Kimmo Miettinen

Miltä tuntuu 52-vuotiaana julkaista esikoisromaaninsa?

Pitkäjano on ensimmäinen romaani, mutta onhan takana noita tietokirjaksi luettavia julkaisuja jo kolme. Alkaen omista muistelmista vuonna 1983. Muistelmien jälkeen minun piti jatkaa kirjojen tekemistä, kirjoitinkin yhden novellikokoelman, elin sen ennakoilla vuoden. Kokoelmaa ei loppujen lopuksi koskaan julkaistu - onneksi. Jo 70/80-lukujen vaihteessa olin kirjoittanut 6-7 romaania, tai novellikokoelmaa, joita olin tarjonnut isoille kustantajille. Turhaan. Aina kun tuli hylkäyskirje heitin suuttuneena vanhan kässärin roskiin ja kirjoitin uuden kirjan. Jossakin vaiheessa yllättäen ymmärsin, että pitää välillä vähän elää, että saa materiaalia mistä kirjoittaa. Samaan aikaan iski punkki päälle, aloin tehdä Hilsettä, sitä kautta haksahdin rockbisnekseen kolmeksikymmeneksi vuodeksi. Kun jouduin rockbisneksestä eläkkeelle jatkoin siitä mihin aikoinaan jäin, ryhdyin kirjoittamaan kirjoja.



Kuinka olennaista Pitkäjanossa on pöytäviina, alkoholi ylipäätään?



Ei ole pöytä- eikä viina olennaista kirjassa. Viina on vain väline, joka helpottaa ja nopeuttaa prosessia. Itse luulin kirjoittaneeni kirjan ystävyydestä ja kuolemasta, mutta kirjan mainostekstien mukaan olinkin kirjoittanut rokkiryyppyromaanin. Mikä sekin on kyllä totta. Heti kirjan julkaisun jälkeen palaute painotti, että Pitkäjano on hauska kirja. Hyvä niin, sellaiseksi se on tarkoitettukin. Myöhemmin muutamatkin toisistaan hyvin erilaiset ihmiset kertoivat, että heistä Pitkäjano on surullinen kirja. Se yllätti minut, koska luulin, ettei sitä huomattaisi. Vaikka esipuhe, jossa mainitaan kuollut ystävä ja hautajaiset, taisi paljastaa kortit. Mutta onhan se hienoa, jos ihmiset löytää kirjasta eri tasoja, pöytäviinan ja rokin lisäksi… vaikka äiti- ja Savo-tasoista onkin puhuttu aivan liian vähän.



Onko Pitkäjano omaelämäkerrallinen?



On, erittäin. Ainakin 96 % tapahtumista on tapahtunut jollekin, joskus, jossakin. Jokseenkin kaikki paikat on oikeita, jopa Kuopio. Kaikki mainitut bändit ovat olleet olemassa. Paitsi yksi. Joissakin Pitkäjanon promotilaisuuksissa kysyin yleisöltä kuinka moni paikallaolijoista esiintyy kirjassa? Neljä taitaa olla ennätys. Eli kaiketi voi sanoa kirjan olevan totta, koska sen henkilöt samoavat keskuudessamme.



Kuinka kirjoitat kirjasi?

Olen sen verran noviisi alalla, että en ole vielä kehittänyt rutiineja. Kirjatkin on olleet erilaisia: punklehti Hilseen materiaalin uudelleen kierrätystä, Arno Carlstedtin elämäkerta, romaani. Toistaiseksi olen ollut onnekas: tekstiä on tullut ajasta ja paikasta ja tietokojeesta riippumatta, öisin ja päivisin, kesällä ja talvella. Olen kirjoittaja, en kirjailija, en luota inspiraatioon, vaan menen kirjan tekoon töihin. En ole herkkä taiteilija, vaan laiska hamppari, joka tekee töitä sitten kun on pakko. Vanhana toimittajana tarvitsen deadlinen, terävän kepin muusan sijaan. Toisaalta olen ymmärtävinäni mitä Alfred Hitchcock sanoi elokuvien ohjaamisesta, että elokuvien tekemisessä tylsintä on elokuvien ohjaaminen. Sir Alfilla oli käsikirjoitus ja yksityiskohtainen stroryboard, minulla ranskalaisilla viiruilla asioita paperilla ja pätkiä dialogista. Ja kirja pääkopassa, enemmän tai vähemmän valmiina, vain siirtoa paperille vailla.



Mitä seuraavaksi?



Kustantajan toivomuksesta kirjoitan ensin rokkivetoiset kirjat jaloista pois. Eli seuraava romaani kertoo erään englantilaisen rokkibändin erittäin epäonnisesta Suomen kiertueesta vuonna 1984. Siinä on periaatteessa sama kertoja kuin Pitkäjanossa. Kirja ilmestyy syksyllä 2011. Periaatteessa olen sopinut myös 9-osaisen rikosromaanisarjan julkaisusta, sen tekemistä odotan enemmän kuin innolla. Like Kustannus julkaisee vain kirjan per vuosi samalta kirjoittajalta, joten olen kusessa aikataulujen kanssa. Rockbisnespyrähdyksestä johtuen joudun kirjoittamaan viidenkymmenen vuoden kirjat viidessätoista vuodessa. Pitkäjano olisi pitänyt julkaista jo kymmenen vuotta sitten, bändiromaani 80-luvun puolivälissä. Olisi nastaa päästä kirjoittamaan myös lastenkirjoja, niinko suuri sankarini, tuottelias Tapani Bagge, joka tekee lasten ja nuorten ja rikosten kirjoja. Bagge on tosin on paljon ahkerampi ihminen kuin minä, sillä ei mene niin paljon tehokasta peliaikaa hukkaan NHL:ää telkkarista katsellessa, sikareita poltellessa ja apurahoja odotellessa.

Viimeksi päivitetty 20.12.2010
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 15.12.2011