Helsinki Lit 2017 -festivaaliraportti: perjantai 12.5.

Teemaesittely
16.5.2017
Toimitukselta: Teos | Kirjailija | Teema

Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaali oli jälleen odotettu tapahtuma, josta kirjaväki intoili jo etukäteen. Tapahtuma on joka vuosi kasvattanut suosiotaan, joka jo heti ensimmäisenä vuonna 2015 oli melko suurta, ja tänä vuonna kiinnostus näkyi hyvin myös lipunmyynnissä. Helsinki Lit oli molempien päivien osalta loppuunmyyty, ja lauantai, jolloin vetonaulana päivän päätteeksi oli turkkilaisnobelisti Orhan Pamuk, myytiin loppuun jo ennen festivaalin alkamista. Tämän kevään käännösjulkaisujen joukosta oli löytynyt taas kiinnostava kattaus ajankohtaisia kirjailijoita, joiden kotimaat vaihtelivat mm. Ruotsista Zimbabween ja Ranskasta Yhdysvaltoihin. Jotkut keskusteluparit olivat odotettuja, toisissa taas oli haettu yllätysmomenttia – amerikkalaiskirjailija Garth Greenwellin kanssa keskusteli Jari Tervo sen sijaan, että haastatteleva suomalaiskirjailija olisi ollut erityisesti HLBTIQ-teemoja tuotannossaan käsitellyt tekijä. Jo ennen tapahtumaa kävi selväksi, että Tervo oli perehtynyt hyvin, sillä Greenwellin juuri suomennetun teoksen etukanteen oli painettu hänen kehuva kommenttinsa kirjasta. Osa keskustelupareista ei ollut tiennyt etukäteen toisistaan mitään, mutta he olivat löytäneet toistensa tuotantoon perehdyttyään selvää sielunkumppanuutta. On ilo, miten kirjallisuus tässä tapahtumassa voi yhdistää uusin tavoin niin yleisöä kuin esiintyjiäkin. Moni paikan päällä Savoyssa ollut kertoi tapahtuman jälkeen pään kuhisevan uudenlaisia ajatuksia ja näkökulmia, joten tapahtuma toteutti minusta täysin tarkoitustaan - virkistää suomalaisten kirjallisuuden harrastajien ja sen parissa työskentelevien mieliä maailmankirjallisuuden tuulahduksilla.

 

Perjantai 12.5.

Tapahtumaa juonsi jälleen näyttelijä Pekka Strang, joka saapui lavalle aluksi ohjelmajohtaja Philip Teirin kanssa käyden "vitsikkään keskustelun" (näin ainakin kirjoitin muistiinpanoihini). Esimerkiksi Tom of Finland luonnollisesti mainittiin. Strang oli juontajana varmaotteinen, ja kaikki nimet sekä taustatiedot tulivat selvästi takaraivosta, eikä takeltelua tarvinnut pelätä. Erittäin positiivinen lisäys (epäilemättä tulisena vyöryneen palautteen jäljiltä) oli mainita myös teosten kääntäjät esiintyjiä lavalle juonnettaessa.


Kuva: Tuomas Aitonurmi

Vuoden 2017 festivaalin ensimmäiset keskustelijat olivat Linda Boström Knausgård, Märta Tikkanen ja Juha Itkonen. Boström Knausgård ja Tikkanen olivat ilmeinen keskustelupari, sillä he ovat olleet ystäviä keskenään jo pitkään. Keskustelun ennakkotiedoissa oli, että se käytäisiin ruotsiksi/englanniksi, mutta myös Itkonen selvitti koko keskustelun läpi ruotsin kielellä, pisteet siitä. Linda Boström Knausgårdin lavaolemus oli vangitsevaa katsottavaa – hänen puhetapansa ja eleensä saivat kaiken huomion kiinnittymään itseensä. Harmi, että kirjailijan kauniilta kuulostanut riikinruotsi oli minulle monesti turhan haastavaa ymmärrettävää, joten ajauduin tuolloin vain keskittymään hänen preesensiinsä yleisesti. Boström Knausgård oli Helsingissä nyt ensimmäistä kertaa. Hän keskusteli Tikkasen kanssa siitä, milloin heidän ystävyytensä alkoi – se tapahtui Tanskassa 2008 jonkin kirjallisuusfestivaalin yhteydessä. Lapsiperhe-elämän ja kirjoitustyön yhdistämisen haasteet ovat olleet pinnalla molempien naisten elämässä, sillä kummallakin on neljä lasta. Lisäksi heitä yhdistää se, että kummankin aviomiehet ovat olleet erittäin näkyviä hahmoja, jotka ovat kirjoittaneet omaelämäkerrallisia teoksia. Boström Knausgård on nyt eronnut miehestään Karl Ovesta, Märta Tikkasen puoliso Henrik puolestaan on kuollut vuonna 1984. Boström Knausgård piti Tikkasen kohtaamista "fantastisena" ja he ovat kirjoitelleet toisilleen ahkerasti, myös perinteisiä kirjeitä. Kun naiset tapasivat ensimmäisen kerran, Karl Ove Knausgård ei ollut läheskään yhtä tunnettu kuin joitakin vuosia myöhemmin, sillä Min kamp -teoksen ensimmäinen osa ilmestyi vasta 2009. Tästä seurasi keskustelua kirjallisesti tuottoisien miesten kanssa elämisestä, ja olen kirjoittanut muistiinpanoihini "voisi jo siirtyä omaan tuotantoon...", koska naisten omissa kirjallisissa teoksissakin riittää puhuttavaa.

