Surrealistista yhteiskuntakritiikkiä absurdissa maailmassa vai jotain muuta? – Jouko Sirolan haastattelu

Jos pitäisi määritellä kirjailija Jouko Sirolan tuotantoa lyhyesti, en selviäisi tehtävästä kolmella sanalla. Sanoisin kirjailijan kirjoittavan tarkasti hiotulla ja uutta luovalla kielellä teoksia, joissa maailma näyttäytyy absurdina ja surrealistisena ja joissa yhteiskuntaa ja parisuhteita tarkastellaan uudenlaisista näkökulmista eikä fantasiaa ja huumoria, niin tummasävyisiä kuin ne ovatkin, ole unohdettu. Teos-kustantamo määrittelee napakammin: ”[Sirolan] Kirjoja voi luonnehtia runolliseksi proosaksi, mutta tekstien taustalla kytee yhteiskunnallisuus, johon kirjailija käy käsiksi ihmisen sisäisen maailman kautta.”

Mutta mitä kirjailija itse sanoo? Onko hänen teostensa maailma absurdi, mitä hän ajattelee kielestä ja omasta kirjailijanlaadustaan?

1. Olet julkaissut kaksi romaania, Mitään pelättävää ei ole (2006) ja Etsijä ja hänen neljätoista elämäänsä (2011), kaksi novellikokoelmaa, Sisustus (2000) ja Käveltävä takaperin (2003), ja kirjan verran satuyhteiskuntapakinoita (Toniemi ja Huvuori, ylimmät ystävykset, 2008). Onko novelli omin lajisi?

Ei ole, eikä romaanikaan. Ajattelen, että aihe valitsee pituutensa. Luulen, että kirjoitan vielä sekä romaanin että novelleja ja toivottavasti jotain muutakin.

2. Olennainen osa tekstejäsi ja niiden viehätystä on kielen ilmauksilla ja konventioilla leikittely, kieputat niitä monesti aivan uusiin ulottuvuuksiin usein niin, että lukija saa olla tarkkana. Onko kielellä oma luonne tai sanoilla värit? Mikä saa innostumaan kielen muovaamisesta?

Kieli on pettävä alusta. Sillä askeltaminen on jännittävää. Tai se on luovimista. Tuuli kääntyy koko ajan. Koskaan ei tiedä mitä tämä sana merkitsee nyt, mitä se todella merkitsi ja mitä se tulee kohta merkitsemään.

Ehkä kieli on jonkinlainen kiirastuli.

3. Novelliesi maailma on usein absurdi tai hieman outo ja vino. Miksi katsot maailmaa absurdin läpi?

En ajattele katsovani. Mutta voi olla, että tietynlaiset merkityssiirtymät saavat minut innostumaan, antavat sen sysäyksen, jonka kirjoittamiselle tarvitsen. Joskus nämä merkityssiirtymät naurattavat minua, joskus niistä avautuu jotakin, mikä on mielestäni olennaista, jokin kaistale todellisuutta, jonka toivoisin sen jälkeen näkyvän uudessa valossa. Pidän kovasti määritelmästä, jonka Johanna Sinisalo kerran yksityisesti antoi tyylilleni: transrealismia. Se on kuin että nostaisin kerronnan jollekin toiselle, ehkä fantastiselle tasolle ja sitten pudottaisin sen alas suoraan keskelle arkista todellisuutta.

4. Esikoiskokoelmassasi Sisustus käsittelet huoneita ja tiloja sekä ihmismielen sisustuksia. Ainakin näennäisesti paikallaan pysyvän sisustuksen vastapainoksi kuvaat teoksen novelleissa paljon liikettä, joka ei kuitenkaan tunnu vievän eteen päin. Mistä sisustus-teema syntyi? Entä liike?

Sisustus -nimi viittaa ajatukseen, että kokoelmassa liikutaan mielensisäisissä maastoissa, ellei peräti interiööreissä. Liikkeen etenemättömyys voi kertoa siitä, että ajattelen liikkeen olevan aina näennäistä tai sitten siitä etten vain osaa kehitellä juonta: niinpä tapahtumat jäävät kuopimaan paikoilleen ja syntyy – kuoppa, siis ehkä jonkinlainen koti, jota sitten ryhdyn modernein kalustein sisustamaan.

5. Romaanissasi Mitään pelättävää ei ole kiedot yhteen rakkauden ja matematiikan. Mitä yhteistä niillä on?

Tarkoitukseni on kertoa epävarmuuden torjumisesta. Me käytämme valtavasti energiaa siihen.  Me pyrimme ennakoimaan ja ennustamaan tulevaisuutta. Laskelmoimaan. Matematiikka on tärkeässä asemassa epävarmuuden torjunnassa. Sen avulla voidaan laskea sillan kestävyys tai ennustaa meteoriitin lentorata. Numeroilla on jostain syystä tärkeä rooli myös erilaissa pakkomielteissä tai uskontojen pakkomielteenomaisissa seremonioissa. Matematiikka on tavallaan osa pahan torjuntaa tai torjunnan keino. Se on tässä mielessä avoimen läsnäolemisen vastakohta. - Vaikka kuinka varautuisimme, asiat loppujen lopuksi sittenkin aina tapahtuvat yllättäen, pettävät yllättävällä tavalla, ainakin inhimillisessä, psykologisessa mielessä. Epävarmuus on elämän perusta ja rakkaudessa tämä näkyy paljaana. Edes vihkisormus ei välttämättä auta, vaikka sormukseen on ladattu maagisia voimia.

