Mitä lukisin seuraavaksi? Kirjastojen Kirjasampo.fi auttaa sinua löytämään kiinnostavat kirjailijat, kirjat ja lukukokemukset.

”Runoilijasta voi tulla prosaisti.” - Juha Siron haastattelu

Kirjailijaesittely
3.2.2012

Toimitukselta: Kirjailija | Teema | Teos | Täky

Tamperelainen kirjailija ja graafikko Juha Siro (s. 1951) on julkaissut tähän mennessä neljä runokokoelmaa – Vapaa pudotus (1998), Musta runokirja (2000), Elämän tarkoitus (2002), Satakieli! (2008) – sekä kaksi romaania, Kuningatarperhonen (2004) ja Saat toivoa kolmesti (2007). Miten runoilijasta voi tulla prosaisti, nousevatko kuva ja sana samasta lähteestä ja onko runoilijalla omat runoilijasuosikkinsa, muun muassa näistä asioista Juha Siro kertoo Viikon kirjailija –haastattelussa.
 
1. Runo vai proosa – miten niiden kirjoittaminen eroaa toisistaan? Kirjoitatko niitä rinnan vai onko niille oma aikansa? Kumpi on läheisempää?

Picasso on sanonut: "Kahdeksantoistavuotiaana minulla oli Rafaellon tekniikka, lopun ikääni koetin opetella maalaamaan kuin lapsi."

Kirjoitin ensin kolme runokokoelmaa. Niiden jälkeen minulta loppui kieli. Tajusin, etten voi jatkaa alkamatta toistaa itseäni. Jäi kaksi vaihtoehtoa, uuden ilmaisun hakeminen tai välineen vaihto. Siirryin proosaan, joka oli aina kiinnostanut. Sen seurauksena syntyivät romaanit Kuningatarperhonen ja Saat toivoa kolmesti. Ja lisää on tulossa.

Runoilijasta voi tulla prosaisti. Prosaistina aloittanut saa harvemmin aikaan täysipainoista runoa. Poikkeukset ovat aika harvassa. Itse olen proosaa tehdessäni runoilijan sukua, hion lauseita loputtomiin. Kielen estetiikka on minulle tärkeää. Romaaniin pätee miettimäni pyhän kolminaisuuden kaava: kieli, rakenne ja tarina. Jos jokin niistä ei toimi, koko käsikirjoitus on hukassa.

Viittaan alun Picasso-sitaattiin. Työhönsä tinkimättömästi suhtautuvan kirjailijan(kin) pitää olla hyvin tietoinen omasta estetiikastaan ja keinovarojensa kehittämisestä. Uuden Satakieli! -kokoelman myötä löytyi runoonkin tuore kieli, näennäisen helppo ja kevyen riehakas. Oleellista on, ettei se toista edellisiä runokokoelmiani.
 
2. Olet myös graafikko. Vaikuttavatko kuva ja sana työssäsi toisiinsa?

Teen graafista suunnittelua "leipätöikseni". Saatan suunnitella yrityksen tai yhteisön graafisen ilmeen ja yhteistyötoimistoni hoitaa varsinaisen jatkotyön. Tällainen suunnittelutyö on juuri valmistunut Tampereen kaupungin- ja Pirkanmaan maakuntakirjastojen uusi ilme, jota tätä kirjoitettaessa ei ole vielä julkistettu. Nautittavia töitä oli myös Lukukeskuksen toimeksianto: yhdistin kuuden runoilijan ja kuvataiteilijan työt postikorttisarjaksi.

Tilkkiessäni kirjailijan töitä tällaisilla toimeksiannoilla koen olevani onnellinen ja etuoikeutettu. Leonardo kirjoitti esseensä runoilijasta ja maalarista viisisataa vuotta sitten. Hän koetti todistaa, että kuvantekijän työ on arvokkaampaa ja vaativampaa kuin kirjailijan. Hän ei silloin tajunnut, että kuva ja sana syntyvät samassa paikassa, ihmisen aivoissa. Minä koen niiden olevan sama asia. Kysyin kerran Christer Kihlmanilta miten ikääntyminen vaikuttaa kirjoittamiseen. "Ei mitenkään", hän vastasi. "Kuvien virta vain muuttuu erilaiseksi."

