Keskustelu

TuomasA

21.9.2020

Kallis prinssi vaikuttaa fiktiivisimmältä tähän mennessä lukemistani Kihlmanin teoksista (vrt. Ihminen joka järkkyi, Kaikki minun lapseni). Työurallaan menestynyt, luokkanousun tehnyt Donald Blaath on kirjoittamassa muistelmansa, mutta ovatko asiat menneet niin suurenmoisesti kuin hän ensin esittää? Kirjan alkuosiossa, jo ennen kuin muistelmien kirjoittaminen kunnolla pääsee käyntiin, on epäluotettavan kertojan läsnäolo ilmiselvää. Myöhemmin luotettavuus tuntuu kasvavan säälimättömän kerronnan myötä; Donald Blaathin ominaisuus kertojana muistelmamuistiinpanoissaan on liioitteleva vuolassanaisuus. Paljastuu virheitä, petoksia. Suku on taakka, ja toisaalta jotakin, mihin täytyy kuulua, tulla tunnustetuksi. Välillä kerronnan nykyhetki tunkeutuu muistelmien keskelle, kuin todellisuus murtaisi väkisin kuvan jonka Donald on itsestään ja perheestään luonut. Teoksen vahva poliittisuus on nykypäivän näkökulmasta kiinnostavaa, ja ehkä varsin 70-lukulaista. Porvarillisten piirien ravistelu oli Kihlmanille ominaista, ja kirja näyttää valheellisuuden, joka liittyy ulkoisen menestyksen performoimiseen ja voi ilmetä myös itselleen valehtelemisena tai kyvyttömyytenä nähdä totuutta. Romaani loppuu kiehtovasti dialogin keskellä, ja loppulause jää kaikumaan: ”Minä tiedän että on varhaista.” Kirjasta ja sen lopetuksesta on miniessee Maailmojen loput -esseekokoelmassa.

”Hän oli hieno ja minä olin rahvaanomainen. Tai itse asiassa hän ei ollut lainkaan hieno koska hän oli likainen ja ruokkoamaton ja minä olin aivan liian älykäs ollakseni pelkästään rahvaanomainen.” (s. 39)

”Niin ollen on mahdotonta kirjoittaa todellisuudesta, jonka oikeastaan vain luulee kokeneensa. Se ei käy päinsä. Mikäli ei hyväksy olevansa valehtelija.” (s. 171)