Mitä lukisin seuraavaksi? Kirjastojen Kirjasampo.fi auttaa sinua löytämään kiinnostavat kirjailijat, kirjat ja lukukokemukset.

Tove Jansson - kirjoja aikuisille

Kirjailijaesittely
14.11.2011

Toimitukselta: Kirjailija | Teema | Teos | Täky

Muumien varjossa

Tove Jansson muistetaan ennen kaikkea muumien äitinä, mutta hän kirjoitti myös merkittävän tuotannon aikuisille, muun muassa romaaneja ja novelleja. Rakastetun lastenkirjailijan siirtyminen aikuisten kirjoihin ei ollut yleisölle kuitenkaan helppoa hyväksyä. Boel Westin kuvaa Tove Janssonista kirjoittamassaan elämäkerrassa (Tove Jansson - Sanat, kuvat, elämä, Schildts, 2008) kuinka Janssonin ensimmäisen aikuisille suunnatun kirjan Kuvanveistäjän tytär (Bildhuggarens dotter, 1968; suom. 1969) arvosteluja "leimasi vääjäämätön muuminäkökulma. Joillekin lukijoille Tove Janssonin kirja ilman peikkoja ja muita hahmoja muodostui haasteeksi." (s. 364). Tove Janssonin aikuisille suunnatut teokset eivät kuitenkaan ole mitään muumilaakson jatkeita, vaan niitä on tarkasteltava ihan niiden omista ansioista käsin. 

Kuvanveistäjän tytär - boheemin lapsuuden kuvaus

Kuvanveistäjän tytär on muistelma lapsuudesta boheemissa taiteilijaperheessä. Teos koostuu novellimaisista luvuista jotka on kerrottu lapsen näkökulmasta: lapsen mielikuvitus ja todellisuus kietoutuvat yhteen ja tuloksena on omanlaisensa maailma, jonka on helppoa kuvitella olleen myös muumien taustalla. Teoksen miljöitä ovat niin kuvanveistäjäisän hallitsema ateljeekoti kuin kesäinen Pellinki ja meri. Jansson kuvaa isän omalaatuiseksi hahmoksi, joka ei pidä naisista, "rouvista", paitsi tietenkin äidistä, sillä "äiti ei ole mikään rouva ja hän ottaa aina hatun pois päästä" (s.82).

Isä on myös kova juhlimaan ja tavan takaa ateljeessa istuu koko joukko muita taiteilijoita, aina miehiä, pikkutunneille saakka. Isä myös rakastaa eläimiä ja ateljeessa lenteleekin haitaksi asti lisääntymisintoisia kanarialintuja, "rottakulta" näyttää silloin tällöin kuonoaan terraariostaan ja Poppolino-apina aiheuttaa mustasukkaisuuskohtauksia minäkertojalle, sillä "äidin jälkeen isä rakastaa Poppolinoa eniten koko maailmassa" (s. 82). Äiti mukautuu isän oikkuihin, pitää taiteilijaperheen taloutta pystyssä ja tekee siinä sivussa omia kuvitustöitään, sen minkä ehtii. Tove Jansson tavoittaa onnistuneesti lapsen tavan ajatella. Hän kuvaa lämpimästi lapsuuttaan, joka vaikuttaa onnelliselta ja turvalliselta, sekä perhettä, jossa työ on lapsellekin pyhä asia, luovuus kukoistaa ja jonka jäsenet antavat toisilleen tilaa olla sellaisia kuin ovat.

Omaelämäkerrallista fiktiota

Kuvanveistäjän tytär on selkeästi muistelmateos, mutta myös esimerkiksi romaani Reilua peliä (Rent spel, 1989) ammentaa pitkälti Tove Janssonin omasta elämästä ja yhteiselosta Tuulikki Pietilän kanssa. Romaani kertoo ikääntyneen taiteilijapariskunnan suhteesta, Jonna on kuvataiteilija ja Mari on kirjailija. He asuvat lähellä toisiaan, samassa kerrostalossa, heidän työhuoneitaan erottaa vain ullakko. Elämä on aika rauhallista, työskennellään, katsellaan elokuvia, matkustellaan, vietetään kesiä saaressa ja riidellään pikkuasioista ja vähän isommistakin. Jansson kuvaa hyvin hienovaraisesti kahden naisen välistä parisuhdetta, elämän pieniin sattumuksiin on latautunut paljon merkityksiä.

Janssonilla on taito kuvata henkilöhahmojaan lämpimän humoristisesti ja romaani viliseekin hyvin herkullisia ja hauskoja kohtauksia, kuten luvussa ”Sumussa”, jossa Jonna ja Mari istuvat veneessä merellä, odottamassa sumun hälvenemistä ja haukkuvat ajankulukseen toistensa äitejä ja näiden eriskummallisia tapoja. Tai luvussa ”Matka Konican kanssa”, jossa Jonna on innostunut filmaamisesta ja Meksikon reissu menee lähinnä kameran kanssa sähläämiseen, itse matka koetaan jälkeenpäin olohuoneen sohvalla, suttuista kaitafilmiä katsellen. 