Viimein siirryttiinkin keskustelemaan omasta kirjoitustyöstä: Boström Knausgård kertoi kaipaavansa "toista huonetta", kuten Virginia Woolf aikanaan. Tikkanen muisteli, miten hänen miehensä Henrik saattoi työntää luettavaksi omia tekstejään kesken kaiken, kun Märta oli kirjoittamassa. Boström Knausgårdin taustoista ja lapsuudesta puhuttiin - hänen romaaninsa Tervetuloa Amerikkaan (Like 2017, suom. Petri Stenman) sisältää joitakin omaelämäkerrallisia aineksia tekijänsä lapsuudesta. Boström Knausgårdin äiti oli tunnettu näyttelijä. Myös Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina -teoksesta tuli puhe, ja Tikkanen kertoi anekdootein kirjan kirjoitusajasta ja julkaisuprosessista. Vuosisadan rakkaustarina ei kuitenkaan ollut ensimmäinen Tikkasen kirja, jonka Boström Knausgård oli lukenut, vaan hän muisti vuonna 1993 saaneensa äidiltään lahjaksi Tikkasen tuolloin ilmestyneen kirjan, jossa tämä oli hyödyntänyt kreikkalaista mytologiaa. Todennäköisesti kyseessä on runoteos Arnaia, mereenheitetty. Myös Boström Knaugårdin Helioskatastrofi-romaanissa on mytologisia elementtejä, ja keskustelukumppanit kuvasivat yleisesti hänen romaanejaan lyhyiksi, tummiksi ja runollisiksi. Boström Knausgård aloitti uransa runoilla, ja hän koki kirjoittamisensa olevan hyvin musiikillista verraten sitä pianonsoittoon.

Lapsena Boström Knausgårdilla oli ollut vastaava kausi kuin Tervetuloa Amerikkaan -romaanin minäkertojalla – hän oli ollut viikkoja puhumatta, mutta ei sentään yhtä kauaa kuin kirjan Ellen. Romaanissa syntyy vahva kontrasti siitä, miten Ellenin äiti toistelee heidän olevan valoisa perhe, vaikka oikeasti tilanne on aivan muuta. Boström Knausgårdin romaanien todettiin olevan osittain omaelämäkerrallisia, mutta silti selvästi fiktiota. Tikkanen ja Boström Knausgård kertoivat jatkavansa kirjoittamista toisilleen jatkossakin, sillä siitä on tullut heille hyvin tärkeä tapa.

Päivän toinen keskustelu käytiin ranskalaiskirjailija Laurent Binet'n ja filosofi Tuomas Nevanlinnan välillä. Suurmenestykseksi nousseen HHhH-teoksen kirjoittaneen Binet'n toinen teos käsittelee ranskalaisen kirjallisuudentutkija, tietokirjailija ja semiootikko Roland Barthesin kuolemaa siitä ajatuksesta, että se olisi ollut murha. Kuka murhasi Roland Barthesin -romaaniin (Gummerus 2017, suom. Lotta Toivanen) liittyen huvittavaa on se, että Binet kirjoittaa kirjailijan, Barthesin, kuolemasta, ja myös Barthes oli aikanaan kirjoittanut kirjailijan kuolemasta. Nevanlinna vitsaili, että kirjailijahaastattelu on haastattelijan kannalta ongelmallinen, koska juonta pitää varoa paljastamasta ja kirjailija aina kieltää kaiken! Binet suostui kuitenkin myöntämään, että valtaosa uuden romaanin anekdooteista on totta. Hän kirjoitti teosta viisi vuotta ja keräsi sinä aikana erilaisia anekdootteja kirjailija- ja taiteilijaystäviltään. Kirjan hauskuuden hän sanoi syntyvän juuri näistä tarinoista. Binet'n piti saada kirjansa todellisiin henkilöihin pohjautuvat hahmot puhumaan näiden omaa kieltä, mitä varten hänen piti lukea ja tehdä taustatyötä erittäin paljon. Jotkin toimijat kirjassa olivat kuitenkin keksittyjä, kuten bulgarialaiset vakoojat jotka tappoivat ihmisiä myrkytetyillä sateenvarjoilla... Filosofi ja psykoanalyytikko Julia Kristeva ei ollut ilahtunut, kun hänestä tehtiin kirjassa bulgarialainen vakooja!

