Helsinki Lit 2016 -festivaaliraportti: perjantai 13.5.

Teema
17.5.2016

Toimitukselta: Kirjailija | Teema | Teos | Täky

Helsinki Lit 2016, perjantai 13.5.

Niin yleisö kuin kirjailijatkin halusivat viime vuoden jälkeen lisää, todettiin Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaalin 2016 virallisessa alkujuonnossa, jonka tekivät tuttuun tapaan festivaalin ohjelmajohtaja, kirjailija Philip Teir ja kirjailija Sofi Oksanen. Tottahan se oli: Helsinki Lit virkisti suomalaista kirjallisuustapahtumien kenttää ja monet alan ihmiset sekä kirjallisuuden ystävät ihastuivat siihen vuonna 2015. Tämän vuoden festivaalia odotettiin jo innolla. Ensimmäisessä tapahtumassa kuultiin mm. huikea, spekulatiiviseksi fiktioksi kääntynyt tarina Peter Høegilta, Aulikki Oksasen runoja hienona musiikkiesityksenä, Hassan Blasimin ärtynyt avautuminen maahanmuuttajakirjailijan roolista sekä päästiin viheltelemään ja laulamaan Emma Hooperin ukulelen säestyksellä esitetyn laulun mukana. Yllätyksiä ja elämyksiä odotettiin siis jälleen, kun yleisö saapui Savoy-teatteriin kuuntelemaan kansainvälisiä kirjailijoiden keskusteluja. Yle oli jälleen paikalla lähettämässä suoraa lähetystä festivaalilta Yle Teemalle, mikä oli hatunnoston arvoista. Itse halusin kuitenkin olla fyysisesti paikan päällä vaikuttumassa tapahtumasta.

Sofi Oksanen puhui aloitusjuonnossa lukemisen yhdistävästä ja yksinäisyyttä vähentävästä vaikutuksesta – vaikka lukeminen on yksityistä ja yksin tehtävää, sen ääreen voi myös kokoontua ja kokea yhteisöllisyyttä, kuten Helsinki Lit todistaa. Samaan johtopäätökseen tultiin CROWD-kirjallisuuskiertueen avaustapahtuman puheissa pari viikkoa aiemmin. Nyt muistettiin myös kiittää kääntäjiä ja nostettiin esille käännöskirjallisuuden yleinen tilanne Suomessa. Lisäksi kiitettiin rohkeudesta viime vuonna kirja-alan laskusuhdanteen keskellä Helsinkiin perustettua Nide-kirjakauppaa, joka vastasi kirjamyynnistä teatterin aulassa tapahtuman ajan. Tämän vuoden Helsinki Litin varsinaisena juontajana toimi näyttelijä Pekka Strang.

 

Masha Gessen ja Sofi Oksanen

Ensimmäiset keskustelijat olivat Oksanen ja Venäjältä kotoisin oleva, maan nykyistä johtoa kritisoiva toimittaja ja tietokirjailija Masha Gessen. Temaattisesti tämä noudatti viime vuoden tyyliä, sillä silloin ohjelman aloitti Oksasen ja Mihail Siskinin Venäjä-teemainen keskustelu. Myös Masha Gessenin työt niin kirjailijana kuin toimittajana liittyvät vahvasti Venäjään, ja hän ajaa näkyvästi myös seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia. Gessenin tunnetuin teos meillä (ja toistaiseksi ainut suomennettu) on Vladimir Putinista kertova Kasvoton mies (Otava, 2012).

Oksanen kysyi Gesseniltä tietokirjallisuuden kirjoittamisesta, jonka hän itse on mieltänyt haastavaksi: miten sinä teet sen? Gessen puolestaan heitti kysymyksen takaisin Oksaselle kaunokirjallisuuden osalta. Ihmiset kertovat Gessenille uskomattomia tositarinoita. Hän totesi, että pitää olla kiinnostunut kuuntelemaan, mitä ihmiset haluavat sanoa. Gessen päätyi journalistiksi, koska halusi tutustua kiinnostaviin ihmisiin, mutta hän oli liian ujo – haastattelun varjolla ihmisten kohtaaminen kuitenkin onnistui helposti. Oksanen totesi saman koskevan monia kaunokirjailijoita, hekin ovat uteliaita asioiden suhteen mutta ujoja. Gessen kertoi hieman katuvansa matemaatikosta kertovan kirjansa kirjoittamista, vaikka kirja oli lopulta menestys. Kirjoitusprosessi oli työläs, koska Gessen ei ollut aiheestaan lopulta tarpeeksi kiinnostunut.

