millaisina näemme ihmiset, jotka “jäävät” köyhiksi tai huono-osaisiksi?

Eihän ole kartoitettu kaupungin pilviäkään

Matias Riikosen Iltavahtimestarin kierrokset oli minulla lainassa kaikki kirjaston kymmenen uusintakertaa. En vain päässyt teokseen sisälle, ja lukeminen oli tahmeaa. Kaikki teoksen maailmassa tuntui jotenkin vastustavan siihen heittäytymistä. Ajattelin, että ehkä tämä nyt vain on Helsinki-kirja, ja koska en tunne Helsinkiä, en voi ymmärtää tätä kovasti kehuttua pientä kirjaa. Luin silti eteenpäin, sillä joku Kirjallisuuden ystävät -facebookryhmästä lupasi, että puolivälin jälkeen tässä tapahtuu jotain.

Iltavahtimestarin kierroksilla pääsemme kouluja vartioivan kiertävän vahtimestarin mukaan öisen Helsingin kaduille. Päähenkilö havainnoi ympäristöään, pimeiden puistojen ja kujien tapahtumia ja historiaa. Kirjassa on jopa kuva Gösta Sundqvistista kitaran kanssa kadulla. Pimeiden koulujen, katuvalojen, ja jänisten asioilla liikkuvien jänisten lisäksi päähenkilö tapaa yötä viettäviä ihmisiä. Katse on miehinen: nakkikioskin sinappi ja ketsuppi roikkuvat rasvankäryisissä jumalataräidin utareissa, naiset ovat rakastajattaria, näyttelijättäriä tai prostituoituja. Päähenkilö panee merkille klassismia ilmentävät rakennukset ja suurmiesten mukaan nimetyt kadut ja puistot, presidenttien kuvat. Aistii inhaa tunkkaisuutta.

Unenomaiset jugend-linnat hallitsevat ympäristöä. Soitinten ääni kuuluu kadulle saakka. Kuitenkin kerronnasta välittyy tietty sopimattomuus Ullanlinnaan.

Jokin nyrjähtää sijoiltaan, kun epäilty porton hauta paljastuu lapsen haudaksi. Punainen valo johdatti tulkitsijaa harhaan, ja totuus paljastuu kaikessa viattomuudessaan.

Äkkiä on selvää, että iltavahtimestarin työ on pitää huolta keijukaisista ja muista häilyvistä yön olennoista. Tietoisuus välähtää kerronnassa taitavasti ja hienovaraisesti. Raportoiva vartija rinnastuu Peter Panin luojaan. Öisillä kaduilla kulkeva satusetä kirjoittaa kaikki itseään heikommassa asemassa olevat osaksi muistiinpanojaan, ja tappaa heidät katsomalla heitä ja kirjoittamalla heistä tarinoita omasta näkökulmastaan.

Kirjoituksen välinpitämättömyyttä verrataan Suomen ensimmäisen tunnetun namusetätapauksen kautta hyväksikäyttäjän välinpitämättömyyteen. Etäännytys ja estetisointi korostavat katsojan ja katsotun rooleja, toimijaa ja kohdetta. Instituutiota vartioivan maskuliinisen hahmon kartoittamisen halu peittoaa katsotun oman itseyden ja toimijuuden, olemassaolon oikeuden omana itsenään.

Koko teoksen horisontti vinksahtaa, ja aiemmin kerrottu asettuu uuteen perspektiiviin. Minä lukijana asetun uuteen perspektiiviin. Alun estetisoiva ja havaittua etäännyttävä kertoja asettuu lähemmäs lukijaa, maskuliininen rooli ja näkökulma murtuvat. Kertojan katse problematisoituu peruuttamattomasti. Tiedostamaton katse muuttuu tiedostavaksi.

Tiedostamaton keskiluokkainen katse on läpileikkaava normi kirjallisuudessa. Mutta mitä keskiluokkanormille pitäisi oikein tehdä? Helppohan se on esseissä huudella. En halua palata naturalismiin tai realismiin, nämä romaanin merkittävät historialliset vaiheet ne vasta porvarillisia ovatkin. Haluaisin nähdä lisää esteettistä anarkiaa, ettei puhuttaisi niin paljon kauniista ja rumasta, hyvästä ja huonosta, ihanasta ja inhottavasta. Ettei nojattaisi olemassa olevaan järjestykseen. Arvoista, luokista, pääomista ja etuoikeuksista sen sijaan pitäisi puhua enemmän – antaa sille puheelle uusia sanoja.

Teksti: Veera Kiurujoki
Kuva 1: Jason Wong / Unpslash
Kuva 2: Kustantajat