Kuka murhasi Roland Barthesin sisältää satiirin piirteitä, ja Binet'n mukaan kirjan kuvaama akateeminen maailma on hauska, vaikka hän toki ottaa vakavasti tutkijoiden tekemän työn. Tai ainakin suurimman osan heistä... Binet esitti ajatuksen siitä, että puhuminen ei ole maailman kuvaamista vaan sen muuttamista. Kirjaa on verrattu Umberto Econ Ruusun nimeen, ja myös Eco on yksi teoksen hahmoista, mutta Binet kertoi huomanneensa yhteydet Ruusun nimeen vasta kirjoittamisen jälkeen. Nevanlinna pohti, ovatko dekkarijuonet lisääntyneet myös muissa kirjallisuuden lajeissa. Kuka murhasi Roland Barthesin sisältää myös Hamletin loppukohtauksen uudelleen kirjoitettuna! Keskustelua syntyi semiotiikan ja salapoliisityön yhteydestä, ja Binet totesi Sherlock Holmesin olleen semiootikko. Taannoiset Ranskan presidentinvaalit tietysti puhuttivat: Binet kuvasi hauskasti, miten ranskalaiset ovat aina "out of time" presidenttivalinnoissaan. Yksi Binet'n suurista intohimoista on tennis ja hän on kirjoittanut siitä monia artikkeleita, joista uskoo jälkipolvien hänet lähinnä muistavan... Myös hänen kirjansa sisältää tennistä. Nevanlinna kysyi romaanin myötä Ranskassa heränneistä kohuista, ja Binet totesi että jotkut kirjassa mainituista ovat edelleen elossa, joten pari heistä tuli vihaiseksi. Toiset ilmaisivat kiukkuaan julkisesti, toiset yksityisesti. Seuraavasta teoksestaan Binet suostui paljastamaan, että sen keskeinen hahmo on historiallinen henkilö 1500-luvulta.

Jarl Hellemann -palkinnonjaon ja pienen tauon jälkeen esiintymisvuorossa olivat brittiläinen Andrew Michael Hurley ja yksi Suomen kansainvälisesti tunnetuimmista jännityskirjailijoista, Antti Tuomainen. Hurleyn esikoisromaani Hylätty ranta (WSOY 2016, suom. Jaakko Kankaanpää) sai arvostetun Costa-palkinnon parhaana esikoisromaanina 2015. Romaanin alkukielinen nimi on The Loney tapahtumapaikkana olevan rannan mukaan, ja Hurley kertoi nimen tulleen hänen lapsuudestaan, jolloin hylättyä ja syrjäistä ranta-aluetta kodin lähellä kutsuttiin Loneyksi. Lapsia kiellettiin tuolloin menemästä vaaralliselle rannalle. Hylätty ranta -romaanissa on perhe, joka saapuu rannalle, koska äiti uskoo poikansa Hannyn paranevan siellä mykkyydestään. Myös Hurleyn romaanissa on osittain omaelämäkerrallisia aineksia: hän on katolisesta perheestä ja käynyt katolilaista koulua, mutta on luopunut sittemmin uskosta, ja nämä teemat ovat mukana kirjassa. Teoksen esikuvana ollut ranta-alue on vaarallinen paikka, sillä sinne on hukkunut ihmisiä (vuorovesi nousee rannalla nopeasti) ja vuosisatojen saatossa on tapahtunut haaksirikkoja, mutta paikka on Hurleyn mukaan myös kaunis.

