Mitä lukisin seuraavaksi? Kirjastojen Kirjasampo.fi auttaa sinua löytämään kiinnostavat kirjailijat, kirjat ja lukukokemukset.

Moniääninen Lapin sota - Pekka Jaatinen

Teema
7.11.2011

Toimitukselta: Kirjailija | Teema | Teos | Täky

Rovaniemeläisen Pekka Jaatisen (s.1966) Lapin sota –sarja rakentaa kiinnostavaa kokonaiskuvaa Lapin sodasta liki tietokirjamaista tarkkuutta läheten. Vankka faktatietous ei kuitenkaan vähennä teosten kaunokirjallisia arvoja, faktan ja fiktion liitto toimii romaaneissa hyvin. Jokainen teos lähestyy Lapin sotaa jonkin keskeisen taistelun kautta: Tornio, Rovaniemi, Karesuvannon Sturmbock Stellung, Kemi. Tähän mennessä sarjasta on ilmestynyt neljä osaa: Viimeiseen patruunaan : romaani Tornion taisteluista 1944  (2004), Uhrivalkeat : romaani Rovaniemen tuhosta ja valtauksesta (2005), Tie Sturmbockiin : Lapin sotaa länsirajalla (2006) ja Verenpunainen kaupunki : romaani Kemin taisteluista (2007). Sarjan päättävä viides osa ilmestyy keväällä 2009. Romaanit ovat rakenteeltaan moninäkökulmaisia, tapahtumia tarkastellaan niin suomalaisten ja saksalaisten sotilaiden kuin suomalaisten siviilien, miesten, naisten ja teinien, kautta. Tasapuolisuuteen pyrkivä moniäänisyys tuo teoksiin kiinnostavuutta ja syvyyttä.

Vahvoja naisia

Lapin sota –sarjan harvat naiskuvat ovat vahvoja, vaikka vain Uhrivalkeiden teinityttö Aira ja Verenpunaisen kaupungin Kemin tiedonantotoimiston nuorempi sihteeri Laina saavat romaaneissa oman kertojanäänensä. Naiset ovat näkijöitä ja ennakoijia (Viimeiseen patruunaan –teoksen Asiaisen veljesten taivaslauluja laulava äiti), äärimmäisiin puolustustekoihin valmiita (Asiaisen Eeron aseeseen tarttuva entinen morsian Siiri), kaukaisia eroottisten haaveiden kohteita tai konkreettisia linkkejä sodanjälkeiseen rauhanaikaan (Tie Sturmbockiin) sekä itsenäisiä toimijoita ja romanttisen rakkauden kohteita (Uhrivalkeat ja Verenpunainen kaupunki).

Kiinnostavimmat naiskuvat löytyvät Uhrivalkeista. Noin viisitoistavuotias Aira asuu tätinsä Sylvin kanssa Rovaniemellä. Naisten suhde on hieman etäinen, koska täti ei suostu kertomaan tytölle tämän synnytyksessä kuolleesta äidistä. Tädin miesystävä on saksalainen majuri Max, joka haluaa viedä Sylvin ja Airan mukanaan Saksaan. Sylvi on parturi, mutta toimii samalla sikiönlähettäjänä. Tämän sivutoimen kautta teoksen kolmanneksi naiseksi tulee ”rattoryökynäksi” mainittu Ragni.

Sylvi on selviytyjä, omien sanojensa mukaan vaikka yhdellä jalalla seisoja, mutta tarina ei kerro miten hänestä on tullut sellainen. Joitakin viitteitä Sylvin luonteeseen ja toimintatapoihin keskellä Rovaniemen kauhuja voi etsiä Sylvin ja Airan suhteesta. Naisten välinen todellinen side ja suhteen kipupiste paljastuu vasta romaanin lopussa, kun Sylvi osoittautuu Airan äidiksi. Salatun vanhemmuuden kautta aukenee uusi näkökulma romaanin naishahmoihin ja koko aikakauteen. Lukija miettii millaista on ollut saada avioton lapsi 1920-luvun lopun suomalaisessa pikkukaupungissa, miksi Sylvi lapsineen on muuttanut toiselle puolelle Suomea, miksi hän on salannut asian Airalta, millaisesta suhteesta lapsi on syntynyt. Ja lopulta lukija pohtii Airan lailla olisiko naisten suhde ollut parempi ja läheisempi, jos Sylvi olisi kyennyt paljastamaan äitiytensä Airalle jo aiemmin.

