Pasi Ilmari Jääskeläinen on Jyväskylässä asuva kirjailija ja äidinkielenopettaja. Hän on julkaissut muun muassa novellikokoelman, erinäisiä artikkeleita, arvosteluja ja romaanin.

Hän ”harrastaa” omien sanojensa mukaan turhan useina iltoina oppilaiden kirjoitelmien korjaamista. Jäljelle jäävä aika menee esimerkiksi ”katselemalla dvd:ltä sarjaa Buffy the Vampire Slayer, joka on höpsöstä pinnastaan huolimatta maailman kiehtovin tv-sarja, tai lukemalla Vertigon sarjakuvia, esimerkiksi kiinnostavaa Lucifer-sarjaa, jossa kierrätetään monenlaisia mytologisia hahmoja Jahvesta arkkienkeleihin ja muihin eri kulttuurien jumalhahmoihin.”

Jääskeläinen pitää myös aktiivisesti kirjailijablogia ja käy kävelyillä etsimässä paikkoja, joissa olisi "jotain unenomaista.”

Reaalifantasiaa

Pasi Ilmari Jääskeläinen on aloittanut uransa novelleilla, jotka ovat ilmestyneet muun muassa Tähtivaeltaja- ja Portti-lehdessä. Jääskeläinen on voittanut useasti Portti-lehden novellikilpailun sekä Atorox-palkinnon. Novellikokoelma Missä Junat kääntyvät sai Tähtivaeltaja-palkinnon vuonna 2000 ja esikoisromaani Lumikko ja yhdeksän muuta sai tänä vuonna Kuvastaja-palkinnon.

Jääskeläinen on siis ponnistanut fantasiagenrestä, mutta kuten kirjailija J. Pekka Mäkelä (Viikon kirjailija/48) hän kuuluu reaalifantastikoihin -kirjailijaryhmään, joka kertoo käyttävänsä kirjoittamiseen kaikkia vaadittavia keinoja. Kuten Jääskeläinen kertoo Omissa sanoissa: ”Käsitteen tarkoitus on kaataa genrerajat ja siten vapauttaa kirjallisuus niin realismin lähtökohtaisesta ankeudesta kuin genrekirjallisuuden itsetarkoituksellisesta eskapismista.”

Toiset kirjoittajat taas puhuvat maagisesta realismista fantasiavaikutteisissa teksteissä. Missä ero? Maaginen realismi on yksi kirjallisuuden genre. Jääskeläisen mukaan reaalifastastikot käyttävät kaikkia käyttökelpoisia genrepiirteitä. "Emme siis sitoudu henkisesti kirjoitusvaiheessa mihinkään genreen, emme edes maagiseen realismiin, vaikka sitä ainakin minun teksteihini tuntuu aina lorahtavan."

Jääskeläisen mukaan reaalifantastikkous voidaan nähdä irtiottona omista lähtökohdista kirjoittajille, joiden uran alku ja lukijakunta on scifi- ja fantasiapiireistä. Hän jatkaa: "Scifi- ja fantasiakirjoituskilpailuissahan piti aina saada mukaan riittävästi genrepiirteitä, vaikka niitä ei aina olisi tarina kaivannutkaan. Esimerkiksi novelliani Kummitustalo, Rakettitehtaankatu 1 kritisoitiin joskus scifi-piireissä siitä, että se on pikemminkin kuvaus lapsuudesta kuin aidosti pelottava kummitusjuttu. No, sehän oli tietysti tarkoituskin. En minä ole koskaan kirjoittanut scifiä tai fantasiaa. Minä kirjoitan kirjallisuutta. Esimerkiksi romaanissani käytin tietoisesti nimenomaan dekkarin ja trillerin lajityypillisiä piirteitä ja tietysti maagisen realismin elementtejä, mutta en itsetarkoituksellisesti, vaan saadakseni rakennetuksi sellaisen tarinan, joka toisi esille juuri sen, mitä elämästä halusin sanoa.