Oksanen koki, että Gessenin kirjoissa ihmiset ovat vain välineitä jonkin suuremman kuvaamiseen. Gessen myönsi tämän, esimerkiksi Vladimir Putin on koko nyky-Venäjän kuva. Hän olisi halunnut kirjoittaa Putinin hallinnon noususta ja romahduksesta, mutta joutui toteamaan olleensa optimisti… Gessenillä oli aiemmin näkemys, että 90-luvulla Venäjä halusi muistaa ja 2000-luvulla unohtaa, mutta sitten hänelle kerrottiin, ettei se pidä paikkaansa. Hän totesi vielä, että maassa eletään käytännössä edelleen Neuvostoliiton aikaa.

Saksan ”parantumista” toisen maailmansodan jälkeen ei voi Gessenin mukaan verrata Venäjään, sillä Saksassa natsit olivat vallassa lopulta niin vähän aikaa, että roolit olivat saksalaisilla selviä (mikä ei sekään kuitenkaan täysin pidä paikkaansa, ainakaan viime aikoina ilmestynyttä kirjallisuutta tarkastellen, tuli itselleni mieleen). Venäjällä sen sijaan diktatuurihallinto kesti niin kauan, että roolit hämärtyivät ja siksi toipuminen ei ole ollut mahdollista.

Gessen on emigroitunut kahdesti, ensin Neuvostoliitosta ja sitten Venäjältä. Ensimmäisessä tapauksessa lähteä piti siksi, että heidän perheensä oli juutalainen, toisessa tapauksessa siksi, että he ovat queer. Gessen on surullinen siitä, että hänen lapsensa joutuivat maastamuuton myötä kokemaan saman kuin hän itse lapsena. Gessen on aloittanut ison kirjaprojektin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen tilanteesta Venäjällä ja siitä, miksi ilmapiiri muuttui niin äärikonservatiiviseksi. Neuvostoliitossa näitä vähemmistöjä ”ei ollut”, minkä Gessen sanoo olevan oikeastaan totta, sillä homoseksuaaleilla ei siellä ollut minkäänlaista ryhmäidentiteettiä. Tällöin Venäjällä voidaan väittää kyseisten vähemmistöjen olevan uusi, ulkopuolelta tullut asia, josta voidaan tehdä syntipukki. Gessen on kirjoittanut artikkelin Pietarissa tapahtuneesta toimittajan murhasta New York Timesiin, sillä hänelle oli paljastunut, että kyseessä oli homoseksuaalisuuden takia tehty murha. Juttu on aiheuttanut Venäjällä jopa keskustelua, mikä Gessenin mukaan on jonkinlainen askel parempaan, vaikka tilanne on toki huono edelleen. Hänen mielestään erityisesti homomiesten murhia tapahtuu Kremlin toiminnan seurauksena. Hän toivoi, että seksuaalivähemmistöille luotaisiin mahdollisuus turvapaikkaan Suomessa – nyt monet lähtevät Yhdysvaltoihin. Suomi olisi hyvä paikka siksi, koska se on lähellä ja tänne lähtö olisi monelle helpompaa. Oksanen muistutti kahden venäläisen homomiehen saaneenkin jo turvapaikan Suomesta.

Seuraavaksi keskusteltu kääntyi rasismiin – Venäjällä kerrottiin tehtävän paljon niin sanottuja etnisiä kauneusleikkauksia. Uskonnon vahva asema Venäjällä nousi myös puheeksi. Oksanen oli kiinnittänyt viime vierailuillaan huomiota siihen, että kirkkoja remontoitiin kovasti, joten mukana on selvästi paljon rahaa. Gessenin mukaan bolševikit halusivat aikanaan kirkot pois tieltä, mutta nykyään ortodoksinen kirkko on hyvin vahvasti kiinni Venäjän valtiossa.