6. Kirjojasi lukiessa nousee jatkuvasti mieleen sana tinkimättömyys. Teostesi maailma on ehjä ja omanlaisensa, kompromissiton. Millaisena näet oman kirjailijalaatusi?

En näe omaa kirjailijanlaatuani.

Toivon, että voisin avata ja rakentaa merkityksiä ja tehdä taidetta, joka vaikuttaa lukijaan.

Tällä hetkellä haluaisin kirjoittaa läpinäkyvää kieltä. Sellaista jota lukiessa huimaa. En ole onnistunut siinä.

7. Alkuvuodesta ilmestynyt romaanisi Etsijä ja hänen neljätoista elämäänsä kuvaa kuolleessa kaupungissa päivän kerrallaan elävää Etsijää, joka kuolee joka ilta ja herää toimistossaan uutena ja muistottomana aina uuteen päivään. Romaani on surrealistinen ja sävyltään aika kolkko. Mistä Etsijä ja kuollut kaupunki kertovat?

Mistä kaunokirjallinen teos kertoo – siihen on aina vaikea vastata. Sosialistista realismia edustava teos voi kertoa sankarillisesta työläisestä, mutta kirjailija on ajatellut siihen kaksi viestiä: toisen sensuuriviranomaisille, toisen, ehkä ironisen, lukijoille, jotka tuntevat ja näkevät arjen todellisuuden ympärillään. Mutta näiden viestien lisäksi teos voi kertoa myös jostakin muusta, siinä on esteettiset, kielelliset tasonsa. Teos voi kertoa myös kirjailijan hännystelyn halusta tai se voi olla ajan kuva, tahattomasti. Näin jopa yksinkertaisimmasta realistisesta kirjasta on vaikea sanoa, mistä se oikeastaan lopulta kertoo.

Mistä minun kirjani sitten? Käsittelen sitä nyt tässä yhdestä, kapeasta näkökulmasta. Arvelen, että Etsijän syntyminen toimistossa ja hänen alituinen kuolemisensa työpäivän jälkeen kertoo siitä, miten toimistotyöläisen – joita suurin osa meistä tänään tavalla tai toisella kai on – elämä alkaa kun hän astuu aamulla työpaikalleen. Henkilökohtainen elämä jää taakse, hän on tai hänen olisi oltava kuin tyhjä taulu, työn haasteille avoin ja valmis. Henkilökohtainen elämä ei saisi vaikuttaa hänen toimiinsa työpaikalla. Kärjistäen: hänen tulisi olla henkilökohtaisen elämän tasolla kuin kuollut.

Entisinä aikoina ihmisen elämää säätelivät erilaiset, varsin kouriintuntuvat riitit, seremoniat, initaatiot, tabut. Nykyisin elämää säätelee toki yhä esimerkiksi avioliiton solmimisen riitti, mutta aikuistumisriitti on menettänyt merkityksensä: harva nuori vielä edes rippi- tai prometeusleirin jälkeen ottaa vastuuta omasta elämästään. Tällä riitillä ei myöskään ole enää merkitystä avioliiton solmimisen kannalta, eihän ala-ikäinen kuitenkaan saa mennä ilman lupaa naimisiin.

Aikuistumisriitin tilalle on tullut koulutuksen ja valmistumisen riitti. Ammattioppilaitoksista, korkeakouluista saadut paperit tekevät ihmisen. Ilman niitä me emme ole vielä mitään.

Kun tällainen valmistunut ihminen astuu seremoniallisesti työpaikkansa kynnyksen yli, hän viimeistään syntyy uudestaan. Hänen aiempi minänsä kuolee tai ei-minään oleminen lakkaa ja hän syntyy, hänellä on paikka ja rooli, asema ja tehtävä selvillä. Nyt hän on sairaanhoitaja, lääkäri, insinööri, graafikko, ohjelmistosuunnittelija, sihteeri, kirjailija.

Kuka voi pysyä läpi elämänsä ei-minään astumatta kuitenkaan syrjäytyneeksi syrjäytyneiden kastiin? Vai onko ihminen jolla ei ole koulutusta eikä ammattia nimenomaisesti ja automaattisesti syrjäytynyt?

Voisiko taiteilija olla tässä yhteiskunnassa vapaa etsijä? Mutta se, joka ei astu riittien ja normien piiriin, on myös vailla niiden suojaa, alituisesti haavoittuvainen, parhaassa tapauksessa avoin ja siis koko ajan kuolemalle altis. Taiteilijan tulisi aina ajatella kaikki perusteista asti uudestaan. Tämä ei tietenkään ole mahdollista.

Etsijä kirjassani on kuitenkin toimistoaikoihin sidottu. Ristiriitaista. Onko siis lopulta taas niin, että kirjailija ei hallitse viestiään eikä siis tiedä mistä puhuu? Niin se on, ja tämä on ehdoton totuus, josta ei keskustella.

8. Mikä ajaa miehen kirjailijaksi?

Suutun, jos minua kutsutaan mieheksi ja närkästyn jos miehisyyttäni epäillään. Sen takia minä kai sitten olen ryhtynyt kirjailijaksi.

- Tuija Lassila

Viimeksi päivitetty 21.3.2011
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 16.12.2011