Ei minulla mitään sitä vastaan ole, että esimerkiksi romaaniani luonnehditaan maagiseksi realismiksi. Sitähän se on, muun muassa. Se on myös mm. dekkari ja trilleri, mutta sen olemus ei tyhjene yhteenkään genremääritelmään.”

Näin me pääsemme Jääskeläisen tuotannon ytimeen. Tekstit ovat monikerroksisia ja idearikkaita. Ne eivät pysähdy genren seiniin tai lakkaa yllättämästä. Jääskeläisen oma kertojanääni hakee vertaistaan kielen rikkaudessa.

Lumikko ja muuttuvat kirjastokirjat

Lumikko ja yhdeksän muuta (2006) on Jääskeläisen esikoisromaani. Siinä eri tasot sekoittuvat yhteen ja luovat maailman, jossa mikään ei ole aivan sitä miltä näyttää. Lumikon maailmassa puutarhat eivät ole välttämättä vaarattomia, ja kirjastokirjatkin voivat olla aivan muuta, kuin lukija kannesta kuvittelisi.
Laura Lumikko on kuulu lastenkirjailija, joka on perustanut Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seuran, johon pääsevät vain harvat ja valitut. Kun paikkakunnalle palannut nuori äidinkielenopettaja, Ella Milana, kutsutaan kymmenenneksi jäseneksi, hän aloittaa uudestaan seuran salaisen Pelin. Tästä alkaa purkautua tapahtumaketju, joka vie lukijan jännittävälle matkalle salaisuuksien, alitajunnan ja kirjoittamisen perimmäisen olemuksen syvyyksiin.
Jääskeläinen käsittelee kirjassa monia eri teemoja. Kutkuttavin on ehkä kirjoittamisen olemuksen pohtiminen. Henkilöhahmojen elävä, rosoinen kuvaus ja Jäniksenselän ilmapiiri imevät lukijan mukaansa.

"Kaikkihan sen nyt tietävät, ettei terve ihminen ryhdy romaaneja puristamaan. Terveillä ihmisillä on terveiden työt. Koko tämän perhanan kirjallisuus, jonka ympärillä hötkyillään ja pokkuroidaan -eihän se mitään muuta ole kun painokoneiden läpi ajettua mielenvikaisuutta."

Novellikokoelma Missä junat kääntyvät (2000) sisältää suurimmaksi osaksi aikaisemmin lehdissä julkaistuja novelleja. Novellissa Taivaalta pudonnut eläintarha katsotaan maailmaa lapsen katseen tasolta. Teksti haastaa lukijan ajattelemaan ja kyseenalaistamaan todellisuuden yksikerroksisuuden. Murmelin isä näkee unia silmät auki. Mutta eräänä päivänä isä herää kertomaan sodasta. Ja siitä, kuinka pihalla oli maailman murheellisin norsu tuijottamassa taloa. "Sodassa" miesten pitää olla kokoajan vihaisia toisilleen ja varuillaan. Ja hän kertoo isoisästä, joka istui palattuaan kaikki päivät työhuoneessaan ison puuoven takana ja unohti lakata olemasta vihainen ja varuillaan. Novellissa Oi Niitä Aikoja: elämäni kirjastonhoitajattaren kanssa leikitään aikakerrostumilla. Mitä jos meillä kaikilla olisi rinnakkaiselämiä? Mitä jos valtion laitoksen virheen johdosta voisi kauppareissu kestää koko elämän? Kokoelman nimikkonovellissa Missä junat kääntyvät Ruupert on saanut päähänsä vaarallisia kuvitelmia junista. Junista, jotka eivät enää nuku ja jotka karkaavat raiteiltaan. Ruupertin äiti onneksi tietää mitä tehdä pojan todellisuudesta riistäytyneelle mielikuvitukselle -kunnes unet ja rautateiden haju saavat hänetkin kiinni.

Kuollut käsiala ja mangustiyhdykunta

Jääskeläinen vastaili ystävällisesti kysymyksiin sähköpostin välityksellä.

Lumikko ja yhdeksän muuta kirjassa pyöritään Jäniksenselän kylässä, joka vilahtelee myös muualla teksteissäsi. Millainen paikka on Jäniksenselkä?