Oksanen kysyi nykyään Yhdysvalloissa asuvan Gessenin mielipidettä Donald Trumpista, ja tämä totesi Trumpin nousua seuratessaan ajatelleensa: ”Voi luoja… Vastahan minä pääsin tänne.” Nyt hän joutui todistamaan samankaltaista ilmiötä, jonka takia oli lähtenyt pois Venäjältä. Gessen ajatteli USA:n kyllä toipuvan Trumpista, mutta miten käy muun maailman, koska USA:lla ei olisi käytännössä ulkopolitiikkaa sen neljän vuoden aikana, jotka Trump olisi presidettinä.

Putinista Gessen totesi vielä, että mikään ei toimi tätä vastaan. Venäjän parlamenttivaalit ovat hänen mukaansa vitsi ja farssi. Diktatuurin ja demokratian yhdistelmää kuvaava ”hybridijohto”-termi on Gessenin mielestä naurettava, ja hänestä pitäisi käyttää mieluummin ”mafiavaltiota”. Lopuksi puhuttiin vielä Gessenin meneillään olevasta kirjaprojektista, joka käsittelee hänen omaa isoäitiään – tämä oli elänyt melkoisen elämän Neuvostoliitossa. Gessen jäi mieleen hyvin karismaattisena tekijänä ja esiintyjänä; häntä kuunteli mieluusti, vaikka aihe olikin ikävä. Varsinaisesti keskustelua ei esiintymisessä ollut, vaan Oksanen lähinnä haastatteli Gesseniä.

 

Tore Renberg ja Philip Teir

Seuraavaksi Philip Teir keskusteli norjalaiskirjailija Tore Renbergin kanssa. Teir kertoi alkuun viimeisestä Norjan-matkastaan, jolloin paikalla olleilla kirjailijoilla oli ollut hyvin erilaiset vastaukset siihen, miksi he kirjoittavat, vaikka kaikki olivat pohjoismaisia kirjailijoita. Teir kysyi samaa tietysti myös Renbergiltä, joka vastasi kirjoittamisensa syiden olevan pelko, välttämättömyys ja ihailu. Pelko liittyy Renbergillä siihen, että hänen isänsä joi paljon ja Renberg alkoi 14-vuotiaana kirjoittaa kestääkseen kaiken sen, mitä isän juomisesta seurasi. Välttämättömyys on hänelle nykyisin tosiasia, hänen on pakko kirjoittaa, sillä muutoin hän ei ole toimintakykyinen eikä pysty edes hengittämään kunnolla. Ihailu liittyy puolestaan siihen, että Renberg halusi kirjoittaa, jotta joku lukisi hänen tekstejään ja ne mullistaisivat lukijan maailmaa.

Renbergin nuoruudessa suuri vaikuttaja oli Dostojevski, jonka kirjallinen tuotanto on hänen mukaansa ”pahaa hyvällä tavalla”. Renberg vitsaili ajatelleensa kirjoittamisesta, että jos tämä Dostojevski-dude pystyi tekemään sen, niin miksi hänkin ei. Hänen suosikkinsa nuorena oli Rikos ja rangaistus, Teir oli lukenut silloin Idiootin. Renberg sanoi haluavansa edelleen myös itse ihailla muiden kirjailijoiden työtä.

Renberg asuu Norjan Stavangerissa, johon monet hänen kirjalliset teoksensa myös sijoittuvat. Stavangeria leimaa rikastuminen öljyn ansiosta. Renberg kertoi asuneensa myös Oslossa, sillä hän oli hylkäyskirjeiden jälkeen lopulta kustannussopimuksen saatuaan päättänyt, että kirjailijan pitää asua pääkaupungissa. Muutto oli ollut lopulta huono idea, ja Renberg palasi Stavangeriin. Hän sanoi olevansa itse ”150 % keskiluokkainen” (ja tätä Renberg korosti vielä ainakin kahdesti keskustelun aikana, mikä alkoi jo tuntua alleviivaavalta – selväksi tuli), minkä takia oli joutunut tekemään ”tutkimusta” rikollisista ja vähäosaisista. Rikollisilla oli nyt ”huonot ajat”, sillä lähes kaikilla on varaa ostaa TV tai mikroaaltouuni kaupasta, varastetulla tavaralla ei ole jälleenmyyntiarvoa!