3. ”Kun riittävän kauan/ katsoo kuvaa, alkaa itse muuttua peiliksi.” (Vapaa pudotus) ; ”Vain peili heijastaa todellisuutta, alitajunnan kuva ei ole yhtä kirkas.” (Kuningatarperhonen, s. 108.) Peilit, heijastukset lasin pinnassa tai lasin läpi katsominen toistuvat monissa teoksissasi.

Nämä esimerkit edustavat sitä tiedostamatonta ainesta, jota suodattuu tekstiin. Joskus tajuaa vasta jälkeenpäin, että tämäntyyppisiä toistuvia kuvia on kirjoittanut teoksiinsa. Yleensä ne ovat jonkin kirjoittamisen kauden ilmentymiä. Aivan kuten eläimet, hyönteiset, linnut ja koirat, jotka ilmestyvät runoihini ja lehahtelivat, surrasivat ja jolkottelivat lopulta tiehensä.

4. Toistuvia ovat myös sivullisuus ja tyhjyyden tunteen käsittely, kuolema ja suru.

Sivullisuus on minulle sisäänrakennettu tunne. Aina on jokin hiertämässä maailmaa vasten. Se on varmasti myös yksi kirjoittamisen edellytyksistä. Riittämättömyyden ja alemmuuden tunne on toinen. Ja niiden vastakohdaksi mielletty narsismi kolmas. Se liittyy kateuteen, sellaiseen positiiviseen näyttämisen haluun. Monet negaatioiksi mielletyt tunteet ovat pohjimmiltaan positiivisia. Muutos ja kehittyminen ei ole mahdollista ilman niitä.

Kuolemasta ja surusta kirjoittaminen on koettu jotenkin "arvokkaammaksi" kuin onnellisen olotilan kuvaaminen. Aloin itse miettiä tätä. Miksi suomalaisessa kirjallisuudessa ihmistenväliset suhteet ovat aina jäätävän kylmällä törmäyskurssilla. Päätin koettaa toisenlaista lähestymiskulmaa. Kirjoitin romaanin Marilynin hiuspinni. Se on nyt kustantajalla ja julkaistaan syksyllä 2009. Kirjassa kahden ihmisen suhde ei toki ole särötön. Eikä loppukaan kulje aivan niin kuin lukija aluksi kuvittelee. Eli jännitteen luominen ilman sitä ilmeisintä lähtökohtaa on mahdollista. Tavanomaisimmillaan kuolemasta ja surusta kirjoittaminen edustavat minulle liian helppoa ratkaisua. Dekkareissa tämä lähtökohta on yleinen. Poikkeuksiakin on.

5. Romaanissasi Saat toivoa kolmesti johdatat päähenkilösi muun muassa naisilta kiellettyyn luostariyhteisöön Athos-vuorelle. Mikä paikassa kiehtoi? Oletko itse vieraillut siellä?

Athoksen munkkitasavalta Pohjois-Kreikassa on yksi Euroopan vaikeapääsyisimmistä paikoista. Pyhiinvaeltajille on tarkka kiintiö. Kun tilaisuus yllättäen vuonna 2001 tarjoutui, enhän minä voinut olla lähtemättä. Tarkoitus ei ollut kirjoittaa sieltä mitään, lehtijuttu korkeintaan. Tein kuitenkin muistiinpanoja ahkerasti ja kuvasin.

Kirjoittaminen paikan eksotiikan tähden ei ole hyvä lähtökohta. Huomasin kuitenkin jälkeenpäin, että Athoksella ja munkkien ajattelutavassa on jotain, mitä puhtaimmillaan on vaikea muuten tavoittaa. Kirja päätyi hakemaan uskonnon ja erotiikan samankaltaisuuksia, halusin tutkia miten monin tavoin rakkaudeksi kutsuttu kohtaaminen tai kohtaamattomuus on mahdollista. Se toteutuu omalla tavallaan myös kohtauksessa, jossa natsiupseeri hirttää kaksi Ranskan vastarintalikkeen nuorta. Tyttö roikkuu jo hirressä kuolleena, kun upseeri pujottaa silmukkaa pojan kaulaan. Kirja alkaa Athokselta, mutta varioi teemaansa monin eri tavoin.