Sylvin salattu yksinhuoltajuus valaisee uudella tavalla hänen toimintaansa sikiönlähettäjänä ja samalla Ragnin merkitys tarinassa nousee toiselle tasolle. Ragni on Sylvin rinnakkaiskuva, hän näyttää millaista Sylvin elämä olisi voinut olla ja millaiseksi hän olisi voinut olosuhteiden pakosta tulla, ellei hänellä olisi ollut selviytyjän sisuaan ja tahtoaan. Lapsensa alkuperän salaaminen on ollut hinta, joka hänen on täytynyt uudesta asemastaan maksaa.

Saksalaiset sotilaat

Kaikissa neljässä romaanissa saksalaiset sotilaat saavat oman kertojanäänensä. Saksalaisten sotilaiden kerronnasta nousevat päällimmäiseksi katkeruus vihollisiksi muuttuneita entisiä aseveljiä kohtaan, suurvalta-aseman menettämisen aiheuttama hämmennys, natsismin herättämän idealismin romahtaminen sekä yksityisen onnen tavoittelu. Idealismin romahtaminen näkyy Viimeiseen patruunaan -romaanin SS-luutnatti, Obersturmführer Werner Meyerissa ja ennen kaikkea Tie Sturmbockiin –teoksen nuoren rivisotilas Hansin sfäärejä kohti kurkottelevissa yksinpuheluissa, joissa sodan ja siihen ajaneen ideologian mielettömyys rinnastuvat Lapin sotaan ja tuhoamiseen. Uhrivalkeiden esikuntaupseerin tehtävistä taistelevan yksikön sijaiskomentajaksi heitetty majuri Max tarkkailee taistelutapahtumia sivusta, hänen suurin pyrkimyksensä on pelastaa Sylvi ja tämän huoltamat nuoret Rovaniemen tuhon keskeltä ja saada heidät mukaansa Saksaan. Omaan henkilökohtaiseen onneen pyrkii myös Verenpunaisessa kaupungissa Kemin taisteluita suunnitteleva ss-kapteeni, Hauptsturmführer Helmut Porta, jonka ristiriitaista hahmoa pehmentää rakkaus nuoreen Lainaan.

Werner ja Hans ovat nuoria miehiä, joiden maailmankuvaa horjuttavat häviölle joutuminen ja natsismista ammentaneen ideologian sortuminen. Max ja Helmut puolestaan ovat keski-ikäisiä miehiä, joilla on takanaan elettyä elämää ja epäonnisia avioliittoja ja jotka asettavat oman, henkilökohtaisen ja hyvin yksityisen onnensa ideologioiden edelle. Näiden kahden erilaisen miestyypin väliin sijoittuu Rudolf, Tie Sturmbockiin –teoksen saksalainen kertoja, jonka näkökulman läpi sotilastoveri Hansin puheet suodattuvat. Rudolf ei ole innostunut ideologioista ja unelmista, hän miettii naisia ja haluaa vain elellä rauhassa itselleen sopivaa arkista elämää.

Suomalaissotilaat

Lapin sota –sarjan kolmessa teoksessa – Viimeiseen patruunaan, Uhrivalkeat ja Verenpunainen kaupunki – suomalaissotilaat ovat monet taistelut käyneitä miehiä, useat aloittaneet sotataipaleensa jo talvisodassa. Sotimiseen väsyneet miehet yrittävät noudattaa käskyjä parhaansa mukaan, he eivät pohdi ideologioita eivätkä suuremmin vihollisen vaihtumista. He haluavat lopettaa sotimisen ja päästä kotiin mahdollisimman pian.

Kotikaupunkiaan Torniota saapuu valtaamaan korpraali Eero Asiainen, jonka suhtautumista sotaan sävyttää paini syyllisyyden ja omantunnon kanssa hänen jouduttuaan Suomussalmella 1941 ampumaan esimiehensä käskystä aseistakieltäytyjän. Vähitellen Tornion taistelujen kuluessa Eero löytää rauhan ja sopusoinnun suhteessa itseensä ja muihin. Uhrivalkeiden suomalaiskertoja on Arppa, joka etenee jääkärikomppanian mukana kohti Rovaniemeä. Arppa on tarkkailija, josta itsestään rakentuu harvapiirteinen kuva. Hänen tarkastelunsa kohteena on joukkueen varajohtaja ja vanhin mies, ylikersantti Akseli Ahola, jonka poika Veikko on isänsä ohjeita seuraten jäänyt Rovaniemelle. Arppa on jo aikaisessa vaiheessa päätellyt, että selvitäkseen sodasta hänen kannattaa seurata kokenutta Akselia. Verenpunaisen kaupungin suomalaissotilaita ovat nuori komppanianpäällikön tehtäviin koulutettava luutnantti, joka kuvaa Kemin tapahtumia viileän asiallisesti eikä harhaudu ajatuksissaan sivupoluille. Hänen vastakkaishahmonaan on vanhempi everstiluutnantti, joka käy Kemin taistelut läpi syvässä humalatilassa.