Renberg kuvasi juuri suomeksi Like-kustantamolta ilmestyneen Huomenna nähdään -kirjansa teemaa yhdistelmäksi Fucking Åmal- ja Fargo-elokuvia sekä kirjailija William Faulkneria. Mordernit TV-sarjat ovat hänen mielestään merkittävä haaste nykykirjallisuudelle, koska sarjoista on tullut niin hyviä. Ehkä kirjallisuudessakin pitäisi ”rokata” enemmän, hän mietti.

Mainituksi tuli tietysti myös Karl Ove Knaugård, joka on Renbergin ystävä jo vuosien takaa. Keskustelua tuli myös Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinasta, josta Renberg ja Teir ovat molemmat pitäneet kovasti. Kirjan ytimenä oli Renbergin mukaan nainen, jolla on ongelma, tämä on naimisissa kauhean miehen kanssa. Renberg sanoi Märta Tikkasen olleen tuon ajan Knausgård! Teir pohti Renbergin kirjaan liittyen, miksi päähenkilö ei hae apua, ja Renberg vitsaili, että koska hän halusi kirjoittaa siitä romaanin.

Puhetta tuli Soldiers of Odinista, jonka Renberg kuittasi olevan ”hölmöt miesyhteisöt tekemässä hölmöjä asioita”, mutta asialla on myös vakavampi puoli, äärioikeiston nousu. Jotta meininki ei menisi liian synkäksi, Renberg totesi haluvansa kirjoittaa lopulta positiivisia kirjoja! Lisäksi palattiin vielä Knausgårdiin. Renberg on soittanut samassa bändissä Knausgårdin kanssa, ja Teir kysyi millainen tämä on rumpalina, mitä Renberg naureskeli ja sitten mieleenpainuvasti demonstroi. Knausgård-anekdootit toimivat kirjallisuustapahtumien yleisöihin nykyisin taatulla varmuudella...

 

Mark Levengood ja Rosa Liksom

Festivaalilla kahteen kertaan esiintynyt kirjailija ja TV-persoona Mark Levengood oli perjantaina lavalla Rosa Liksomin kanssa. Punapukuinen Levengood ja vihreään pukeutunut Liksom olivat päivän värikkäin kaksikko monella tapaa. Myös keskustelun alku käsitteli pukeutumista: Levengood kertoi siitä, kun hän tapasi ”kunkun” ja valehteli spontaanisti ostaneensa solmion Thaimaan sijaan Lontoosta... Pian kuitenkin vaihdettiin kirjallisuuden puolelle, ja Liksom kysyi Levengoodilta mistä tämä on keksinyt kirjojensa hienot nimet (esim. Miljoona ruusua [Schildts & Söderströms, 2014], Vasten auringon siltaa [S&S, 2016]). Levengood kertoi rakastavansa finnhitsejä ja että hänen koko elämänsä on kuin Katri Helenan lauluista. Kirjailijat olivat takahuoneessa huomanneet, että heillä onkin paljon ”yhteistä historiaa”. Liksomin uusimman kirjan nimi tulee nimittäin myös iskelmästä sekä suomeksi että ruotsiksi. Levengoodin mukaan Väliaikainen-novellikokoelma (Like, 2014) on mosaiikki suomalaisuudesta.

Omasta kirjailijuudestaan Levengood totesi, että ei ensin ajatellut haluavansa kirjoittaa, koska hänen puolisonsa (mm. Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -kirjasarjasta tunnettu Jonas Gardell) on jo kirjailija ja kirjailijat ovat hankalia ihmisiä… Saatuaan lapsia hän halusi kuitenkin kertoa elämästään, jonka oli kokenut olleen varsin kiinnostavaa. Levengood ja Liksom keskustelivat myös kirjailijan ulkopuolisuuden kokemuksesta ja todettiin, että ”on mahdotonta olla kirjailija, jos ei ole ulkopuolinen.”