Kirjalliset näyttämöt ovat minulle tärkeitä silloin kun ne palvelevat draaman kaarta. Uudessa kirjassa kuljetaan muun muassa Budapestissa ja Pekingissä.

6. Viimeisin kokoelmasi Satakieli! koostuu alaotsikkonsa mukaisesti polyfonisista runoista. Moniäänisyys syntyy kirjojen nimistä, lehtiuutisten ja -artikkelien katkelmissa, keskustelulainauksista. Miksi tämänkaltainen kollaasiruno kiinnostaa? Olethan aiemmissakin teoksissasi keskustellut paljon muiden kirjailijoiden tekstien kanssa.

Tuo tyylikeino taitaa muuttua yhä keskeisemmäksi. Uudessa romaanissa näkökulma syventyy ja nousee vahvana esiin. Ihminen ei ajelehdi täällä irrallaan, kuka kiinnittyy mihinkin. Kirjailija on lenkki pitkässä historiallisessa jatkumossa. Hänestä tulee tavallaan kuolematon. On kiehtovaa lukea Yoshida Kenkon ajatuksia 1300-luvulta ja huomata millainen säie sieltä luikertaa Montaignen esseistiikkaan. Kirjallisuus on loputon ja pohjaton, vanhan ja tämänpäiväisen törmäyttäminen on herkullista ja iskee kipinää.

Luen myös joka päivä, silloinkin kun kirjoitan itse. Se ei voi olla näkymättä teksteissäni. Kaikki eivät näin tee. Minulle se on tärkeää kuin syöminen. Katsokaapa Michael Ondaatjen uuden romaanin, Divisaderon viime sivuja. Kiitoksiin kerätty kirjallisten vaikutteiden ja käytettyjen lainausten lista on hengästyttävän pitkä. Kirjan pitää toimia toki ilman kytkyjäkin, minulle ne ovat myös lukiessa ekstraa ja antavat oivaltamisen iloa.

7. ”Runo on. Sinusta huolimatta./ Tai juuri sen tähden./ Runoilija ei ole tärkeä, runo on./ Runo on jos haluat – ja vaikka et tahtoisikaan./ ---” (’Jos niin haluat’). Satakielessä! mietit runon käsitettä. Onko kyse kritiikistä esimerkiksi googlerunoa kohtaan vai runouden monimuotoisuuden ylistämisestä?

Teen myös kirjallisuuskritiikkejä. Sitä myöten luen myös liki kaiken kotimaisen lyriikan. Olen ajat sitten sanonut miten hedelmällisessä tilassa kotomainen runous on nyt. Googlettaminen, flarf, kollaasi... kaikille löytyy tilaa. Kyse on kohderyhmästä, niistä joita eri tyylit kiinnostavat. Kaikille näyttää löytyvät lukijoita, hienoa!

Kysymyksen säelainaukset osoittavat paremminkin miten tärkeä on runo. Siitä huolimatta, että se on marginaalin taidetta. Se on niin merkityksellistä, ettei sen asemaa voi kyseenalaistaa, vaikka niin monet siitä viis veisaavat. Runo on jumalakäsitteen sukua. Sitä ei voi pilkata, se ei katoa, eikä sitä kykene tyhjentävästi määrittelemään.

8. Onko runoilijalla suosikkirunoilijaa? Entä lempirunosi ja runokokoelmasi?

Proosapuolella luen enimmäkseen käännöskirjallisuutta. Runosta löytyy helpommin kotimaisiakin suosikkeja. Hallittu patetia on runouden lajeista vaikein. Lajin ylittämätön edustaja on Sirkka Turkka. Kollegoiden keskuudessa hänen merkityksestään ollaan harvinaisen yksimielisiä. En ole tavannut ketään, joka kyseenalaistaisi hänen asemaansa. Kari Aronpuro on myös mieleeni. Nuoremmasta päästä: Paasonen, Venho, Heikkonen...Viime aikojen esikoisissa on myös paljon mielenkiintoisia tekijöitä. Uusi Whitman-käännös on kulttuuriteko. John Ashbery on amerikan poetta, jonka kaksisataasivuinen Vuokaavio on kaikkien nykykokoelmien äiti.

- Tuija Lassila -
 

Viimeksi päivitetty 16.2.2009
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 14.11.2011