”Pieni kaupunki, tai ehkä isohko kylä, jossa on vireä kulttuurielämä ja erityisen viehättävä kirjakahvila. Jäniksenselällä ei kuitenkaan urheilijoitakaan katsota karsaasti, vaikka kirjallisuus onkin se iso juttu - olkoonkin, että kirjailijoita paitsi ihaillaan myös pelätään, onhan heitä paikkakunnalla melkoisen monta. Laura Lumikko jätti Jäniksenselälle oman jälkensä, ja kunnianhimoisia harrastajakirjoittajia riittää.

Jäniksenselkä on kiinnostava paikka asua. Tosin vaikka Jäniksenselän kuuluisa koiraongelma onkin nyt jo onnistuttu ratkaisemaan, ei esimerkiksi kaikkia lammikoita välttämättä kannata lähestyä liian huolettomasti. Kirjastollakin on edelleen omat ongelmansa. Itse asiassa soitin äskettäin Ingrid Kissalalle ja hän kertoi, että sulkee kirjaston koko helmikuuksi saadakseen kartoittaa ihan rauhassa, missä määrin aineistoa on poistettava.”

Olet julkaissut pitkään ja voittanut useita novellikilpailuja. Vaatiiko kirjoittaminen istumalihaksia vai inspiraatiota?

”Jumalallinen inspiraatio ja nerous ovat hyvä lähtökohta, jos haluaa luoda kirjallista uraa. Koska minulle ei ole suotu kumpaakaan, yritän opettelemani kirjallisuudellisen käsityötaidon avulla koota jotain vinksahtaneen mielikuvitukseni ja näkemieni painajaisunien tarjoamasta materiaalista. Ja ne unethan taas ovat tajuntani läpi juoksutettua todellisuutta, joten elämäähän minäkin - muiden kirjailijoiden tavoin - yritän kirjallisuuden avulla jäsentää.”

Kirjoitatko kenties nahkasidottuun kirjaan käsin tai vanhalla kirjoituskoneella? Tai onko sinulla jokin muu kirjoittamiseen liittyvä tapa?

”Käsin en pysty kunnolla kirjoittamaan edes nimeäni, käsialani on käytännössä kuollut viimeisen vuosikymmenen aikana. Ilman tietokoneiden tekstinkäsittelyohjelmia en olisi julkaissut juuri mitään. Kaksi ensimmäistä novellia kirjoitin sähkökirjoituskoneella, kolmatta varten jo hankin vanhan Mikromikon. Kolmannella novellilla voitin sitten Portin novellikilpailun ja ostin voittorahoilla kunnollisen tietokoneen.

Alkuun pääseminen on vaikeinta. Rakennan tarinoitani niin monelle tasolle, että vaatii satakunta erilaista aloitusta ennen kuin löydän sen oikean, josta voi edetä tarinan ytimeen.”

Kerrot Omissa sanoissa, että olit hyvin vaikuttunut lapsena Velhon ja leijonan kohtauksesta, jossa Lucy menee vaatekaappiin ja löytää toisen maailman. Tuleeko mieleesi jokin muu kirjallinen kohtaus joka on tehnyt vaikutuksen?

”Milan Kunderan romaanissa Olemisen sietämätön keveys kertoja rakentaa henkilöhahmon lukijan silmien edessä ja onnistuu silti vakuuttamaan lukijan siitä, että henkilöhahmo on todellinen. Siinä yksi. Samainen Kunderan teos on täynnä muitakin vaikuttavia kohtauksia. Mieleen on jäänyt myös Kurt Vonnegutin kuvaus miehestä, joka on koiransa kanssa hajonnut atomeiksi pitkin avaruutta ja aineellistuu toisinaan kotiinsa, kun Maa törmää atomivanaan - siinä oli yhtä aikaa traagisuutta ja koomisuutta.

Yleensä vaikutun sellaisista kohtauksista, jotka onnistuvat yllättämään ja herättämään sekä ajatuksia että tunteita. Kun löydän sellaisia kohtauksia, pysähdyn ensin nauttimaan niistä ja sitten tutkimaan niitä, ottaakseni oppia.”