Levengood ei nuorena pitänyt Helsingistä, mutta nyt hän on kokenut sen muuttuneen todella hyvään suuntaan. Erityisesti sarjakuvataiteilija Tom of Finlandin noussutta suosiota hän arvosti: ”yhtäkkiä Tom of Finland on uus Moomin!”

Sitten palattiin kirjailijuuteen. Liksom sanoi suoraan mielipiteensä, että ilman jo edellä mainittua ulkopuolisuuden tunnetta ”ei tule kirjailijaa – ainakaan kovin hyvää.” Kirjailija kuvattiin tyhjäksi astiaksi, joka kerää tarinoita ja ne sitten muhivat päässä, kunnes tulevat kerrotuiksi. Levengood kertoi, että ”mulla on jonkinlainen luuranko kun aloitan, rakennan lihaa sen ympärille.” Liksomin mukaan itse kirjoitusprosessi on lyhyt, ”se muu on se, joka vie aikaa.” Liksom veikkasi, ettei hänestä olisi tullut kirjailijaa ellei hän olisi muuttanut pois Suomesta. Levengood oli sitä mieltä, että jokaisen pitäisi (mielellään jo nuorena) muuttaa toiseen kulttuuriin. Siten ymmärtää myös omansa hienouden ja ainutlaatuisuuden. Levengood mieltää itsensä edelleen suomalaiseksi, joka asuu Ruotsissa.

Kirjailijan luullaan usein tarkkailevan kaikkea, esimerkiksi ihmisiä ympärillään ja kirjoittavan näistä. Liksom ei koe tarkkailevansa, vaan hän havainnoi ehkä lähinnä sitä, mikä on poissaolevaa. Levengoodin mukaan kirjoitusprosessissa pitää erottaa henkilökohtainen ja yksityinen käsitteinä. Hänen oma sukunsa on ”ihana, mutta ne on merkillisiä.” Levengood kertoi tarinaa tädistään, joka ei ollut kertonut miehensä kuolemasta kenellekään – sitä hänen olisi pakko käyttää sitten joskus kun aika on kypsä. Liksom mainitsi Levengoodin kirjan ”siitä saippuajutusta” reveten ihastuttavan kuuloiseen nauruun. ”Ei kerrota sitä, se on liian pitkä” tämä sanoi sitten luoden aika hyvän teaserin lukea Levengoodin kirja. Levengood totesi, että ihmiset ottavat TV-työssä hänet vakavammin nyt, kun hän on myös kirjailija. Liksom piti hienona sitä, että ihmiset tulevat signeeraukseen kertomaan kirjailijalle tarinoita. Levengood kysyi asuinpaikan merkityksestä Liksomin uralle, ja Liksom totesi yksiselitteisesti kirjallisen tiensä perustuvan Suomen ja Ruotsin rajalla sijaitsevalla meänkielisellä alueella asumiseen. ”Kirjailija joutuu käymään jatkuvaa taistelua superegon kanssa, ainakin itse nuorena kävin”, Liksom sanoi.

 

Jonas Hassen Khemiri ja Riikka Pulkkinen

Päivän viimeiset kirjalliset keskustelijat olivat viime vuonna ”Ruotsin Finlandian” eli August-palkinnon romaanillaan Kaikki se mitä en muista (Johnny Kniga, 2016) saanut Jonas Hassen Khemiri ja syksyllä uuden kirjansa julkaiseva Riikka Pulkkinen. Pulkkisella oli Khemirille seitsemän kysymystä, jotka hänen mukaansa veivät tilaa seitsemän sivua. Khemiri ja Pulkkinen olivat tavanneet aiemminkin eräällä kirjallisuusfestivaalilla, jossa he olivat keskustelleet ”kliseistä ja Knausgårdista” – jälkimmäisestä selvästi riittää puhuttavaa aina vaan. Pulkkinen kertoi hämmentyneensä myöhemmin siitä, että oli heidän ensimmäisessä tapaamisessaan jotenkin sivuuttanut Khemirin tunisialaisen puolen. Aiheesta kysyttäessä Khemiri sanoi, että ei pidä itseään monikulttuurisuuden äänenä, koska ei tiedä mitä monikulttuurisuus oikeastaan on. Khemiri kertoi kirjoittavansa vain ruotsalaisista ja haluaa tehdä sen rehellisesti, jolloin ”he eivät näytä ABBA:lta.”