Tie Sturmbockiin kuvaa vasta rintamalle lähetetyn nuorten asevelvollisten ryhmän kasvamista todellisiksi sotilaiksi Marokon kauhun eli kapteeni Aarne Juutilaisen komppaniassa. Ryhmä saa johtajakseen monissa sodissa ja armeijoissa taistelutaitonsa hankkineen alikersantti Palon, joka isällisellä ja reilulla suhtautumisellaan pyrkii muuttamaan nuorukaisjoukon miehiksi ja taistelijoiksi. Sturmbockia kohti eteneviä suomalaissotilaita ei kuvata yksittäisen kertojan näkökulmasta, vaan muista sarjan teoksista poiketen heitä käsitellään kaikkitietävän kertojan kautta. Kerrontaratkaisu korostaa ryhmää yksilöiden sijasta.

Nuoret sotilaat suhtautuvat sotaan eri tavoin. Yksi karkaa jo ennen komppaniaan saapumista, herkästä ja syrjäänvetäytyvästä metsästäjästä tehdään komppanian tarkka-ampuja, ideologisen romahduksen kokeva sotaintoilija saa siirron lääkintäjoukkoihin, vasta-avioitunut mies suunnittelee koko sodan ajan kirjettä syntymättömälle lapselleen ja muita kiusaavasta sotamies Harmoisesta kuoriutuu esiin koko joukkoa kiinni pitävä ’kaveria ei jätetä’ –sotilas. Hän rinnastuu ryhmänjohtaja Paloon, molemmat ovat ristiriitaisia ja yllättäviä toiminnassaan. Harmoinen katsoo ja puntaroi ryhmän ja yksilön etua: yksittäinen sotilas taitojaan vastaaviin hommiin. Palon tavoin Harmoisenkaan sotimisessa ei ole kyse politiikasta – hoidettaviksi määrätyt asiat vain on hoidettava kunnolla.

Suomalaissotilaiden kautta Jaatinen kuvaa myös sodan groteskeja puolia. Viimeiseen patruunaan kuvaa voitetun taistelun jälkeisiä viinajuhlia, joissa humalaiset sotilaat öykkäröivät ja laulavat viinanhuuruisia viisuja kuolleiden ja silpoutuneiden suomalais- ja saksalaissotilaiden keskellä. Samankaltaista sotaväsymystä kuvaa myös Kemin taistelujen jälkeinen irvokas tapahtuma:

      Näin puoliksi ojiin työnnetyt pengotut ajoneuvot, sotasaaliskirjanpitäjät, tyhjentyneet saksalaiset kolmentoista pullon vetoiset konjakkilaatikot, lasinsirut, kaikenlaatuisen kuviteltavissa olevan sotkun, moskan, töryn, lian ja hävityksen kauhistuksen. Näin myös pystytukkaisen vanhan everstiluutnantin uudestaan. Hänet oli köytetty tavarakuorman päälle, tiukkailmeisen majurin ohjastamiin kärryihin. Majuri piti toisella kädellä suitsista ja toisessa kädessä komeili palvilihapitko, josta hän haukkaili isoja suupaloja. Suun jauhaessa majurin katse mittaili palanutta koulua, nousevaa aurinkoa ja tien laidassa hääriviä siviilejä. Sama ruskea hevonen, jolla everstiluutnantti oli ratsastanut, veti nyt kärryjä.
      Vanha sotilas makasi kukkurakuorman päällä silmät kiinni, saappaanterät töyssyjen tahtiin heilahdellen, suu auki kuorsaten. Hevosen ja kärryjen takana laahusti ryhmän verran kalpeita, väsyneen näköisiä suomalaissotilaita kohti pohjoista. Heillä oli kaikilla pitkä ajamaton parta sekä lähes olkapäille asti yltävät takkuiset hiukset. (Verenpunainen kaupunki, s. 294.)

Lapin sota –sarja on realistinen, vankkaan taustatutkimukseen perustuva romaanisarja. Tekstin joukkoon ripoteltu fakta vankistaa teosten todenmukaisuutta ja syvyyttä niihin tuo elävä ihmiskuvaus. Sodan kauhut ja julmuudet kuvataan teoksissa usein materiaalisten tuhojen ja eläinten kärsimysten kautta. Tuhon kuvat herättävät väistämättä kysymyksen: jos kohdellaan näin eläimiä ja ihmisten koteja ja omaisuutta, mitä sitten ihmisille tehdäänkään? Suotta ei Pekka Jaatista ole määritelty sotaa kuvaavaksi humanistiksi.

- Tuija Lassila

 

Viimeksi päivitetty 20.10.2008
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 7.11.2011