Teemu Helle

Kerrohan itsestäsi lyhyesti?

Olen tällä hetkellä Riihimäellä asuva kolmekymppinen runoilija ja kirjailija, joka innostuu helposti ja luopuu huonosti.

Nuoreksi kirjailijaksi olet julkaissut jo melko paljon teoksia. Mitä haluat niistä kertoa?

sorta vala (ntamo 2009), Kiss ash (ntamo 2009), Oy (ntamo 2010) ja Mustat lehdet (ntamo 2011). Lisäksi Lavastaja-novelli Särö-lehden numerossa 4/2009. Kolme ensimmäistä teosta muodostavat ns. "Vastuu-trilogian". Miellän trilogian jonkinlaiseksi metafyysiseksi poluksi runoilijan, tekstin ja kielen ja poetiikan syntymiselle ja kasvamiselle, kehittymiselle. Siis aika omaelämäkerrallisiksi. Mustat lehdet -teoksessa halusin laajentaa entisestään runouden rajoja suhteessa proosamuotoon. Yksittäisten runojen muodon sijaan halusin siihen selkeämpää tarinallisuutta kokonaisuutta ajatellen. Se on siis jonkinlainen vastakohta proosarunoista koostuvalle runokokoelmalle. Dekkarigenre tarjosi pyrkimykselleni otollisen ympäristön. Henkilökohtaisesti ajattelenkin Mustat lehdet lähemmäksi proosaa kuin runoutta.

Entäs taustasi yleisesti?

Perhetaustani on "tavallinen", jos niin voi sanoa: isä, äiti ja pikkusisko, isovanhemmat. Onnellinen lapsuus ja nuoruus ja lukuharrastukseen kannustava ympäristö loivat pohjan kirjailijuudelle. Itähelsinkiläinen lähiö oli rikas kasvualusta.

Kerrohan Kirjasammon käyttäjille suosikkikirjailijoistasi.

Suosikkikirjailijoita on monta, mutta joitakin mainitakseni: Houellebecq, Arto Melleri, Helvi Juvonen, Jaan Kross, Arto Salminen, Flaubert, David Foster Wallace, Jari Tervo, Nabokov, Ginsberg, Bukowski, Céline, André Brink, Pentti Kirstilä, Matti Yrjänä Joensuu...

Pidän suorapuheisuudesta. Bukowski, Ginsberg, Houellebecq ja Arto Salminen eivät säästele lukijoita, vaan vievät ajatuksen loppuun asti. Rakastan kaikessa taiteessa sitä, kun odottamattomat osatekijät muodostuvat odottamattomalla tavalla kauneudeksi. Kyse ei ole yllätyksellisyydestä, vaan pikemminkin rohkeudesta käyttää aineksia joko kokonaan uudella, tai täysin häpeilemättä ikivanhalla tavalla. Kross, Brink ja Tervo ovat syntyneet kertojanääni sisällään. Ihailen vimmaa, joka Célinellä on, ja Nabokovin estetiikan tajua. Matti Yrjänä Joensuun rohkeus kirjoittaa rikosromaaneja, joissa rikoksen sijaan ihminen on pääosassa, on virkistävää. Arto Mellerin ja David Foster Wallacen virtuositeetti omalla sarallaan on hämmentävää; juuri kun on selvinnyt taidokkaista yksityiskohdista huomaa näkevänsä kokonaisuuden uudelleen. En koskaan oikein tunnu pääsevän perille heidän teoksissaan. Se houkuttaa lukemaan uudelleen. Jos pitäisi valita yksi suomalainen rikoskirjailija, se olisi Pentti Kirstilä. Olen kotonani hänen romaaneissaan. Rytmiikaltaan hän vastaa runoilijaa. Helvi Juvosen ja Gustave Flaubertin teokset ovat minulle yhtä kuin katharsis.

Monen mielestä Oy on paras teoksesi, haluaisitko valaista kokoelman taustoja enemmän?

Oy on Vastuu-trilogian päättävä osa. Aiemmin mainitsemaani viitaten se on kokonaisuudeltaan trilogian ehyin, aikuismaisin. Se on kolmesta osasta helpoimmin lähestyttävissä: lapsi on kasvanut nuoreksi aikuiseksi. Ehkä siksi siitä pidetään. Olisi mahtavaa joskus saada kuulla tai lukea, millainen jälki trilogiasta on jäänyt lukijaan. Toistaiseksi trilogiaan sisältyvät kokoelmat on kritikoitu vain yksittäisinä teoksina.