Tarina lähti Hurleylla liikkeelle mykän Hannyn ja tämän veljen Tonton hahmoista. Romaani on erityisesti Hannyn kannalta "coming of age"-tarina, kasvukertomus. Kirjassa on myös erittäin vahva äitihahmo, joka on varsinainen luonnonvoima ja vahvasti uskonnollinen. Tuomaisen mielestä pelottavin elementti kirjassa on se, mitä jätetään sanomatta. Lopun kerrottiin jäävän jossakin määrin avoimeksi, mistä keskusteltiin ratkaisuna - Tuomaisen mukaan lukijat ovat vihanneet hänen yhden romaaninsa avointa loppua... Hylätyn rannan tarina sijoittuu 1970-luvulle. "70's was actually an evil time", vitsaili Tuomainen ja sanoi näin olevan siitä huolimatta, että aikakaudella oli myös värikkäitä vaatteita ja iloista musiikkia. Pahalla ajanjaksolla viitattiin siihen, että vuosikymmenen aikana tehtiin paljon kauhuelokuvien klassikoita ja mm. punk rock syntyi. Hurley kertoi kirjansa monivaiheisesta syntyprosessista: kirjan julkaisi alun perin pieni indie-kustantaja ja sitä painettiin 300 kovakantista kappaletta, mikä sekin oli jo kirjailijasta hienoa. Tuli positiivisia kritiikkejä, ja yllättäen suurempi kustantaja lähetti sähköpostia kertoen, että halusi ostaa oikeudet ja julkaista kirjan huomattavasti isommalle yleisölle. Keskusteltiin myös kirjan tyylilajista, ja Hurleyn mukaan tarkoitus ei ollut kirjoittaa goottilaista romaania, mutta häntä ei haittaa että arvioissa Hylättyä rantaa kutsutaan sellaiseksi. Sekä Hurleyn että Tuomaisen uudet kirjat on juuri luovutettu kustantajille, ja olotilat vaihtelevat reippaasti - Tuomaisella oli kauhea olo, Hurleylla helpottunut. Jälkimmäisen toinen romaani ilmestyy Britanniassa syksyllä.

Perjantain viimeinen kirjailijakeskustelu käytiin zimbabwelaisen Petina Gappahin, ruotsalaisen Aris Fioretosin sekä Sirpa Kähkösen välillä. Ensin Kähkönen oli lavalla kahdestaan Fioretosin kanssa haastatellen häntä. Fioretos puhui saksalaisesta Nobel-palkitusta runoilija Nelly Sachsista, jota hän on tutkinut paljon. Hän kertoi Sachsin löytäneen Ruotsiin muutettuaan modernismista ilmaisunsa kielen, ja maahanmuuttajana tämä putosi "kahden tuolin väliin". Fioretos on itse maahanmuuttajien lapsi – hän on syntynyt Ruotsissa mutta asunut suuren osan elämästään muualla. Nuorena hän oli vihannut sitä, että Ruotsissa ollaan kaikessa niin "keskellä" ja suhtaudutaan asioihin rauhallisen diplomaattisesti, mutta nykyisin se on hänestä hieno piirre, eikä yhteiskunta Fioretosin mielestä voi selvitä ilman sellaista ajattelua. Puhe siirtyi Fioretosin Mary-romaaniin (Teos 2016, suom. Liisa Ryömä), josta Kähkönen luki pätkän. Fioretos kertoi Kreikan sotilasjuntan hallinnon osuneen samaan aikaan, kun hän oli herkässä iässä 7-14-vuotiaana. Hän muisti erityisesti kreikkalaisen isänsä lohduttomuuden tilanteen ääressä. Isän haavoittuvuuden näkeminen oli suuri kokemus, vaikka Fioretos ei uskokaan freudilaiseen teoriaan symbolisesta isänmurhasta. Kähkönen oli hyvin vaikuttunut Mary-teoksesta ja kuvasi sitä samanaikaisesti kauniiksi ja rankaksi. Kirjassa Mary-niminen nainen tulee raskaaksi miehelle nimeltään Dimos, joka tarkoittaa ihmisiä, ja nimien etymologiasta puhuttiin muutoinkin. Keskustelu jatkui kieleen. Diktatuuri käyttää aina omaa kieltään, kiertoilmaisuja, joilla kuvataan toteutettavia kauheita asioita, totesi Fioretos. Mary-kirjassa kuvataan naisvankiloita ja se oli voimakasta luettavaa Kähköselle, joka on kirjoittanut mm. isoisänsä vankilakokemuksista. Fioretos haastatteli kyseistä osuutta varten 20 informanttia, iäkkäitä naisia, ja hän kertoi miten jotkut olivat hyödyksi suuresti, toiset vähemmän, koska muistot olivat muuttuneet anekdooteiksi.

