Kailas, Uuno

Uuno Kailaan ensimmäinen runokirja Tuuli ja tähkä ilmestyi vuonna 1922 Kailaan ollessa 21 vuoden ikäinen. Seuraava runokokoelma Purjehtija ilmestyi 1925. Kokoelma sai myönteisen arvostelun. Kailas oli tehnyt myös käännöstöitä. Merkittävimpiä lienee ollut Kaunis Saksa teoksen käännös, joka ilmestyi ennen toista runokokoelmaa.
Silmästä silmään runokokoelmaa joka ilmestyi vuonna 1926, pitivät arvostelijat Kailaan siihen asti tärkeimpänä voittona ja uuden polven huomattavimpana taiteellisena saavutuksena. Neljäs runokokoelma Paljain jaloin 1928 otettiin vastaan saavutuksena, ja se merkitsi runoilijan lopullista nousua maineeseen. Teos toi tekijälleen Kordelinin säätiön ja valtion palkinnon.
Vuonna 1931 ilmestyi Kailaan nähtävästi merkittävin teos Uni ja kuolema. Hänestä tuli "unen ja kuoleman runoilija". Tähän teokseen päättyi kymmenen vuotta kestänyt voimakas luovan työn kausi.
Vuoden 1932 lopussa ilmestyi vielä kokoelma Runoja, johon Kailas oli valinnut ja viimeistellyt aikaisempaa tuotantoaan. Tähän teokseen hän valitsi 105 runoa ja se otettiin kiittäen vastaan.
Uuno Kailaan kuoleman jälkeen julkaistiin samana vuonna runokokoelma Punajuova, johon oli koottu aikaisemmin julkaisemattomia sekä eri lehdissä julkaistuja Kailaan runoja. Vuodelta 1930 on runo Synnyinseutu, joka kuvaa mm. maaseudun pojan jokapäiväisiä näkymiä ja tuntumia.
(Jarmo Haapalainen, 1976)

Uuno Kailaan ystävä Hilja Honkapää (1976) muistelee Kailaan sanoneen aina, että hänen täytyy saada jokin kirjallinen ammatti. "Ensimmäisen runokirjan ilmestymistä tiedettiin odotella, eikä tieto siitä tullut Honkapäähän millään tavoin yllätyksenä. Kaarlo Sarkian runoja Uuno Kailas ihaili kovasti", Honkapää kertoo.

Uuno Kailaan toinen ystävä Arvi Kivimaa kirjoitti Kailaasta: "Hän ei ollut samanlainen kuin muut; hän oli tulisempaa, kiihkeämpää elämänainesta, mikä ilmeni varhain luovana tahtona ja harvinaisena tiedon uteliaisuutena. Tämä koulupoika hämmästytti lähintä ympäristöään kirjoittamalla runoja seikoista, joissa kunnon Heinolan ihmiset eivät olleet huomanneet mitään erityisiä lyyrillisiä rikkauksia, kuten Jyrängön koskesta; mutta kutsumukseensa kypsyvä nuorukainen sai sen säihkymään oman mielikuvituksensa värejä."
(Aleksis Kivestä Olavi Siippaiseen, 1944)