Khemirin Ajatussulttaani-esikoisromaania (WSOY, 2004) pidettiin Ruotsissa sukupolven äänenä, mutta tästä itsestään kirja tuntuu nykyään ”vanhoilta koulukuvilta” ja Pulkkinen sanoi ymmärtävänsä, mistä Khemiri puhui. Kaikki se mitä en muista -kirjassaan Khemiri sanoi kertovansa tarinaa enemmän kuin ”yrittää piiloutua kielen taakse”. Voiko kirjailija olla vilpitön, jos yrittää olla poliittisesti korrekti, Pulkkinen pohti, mutta keskustelua tästä aiheesta ei juuri syntynyt. Khemiri sanoi, että Kaikki se mitä en muista kertoo taloudesta ja rakkaudesta, vaikka hänen kustantajansa toivoi, että talous jätettäisiin pois markkinointipuheista…

Khemiri kertoi kokemuksistaan teatterimaailmassa ja sanoi pitävänsä siitä, että yleisön jäsenellä on mahdollisuus vaikuttaa tarinaan, oli se sitten näytelmässä tai kirjassa. Kun puhuttiin uusimman romaanin kirjoitusprosessista, tunnelma muuttui vakavaksi, sillä Khemiri kertoi erään ystävänsä kuolleen kirjoittamisen aikana, mikä teki entistä haastavammaksi kirjoittaa romaania kuolleesta ihmisestä ja tähän liittyvistä muistoista. Hän mietti, voisiko vaihtaa kirjoittamansa sanat pois saadakseen ystävänsä takaisin. Pulkkisen mukaan ”elämä tulee ensin ja kirjoittaminen sitten”, ja kirjoittaminen jollakin tapaa tulee aina liian myöhään. Khemiri kertoi nuoruudestaan, että hän tunsi olonsa turvalliseksi päiväkirjaansa kirjoittaen ja kirjastossa kirjojen keskellä, kun häntä kiusattiin.

Khemirin esikoisromaanista keskusteltiin vielä: Pulkkinen kertoi kirjan hahmon olevan mielestään stereotyyppinen, mistä Khemiri totesi olevansa eri mieltä. Puhe kääntyi myös arkielämään: Khemiri oli kaksi vuotta Berliinissä, ja takaisin tullessaan havaitsi ”ystävät olivat muuttuneet pankkiireiksi”. Hän uskoi, ettei itse ikinä alkaisi ajatella rahaa niin paljon, mutta muuttui lopulta itsekin ”pankkiiriksi” saatuaan lapsia. Lopuksi Khemiri luki vielä otteen kirjastaan ruotsiksi.

Khemirin ja Pulkkisen keskustelu oli kiinnostava, mutta sitä hieman häiritsivät sekä Pulkkisen englannin puhumisen maneerit (ilmaus ”in a way” kuultiin varmaan 30 kertaa ja jossain vaiheessa keskityin vain odottamaan, milloin se tulee seuraavan kerran) sekä se, että Khemiri käytännössä torppasi pari aihetta heti alkuunsa, jolloin niistä keskustelu vain jäi.

Perjantain päätteeksi kuultiin vielä musiikkia ruotsalaiselta laulaja-lauluntekijä Frida Hyvöseltä, joka ilmeisesti kuului tämän lavalle juontaneen ohjelmapäällikkö Teirin suosikkeihin. Olin itse aiemmin tutustunut erääseen Hyvösen englanninkieliseen levyyn, mutta nyt hän esiintyi ruotsiksi ja esitti laulelmallisia kappaleitaan kuulaalla tyylillään. Vajaa puolituntinen keikka oli miellyttävä lopetus päivälle ja sen myötä oli mukava siirtyä kesäisen perjantain viilenevään iltaan.

 

Tuomas Aitonurmi
Informaatikko ja toimittaja
Kirjasampo

 

Lauantain raportti
Helsinki Lit -taltioinnit Ylellä