Olet kuvaillut teksteissäsi kirjastoja yksityiskohtaisesti, unohtamatta vahvaa ja persoonallista kirjastonhoitajaa. Mikä on oma suhteesi kirjastoon?

”Kun olin lapsi, kirjastot olivat maagisia paikkoja. Asuimme muutaman vuoden ajan Joensuussa ja isä vei minut muutaman kerran käymään vanhassa kaupunginkirjastossa - kuulin pari vuotta sitten, ettei sitä enää ole, kirjasto on muuttanut toisaalle. Sääli, sillä olin suunnitellut pyhiinvaellusmatkaa sinne. Hyödynsin unenomaisia muistikuviani Joensuun kaupunginkirjastosta kirjoittaessani tarinaa Oi niitä aikoja: elämäni kirjastonhoitajattaren kanssa, joka julkaistaan ensi keväänä uusiksi kirjoitettuna kokoelmassa Taivaalta pudonnut eläintarha.

Olin kymmenvuotias, kun muutimme Korpilahdelle. Sielläkin käytin hyvin paljon kirjaston palveluita. Kirjaston tiskin takana istui monia eri kirjastonhoitajattaria ja yhtä heistä ihailin erityisen paljon. Näen nykyäänkin unia, joissa vierailen Korpilahden kirjastossa. Asiaan vaikuttaa varmasti sekin, että romaanini Jäniksenselän kirjasto on osittain Korpilahden kirjasto, joskin unenomaisesti muunneltu versio.

Nyt, kirjailijana, käyn aika harvoin kirjastossa. En oikein ehdi lukea, ja olen alkanut ostaa ne kirjat, jotka valitsen luettavaksi. Ostan lapsillenikin mielelläni kirjoja omaksi. Ajattelen silti mielelläni, että minunkin kirjojani löytyy useimmista kirjastoista ja niitä sitten lukevat sellaisetkin ihmiset, joilla ei ole varaa ostaa niitä itselleen, ja kokoon uneksimani tarinat heräävät henkiin heidänkin päässään. Ja sehän on kirjoittamisen tarkoitus: levittää omat päänsisällöt mahdollisimman moneen toiseen mieleen. Näin ilmaistuna koko touhu alkaa kyllä kuulostaa arveluttavalta...”

Onko sinulla uusia projekteja meneillään?

”Kirjoitan toista romaania. Piti kirjoittaa se jo viime kesänä, mutta vietinkin kesän pikku-Nemon seurassa enkä juuri ehtinyt kirjoittaa. Ensi kesän uhraan kirjallisuuden alttarille.

Paraikaa työstän myös novellikokoelmaa nimeltään Taivaalta pudonnut eläintarha, jonka Atena julkaisee helmikuussa 2008. Siinä on vanhoja novellejani, jotka on julkaistu pokkarina jo vuonna 2000 nimellä Missä junat kääntyvät, ja muutama uusikin. Vanhat novellit olen kirjoittanut uusiksi kustannustoimittajan ohjaamana ja nyt ne toimivat paremmin ja ovat muutenkin valmiimpia.”

Haastattelijan udellessa Jääskeläisen vapaa-ajan harrastuksista vielä lisää, hän paljastaa:

”Toisinaan kiihdytän itseäni kokoontumalla muutaman naisopettajan kanssa katsomaan elämää suurempia elokuvia, sellaisia kuin Won Kar-Wain In the Mood for Love ja 2046, Fellinin 8½, Alain Resnaisin Hiroshima rakastettuni ja Truffautin Jules ja Jim. Itse asiassa seuraava romaanini liittyy näihin elokuviin.

Pahimman stressin aikana suunnittelen pakoa Kalahariin ja mangustiyhdyskuntaan liittymistä.”

Sanojen aika kiittää ja toivottaa kirjailijalle stressivapaata talvea.

- Milli Mäntynen -

Viimeksi päivitetty 27.12.2007
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 18.10.2011