Lappukaulatyttö

”Olipa kerran tyttö, jolla oli lappu kaulassa. Lapussa oli numerosarja ja sen perässä luki: Heidi. Ja oli siinä vielä Heidin kotiosoitekin. Niin kuin Heidi olisi ollut matkaan lähtevä paketti. Oli sota, ja lapset lähetettiin pois kotoa, turvaan.”

Näillä sanoilla alkaa Eppu Nuotion kirjoittama kuvakirja Lappukaulatyttö, joka perustuu näyttelijä Heidi Krohnin lapsuudenmuistoihin: hänet lähetettiin sotalapseksi Ruotsiin ensimmäisen kerran vuonna 1939 ja toisen kerran talvella 1942. Lappukaulatyttö alkaa siitä, kun Heidi vilkuttaa äidilleen ja kulkee käsi kädessä veljensä kanssa laivaan, joka kuljettaa lapset Ruotsiin. Perillä lapset joutuvat eri perheisiin, ja Heidi viedään äkäisten ja harmaiden Tant Tristin ja Onkel Tvärin perheeseen. Päivät ovat hymyttömiä ja ankaria – ensimmäinen sana, jonka Heidi vieraasta kielestä oppii, on nej, ei. Heidin kuiskaten veljen villapaidalle osoittama toive kuitenkin kuullaan, ja hän pääsee myöhemmin toiseen perheeseen, Tant Annan luo. Tant Anna pitää kädestä kiinni, paistaa omenapiirakkaa, laulaa iltaisin ja kutsuu Heidiä rakkaaksi lapseksi.

Lopulta on aika lähteä takaisin Suomeen. Isä on satamassa vastassa ja hymyilee. Lapun voi viimein ottaa pois kaulasta: Heidi on kotona.

Lappukaulatyttö on koskettava ja kaunis tarina siitä, miten talvi- ja jatkosodan aikana Suomesta lähetettiin sotalapsia muihin maihin turvaan. Kuvakirja on ikävä kyllä myös ajankohtainen: tälläkin hetkellä maailmassa on lukuisia lapsia, jotka joutuvat jättämään kotinsa sotien vuoksi. Sanna Pelliccionin herkkä, sinisävyinen kuvitus piirtää Heidin tarinan ilmeikkäästi lukijan silmien eteen.