Seuraavaksi lavalle saapui myös eloisan viehättävä Petina Gappah. Hänen taustojaan käytiin läpi, ja Gappah kertoi olevansa kolmen sukupolven edustajista ensimmäinen yliopistoon mennyt. Gappahin isoisä oli ollut vahva tarinankertoja, ja hänen tätinsä pitivät Gappahia isoisän henkeä kanavoivana meediona, mikä oli kauhistuttanut hänen vahvasti kristittyjä vanhempiaan – Gappah itse kertoi olevansa ateisti. Puhe kääntyi niin Suomessa kuin maailmalla kirjailijoita puhuttaneeseen kulttuuriseen omimiseen, onhan Gappah kirjoittanut mustana kirjailijana Muistojen kirja -romaaninsa (Tammi 2017, suom. Tero Valkonen) päähenkilöksi albiinon. Gappah kertoi omasta näkemyksestään, mitä kulttuurisen omimisen käsitteeseen sisältyy - kirjailijalle olennaista on se, lähestyykö aihetta nöyrästi ja tahtomalla ottaa selvää kyseessä olevalta ihmisryhmältä itseltään. Edellä mainittu pätee erityisesti tietokirjallisuuteen. Gappahin mukaan fiktiossa on kuitenkin kyse myös mielikuvituksesta, jota ei pitäisi rajoittaa.

Gappah kertoi ihailevansa mm. edesmennyttä nobelisti Doris Lessingiä, jonka Nobel-luennosta hän oli vaikuttunut. Toinen merkittävä ihailun kohde on Vladimir Nabokov, jonka teoksesta Gappah vitsaili meinanneensa vahingossa napata romaaninsa nimeksi Speak, Memory (Gappahin kirjan englanninkieliseksi nimeksi tuli lopulta Book of Memory). Hän arvostaa Nabokovia kirjoittajana esimerkiksi siinä, miten tämä oli Lolitassa onnistunut luomaan lukijansakin viettelevän pedofiilihahmon niin uskottavasti. Lessing puolestaan oli Gappahin mukaan ensimmäinen valkoinen kirjailija, joka kirjoitti mustille hahmoilleen syvyyttä ja moniulotteisuutta. Jokaisella hahmolla on omat mutkikkuutensa ja sen Gappah haluaa tuoda kirjoissaan näkyviin. Siirryttiin jälleen Muistojen kirjan aiheisiin: Gappah oli törmännyt tarinaan naisesta, joka oli tuomittu kuolemanrangaistukseen, ja hän alkoi miettiä, miten naiselle oli voinut käydä niin. Zimbabwessa on käytössä kuolemanrangaistus hirttämällä, vaikka maassa ei ole ollut hirttäjää 20 vuoteen (kuulemma monimutkainen asia), ja naisia ei ole tavan mukaan hirtetty. Gappah halusi kirjoittaa kuolemaantuomitun naisen lisäksi albiinosta, joten hän yhdisti ominaisuudet, ja niin syntyi Memory-hahmo. Kähkönen kertoi tätäkin teosta lukiessaan liikuttuneensa vankilajuonesta ja erityisesti päähenkilön kirjoittamasta päiväkirjasta – hänellä oli lavalla mukanaan isoisänsä vankilassa aikanaan kirjoittama päiväkirja. Fioretosin teoksen tavoin myös Muistojen kirjassa kerrotaan diktatuurista, ja Gappah on käyttänyt absurdia tyyliä kuvatessaan hallintoa. Hänen suuri vaikuttajansa tässä tyylilajissa on ollut tietysti George Orwell ja tämän essee poliittisesta vitsistä. Gappah halusi erityisesti käsitellä kirjassaan myös vankilan inhimillistä puolta.

Ilta päättyi Kaj Chydeniuksen ja Antti Holman musiikkiesitykseen: Holma lauloi Chydeniuksen säestämänä 12 tämän sävellystä, pientä laulua, jotka oli tehty erilaisiin ns. suurvaltojen runoilijoiden teksteihin. Esitettyjen laulujen alkutekstit olivat peräisin Aleksandr Puškinilta, Anna Ahmatovalta, Pär Lagerkvistilta, Nils Ferliniltä, Johann Wolfgang von Goethelta, Wolfgang Tilgneriltä, William Shakespearelta, Christina Rossettilta, Ted Hughesilta, Uuno Kailaalta, Pentti Saarikoskelta ja Viljo Kojolta.

Lauantain festivaaliraportti Kirjasammossa

 

Tuomas Aitonurmi
Informaatikko ja toimittaja
Kirjasampo

Toimitukselta