Ajoittaisista pienistä erimielisyyksistään huolimatta pariskunnan yhteiselosta huokuu syvä yhteisymmärrys. Naiset tukevat toistensa työntekoa, Jonna on Marin tekstien ensimmäinen lukija ja Mari ymmärtää Jonnan innostuksen ja luovuuden puuskia, liittyivät ne sitten jo mainittuun kaitafilmikameraan tai maisemaluonnoksiin:

”Hoida sinä vene, huusi Jonna, hyppäsi maihin ja lähti juoksemaan mökille. Mari kiinnitti Viktorian, kaksi varmuusköyttä pohjoisen ja kaksi etelän  puolelle. Hän nousi kalliolle ja näki että sadeverho lähestyi, mutta hiljalleen. Jonnalla oli hyvää aikaa tehdä ensimmäinen, ratkaiseva luonnos.” (s. 34)  

Viitteenomaista homoseksuaalisuutta ja tarkkanäköistä ihmiskuvausta

Kuten Reilua peliä -romaanissa, myös Janssonin novelleissa homoseksuaalisuus näyttäytyy hyvin viitteenomaisesti, tulkinnanvaraisesti. Esimerkiksi kokoelman Nukkekaappi ja muita kertomuksia niminovelli kertoo vanhenevasta miesparista jonka suhde saa särön, kun juuri eläkkeelle jäänyt Alexander innostuu nukkekodin rakentamisesta niin paljon, että puoliso Erik kokee jäävänsä ulkopuolelle. Suorin viite siihen, että kahden miehen yhteiselo voisi olla muutakin kuin tiivistä ystävyyttä, on suuri kahden hengen vuode makuuhuoneessa, sekä Erikin mustasukkainen suhtautuminen Alexanderin ja häntä nukketalon rakentamisessa auttamaan tulleen sähkömiehen ystävyyteen.

Niin novelleissa kuin romaaneissaankin Jansson kuvaa tarkkanäköisesti ihmisten välisiä jännitteitä ja suhteita, sekä kommunikaation vaikeutta. Esimerkiksi Kunniallinen petkuttaja -romaani keskittyy kuvaamaan (Den ärliga bedragaren, 1982; suom. 1983) ihmisten todellisia, itsekkäitä pyrkimyksiä hyvien tekojen takana. Novellikokoelman Kuuntelija monissa novelleissa taas käsitellään yksinäisyyden monia muotoja ja toisen ihmisen kohtaamisen vaikeutta.

Valoisimmillaan ihmisten välinen kanssakäyminen näyttäytyy Janssonin tuotannossa ehkä jo aiemmin mainitussa teoksessa Reilua peliä, sekä romaanissa Kesäkirja (Sommarboken, 1972; suom. 1973). Teos kuvaa Sophia-tytön ja hänen isoäitinsä välistä ystävyyttä  ja yhteisiä kesiä saaressa. Kesäkirjan isoäiti on riemastuttava, suorastaan kapinallinen, hahmo, jonka esikuva on Toven äidissä. Hän ei millään lailla pyri kasvattamaan lapsenlastaan, vaan asettuu samalle tasolle tämän kanssa. Molemmista romaaneista tihkuu elämänmyönteisyys ja valoisuus.

Luovuus ja taiteilijan työ toistuvia teemoja

Reilua peliä -romaanin lisäksi Tove Jansson käsittelee luovuutta ja taiteilijan työtä paljon muissakin teoksissaan. Esimerkiksi hänen novellikokoelmiensa henkilögalleriaan kuuluu muun muassa kirjailijoita, kuvataiteilijoita, sarjakuvanpiirtäjiä ja näyttelijöitä. Novellissaan "Sarjakuvanpiirtäjä" (kokoelmasta Nukkekaappi ja muita kertomuksia, suom. 1978) Jansson kuvaa työhönsä väsynyttä sarjakuvapiirtäjää, joka on kaksikymmentä vuotta piirtänyt samaa sarjaa eräälle lehdelle. Novelli "Orava" (kokoelmasta Kuuntelija, suom. 1972) taas kertoo naisesta, joka yrittää kirjoittaa yksinäisyydessä saarella, ainoana seuralaisenaan orava. 

Romaanin Kunniallinen petkuttaja  Anna Aemelinissa taas Jansson piirtää lukijan eteen mieleenpainuvan muotokuvan lastenkirjailijasta, joka painiskelee luomisintonsa katoamisen, sekä ihailijapostin mukanaan tuomien ongelmien kanssa. Voi hyvin kuvitella, miten Tove Jansson itse on tuskaillut samanlaisten kysymysten parissa. Lapsilta tulvii kirjeitä, joissa he esittävät kysymyksiä kaikesta mahdollisesta: "'Täti kiltti, mitä minun pitäisi tehdä vanhemmilleni'?! Tai: ' Miksi kaikki muut kutsutaan mutta ei minua' ja niin edelleen ja niin edelleen..." (s. 111) Kaikki kirjeiden lähettäjät odottavat tietenkin henkilökohtaista vastausta, eikä edes apulainen tuo ratkaisua Anna Aemelinin urakkaan:
"Tässä te sanotte että jokainen lapsi suuttuu vanhemmilleen ennemmin tai myöhemmin ja että se on luonnollista. Olisinko minä voinut kirjoittaa tähän tapaan?
                 Ei, siinä on tullut erehdys. Siinä minä en ole te.
Niin, tämä ei ole ystävällistä. Jos kerran kaikki lapset suuttuvat vanhempiinsa, niin tämän yhden lapsen tärkeys pienenee. Hän lakkaa olemasta ainutkertainen." (s. 120-121)

- Silene Lehto -
 

 

Viimeksi päivitetty 23.3.2009
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 14.11.2011